Part 6

Grels nousi ja meni leikkaamaan lähimmästä pensaikosta pajuvitsan itselleen. Hän haki kauan ja huolellisesti, taivuttaen varovasti verhoavia oksia sivullepäin, ja kun hän oli valinnut, saattoi nähdä, kuinka sileän kuoren alta pulpahti mahla veitsen leikkauksesta. Hän katkaisi oksan niin, että se tuli Y:n muotoiseksi, koetteli sopiko se käsiin ja katsahti ympärilleen arvostellakseen aluetta. Se mahtoi olla lupaava, koska hän nyökkäsi pojalleen, joka vastahakoisesti totellen lähestyi.

-- Koetahan vielä kerta, Olavi, sanoi hän, sinunhan pitäisi olla jo siinä iässä, koetahan! Ja hän ojensi pajuvitsaa hänelle. Nuorukainen otti sen vastaan vastahakoisesti.

-- Mitäpä se hyödyttää? kysyi hän, mutta kun isän katse oli yhä kehottava, otti hän pajuvitsan käsiinsä ja lähti kävelemään hiukan etukumarassa.

Hän oli voimakasrakenteinen, kookas kahdeksantoistavuotias, reipas ja ripeä, ja hänen silmäinsä katse oli synkän päättävä. Muutoin oli hän isänsä näköinen, ainoastaan suu oli isompi, liikkuvampi, ja sen ympärillä oli jokin tyytymätön, puolittain nyreä, puolittain himokas ilme.

Hän kulki kärsimätönnä ja nopeasti rinnettä alas ja näytti olevan tyytymätön siksi, että kaikkien katseet olivat häneen suunnatut.

Isä seurasi häntä katseillaan.

-- Sinä et kumarru tarpeeksi, Olavi, hän sanoi. Samoin kuin viime kerralla. Tuolla lailla et ikinä menesty. Sinä ajattelet jotain, ja se hajoittaa voiman.

Olavi pysähtyi äkkiä.

-- Tiedäthän mitä ajattelen, vastasi hän. En voi tehdä enkä sietää sitä, mihin minulla ei ole halua.

Sisar huusi innokkaalta kuuluvalla äänellä:

-- Tännepäin, Olavi, miksi et tule tännepäin, poika? Löytäähän sen ilman vitsaakin, näkeehän sen kukista. Suoni kulkee tästä, sillä kukat ovat tässä tuoreimmat. Etkö näe?

Mutta hän ei kuunnellut sisartaan, vaan tarjosi oksaa pois, vapautuakseen tehtävästään.

-- Ei minusta ole tuollaisiin, sanoi hän matalasti, tiedäthän sen ennestään, ja niin tulee vastakin olemaan.

Grels katsoi häntä paheksuen kirkkailla, vakavilla silmillään, otti vaieten pajuvitsan, ummisti silmänsä puolittain, päivää vasten, ja alotti kulkunsa.

Hän piti käsiään polvien kohdalla ja kulki hyvin hitaasti, kuin olisi hakenut jotain ohuesta ruohikosta, rinnettä ylös, seuraten melkein huomaamattomia maan syvennyksiä. Matala auringonpaiste verhosi hänen omituisia, hapuilevia liikkeitään melkein peittäen ne meiltä; koivujen kiiltävät oksat välkkyivät lasimaisina viidakossa, ja hiirenkorvalla olevat lehdet kellertivät kultaisina. Viileä, tuoksuva tuulahdus keinutti illan ilmaa; melkein luuli näkevänsä, kuinka kaste laskeutui kimmeltävien korsien keskessä loistaville kukille. Seurasimme kaikki häntä kauempaa, ja talon nuori vaimo, odottamansa lapsen ja kuluneen talven sisälläolon raskauttamana, oli hänkin uskaltautunut ulos ja hymyili nyt surumielisen väsyneesti ja samalla toivehikkaasti keväälle, auringolle ja odotetulle lähteelle. Nopea, iloinen, metallimainen viserrys soi ilmassa -- pääskyset olivat juuri saapuneet ja kiitollisina asettuneet asumaan uuden tuvan suojaan, siten ikäänkuin vihkien sen vaihtelevalle, onnelliselle elämälle.

Pajuvitsa kääntyi hitaasti, kuin salaperäisen voiman pakottamana, ja viittasi maata kohden -- iloinen ihmetyksen huudahdus pääsi kaikkien huulilta. Mutta Grels kulki eteenpäin, kumarruksissa, hapuillen kuin ennenkin, ja valo teki hänet tuntemattoman, salaperäisen ja ystävällisen näköiseksi.

Äkkiä hän pysähtyi, sillä vitsa kääntelehti lyhyin heiluriliikkein hänen käsissään, jotka väsyneinä, paisunein suonin, tuskin jaksoivat sitä enää pidellä. Hän työnsi sen maahan merkiksi -- paikka oli löydetty. Sitten hän oikaisihe nähtävästi väsyneenä ja pyyhki otsaansa. Siinäkin olivat suonet pullistuneet, ja päivänpaahtama iho oli punainen.

-- Tästä, sanoi hän talonomistajalle, ei sinun tarvitse vallan syvältä kaivaa, ja vesi on silti hyvää ja raikasta. Ja hän nyökkäsi ystävällisesti hänelle, nuorelle vaimolle ja heidän kodilleen. Olkoon siitä teille siunausta ja olkoon teitä monta kauan siitä juomassa!

Häntä kiitettiin huolimatta hänen torjumisistaan ja puhuttiin vaivan korvauksesta. Hän pyyhkieli vieläkin väsyneenä otsaansa näyttäen harkitsevan jotain. Sitten huusi hän päättävästi poikaa luokseen.

-- Menkää te nyt, sanoi hän. Jään tänne katsomaan, että työ tulee hyvin tehdyksi. Se lienee ollut hänen tapansa, sillä tyttö hymyili kuin vanhastaan tutulle heikkoudelle. -- Vahinko, ettet tule mukaamme, isä, vastasi hän, ilta on vielä tyynempi nyt, matkamme tulee olemaan ihana. Poika nyökkäsi kuuliaisesti, mutta näytti mielessään tekevän vastaväitteitä tuollaista kalliin ajan tuhlaamista vastaan. Niin menivät he molemmat veneen luo.

Grels istuutui taas maahan lepäämään, ja hänen ruskea kätensä hyväili ruohoa kuten äskettäinkin. Hän näytti olevan hyvillään siitä, että sai jäädä tähän paikkaan johtamaan raskasta työtä. Nyt vasta hän huomasi pääskyset ja seurasi kirkkaalla katseellaan niiden siivenlyöntejä, jotka välähtelivät ilman sinessä. Hän näytti niin onnelliselta kuin ihminen suinkin voi olla.

Tämä rohkaisi minua ryhtymään puheisiin hänen kanssaan. Salaperäinen näytös kiihotti mielikuvitustani. En koskaan ennen ollut tullut ajatelleeksi, mistä vesi tuli lähteisiin ja kaivoihin ja mikä merkitys sillä oli meille ihmisille. Pajuvitsakin oli minulle täysi arvoitus, eikä minun vähäinen tietoni tällaisissa asioissa suonut siihen vähintäkään selvitystä huolimatta äärimäisistä ponnistuksista. Tahdoin tietää yhtä paljon kuin hänkin ja aloin puheen viittaamalla alkeistietoihini ja otaksumiini.

Hän katsoi minuun ja pudisti hiukan päätään liian monimutkaiselle viisaudelleni.

-- Pajuvitsa tarvitsee vettä, vastasi hän. Kaikki tarvitsee vettä elääkseen. Vettä kohti se pyrkii, kun ei enää saa sitä juuren avulla. Löydämme itsestään sen, mikä on meille välttämätöntä, ellemme hajoita voimiamme. Jos pistäisin oksan kylliksi syvälle maahan, juurtuisi se ja siitä kasvaisi puu -- sellainen voima sillä on -- suuri, kaunis puu siitä tulisi. Mutta lähde kykenee muuhunkin, se suo ihmisille jokapäiväisen juoman, ja puun tavoin versoo täältä ihmissuku.

-- Mutta mistä suoni tulee? Onko niitä maassa kaikkialla olemassa?

Hän kuunteli mielellään kysymyksiäni. Näytti siltä, että hän oli itsekin miettinyt niitä usein.

-- Pilvistä kaikki vesi on kotoisin. Se kiertelee siellä kautta aikojen kuin veri ihmisen ruumiissa. Enimmäkseen virtaa vesi suoraan takaisin jokiin tai pysähtyy joksikin aikaa ruohomättääseen ollen siten hyödyksi, ja lehdet ja korret hengittävät sen taas esiin. Mutta osa menee syvemmälle. Täällä maan alla -- hän taputti sitä -- on myös järviä ja puroja. Sen huomaa parhaiten kaivaessaan; siellä on savikerroksia, jotka eivät läpäise mitään, mutta välillä on soraa ja kiviä, jotka tihkuvat vettä. Aurinko ei koskaan valaise niitä järviä. Ei kukaan näe niitä, mutta sittenkin ne ovat olemassa ja täyttävät tehtävänsä; virta kulkee alati niiden lävitse tuoden yhäti uutta tullessaan. Elämä olisi mahdotonta ilman niitä, kaikki juuret ulottuvat sinne. Kovimmallakaan pakkasella, silloin kun kaikki, mitä me näemme, on jäässä ja lumessa, eivät syvyydet jäädy. Väliin pulpahtaa vesi itsestään ilmoille jostakin metsärotkosta, siitä muodostuu puro, joka suurenee joeksi ja koskeksi. Mutta väliin pitää kaivaa se esille, ja silloin näyttää se itsestään juoksevan vastaan, jos korkeudet sitä painavat. Silloin vesi on tavallista raikkaampaa ja kirkkaampaa. Syvyydessä on ollut niin hiljaista ja painostavaa, ja kuten kaikki muukin iloitsee se päästessään päivän valoon.

Tästä sain paljon ajattelemisen aihetta, enempikin kuin mitä voin selittää, varsinkin luonnonhavainnon yhteydessä olevan yksilöllisen elämän suhteen. En pysähtynytkään tähän, vaan missä ikänä kuljin, aavistin ja melkein kuulin veden salaperäisen virtauksen maan alla. Ympäröivä kevät oli entistä rikkaampi ja viehättävämpi, ja kaikki, lukemattomien rastaitten hurjat, syvät iltaliverryksetkin, tuntui minusta kaikkea ylläpitäväin hiljaisten, salattujen voimien ilmaukselta.

Vielä parin päivän ajan näin Grelsiä hänen aherrellessaan iloisena ja tyytyväisenä lapioineen ja kankineen, kosteudesta ja savesta läpimärkänä. Kun hän seisoi syvällä maassa, kuulin kuinka hän, luullen olevansa yksin, lauloi ja hyräili ilosta. Kun kaivo oli valmis, meni hän kotiinsa.

Kuulin kerrottavan, että isän ja pojan välit olivat hiukan kireät. Poika ei sopinut säätyynsä eikä työhönsä, eikä kodin omituisen hillitty, hiljainen elämä häntä miellyttänyt. Siinä häntä ymmärrettiin, sillä hän oli hyvin lahjakas, vilkas ja toimelias nuorukainen. Hän tahtoi "tulla joksikin", nähdä ja kokea elämää, ja hän piti tyhmänä sitä, ettei myyty metsää tai muuten sillä hankittu rahoja. Grels vastusti tätä tyynellä, harvasanaisella arvokkuudellaan, joka vei pojalta rohkeuden saattaa edes kuuluviin ehdotuksiaan, mutta hän kärsi siitä kuitenkin sekä rakkaudesta poikaansa, että ajatellessaan mitä kerran tapahtuu, kun hän on poissa. Mutta nämä olivat vain kuulopuheita; sinä kesänä en enää tavannut ketään siitä perheestä.

Neljä vuotta myöhemmin tulin taas paikkakunnalle. Siihen mennessä oli tapahtunut yhtä ja toista; ihmisiä oli kuollut, toisia syntynyt sijaan, mutta ylipäänsä oli kaikki ennallaan. Samat laulurastaat lauloivat iäti uusia laulujaan viidakoissa, keväinen vihreys helotti yhtä vaaleana ja kullanvärisenä iltaisin. Öisin lepäsivät maisemat yhtä kalpeina tuijottaen kaukokatsein kohti korkeaa taivasta. Hurjassa voimassaan kohisevan kosken pauhu tuntui selittämättömältä kuten ennenkin.

Kaivo, jonka Grels oli kaivanut, komeili toisten rinnalla, ja sen vintti kuvastui terävänä taivasta vastaan. Ympärillä oli elämä puhjennut kukkaansa.

Tupa hohti punaisena, ikkunaruuduista kurkistelivat kurjenpolvet ja palsamit; seinän vierellä oli pieni puutarha, jossa kasvoi kaikenlaista kylmässä ilmanalassa viihtyvää pensasta. Nyt oli palaavia pääskysiä vastaanottamassa pari pellavatukkaista pienokaista, jotka kummastellen, nauraen ja peloissaan taivuttivat päätään koettaen väistää niiden äkkikäänteitä.

Olavi Grelsinpoika oli lähtenyt jo aikoja sitten kotoaan. Hän oli ollut metsätöissä, koska ei ollut saanut muuhunkaan avustusta kotoaan. Aluksi hänellä ei ollut muuta pääomaa kuin selvä järkensä ja työkykynsä, mutta niiden avulla oli hän päässyt niin pitkälle, että saattoi ryhtyä kauppa-asioihin. Häntä oli luonnistanut, mutta kyllä hän olikin saanut kovaa kokea, kova oli tullut hänestä itsestäänkin. Nyt hänen sanottiin entistä innokkaammin koettavan saada käsiinsä äitinsä perimäosuuden, metsäpalstan, voidakseen ryhtyä suurempiin yrityksiin, mutta häntä estivät siitä muutamat testamentissa olevat määräykset. Isä vastusti hänen suunnitelmiaan samalla hiljaisella ylemmyydellä. Hän ei tahtonut joutua nykyaikaisen elämän levottomuuteen ja hän halveksi rahoja sekä kaikkea mitä niillä sai. Tyttö oli hänen puolellaan koko tyytyväisen luonteensa iloisella päättäväisyydellä. Tästä oli alkuisin epäsopu Olavin ja hänen omaistensa välillä. Talvella oli ollut myrskyisiäkin kohtauksia heidän välillään. Grelsillä oli vielä tytär luonaan, ja tämän mentyä läheisessä tulevaisuudessa naimisiin piti vävyn, joka oli Grelsin mieleinen mies, muuttaa taloon pojan sijalle. Tytön tapasin ensimäiseksi.

Aurinko oli laskenut. Ilta oli viileä ja viileni yhä. Taivas oli kirkas, viheriälle vivahtava kuten tavallisesti kasterikkaina iltoina. Minä kuljin ohrapellon piennarta ja näin kuinka tiheinä pisarat painoivat hentoja korsia antaen kaikelle harmajan hopeanhohteisen näön. Kuu loisti keltaisena ja suurena haapametsän yläpuolella, jonka pehmeät lehdet olivat melkein unohtaneet ikuisen värinänsä. Kosken kohina ja rastaitten laulu kantoi tännekin, mutta niin toisiinsa ja illan viileyteen kietoutuneina, niin ihmeellisen etäisinä, kuin eivät olisi olleet tosia, vaan muisto vain tai tulevaisuuden unelma.

Vastaiselta puolelta näin erään tytön lähestyvän.

En tiedä mistä pälkähti päähäni, että hän meni kohtaamaan rakastettuaan, vaikka olihan se helposti arvattavissakin. Kummallisempi oli surumielisyyden tunne, joka minut myöskin valtasi, hiukan surunsekainen aavistus kaiken katoavaisuudesta, joka usein täyttää mielen silloin kun näkee sitä, mikä on raikkainta ja keväisen kevyttä elämässä. Ehkä se aiheutui kylmyydestä ja iltatähden lepattavan valkeasta hehkusta kalpealla taivaalla sekä äänestä, joka täytti avaruuden. Ehkä oli siinä hiukkanen kateuttakin. Tyttö tuli yhä lähemmäksi, ja minä tunsin hänet pyöreitten pehmeitten kasvojensa kirsikkapunasta ja tavasta, millä hän piti kädessään muutamia kukkia, niin varovaisesti kuin olisi kantanut kädessään virsikirjaa lapsuusajan sunnuntaipäivinä opitulla tavalla. Hän oli kasvanut, mutta muuten pysynyt entisellään; hänellä oli sama joustava, hiukan jäykkä ryhti, joka on tottunut hillitsemään pelkästä olemisen onnesta johtuvan nuoruudenilon. Mutta silmät loistivat pähkinänruskeina ja avoimina kuunvalossa eikä suu voinut salata minunkaan läheisyydessäni säteilevän onnekasta hymyään. Aivan varmaan meni hän tapaamaan rakastettuaan!

Kun kuljin hänen ohitseen, näin, että hänen hameensa ja jalkansa olivat aivan märät kasteesta; samoin ilmaisivat kädet ja käsivarret, että hän oli poiminut kukkia kosteista, tahmeista varsista. Pensaiden oksista varisseita pisaroita kimalteli raikkaissa kasvoissa ja hiuksissa. Ei voinut kuvitellakaan kauniimpaa kevään ja nuoruudenilon kuvaa kuin hän oli tuossa astellessaan pitkin kasteesta harmaata ahoa.

Pysähdyin ja katselin hänen jälkeensä, mutta vaikka hän luultavasti tunsi sen, ei hänen huoleton ryhtinsä muuttunut. Kuten olin arvannutkin, ilmestyi viidakosta mies, varmaankin asianomainen. Tytön käynti tuli vielä nopeammaksi, hän juoksi mäessä häntä vastaan vapaana kuin koko maailma olisi saanut olla tässä todistajana, ja sitten he jatkoivat matkaa rinnan.

Heidän piti piakkoin mennä naimisiin, ja siitä johtuvissa asioissa olivat isä ja tytär usein täällä rautatieaseman lähellä asuvien sukulaisten luona.

Seuraavana päivänä saapui sinne Olavikin sopimaan joistakin kauppa-asioista kahden jotensakin ikävän näköisen pikkukeinottelijatyyppiin kuuluvan miehen kanssa, joiden esiintyminen oli puolittain kerskuvaa, muistuttaen käräjä-asianajajan viekasta varmuutta, puolittain arkaa, mikä taas johtui työläisruumiin ja herraspuvun välisestä ristiriidasta. Olavi oli komea, kaunis poika, pitkä ja miehekäs, mutta silmien päättäväisyys oli synkempi, suu kovempi ja tyytymättömämpi kuin ennen.

He oleskelivat kestikievarissa, missä juotiin, meluttiin ja juteltiin aika lailla. Vieraat ottivat vilkkaasti osaa perheriitaan saattaen sen sellaiseen valaistukseen, mikä oli kuvaavaa heidän käsitykselleen ihmisluonteesta ja sen vaikuttimista. Tämä ei ennustanut hyvää, sillä Olavi oli kutsunut sinne tulevan lankonsa saadakseen välit selviksi. Tämä tulikin iltapäivällä, mutta kun hän harmistuneena kieltäytyi rupeamasta tekemisiin moisen seuran kanssa, lähti Olavi, ollen jo melkoisesti väkijuomien ja puhelun kiihottama, hänen kanssaan syrjemmälle keskustelemaan asiasta. Lanko oli kiivas, mutta moitteeton mies, ja häneen oli koskenut perheen eripuraisuus sekä sanat ja syytökset, joita hän oli kuullut.

Keskustelu koski varmaankin Olavin halua myydä metsää tai tukkipuita. Hän tahtoi saada langon puolelleen vaikuttaakseen siten isään. Kuinka lienee ollutkaan, kukaan ei aavistanut kuinka syntyi kiivas sanasota, ja juovuspäissään iski Olavi puukolla riitapuoltaan.

Uutinen levisi nopeasti, ja paikka oli täynnä väkeä, kun tulin sinne. Haavoitettua ei oltu viety pois, vaan hänet oli ainoastaan kannettu lähellä olevan puron luo.

Hänen morsiamensa oli ensimäisten saapuneiden joukossa ja oli luultavasti ollut mukana kantamassa. Nyt oli hän polvillaan puron reunalla ja pitäen sulhon päätä rintaansa vasten pesi tämän otsaa ja ohimoita nenäliinallaan koneellisen nopein, itsetiedottomin liikkein. Häntä voi tuskin tuntea eilisillan näöstä; hän oli nyt kalpeampi kuin kukaan muu, ja hänen silmissään, jotka tuijottivat sulhon silmiin, oli melkein sama ilme kuin näissä. Katse oli niissä kummallisesti laajentunut, kuin olisi tahtonut murtaa aistimuksen rajat ja käsittää enempi kuin kuolevaisen silmät voivat; se oli jäykkä ja ikäänkuin jäätynyt näön takana kirkkaaksi voiden milloin tahansa murskahtaa muruiksi kuin jää. Silmät olivat kuitenkin tyynet ja piirre suun ympärillä rauhallinen, melkein iloinen, kuten sanotaan tavallisesti olevan niillä, joiden veri vuotaa kuiviin. Hänessä ei ollut mitään kammottavaa; vaikka isku oli sattunut niin äkkiä ja odottamatta, tuntui se tulleen hänestä aivan luonnollisesti, eikä hänen miehekäs lujuutensa ollut murtunut.

Tytön katse taas törmäsi vasten jotakin läpitunkematonta ja vihamielistä, ääretöntä tuskaa, josta se kimposi takaisin sattuen sisässä olevaan haavoitettuun, kärsivään kohtaan ja sitten taas nousten toivon siiville. Koko hänen olentonsa värähteli kuin soittokoneen kieli rajusti kosketeltaessa, muiston ja todellisuuden vaiheella. Oli mahdotonta sovittaa niitä keskenään ja käsittää, että sama minä oli olemassa tässä äkisti muuttuneessakin maailmassa.

Liikutus, joka tytössä oli vain sisimmissä ja joka raukeni levoksi jäykäksi suoristuneessa miehessä, purkautui tämän jalkapuolessa seisovissa miehissä ja naisissa liikkeiksi, puheeksi ja itkuksi. Käsivarret ja kädet tekivät kiivaita liikkeitä, risteili neuvoja ja ehdotuksia, ja kiihtyneisiin ääniin punoutui puron lirinä viileänä vastakohtana, ja kauempaa säesti sitä kosken kohina.

Murhaaja seisoi itsekseen kauempana puron yli vievällä portaalla, tummana kuvastuen iltataivasta vastaan, outona ja kummallisena kuin itse rikos ja hairahdus. Hän tuijotti veteen, jossa haavasta vuotanut verijuova sekoittui veden pyörteisiin ja virtasi edelleen hänen jalkojensa alitse peittyen varjoon. Kiihotus oli hänestä hälvennyt, nyt häntä näytti palelevan, hän pudisti tuontuostakin olkapäitään, vetäysi taaksepäin päästäkseen näkemästä vedessä olevaa kalpeiden kasvojensa kuvaa, mutta tuli yhä uudelleen sitä katsoneeksi. Hän se kaikkein vähimmin tajusi tätä hämmästyksen ja kauhun kuvaelmaa ja hän tuntui kaikista surkuteltavimmalta.

Grels, jota joku oli juossut hakemaan, näkyi tulevan kaukaa astuen tavalliseen lujaan tapaansa.

Poika näki hänen tulevan ja vetäytyi syrjään arkana ja saamatonna kuin pahaa tehnyt lapsi. Hän kiersi meidät kaaressa kulkien puron vartta ja peittyen kivenharmaitten leppien suojaan. Kestikievarissa olleet miehet, jotka olivat seisoneet yksikseen tietämättä mihin painua, seurasivat häntä. Hajamielisenä katsottiin heidän poistumistaan, mutta unohdettiin se pian. Toivo elpyi kaikissa eloon, kun nähtiin lääkärin tulevan, eikä kukaan ajatellut muuta. Tytönkin katse keventyi. Haavoitettu vain oli ennallaan.

Grels kumartui tutkimaan, hänen voimakkaat kätensä soluivat tottuneesti ja varovaisesti paljastetulla ruumiilla, hänen silmänsä tutkivat kirkkaina ja tyyninä haavoitetun silmiä, mutta väistivät tyttären katsetta. Näytti siltä, kuin olisi hän vartavasten koettanut olla omaansa ajattelematta voidakseen tavallisella syvällä katseellaan päästä selvyyteen. Hän kohotti kätensä hiljaisuuden merkiksi, kuunteli ja ajatteli. Vierestämme ja kauempaa tuleva veden kohina kuului nyt selvempänä.

Helppo oli edeltäkäsin tietää tuomio, sillä nyt alkoivat kuolevan viimeiset korisevat hengenvedot.

Tyttö ojensi kätensä tarttuen Grelsin käteen. Hän ei ollut ymmärtänyt eikä huomannut mitään tästä viimeisestä. Hänen katseestaan ikäänkuin nousi toivon tuskainen huuto, valonpilkahdus, ilokyynelten tulva, joka tahtoi syöksyä esiin hänen kirkkaista, ruskeista silmistään. Hän pakotti isän katseen itseensä saadakseen varmuutta. Se oli hyvin syvä, hyvin hiljainen, ihmeellisen, kammottavan hiljainen.

-- Isä! huusi hän ymmärtäen samassa kaiken. Ääni vaikeni, silmän loiste sammui. Hän päästi hänen kätensä ja ajatteli vain kuolevaa. Hän vartioi joka liikettä, jonka tämä kykeni tekemään, joka merkkiä, jonka tämä ehkä voisi antaa siitä, että tiesi hänen olevan läsnä. Hän koetti seurata kuolevan raskaita hengenvetoja ja kietoa jokaisen niistä hellästi ajatuksiin, jotka seurasivat sen pyrkimystä avaruuteen.

Grels nousi ja kääntyen puolittain poispäin omasta tuskastaan viittasi läsnäolevia jättämään lähimmän yksin suruunsa. Tässä ilmeni kunnioitusta, alistumista elämän lakeihin, joka poikkeuksetta sälyttää kärsimyksen taakan kunkin yksin kannettavaksi, sekä sanojen halveksumista asioiden musertavan painon rinnalla, olivatpa ne sitten kuinka ystävällisiä ja tuttuja tahansa.

-- Miten se tapahtui? kysyi hän suunnatakseen huomion pois kohtauksesta, vaikka kysymyksellä ei ollut suurta merkitystä hetkeen nähden -- kuka...?

Selvää oli, ettei oltu kerrottu hänelle onnettomuutta kokonaisuudessaan ja ettei hän sitä aavistanutkaan. Kukaan ei kyennyt vastaamaan. Puolittain vaistomaisesti käännyttiin siihen suuntaan, missä murhaaja oli viimeksi nähty.

Grels seurasi katseita suunnaten omansakin puron tummaan uomaan päin. Epäselvä näky sai selvän muodon hänen silmissään samoin kuin viivojen ja pilkkujen sekamelska siihen tuijottaessa, kun mielikuvitus luo muodon. Kolmimiehinen ryhmä häämötti metsästä näyttäen painiskelevan. Eräs heistä heitti toiset luotaan, jotka tahtoivat estää häntä ja huusivat vielä innokkaita neuvojaan. Olavi tuli hitaasti isäänsä kohden astuen häntä lähelle.

-- He tahtoivat minua pakenemaan, sanoi hän, mutta mitäpä se hyödyttäisi? Sinua minä läksin pakoon, mutta tässä taas olen. Mitäpä pako hyödyttäisi? Minähän olen kuitenkin mennyttä miestä. Vai onko -- hänen äänensä kadotti kumean jähmettyneen sävynsä saaden hurjan kiihkeän kaiun, jota oli vaikea kuulla, sillä se oli mahdottomuutta vastaan tähdätty voimakas tuskanhuuto, -- vai onko vielä toivoa?

Isä tapaili sydäntään painaen sille kätensä. Hän oli nyt aivan kalpea, mutta pakottautui lujaksi.

-- Tämä on liikaa yhdellä kertaa, änkytti hän. Sinä! Sinäkö sen teit?

-- Mitäpä minä siitä tiedän? Käteni ainakin -- ja hän katsoi siihen kuin kauheaan vieraaseen esineeseen ja näytti tuntevan ylenannatusta katsoessaan siinä olevaa veritahraa ja muistaessaan siitä johtuneen lämpimän tunteen. Niin, jatkoi hän varmasti ja ikäänkuin peräytymättömästi tuomiten, minä sen tein. Minun pahuuteni sen teki. Onko vielä toivoa?

Nämä muutamat hetket olivat kylliksi Grelsille; hän oli jo nähnyt uuden tapahtuman pohjaan ja mitannut sen syvyyden.

-- Aina on toivoa, sanoi hän, mutta ei tässä tapauksessa sellaista kuin sinä tarkoitat. Ja vastaukseksi vetäytyi hän askeleen sivulle päin jättäen näköalan vapaaksi.

Kuoleva kokosi voimansa äärimäiseen ponnistukseen. Hänen silmänsä välähtivät, kuin olisivat tahtoneet saada takaisin tavallisen ihmiskatseen menneisyyden hämärästä kohoavien muistojoukkioiden edessä, hänen suunsa vääristyi tuskallisesti ja aukeni selälleen. Oli kuin koko hänen sisimpänsä, tuo tuntematon esine, jota sanotaan sieluksi, olisi kamppaillen katkonut siteitään vaipuakseen johonkin vielä tuntemattomampaan ja suurempaan, johonkin pelättyyn ja ikävöityyn.

Murhaaja käsitti sen, mutta enempää hän ei näyttänyt voivan ajatella eikä tuntea. Katkera, hedelmätön katumus kajasti synkkänä hänen silmästään. Jospa en olisi sitä tehnyt, näytti hän kerta toisensa perään tuskailevan, -- jos, jos! Kunpa en olisi hukannut elämääni!

Sisaren kasvot kertasivat samat liikkeet kuin armas hänen sylissään, sanoivat hyvästit samoille muistoille, jähmettyivät samaan kylmyyteen. Vielä hetkinen jännitystä, niin hän olisi vaipunut ruumiin viereen yhteiskuolemaan.