Part 4

Kun talon isäntä ja emäntä lähtivät kirkkoon jouluaamuna, sanoivat he juhlallisesti hyvästit koko talon väelle, vaikka useimmat lähtivät heidän mukaansa matkalle. Se merkitsi sitä, että nyt, suurena juhlana, irtauduttiin kaikesta, mikä arkipäivien aikana oli voinut painostaa molemminpuolisesti. Vapautuneena kaikista painostavista ajatuksista, omatunto tyynenä ja voimakkaana, tuli astua Jumalan ja hänen loppumattoman armonsa eteen. Koko menneisyys oli oleva kirkkaana hänen edessään rehellisessä pyrkimyksessään, joka kyllä saattoi olla vajavainen pienessä ja suuressa, mutta joka kuitenkin koko ajan oli sisimmässään tahtonut parasta. Muutamalla yksinkertaisella sanalla pyydettiin toisiltaan anteeksi se, mikä olisi voinut olla toisin, tai jos itku oli lähellä, tyydyttiin vain käsien puhuvaan puristukseen. Vastaukseksi lausuttiin kiitos kuluneesta vuodesta ja siunaus tulevalle. Se soi mielelle rauhaa, ja enempää tuumimatta, miksi niin oli, huomasi matkan sujuessa, että öiset tähdet näyttivät niin levollisilta avaruudessaan. Iloisemmin kuin muulloin kohdattiin kirkon juhlallisesti ja kirkkaasti palavat pienet kynttilät ja heikko aamusarastus, joka antoi lupauksen lähenevästä auringosta.

Tälläkin kertaa noudatettiin tapaa. Nils teki kierroksensa valaistussa tuvassa, katsoi kutakin luottavasti silmiin, pudisti tukevasti kunkin kättä ja sanoi, mitä hänellä oli sanottavaa, lyhyesti, mutta levollisesti ja varmasti. Jotain lapsellista ilmeni tuon muutoin niin arvokkaan ja hiukan karun miehen suoruudessa, ja kaikki ottivat sen lapsena vastaan.

Viimeisenä joukossa oli Gabriel. Isäntä puristi lujasti haavan jättämää arpea.

-- Minä tiedän parhaiten, minkä arvoinen olet ollut vuoden ajalla, sanoi hän. Meidän välimme on hyvä.

Vieras katsoi häneen takaisin, kirkkaasti ja vapaasti kuten tapansa oli. Hän vastasi isännälle, että niin oli, ja toivotti onnea sekä siunausta matkalle. Itse hän ei aikonut lähteä mukaan, ja nyt hän vetäytyi huomaamatta pois seurasta ja huoneesta.

Nils meni panemaan rekeä kuntoon sillä aikaa kuin vaimo sanoi hyvästinsä.

Ingertistä oli tämä hyvin vaikeata. Häntä paleli liikutuksesta, ja valot pistivät häntä kuin neulat. Tosin hän oli kaikille tarkoittanut hyvää ja täyttänyt velvollisuutensa, mutta enempää ei hänen ollut lupa tehdä. Kylmältä ja ylpeältä hän lie näyttänyt sivullisista, ja se häntä suretti enemmän kuin koskaan. Tuotti kumminkin lievitystä tieto, että Gabriel oli poissa, sillä hänelle hän ei tänäkään aamuna saanut virkkaa sanaakaan.

Hän kulki hyvin kalpeana, mutta nopein askelin toisesta toiseen. Hiljainen, terävä valo loisti hänen ympärillään, hän oli kaunis, mutta arkamaisen hento; jokaisesta tuntui, että kulunut vuosi oli vienyt enemmän kuin vuosi saa viedä. Hän on liian nuori kestämään osaansa, ajateltiin, se ei voi kauan jatkua. Hän ei voinut sanoa paljoa, mutta hän katsoi katsomistaan, ja hänen silmistään lukivat nuo huomaamiseen sangen tottumattomatkin, mitä liikkui hänen sielussaan. Koko vuoden suru ja salaperäinen pakko häämötti synkkänä loiston takana.

Uskokaa, uskokaa minua, näytti hän aikovan sanoa, minä se en ollut, eikä minun tahtoni. Kohtalo laski kätensä minun niskalleni; silloin minun piti pysytellä hyvin suorana, etten kaatuisi lattialle. Mitä te olette tunteneet, ei ole mitään minuun verraten, uskokaa minua, ei mitään.

Hän oli itkemäisillään, mutta oli onnellinen kuten se, joka edes puolittain saa ilmaista sen, mikä on sidottu vastustamattomalla voimalla.

-- Olenko ollut sinulle hyvä emäntä, kysyi hän. Ja he vastasivat, ihmetellen miksi tunsivat itsensä niin liikutetuksi: Kyllä olet ollut. Kiitos kaikesta. Ja hän sai heidän lämpimät, rehellisesti tarkoitetut siunauksensa.

Lopuksi oli vain lapsi jäljellä.

Hän laskeutui polvilleen pojan eteen, joka seisoi nurkassaan ja suurin, säikähtynein silmin seurasi tapahtumaa. Nyt olivat kyyneleet vielä lähempänä puhkeamistaan. Hän tarttui pojan molempiin käsiin ja puhui tälle kiirehtivin, toisiaan takaa-ajavin sanoin, joita muut tuskin käsittivät.

-- En ole tehnyt elämääsi iloiseksi, sanoi hän, mutta en voinut, minulla ei ollut iloa antaa. Kaikki eivät sitä saa. Ehkä sinun itsesi täytyy se joskus oppia. Silloin pitää pysytellä pystyssä kuitenkin, näetkös. Enkö sentään hiukkasen ole ollut sinulle äidin sijassa, äidin, jota sinulla ei ole? Voitko kiittää minua kuluneesta vuodesta? Minä en väisty, olen kestävä kuten tähänkin saakka, ja jos joskus -- sitä älköön Jumala suoko -- pääset selvyyteen minusta, silloin myöskin ymmärrät, että enempää ei voinut olla, ja annat anteeksi puutteet.

Poika katsoi kummastellen häneen. Niin paljon hän kuitenkin käsitti sen yhdyssiteen vaikutuksesta, joka oli hiljaa ja synkästi punoutunut noiden kahden välille, että itku syöksyi esiin.

-- Äiti on ollut hyvä, sopersi hän purkausten välillä ja painautui arasti häneen, äiti on ollut hyvä.

-- Sinun pitää myös sanoa kiitos. Minä sanon edellä, sanotaan yhdessä.

Mutta tietämättään hän liitti sen ohessa kätensä ristiin ja lausui kiitoksensa eräälle toiselle taistelevassa, nyyhkyttävässä surussa, äänenpainolla, joka pelästytti lasta, niin että se kirkaisi. Ingertin täytyi viihdyttää poikaa sylissään.

Kun hän nousi, tunsi hän itsensä keventyneeksi ja vapaaksi. -- Olen siis kestänyt kokeeni, nyt se on takanani kaikkien muitten varjojen keralla.

Mutta hän ei tarkastanut, oliko ketään unohtunut, vaan meni nopeasti ulos.

Nils oli valmis ja sytyttänyt soihtunsa. Nyt suuntasi hän sen Ingertiin ja katsoi tarkkaan häneen, kun kysyi:

-- Oletko sanonut hyvästisi kaikille tuolla sisällä?

Punerrus, jonka ilma kohotti Ingertin kasvoille kaikkien äskeisten mielenliikutusten ja ristiriitaisten tunteitten jälkeen, pakeni pois yhtä nopeasti kuin pimeys hänen ympäriltään. Mutta hän vastasi rauhallisesti:

-- Olen.

-- Gabrielille myöskin?

Ingert säpsähti, ja hänen suunsa ympärille jännittyi tuskainen piirre.

-- Hän ei ollut sisällä.

-- Etsi hänet! Sinä et saa unohtaa ketään.

-- Ajattele mitä teet! Älä pakota minua siihen! Mieti tarkoin mitä teet!

Hänen äänensä kävi kummallisen syväksi. Mies hämmästyi nähdessään, kuinka suuret, mustat ja epätoivoiset hänen silmänsä olivat tulen niitä valaistessa. Soihdun liekki hulmusi tuulessa, pimeyskin punertui ja madaltui. Pakkanen kipinöi ja vaikeroi maassa.

-- Ei saa mitään unohtaa eikä peittää, vastasi hän lujasti, ei nyt enää. Vapautettuna kaikesta on meidän astuminen Jumalan eteen.

Tässä mies ei voinut myöntyä. Hän oli tehnyt sen monta kertaa vuoden kuluessa, kun oli aikonut kosketella asiaa, mutta pidättäytynyt, kun Ingert joka kerta oli painanut kädellään sydäntään, ikäänkuin siihen olisi pistänyt. Silloin oli Nils ajatellut: minä olen siihen syypää sentähden, että saatoin tehdä vastoin hänen tahtoaan. Mutta vieras oli saanut kärsiä syyttömästi; tänään se oli sovitettava.

Ingert seisoi katsellen yhä häneen ja tuumi hänen sanojaan.

-- Ei saa unohtaa eikä peittää. Sinä niin sanot. Sinä sen parhaiten tiennet.

Ingert tutki hänen kasvoistaan, pysyikö hän lujana vaatimuksessaan, mutta ei enää kerjännyt. Päinvastoin, hänen katseensa ilmaisi miltei uhkaa.

Mutta kun mies yhä seisoi odottaen liikkumattomana ja lujana, tahtomatta edes toistaa mitä kerran oli sanonut, leimahti hurja liekki Ingertin silmien pimeydestä, omituinen ilon ja tuskan hohde, jota Nils ei ymmärtänyt. Hän ei tuntenut häntä samaksi. Hänen sielunsa ei enää ollut siinä. Hän ei olisi kuullut, jos Nils olisi puhunut, hän kuunteli jotain etäisyydestä, joka kietoi ja sitoi syvin, salaperäisin äänin.

-- Nyt minä menen, hän vastasi. Ja nopeasti, mutta ei kuitenkaan niinkuin omasta tahdostaan, vaan oudon voiman johtamana, hän katosi taloon.

VIII.

Gabriel oli vetäytynyt renkitupaan ollakseen mahdollisimman kaukana; hän oli yksin. Siellä paloi pieni kynttilä, mutta yö painoi pimeänä ikkunaruutuja. Oli kylmää ja autiota.

Hän istui sängyllään ja ajatteli, kuinka hänen vuotensa oli kulunut, ja häntä paleli. Hän odotti, että oltaisiin jo valmiit, jotta hän saisi palata tuvan lieden luo. Siellä hän kenties voi saada takaisin ajatuksensa ja olla melkein onnellinen juhla-aamun kuluessa.

Silloin hän kuuli Ingertin askeleet ja tunsi ne.

Hän tiesi heti asian koskevan häntä, ja hän ajatteli: Nyt hän tulee puhumaan minulle, häntä on pakotettu. Se voi koskea ainoastaan yhtä. Sitä, että minun pitää mennä, että en saa jäädä tänne. Sitä siis olen odottanut koko vuoden. Tietysti minun on totteleminen, mutta mitä minulla on sitten enää maailmassa?

Ja hän istui liikkumatta paikallaan, katse jännitettynä oveen, puolittain peläten, puolittain riemuiten. Nyt tuli vihdoin palkka hänen palveluksestaan, vaikkakin se oli niin köyhä, että hänen täytyi sille nauraa. Nyt hän oli edes olemassa Ingertille! Ihmisenä ihmisen vastassa oli hän seisova hänen edessään siksi, kunnes muisto vain oli jäljellä.

Ingertin käsi oli lukolla. Ovi aukeni ja sulkeutui jälleen. Mutta Gabriel istui samassa asennossa.

Hän saa ajaa minut pois, ajatteli hän. En ainoatakaan hänen sanaansa ole hukkaava. Siihen ne ovat liian kalliit, koska ne ovat ainoat, mitä saan. Olen kyllin kauan niitä odottanut.

Ingert tuli suoraan häntä kohden. Hänen käyntinsä oli hyvin nopea, melkein juokseva. Kasvot loistivat kalpeudesta pimeässä, mutta myöskin jostain muusta syystä, Gabriel ei vielä tiennyt mistä.

Kun hän oli aivan Gabrielin kohdalla, avasi hän suunsa puhuakseen, mutta ei saanut äännähdystäkään kuuluviin. Hän oli niin tottunut pidättämään niitä hänen läheisyydessään, että ne kieltäytyivät tottelemasta. Hänen kätensä tavoittelivat rintaa, pysähtyivät kuten tavallisesti, vapisivat ja jäivät liikkumattomiksi. Nuo tuhannet pistot, joista hän oli kärsinyt sanatonna, nyt olivat niiden terät taas siellä. Hänen kasvoihinsa tuli pingotettu jäykkyys, ja kaikki valmistui kamppailuun.

Niin antoi hän välttämättömän tulla.

Kädet kohosivat rinnalle ja puristivat sitä lujasti, kuin olisivat tahtoneet kaiken terävän painaa syvemmälle sinne, ja sulkeutuivat suonenvedontapaisesti ikäänkuin veri tulvaa ehkäistäkseen. Hänestä oli rajattoman tuskallista vaikenemisen pakko.

Nyt liikkuivat jäykät huulet. Nyt se tuli.

Mutta siitä ei muodostunut sanoja, tuskin inhimillistä ääntä. Hurjana vapauttavana huutona se murtausi esiin myrskyisenä riemuna siitä, että vaitiolo vihdoinkin oli murrettu, mutta samassa se ilmaisi tuskaa jonkun uuden, vielä entistä valtavamman edessä. Ja hän horjahti ja vaipui lattiaan.

Hän ei sinne ehtinyt. Gabriel oli pystyssä ja piti häntä sylissään. Hän jäi seisomaan, vaikka taakka kävi hyvin painavaksi.

Ingertin pää oli lähellä häntä, hänen kätensä sivelivät hänen kasvojaan vapisevin nykäyksin. Hengitys hyväili lämpimänä ja värisevänä hänen huuliaan. Hän pyysi anteeksi kaikkea, hän valitti heidän yhteistä suruaan, hymyili heidän hetkelliselle onnelleen, tunnusti koko vuoden tuskan ja rakkauden, joka oli painunut veriin.

Ingertillä ei ollut sanoja tähän, vaan ainoastaan kädet, joita hän vielä jaksoi liikuttaa. Lopuksi -- kaikki tapahtui kuitenkin niin nopeasti -- oli hänellä vain sielunsa, ja sen hän antoi pitkässä, omituisen pinnistetyssä henkäyksessä aivan Gabrielin suulla. Sitten hän oli aivan hiljaa.

Gabriel oli häntä suudellut suutelemistaan riemuiten ja kyynelöiden. Hän tunsi pitävänsä käsissään ääretöntä onnea, jonka loisto sai hänet unohtamaan siihen johtaneen tukalan tien ynnä kaiken muun kovan ja raskaan. Mutta hän käsitti heti mitä oli tapahtunut, pidättyi ja seisoi kuunnellen hiljaisuudessa.

Toisin ei voinut käydä, lanka ei voinut kehräytyä edelleen. Näin täytyi heidän kohdata toisensa. Gabriel ei edes tiennyt, mitä hän tunsi sen tapahtuessa, ainoastaan, että niin sen piti olla. Mutta hän ei voinut päästää Ingertiä luotaan nyt, kun vihdoinkin piti sylissään kaikkea kaipaamaansa, ja hän seisoi tuudittaen häntä hiljaa, katse suunnattuna hänen olkansa yli ulos pimeyteen ja yön kylmiin tähtiin.

IX.

Kun tätä kesti liian kauan, tuli Nils noutamaan vaimoaan takaisin.

Silloin oli vieras istuutunut sängylle saadakseen vapaaksi käden, millä hyväillä Ingertiä. Hän tuuditti häntä kuin lasta ja tuijotti jäykästi mieheen. Hän oli samannäköinen kuin tavallisesti iltaisin tulen ääressä.

Sisäänastujan mykkään hämmästykseen hän ei vastannut. Hän siveli Ingertin hiuksia otsalta ja osoitti hyväilyllään, kuinka kalpeat ja muuttuneet tämän kasvot olivat.

-- Hän on kuollut, sanoi hän viimein. Ja hän lisäsi Nilsin säikähtyneeseen, soinnuttomaan toistantaan: Hän on kuollut, kuten näet. Hän tuli lopulta luokseni.

Ja hän tuuditti häntä ja painoi häntä rintaansa vasten kuten ennenkin, huolimatta vaikka joku näkikin sen ja kuka näki.

Kun mies seisoi lamautuneena, ajatuksetta, jatkoi hän, yhäti tuudittaen Ingertiä edestakaisin;

-- Minä rakastin häntä, näetkös, kauan sitten. Siksi tulin tänne. En toivonut mitään voittavani, enkä saanut edes sanaa. Tahdoin vain olla häntä lähellä. Sen sain. Elämäänsä hän ei saanut minulle antaa, siksi antoi hän minulle kuolemansa. Nyt hän on minun.

Nils ei ymmärtänyt vielä mitään. Hän ei voinut uskoa sitäkään, että Ingert todellakin oli kuollut. Kaikkihan oli niin käsittämätöntä.

-- Mitä olet tehnyt hänelle? kysyi hän ja lähestyi uhkaavasti. -- Päästä hänet! Anna tänne!

Mutta Gabriel istui vain ja tuuditti ja suuntasi häneen omituisen tyynen, viilentävän katseen.

-- Mitäpä minä olisin tehnyt? Sinä lähetit hänet tänne, eikö niin? Sinä olet antanut hänet minulle, ja nyt hän on minun, nyt häntä ei kukaan voi ottaa takaisin. Hän on vaiennut vaikenemistaan pitääkseen valansa, nyt sen käsitän. Mutta en ennen tiennyt, mitä se hänelle maksoi. Vaitiolo kiristyi hänen sydämensä ympärille, sillä se oli minun jo ammoisista ajoista ja se pyrki minulle. Lopulta katkesivat siteet, mutta silloin ne olivat kuristaneet liian kovasti. Sydän ei voinut kestää vapauttaan, kaikki oli tullut sille liian pieneksi. Se särkyi samassa silmänräpäyksessä; mitäpä se muuta olisi tehnyt? Hänen on hyvä olla, meidän on molempien hyvä. En kyyneltäkään ole itkenyt.

Nyt alkoi Nils ymmärtää. Hän muisti Ingertin viime ilmeen ja sanan, hän taisteli itkua vastaan. Hän tunsi, että vieraan katse sulki hänet Ingertistä pois, ja se koski kipeästi. Mutta hänen oma surunsa, niin syvästi ja kipeästi kuin hän sen tunsikin, oli liian pieni uskaltaakseen tässä ilmetä.

-- Sinä hänet olet surmannut, valitti hän.

-- Ehkä olet oikeassa, mutta mitäpä se nyt merkitsee? Katsohan häntä.

Ja Gabriel pyyhkäisi taas syrjään hänen hiuksensa ja osoitti, että hän näytti hymyilevän. -- Etkö näe, että onni sen teki! Vielä enemmän, kohtalo itse.

Nils sen näki, ja häntä paleli, vielä enemmän syrjään työnnettynä kuin ennen, sokeassa surussaan.

-- Jos on niin kuin sanoit, sanoi hän, jos on niin kuin sanot...

Mutta hän ei epäillyt, eikä tiennyt myöskään mitä sitten seurasi hänen ajatuksissaan.

Vieras liitti tyynenä sanansa siihen;

-- Silloin kuuluu minulle mitä tässä on hänestä jäljellä. Sitä et häneltä kieltäne?

Ja kun mies hämmästyi hänen tavatonta pyyntöänsä, jatkoi hän:

-- Minä vien hänet sinne, missä hän on syntynyt ja kasvanut. Siellä hän parhaiten lepää. Minulla on siellä talo ja minä rakensin uuden. Sen jätin tyhjäksi, kun oli varmaa, että hän ei koskaan tule siinä asumaan. Siellä hän saa maata paareilla. Joka ilta istuissani olen rakentanut sitä edelleen kuullessani hänen askeleensa, mutta tätä en koskaan uneksinut. Nyt sopii talo semmoisenaan hänelle. Paljaat, puhtaat laudat. Nyt se on valmis, ja nyt hänen täytyy päästä kotiin.

Ja mies antoi lupauksensa hänen katseensa pakottamana ja tuntien vähäisyytensä tämän suuren, puoleksi käsitetyn, selittämättömän rinnalla. Kun Gabriel nousi laskien luotaan rakkaan, raskaan taakkansa, teki hän sen Ingertin viimeistä matkaa valmistaakseen.

Soihdut olivat palaneet loppuun, huomaamatta kaikessa levottomuudessa ja kauhussa. Tähdetkin olivat sammuneet. Juhlapäivä valkeni juhlallisempana ja kylmempänä harmajassa kalpeudessa kuin koskaan ennen kuluneen vuoden ajalla. Yli vaikeitten maitten ja jäätyneitten vesistöjen poistui matkue siihen suuntaan vuorien väliin, missä kulkusen kilinä soi kivistä aivan kuin siellä sisällä, ahdistetussa ja sidotussa, äärettömän väkevässä ja salaperäisessä, valmistettaisiin sijaa osalle Ingertin olennosta ja kohtalosta.

Phocas.

Phocas asui kappaleen matkan päässä Sinopen muurien ulkopuolella puutarhassa, jonka hän oli perinyt aikoja sitten ja joka oli parhaiksi suuri hänen yksin hoitaa. Siihen meni hänen päivänsä auringon noususta sen laskuun.

Siellä hänellä oli tuhansia askareita: hedelmäpuita piti oksastaa, harventaa, tukea, viiniköynnöksiä oli leikattava ja sidottava punaisenruskeilla pajunoksilla lämpimintä auringonpaistetta kohden, vihanneksia oli kylvettävä ja istutettava, kasteltava ja varjostettava, etanoita piti poimia pois ja pieniä risuvalkeita sytyttää, kun halla keväällä uhkasi kukanpuhkeamista. Joka ilta, kun hän oli lopettanut työnsä, olivat hänen kasvonsa tyytyväiset ja hymyilevät ja hänen selkänsä ja jäsenensä olivat väsymyksen turruttamat.

Hyvin hän nukkuikin, ja ainoana vaihteluna hänen elämässään olivat vuodenajat, mutta nämäkin liukuivat niin tasaisesti ja sopuisasti toisiinsa, ettei hän juuri milloinkaan tullut koonneeksi niitä vuosiksi ja ajatelleeksi, kuinka monta hänellä niitä oli takanaan ja kuinka monta mahdollisesti jäljellä.

Joskus tuli kulkijoita kolkuttamaan hänen portilleen, kun heidän jalkansa olivat liian turvonneet kyetäkseen palvelemaan heitä kaupunkiin saakka tai kun heillä ei ollut rahaa, millä maksaa yösija. Phocas otti kaikki yhtä ystävällisesti vastaan, tarjosi heille hedelmiään ja vihanneksiaan ja antoi heille pienen huoneensa leposijaksi. Itse hän asettui etuhuoneen paljaalle lattialle pistäen jalkansa kumollaan olevaan niinikoriin, etteivät kivet kovin uhoisi kylmää, ja nukkui sielläkin yhtä hyvin.

Mitä hänen puutarhansa antimista jäi yli, sen hän jakoi seudun köyhille, jokaiselle joka vain katsoi häneen ojentaen kättään. -- Ota se Jumalan siunauksella, sanoi hän, hänpä sen on antanut kasvaa. Harvoin hän keksi useampia sanoja, mutta hedelmät maistuivat niin vienoilta ja hyviltä ja paremmilta kuin muiden, Phocaksen ääni oli niin hiljainen ja tyyni ja hänen ilmeensä niin rauhoittava, että moni hänen luotaan lähtevä tunsi hänen luonaan asuvan onnen, hiljaisemman ja suuremman kuin kenenkään muun, ja ihmetteli, ettei se herättänyt kateutta, vaan ainoastaan kaipuuta. Kauan näki edessään hänen kuvansa ja silmänsä, ja unohtui miettimään kuinka hänestä oli tullut se, mikä hän oli, ja tähän kysymykseen toivoi vastausta innokkaammin kuin halusi saada taas nauttia virkistäviä hedelmiä.

Tällä tavoin kertyi useita, jotka olivat valmiit liittymään Phocaksen uskoon, ja he pyysivät häntä saattamaan heitä papin luo, joka kastoi heidät jonakin yönä syrjäisen, viileän, solisevan lähteen luona. Pyydettiin myös häneltä itseltään tietoja hänen oppinsa salaisuuksista, mutta silloin hän näytti heille työstä kuluneita kämmeniään, kuin olisi jotain niistä pudottanut, ja hymyili nöyrästi.

-- En tiedä muuta kuin mitä teille olen sanonut, vastasi hän. Salaisuuksia minulla ei ole, ja ymmärrykseni on vähäinen. Hedelmät voin teille antaa -- minkä arvoisia ne sitten lienevätkin, tulee lahjani aina sydämestä -- mutta sitä en osaa sanoa, kuinka ne ovat itäneet, kasvaneet ja kypsyneet. Siihen tarvitaan sadetta, tarvitaan aurinkoa, niitä pitää hoitaa niin hyvin ja huolellisesti, kuin ne olisivat pieniä lapsia, ja muuta ei ehdi ajattelemaankaan.

Uskovaisten seuroissa hän istui uloimmassa rivissä nyökäten silloin tällöin hyväksyvästi, kun kuuli sanan, jonka täydelleen ymmärsi, mutta itse hän ei puhunut koskaan. Hän alkoi jo olla vanha. Hiukset harmenivat ja selkä kumartui sitä enemmän, kuta useampia köynnöksiä ja vesoja hän nosti aurinkoa kohden.

Hänen rakkaassa, pienessä maailmassaan olivat kukat hänelle rakkaimmat. Hän ei niitä viljellyt, sillä maahan oli oikeastaan olemassa tuottaakseen ravintoa nälkäisille suille, mutta maa kasvatti niitä itsestään siellä täällä peltosarkojen ja polkujen varsilla, ja kiviperäisimmässä maassa, kukkulan huipulla, jota hän ei vielä ollut ehtinyt raivata, kasvoi niitä runsaasti villinä.

Keskellä talvea pilkotti kuloheinän keskestä satakaunojen valkeita ja punertavia tähtiä. Kultakukkainen krookus ilmestyi sitten, ikäänkuin multa olisi leimahtanut pieniin liekkeihin aurinkoa vastaanottamaan.

Untuvavartiset vuokot pyöreine päineen, jotka niin pian väsyivät, edustivat kukin erityistä hienoa sinipunervan vivahdusta kohoten puhtaansinisestä hehkuvimpaan punaan. Hennot narsissit taivuttivat päitään yhtä somasti, vaikka ei ollut kuvastintakaan, hyasinttien terälehdet kiertyivät kuin kiharat niillä satuolennoilla, keijukaisilla ja muilla, joihin ei enää saanut uskoa, mutta joista ei mitenkään voinut ajatella kovin pahaa. Vielä oli siellä lukemattomia muita, jotka kaikki olivat yhtä kauniita ja ihmeellisiä. Ja kun oli täysi kevät ja koko ilma kaikui satakielten riemua ja palavaa rauhattomuutta, löysi hän monin paikoin valkeita liljoja, joitten suoniverkoissa läpikuultava puna tiivistyi sisäänpäin, kuin olisi siellä ollut sydän.

Hän varoi tallaamasta ainoatakaan, ja milloin hänen täytyi uhrata joku, joka oli tunkeutunut hänen hedelmälliselle maalleen, tapahtui se lyhyen, hiljaisen taistelun jälkeen, ja silloin täytyi hänen oikein elävästi muistuttaa itseään siitä, että rajaviivojen piti olla suorat, ennenkuin hän voi pakottautua vetämään vaon aurallaan. Eikä hän sen tehtyään katsonut mielellään taakseen. Tämä olikin melkein ainoana pilvenä hänen taivaallaan, ja senkin hän ajoi pois miettiväisesti ja päivänpaisteisesti hymyillen inhimilliselle heikkoudelleen.

Eräänä iltana kesäpuoleen saapui kaksi miestä hänen luokseen tullen kaupungista päin.

Heillä näytti olevan kiire ja he tuntuivat olevan kärsimättömiä ja väsyneitä, suuttuneita toisiinsa riideltyään teistä ja poluista, ja myöskin epätietoisia siitä, pitikö heidän jäädä tähän vai kulkea eteenpäin. He olivat kyselleet neuvoa päästäkseen perille, kertoivat he, mutta olivat saaneet valheellisia ja eksyttäviä vastauksia. Ihmiset valehtelivat ilkeyttänsä, maailma oli kukkurallaan kiusallisuutta, kivet polttivat jalkoja, ja nyt heidän täytyi pyytää suojaa yöksi, että aamulla voisivat alkaa paremmalla onnella.

Phocas seisoi portillaan ja hänen edessään vieraat tummina illanvaloa vastaan, synkistynein, rypistynein kasvoin. Heidän päittensä takaa näkyi kaupunki, jonka yläpuolella oleva ilma oli levotonta ja sakeaa johtuen liesien savusta ja kaikesta alhaalla vallitsevasta kilpailevasta, kummallisesta kiireestä.

-- Sen näkee, että tulette tuolta, sanoi hän, ja hänen mieleensä juohtuivat huhut, joita hänkin oli alkanut kuulla, että maailmassa karttuivat viha, pahat työt ja ja kaikenmoiset vaarat. Monet olivat olleet peloissaan ja valitelleet lastensa tähden, olivatpa muutamat lähteneet tiehensä paikkakunnalta laahaten taakkojaan öisin pitkin kukkuloitten jyrkkiä teitä ja tukahduttaen langetessaan tuskanhuutonsa. Itse hän oli asettunut tähän, kuten muuhunkin nähden, rauhalliselle kannalle.

-- Sieltäpäin ei tule mitään hyvää, lisäsi hän. Olkaa hyvillänne, että olette sieltä päässeet, ja ottakaa vastaan lepo ja kestitys, jota teille tarjoan parhaani mukaan!

Hän vei heidät sisään ja sytytti pari lamppua vierasten kunniaksi, mutta sitten hänellä oli niin paljon puuhaa heidän tähtensä, ettei hän ehtinyt katsoakaan heihin, ennenkuin kaikki oli valmista ja hän kantoi ruuan pöytään. Kauniiksi heitä tuskin voi sanoa. Heidän kätensä olivat känsäiset, kasvonsa litistyneet monissa nyrkkitaisteluissa. Karkeat, lyhytkarvaiset silmäkulmat olivat omiaan tekemään katseen pistäväksi ja raa'aksi. Mutta ruoka maitti heille hyvin, ja se ilahdutti Phocasta niin suuresti, etteivät he olleet enää niin rumannäköisiä hänen mielestään. Itse hän ei syönyt mitään, hän vain ajatteli, kuinka järjestäisi parhaiten ja mukavimmin vierailleen.

He näyttivät nyt tyytyväisiltä, olivat ojentaneet jalkansa suoriksi ja laskeneet aseet viereensä.