Part 5

-- Me olemme kummallisella, asialla, sanoi toinen. Nyt se kyllä voi tuntua ikävältäkin, kun istuu näin rauhassa ja levossa. Jos saisikin vain täyttää vatsansa, lepuuttaa jäseniään eikä muuta tarvitsisi, niin ei maailma olisi hullumpi. Mutta täytyy tehdä yhtä ja toista elääkseen.

Phocas nyökkäsi ystävällisesti ja miettiväisesti. -- Niin täytyy. Mutta kun hän ei ollut utelias, ei hän kysynyt, mikä työ heillä nyt oli tehtävänään.

-- Ihmiset keksivät niin paljon pahoja ja jumalattomia uutuuksia, sanoi toinen kiukkuisesti ja nyökäytti kömpelöä päätään, ikäänkuin vain siten saisi ajatuksensa liikkeelle. Niin ei saa jatkua, ja kellä on kourat se käyköön käsiksi.

Niin, ihmiset keksivät kaikenlaista, ajatteli Phocas muistaen levottomuutta herättävät kuulopuheet, joita oli saapunut hänen korviinsa, mutta hän ei kuitenkaan tahtonut yhtyä tuomitsemaan lähimmäisiään.

-- Rakkaani, täytyy pysyä tyynenä ja odottaa parempaa aikaa, sanoi hän vain. Kaikki kai tarkoittavat jotain hyvää, vaikka unohtavat sen kiireessään. Syksytuulikin on usein kylmä ja vihainen, mutta sen tarkoituksena on levittää siemeniä.

Mies ei häntä kuunnellut, vaan jatkoi:

-- Nyt meidät on lähetetty ottamaan selkoa eräästä, jonka sanotaan olevan pahimman levittämään harhaoppeja ja saattamaan toisia turmioon. Me viemme hänet tuonne alas ja siellä hän saa varoa nahkaansa. Me vain saatamme häntä kaikessa ystävyydessä, sitten hän kyllä tyytyy, hah-hah... Hänen luokseen me juuri haimme tietä, mutta sitten vetivät ihmiset meitä nenästä kirotussa kavaluudessaan ja pahansuopaisuudessaan. Hänen nimensä on Phocas, ehkä tiedät sinä, mistä hänet löytäisimme?

Phocas toi juuri heille pyöreitä punaisia omenoita kauneimmassa savivadissaan. Kun hän kuuli nimeään mainittavan ja ymmärsi kaiken, horjahtivat hänen polvensa ja omenat tuntuivat lentävän reunalle ollen putoamaisillaan lattiaan. Hän pyrki tasapainoon kaikin voimin, ja se onnistuikin. Hedelmät pyörivät paikoilleen, mutta kädet vapisivat kantamuksineen. Hän hymyili hämillään kömpelyydelleen eikä tiennyt mitä vastaisi.

Miehet katsoivat häntä ja ajattelivat: Ehkä hän on sen ystävä, jota haemme? Hän on vanha, kiltti ukkohassu, emme viitsi saattaa häntä nyt pulaan, kun hän meitä kestitsee. Huomenna on vielä aikaa, ja onhan niitä muitakin, joilta voi kysyä.

He eivät toistaneet kysymystään ja Phocas asetti omenat pöydälle ja vetäysi syrjään odotellen jalka menoon valmiina, voisiko vielä jollain tavoin heitä palvella. Mutta hänen katseensa oli hiukan hajamielinen, ja hänen täytyi monta kertaa sitä pidättää, kun se tahtoi harhailla, heidän päittensä yläpuolitse kiintyen milloin mihinkin tuttuun esineeseen hänen huoneessaan.

Kun he olivat lopettaneet, vei hän heidät makuuhuoneeseen ja toivotti rauhaisaa lepoa.

-- Missäs itse makaat? kysyivät he hyväntahtoisesti, sillä he huomasivat, ettei talossa ollut muuta kuin yksi makuusija.

-- Älkää siitä huolehtiko, ystäväni, vastasi hän. Kyllä minä löydän paikan itselleni. Minulla on ensin hiukan puuhaakin. Niin hän jätti heidät.

Hän meni puutarhaan ja kulkea haparoitsi kukkulan laella olevalle paikalle, josta hän paljon piti sen näköalan vuoksi. Aamuisin, kun hän juuri oli saanut verensä iloisesti kiertämään työskennellen kasteen viileydessä, nousi aurinko tuolta vastapäätä hänen kohdaltaan. Silloin tuntui, kuin ei koko hiljaisessa maailmassa olisi muuta kuin taivaan kultaiset liekit ja oma juhlallisen arka, kummallisesti liikutettu sielu, joka tunsi pienuutensa, mutta tiesi kuitenkin kuuluvansa tähän. Koko päivän oli siellä kauniimpaa kuin muualla; sieltä näkyi vihreitten puitten alle peittyvät pehmeät kummut ja kauimpana vuorien sininen viiva. Nyt ei sitä näkynyt, sillä oli aivan pimeä. Ainoastaan tulikärpäset levittelivät hohtavaa ja katoavaa kipunaverkkoaan.

Phocas sai käsiinsä lapion ja kuokan ja mursi turpeen. Hiukan surumielisenä hän ajatteli, että nyt hän ei voinut nähdä, vahingoittiko kukkia, mutta hän työskenteli kuitenkin keskeytymättä asettaen multapaakut varovaisesti syrjään samassa järjestyksessä kuin oli ne ottanutkin. Häntä ilahdutti tieto, että paikka oli niin kaunis päivänvalossa.

Hän kaivoi kuopan hyvin syväksi, ja se oli aika vaivalloista, kun sattui tielle kovaa savea lihavan multakerroksen alta, jonka hän tunsi niin hyvin ja tiesi olevan vaaleanruskeaa, kiiltävää, täynnä eloa aurinkoon päin käännettynä.

Kukapa olisi luullut, että tuolla alhaalla on niin jäykkää ja kuollutta, ajatteli hän tullen surulliseksi, ja häntä rupesi melkein palelemaan sitä ajatellessa. Mitäpä tuosta, keskeytti hän ajatuksensa, mitäpä sillä on väliä, kun kerran kuori kukkii niin kauniisti ja runsaasti. Yö oli pitkälle kulunut, ennenkuin hän joutui valmiiksi, ja hän oli hyvin väsynyt.

-- Eipä kannata enää mennä sisälle, puhui hän ääneen itsekseen, voisin vielä herättää heidät. Ei se olisi minullekaan hyvä, sillä silloinhan he suuttuisivat. Ilma on leuto ja ihana Jumalan hiljaisessa maailmassa. Minä nukun täällä yhtä hyvin.

Ja hän asettui haudan partaalle, päänaluksenaan irti otettu ruohomätäs. Hän ei voinut nukkua heti, ja kääntelehtiessään siinä edestakaisin joutui hän makaamaan kasvot suoraan ylöspäin, silmät tuijottaen avaruuteen, joka kaareili ja laajeni sitä katsellessa yhä korkeammaksi ja suuremmaksi, kuta kauemmin siihen katsoi. Se oli hyvin syvän sininen, mutta ei hetikään niin tumma kuin miltä se oli ennen näyttänyt. Pikemminkin oli se muodostettu heikosta valosta, joka punoutui tuhansista kimpuista ja sulautui toisensa kohtaaviksi säteiksi. Siinä oli tiheän tiheässä tähtiä, aivan loppumattomiin, minne vain katsoi. Lakkaamatta löysi hän uusia siitä, missä ensin näytti olevan vain tyhjää.

Ne muistuttavat ruohikossa kasvavia satakaunoja, ajatteli hän; ensin löytää vain muutamia, mutta jos katsoo tarkemmin, löytää yhä useampia ja useampia, jotka ovat puolittain lehtien ja korsien peitossa. Ja hän oli iloissaan, että hän tämän yhtäläisyyden avulla luuli ymmärtävänsä tähtiä paremmin kuin ennen. Tavallisesti oli yötaivasten laki häntä hiukan pelottanut kummallisella viileällä, hiljaisella suuruudellaan. Kun hän oli kulkenut kotiin hartaushetkiltä, olivat kaikki nuo valot olleet hänestä kysymyksien ikuisia virtoja, joita tuskin voi sulkea ihmissanoihin, mutta jotka kuitenkin ikäänkuin kysyivät jokaiselta: kuka sinä olet, mikä voima sinussa elää? Nyt ne hänestä olivat rakkaita, ja hän kesti silmää räpäyttämättä niiden katseet. Kauan hän siten makasi; viimein sulkeutuivat silmät ja hän vaipui suloiseen uneen.

Viileydestä päättäen aamupuoleen yötä hän kohosi hitaasti tiedottomasta levostaan ja rupesi uneksimaan.

Hän nousi ylöspäin, kuinka, sitä hän ei tiennyt, mutta hän tunsi selvästi ilmanvedon hiukan palelevana turtumuksena jäsenillään ja kasvoillaan. Pää ei kallistunut taapäin, jalat eivät tuntuneet painavan. Yläpuolellaan näki hän tähdet, mutta ne olivat paljon likempänä, suuremmat ja kirkkaammat kuin muutoin. Ne olivat aivan niiden kukkien muotoisia, joihin hän oli niitä verrannut; joka säde oli terälehti, joista ei yksikään ollut toisensa kaltainen, niin pieniä kuin ne olivatkin. Jokaisella oli oma hohtavan valkea värinsä, joka vivahteli punaiseen ja kullankeltaiseen.

Ei hän ollut koskaan nähnyt niitä niin kauniina. Se on ollut silmäini vika, ajatteli hän; kuinka olenkaan onnellinen, kun saan nähdä ne sellaisina kuin ne ovat. Ja niiden joukossa loisteli siellä täällä toisia suurempia kukkia, ihmeellisiä, aavistamattoman ihania. Siinä oli väriseviä kullanpunaisia liekkejä, jotka oli liitetty yhteen ja taivutettu ulospäin kuin ruusunlehdet juuri auenneessa kukassa. Siinä oli loistavia pieniä aurinkoja, jotka näyttivät sulkevan kokonaisen elävän maailman sädekehäänsä. Siinä oli liljankukkia, valkeita kuin aamuruskon soihtu; kummallisin kuvioin vetäytyi niissä hehkuva liljanveri sisäänpäin sykkiviin sydämiin.

Phocas katseli kyllästymättä, ja vaikka kaikki oli niin suurta ja outoa mahtavuudessaan, tunsi hän riemuiten kaikki tutukseen.

Minä ymmärrän niitä, sanoi hän; olen alati ollut niiden seurassa, vaikka silmäni olivat liian hämärät voidakseen tajuta niiden ihanuutta. Ne ovat kuuluneet jokapäiväisten tehtävieni piiriin. Ne tuntuivat silloin vähäpätöisiltä samoin kuin minäkin ja minun työni, mutta nyt näen, mitä ne sisälsivät. Ja hän avasi sylinsä vetääkseen ne syliinsä tunteakseen kukkien tuoksun ja koskettaakseen niiden viileää, hienoa hipiää.

Hänen kätensä sattui kovasti kosteaan multaan ja kiviin, niin että hän heräsi. Yläpuolellaan, paljoa kaukaisempana kuin yöllä, hän näki valonsarastuksen kalventaman taivaan. Tähdet olivat kalpeammat ja pienemmät, heikommat ja värisevämmät ja näyttivät olevan äärettömän kaukana. Mutta hän hymyili vielä näkemälleen, hän tunsi ne nyt ja nyökkäsi ystävällisesti, yhtä paljon jälleentapaamistervehdykseksi kuin jäähyväisiksi.

Phocas nousi ja huomasi värisevänsä vilusta. Hän katsoi hautaa, jonka oli pimeässä kaivanut, ja oli varsin tyytyväinen työhönsä. Sitten hän meni herättämään vieraitaan.

Kun he astuivat ulos, oli heillä vastassaan kalpea, selvä aamu, ja ukko kulki valkeana, vilusta väristen ja kumarassa heidän edellään paikalle, missä oli yönsä viettänyt.

-- Minä olen Phocas, jota te etsitte, hän sanoi. Nyt tahdon pyytää teiltä jotain. Älkää viekö minua muassanne tuonne alas! Siellä ei ole mitään hyvää, enkä minä sovi sinne, sillä tämä on minun maailmani. Täällä tahtoisin levätä ja siksi olen -- järjestänyt kaikki parhaani mukaan. Kaikki on valmista. Eihän siitä ole teille mitään vaivaa, vai kuinka, ystäväni! Pääasiahan olikin, että minut otetaan hengiltä, siis se ei voi ketään loukata. Tehkää se tällä paikalla, joka on ollut minulle niin rakas!

Miehet hämmästyivät eivätkä tahtoneet enää olla tietävinään asiastaan.

-- Me sanomme, ettemme ole löytäneet sinua, vastasivat he. Pakene! Emme tahdo tehdä sinulle mitään pahaa, kun olet meitä niin ystävällisesti kestinnyt.

Phocas innostui ja tuli melkein kiivaaksi kärsimättömyydestä, ettei hän, kuten tavallisesti, ollut osannut asettaa sanojaan niin, että hänet heti olisi ymmärretty.

-- Kuinka minä voisin paeta, vastasi hän. Katsokaahan ympärillenne! Täällähän minun pitää olla, kun kerran olen täällä elänyt. Jos kieltäydytte, lähetetään toisia, ehkä pahoja ihmisiä, jotka eivät syö palaakaan luonani, vaan sitovat minut ja raastavat mukaansa. Tekin saisitte moitteita, ehkä pahempaakin siitä, ettette toimittaneet asiaanne, -- ei se käy laatuun, senhän käsittänette? Nyt te olette tyhmiä ja juonikkaita! Tehkää niinkuin olen sanonut ja antakaa minun lopettaa päiväni täällä.

Se oli ensimäinen ajatukseni eilen illalla, kun te melkein säikytitte minut, sillä se näytti niin mahdottomalta... Sitten tulin tänne ja kaivoin haudan, sillä jos se olisi ollut tekemättä, ette olisi minua kuunnelleet. Siihen vaivaan ette minun tähteni olisi ruvenneet. Mutta nyt sen sijaan! Yhtä keveästi kuin muna säretään, otatte te minulta hengen. Sitten lapioikaa tuota päälleni niin paljon kuin mahtuu. Turpeetkin olen pannut järjestykseen, niitä tahtoisin myös saada. Mielelläni soisin, että laittaisitte kaikki sievästi, niin ettei voisi juuri huomata, että tässä on liikutettu ja rikottu maata.

Miehet eivät voineet kyllikseen kummastella, he vain tuijottivat tuijottamistaan.

-- Kun olet niin halukas kuolemaan, sanoivat he, ja koska ehkä olet oikeassa siinä, mitä puhut vastuusta... pitänee tehdä tahtosi mukaan. Emme luulleet, että näin tulisimme maksamaan, kun eilen lyykistyit omenoinesi. Mutta sano meille ensiksi, miksi tämä paikka on sinulle erityisesti rakas? Ethän vain liene tänne jotain piilottanut, vai mitä?

Ja heidän kasvoihinsa tuli tyhmän viekas, kova piirre.

Phocas hymyili niin avoimesti, että se heti teki tyhjäksi epäluulot ja sai heidät unohtamaan ahneutensa.

-- Kukkien tähden, sanoi hän, ja myöskin näköalan vuoksi, vaikka sitähän en enää saa nähdä.

-- Niin, ja tuskinpa tulet kukkiakaan enää näkemään. He nauraa rähättivät hänelle. Heistä hän alkoi tuntua niin omituiselta, että sääli ja ihailu, jota he ensin olivat tunteneet hänen rohkeuttaan kohtaan, väistyi raa'an huolettoman välinpitämättömyyden tieltä.

-- Kuka tietää, ystävä raukat? Tiedän niiden pysyvän tässä joka tapauksessa. Ja juuri viime yönä, kun nukuin ja uneksin, minä ne näin. Näin paljon muutakin. Tämä on hyvä lepopaikka, olen sen kokenut. Oletteko valmiit.

Ja hän polvistui aivan haudan partaalle, niin että ruumis iskun vaikutuksesta tuli itsestään putoamaan alas.

Hänen pyövelinsä täyttivät hänen tahtonsa, ja kun he tulivat ihmisten ilmoille, kertoivat he kummallisesta ukosta. Niin tuli hänen kohtalonsa tunnetuksi, ja ihmiset hiipivät paikalle, missä hän lepäsi, ja rukoilivat kauan ja muistelivat häntä kauan ja hartaasti.

Aikojen kuluessa ruvettiin häntä pitämään pyhimyksenä, ja kun kullakin näistä on ihmisten joukossa oma piirinsä, joka tarvitsee häntä enemmän ja kiinnittää häneen suurempia toiveita kuin muihin, tuli Phocaksesta niiden suojeluspyhimys, jotka maata muokkaavat ja hiljaisuudessa toimivat yrttitarhureina ja istuttajina. Mutta hänen ystävällisen voimansa luultiin suojelevan myöskin koko puutarhaa sarkoineen, hedelmäpuineen, kylvöineen ja pitävän loitolla etanoita ja muita vahingollisia eläimiä, ja hänen silmälläpitonsa alaisina paisuivat punastuvat hedelmät, kuori uudistui ja kukat loistivat iloisina ja suopeina ja ikinuorina vihreässä ruohossa.

Lähteet.

Minusta tuntuu, etten koskaan ole katsonut kevättä niin suoraan sieluun ja silmiin kuin sillä kerralla. Olinkin silloin poika, ja se oli ensimäinen matkani pohjoiseen. Viimeiset kouluviikot olivat tänä heräämisen vuodenaikana kulkeneet ikäänkuin kaukaa ohitseni, aivan kuin taivaan harmahtavassa sinessä liitävät muuttolintujen parvet olisivat vieneet ne mukanaan vaaleneviin öihin. Kosken kohina soi yhä innokkaammin kehottaen, kastanjapuitten umput loistivat yhä valkeampina valossa, ja sadepilvien suuret haaleat pisarat herättivät pudotessaan levottomuutta.

Jos käväisin kaupungin ulkopuolella, ympäröi minua siellä jo ylen kypsynyt ihanuus. Ihme on tapahtunut, näytti se sanovan, olet liian myöhään tullut sitä ihailemaan. Kokonainen vuosi ja raskaan talven lumi ovat nyt välillämme, ennenkuin taas voit tavoitella minua, ja silloin käy taas samalla lailla.

Oikeana kesäkuun päivänä istuin sitten rautatievaunussa ja kiisin kohti metsämaita. Tie, joka johti tuntemattomiin seutuihin, kulki leveän ja valkeavaahtisena vyöryvän joen ylitse, ja laaja sininen avaruus, jonka kepeä, raikas ilma ympäröi minua, tuntui niin suurelta ja ihmeellisen uneksuvalta. Äkkiä säpsähdin hämmästyksestä ja katselin valveutunein silmin ympärilleni. Olin saavuttanut pakenevan kevään.

Pilvenpehmoisina varjostivat koivu- ja haapaviidakot notkelmien hentoa vihreyttä joen kimmeltävän sinen reunoilla, havumetsän vielä jähmetyksissä olevan tummuuden alapuolella. Aineellisuus näytti niistä haihtuneen, mutta ne voivat vieläkin välkkyä ja loistaa matalassa auringonpaisteessa, joka niitä kannatti säteillään, sekä levittää illan viileyteen voimakasta, hienoa tuoksuaan. Vuodenvanhan ruskean lehtikerroksen lomista pilkotti kukkia, joita en ollut vielä ehtinyt poimia enkä omistaa. Oli kuin olisi vasta kuolleen, ikävöiden kaivatun henkilön haamu ilmestynyt rakkaittensa piiriin, missä hänen muistonsa oli alkanut vaihtua, ruveten säteilemään iäksi kadotetun runollisuutta, ja nyt seisonut edessämme valoisasti hymyillen ja hiljaa kuiskannut: Katsokaa, tässä olen. Tällainen on olemukseni, jota en voinut koskaan antaa teille kokonaisena. Katsokaa minua, mutta älkää minuun koskeko!

Todellisuudessaan vielä haaveentapaisena kuin entisyys, väliin kuluvaan aikaan vaipuvana, väliin pakottavassa rauhattomuudessaan eteenpäin lentävänä, sellaisena löysin ja käsitin kevään.

Aurinko meni mailleen, mutta pimeys ei saapunut yön keralla. Minua kuljetettiin hiljaisten järvien rantamitse, missä äkkijyrkät reunat laskivat lehtipuitten latvoista muodostetun seppeleen seppeleelle; ne tuoksuivat vielä kuten äskenkin, mutta loiste oli sammunut. Kalpea valo vain loisti tuhansin vivahduksin, ja pari alhaalla tuikkivaa tähteä paloi väristen vavahtelevilla oksilla. Ei kuulunut muuta kuin junan vyöryvä jyminä ja taaksemme jäävä kaiku ja silloin tällöin laulurastas, joka säikähtäen vaikeni kesken liverryksen.

Mahdotonta oli uskoa tätä kaikkea todelliseksi; maa lepäsi oikoisena ja sidottuna, jäykän profeetallisen innoituksen valtaamana kuunnellen sisintään ja tuijottaen taivaan valkeansiniseen avaruuteen. Oli kuin ei se koskaan voisi herätä lumouksestaan, ja oli toivotonta vaikka houkuttelevaa arvailla sen arvoituksia ja salaisuuksia.

Matka päättyi, ja minut tuuditti uneen näkymättömän kosken kohina, kumea pauhu, jonka alkuperästä ei voinut saada selkoa, sillä siihen tuntui sisältyvän kaikki tuo, mikä oli outoa ja viileää, kasteisen harmaata ja raikasta.

Kun heräsin, katosivat öiset vaikutelmat tutustuessani koskeen ja nähdessäni, kuinka iloisen hurjan ja huolettoman leikin aiheuttama oli sen kohina. Kevät, jonka olin saavuttanut, ympäröi minua selvällä päivälläkin, samoinkuin uusi vieras seutukin, johon minun nyt oli tutustuminen.

Tienoo oli kaunista korkeahkoine metsäisine vuorineen, joitten loivenevat rinteet olivat niin pitkät, että ne olivat samalla sekä suurenmoisen että säyseän näköisiä, varsinkin tähän aikaan, kun havupuitten tummuus kaikkialla notkelmissa häipyi kevään kiiltäviin, nuoriin lehtiin. Joki virtasi hitaasti, kunnes joutui kosken pyörteeseen; sitä ennen se muodosti jonon laajoja järviä, jotka liittyivät toisiinsa niemien ja saarien lomitse. Jos seisoi korkeammalla, saattoi nähdä kolme, jopa neljäkin vesikuvastinta siintelevän toinen toisensa yläpuolella. Metsä oli luoksepääsemätöntä ja villiä, toisin paikoin kivistä rytöä, toisin paikoin suoperäistä; tasamaat olivat autioitten rämeitten peittämiä, vuohet siellä kävivät laitumella keinuvien mätästen ja mustien käpristyneiden puiden keskessä. Ainoastaan vetten varsilla oli kaunista, tai myöskin jos näki kaiken kokonaisena näköalana, loistavana ja pehmeänä tulvivassa valossa.

Eräänä iltapäivänä näin tapauksen, johon kaikki senaikuiset muistot ja vaikutelmat ovat yhdistyneet.

Jokeen viettävällä rinteellä oli uutistalo, jonka eräs nuori pari oli edellisenä syksynä rakennuttanut. Se oli niin uusi, ettei tupaa oltu vielä maalattu eikä aurinkokaan ollut vielä vaalentanut puun väriä. Vähäiselle karjalle aiotut suojat olivat keskentekoiset, ei ollut aitauksia, ei polkuja, kaikki näytti iloiselta ja leikillä sirotellulta keväiseen vihreyteen. Ei ollut vielä kaivoakaan, ja siitä nyt juuri olikin kysymys.

Kuka hyvänsä ei kykene valitsemaan kaivonpaikkaa sillä siinä ei auta ymmärrys eikä käsivoimat, jollei kerran osaa löytää oikeaa paikkaa, missä suoni lähenee maanpintaa, ikäänkuin itsestään pyrkien päivänvaloon. Vedenhakeminen on muodostunut erityiseksi taidoksi, niin taidoksi sitä tuskin sentään voinee nimittää, sillä sitä ei voi oppimalla saavuttaa. Sen ainoa välikappale, taikavapa, on kaikkien saatavissa, mutta se ei toimi jokaisen kädessä. Tämä mahti on päinvastoin lahja, jonka luullaan olevan perinnäisen ainoastaan muutamissa suvuissa; kullakin seudulla on oma luottamusmiehensä.

Näillä tienoin oli sinä eräs talonpoika Grels Olavinpoika muissakin suhteissa merkillinen mies. Hän kykeni myöskin parantamaan monenlaisia sairauksia ja ruumiinvammoja; hän oli "viisas".

Tämä ominaisuus liittyy tavallisesti ikivanhaan taikauskoon ja pakanuuden ajoilta johtuviin perimätietoihin; keinot ovat usein luonnottoman raakoja, usein myös syvästi runollisia, perustuen enimmäkseen vanhoihin uhri tapoihin.

Tämä ei pitänyt paikkaansa Grelsin suhteen. Hänen keinoihinsa ei liittynyt vähintäkään taikauskoa. Salaperäisyyttä lie piillyt pohjalla tuskin hänelle itselleenkään tietoisena, se ilmeni ainoastaan syvässä, ennakolta tuntevassa silmäyksessä, jolla hän käsitti sairaan koko olemuksen, taikka yksinkertaisessa, havaintoja tekevässä mielikuvituksessa, joka anatomisia tietojakin vailla olevana tajusi välittömästi asiain yhteyden ja ruumiillisuudessa piilevän elämän. Ehkä kaikki olikin mielikuvitusta? Ken tietää, kuinka paljon tämä ihmisen salaperäisin ominaisuus voi, kuinka syvällä sen juuret ovat? Kaikessa luodussa on sillä sijansa, se on ehkä maailman suurin positiivinen voima. Runoudessa ja sadussa liitelee se vapaana, mutta elää salattuna ja hiljaisenakin luonnon työpajoissa. Ihmisessä se lienee sitä voimakkaampi, kuta vaiteliaampi se on ja kuta likempänä äänettömintä, itsetiedottominta se piilee. Niin oli laita tämän talonpojan, joka ei koskaan poikennut olemisen todellisuuden ulkopuolelle.

Harvoin hän epäonnistui, eikä hänelle ollut koskaan sattunut suurta erehdystä; ammattilääkäritkin kohtelivat häntä suopeudella, vieläpä kunnioittavastikin. Grels oli luja, järkevä ja päättäväinen mies, joka ajatteli nopeasti, mutta puhui hitaasti ja vähän; kaikissa tapauksissa oli hän pitäjän merkillisin ja vaikutusvaltaisin henkilö. Häntä kävi pitäminen rikkaana, sillä hänen metsänsä olivat koskemattomat, eikä hän koskaan ollut joutunut kiusaukseen niillä ansaita rahaa. Hänen elintapansa olivat yksinkertaiset, ja hän uurasti kuin olisi ollut köyhä. Avustaan hän ei ottanut maksua, vaikka siihen kului usein hänen kiirein aikansa; hän piti palveluksiaan huvituksena, hiljaisella, miettivällä ilolla hän ne toimitti. Jo muutaman vuoden oli hän ollut leskenä, kaksi lasta oli hänellä elossa, poika ja tytär.

En ollut nähnyt Grelsiä ennen, siksi katselin häntä uteliaana odottaessani oudon toimituksen alkamista ihmetyksellä ja samalla jonkinlaisella koulupoikamaisella ylemmyyden tunteella. Hän oli pitkä ja vielä hoikka, vaikka oli ukkoikää lähellä. Pää oli iso, voimakkaasti muodostunut, silmät lapsekkaan kirkkaat selvine väreineen, vaikka katseen nopea päättäväisyys ilmaisi miehekästä ankaruutta. Ankarapiirteinen oli suukin, jonka harmahtava parta jätti selvästi näkyviin, mutta minkäänlaista kovuutta ei ollut huomattavissa, ainoastaan vakavuutta, joka ei koskaan näyttänyt sulautuneen nauruksi.

Grels istui maassa kuunnellen vaieten talonomistajan jokseenkin tarpeetonta kertomusta siitä, kuinka hän juuri tähän paikkaan oli tullut rakentaneeksi ja missä hän tahtoisi kaivon olevan. Grels katsoi silloin tällöin ystävällisesti hänen ohitseen ystävällistä pientä taloa kohti, sulki puoleksi silmänsä antaen auringon paistaa vasten kasvoja, jotka ilmaisivat selvästi tyytyväisyyttä; hänen voimakas työläiskätensä siveli hentoa ruohoa. Hän oli saapunut tänne järvien takaa poikansa ja tyttärensä soutamana. Vielä kuvastelivat hänen mielessään matkan vaikutelmat, jotka olivat uusia tälle vuodelle, mutta vanhastaan tuttuja ja rakkaita. Tänä tyynenä iltana oli varmaankin ollut paljon suurta ja omituista nähtävänä. Jokainen rinteellä kasvava puu selvästi piirtyvänä seijastavaan ulappaan, jokainen loistavanpunainen talo hymyilevänä kuvalleen, joka vedessä olevassa varjossa näytti vielä iloisemmalta. Kuljettiin kautta kirkastuneen, veden ja ilman muodostaman keveän avaruuden, jossa kevään valkeat, miltei yliluonnolliset näyt leijuivat.

Nyt hän levähti, nauttien joka hengenvedosta, ja valmistautui tapansa mukaan kokeeseensa. Huolimatta valppaasta ulkomuodostaan, jossa ei ollut mitään salaperäistä, ilmaisi hänen olentonsa jotain omituisen kuuntelevaa, muistuttaen satuolentoja, jotka kuulevat ruohon kasvavan ja näkevät maan uumeniin. Hänen takanaan näin tyttären, viiden- tai kuudentoistavuotiaan tytön, joka poimi kukkia.

Tytön pienet, pyöreät kasvot olivat terveet ja punertavat kuin kirsikka, vaikka päivä oli jo antanut niille ruskean vivahteen. Kaulalle solunut huivi jätti näkyviin kastanjanruskean kihartuvan tukan; kastanjanruskeat olivat tavattoman avoimet silmätkin lyhyine ripsineen ja valokuvasteluineen. Hänen vartensa oli hento ja joustava, niinkuin usein nähdään metsämaiden asukkailla; harmajanpunertavassa leningissään muistutti hän kevään untuvaisia kukkia.