Part 3

Saadakseen jotain täytettä talvitöistä runsaasti ylijäävälle ajalle rupesi hän rakentamaan lisää taloonsa, vaikka se oli hänelle jo tarpeeksi tilava. Tuollainen hyödytön ylellisyys oli siellä silloin, samoin kuin nytkin, tavallista, ja jos jotkut ihmettelivät, miksi hän yksinäisyydessään niin teki, päätyivät he arveluun, että hänestä tuntui vaikealta asua samassa talossa, johon äidin muistot olivat liittyneet. Itse hän antoi sen selityksen käydä omastaan. Vastahakoisesti otti hän vastaan apua ja yksin haki hän puut metsästä. Siellä kuuli hän jokaisen pakkasilmassa terävöityneen kirveeniskun, joka sattui jäätyneeseen puunrunkoon, kajahtavan takaisin syvältä vuoresta ja vetoreen ketjujen ratisevan sen sisässä. Silloin oli kuin olisi hänen rakennuksensa keralla kasvanut toinen hanke, salassa ihmisten silmiltä, yhtä salaperäisenä ja tuntematonna tarkoitukseltaan kuin hänen omansakin, mutta suurempana ja valtavampana kuten kaikki, mikä on tulevaisuuden porttien takana.

Väliin hän tuumi: Olen antanut onnen mennä luotani ja nyt rakennan sille jotain, joka aina on pysyvä tyhjänä. Tahdon kuitenkin tehdä sen valmiiksi. Mitä ne siellä vuoressa rakentavat? Onko niiden kohtalo sama kuin meidän? Mutta mitä tiedän omastanikaan? Ehkä voi joskus käydä niin, että talo ei jääkään tyhjäksi, ehkä hän tuntee samoin kuin minä. Silloin tulee hän takaisin, ja silloin loistaa tupa häntä vastaan ja sanoo, ettei hän ole poistunut ajatuksistani. Joutuin eteenpäin siis! Kävipä miten tahansa, on hyvä tehdä työtä väsyksiin asti ja nukkua rauhassa. Hän oli ennättänyt saada valmiiksi katon ja huoneet, valkeat ja kajahtelevat tyhjyydessään.

Silloin tiesi sanoma kertoa, mitä oli tapahtunut. Nyt oli hänen mahdotonta kauempaa rakentaa, ja aika kävi raskaaksi.

En voi jäädä tänne, sanoi hän. Täällä ei ole mitään ajateltavaa enää, ei mitään askaroimista. Hän ei minusta välittänyt, hän ei voi enää tulla takaisin. Nyt vasta Gabriel ymmärsi häntä varten rakentaneensa ja että koko hänen toimintaansa oli vahva toivo kannattanut. Hän takoi lukon ja asetti sen ovelle, eikä hänellä sitten ollut mitään, mikä häntä olisi kiinnittänyt sille paikalle.

Minä menen hänen luokseen, ajatteli hän. Se lienee hänelle samantekevää, sillä hänellä ei voi olla pienintäkään aavistusta minusta ja minun tunteistani. Minä sanon, että olen köyhtynyt ja että minun pitää mennä palvelukseen, kuten hänen ennen. Silloin hän antaa minulle paikan, jos mahdollista, sillä ystävinähän erosimme. Ennen olin onnellinen, kun sain vain olla hänen läheisyydessään. Yhtä hyvin voin nyt olla, koska hän silloin oli yhtä kaukana minusta. Tai voin tulla onnettomaksi -- samantekevä, kunhan saan olla siellä missä hänkin.

Ja hän jätti talonsa muiden huostaan, sanoi tahtovansa nähdä vähän maailmaa ja katosi. Ei kukaan tiennyt minne tai miksi, mutta hänen selityksensä sai käydä täydestä. Sellaista oli ennenkin tapahtunut, että ihmiset äkillisestä väsymyksestä ja vaihtelunhalusta olivat jättäneet halpa-arvoisena kaiken, mitä heillä oli, kokeakseen sitä, mitä eivät tunteneet ja mikä siitä syystä tuntui elämisen arvoiselta.

IV.

Eräänä aamuna tuli outo mies hakemaan työtä Nilsiltä, joka työskenteli metsässä.

Seisoessaan lumessa, vapaana ja luontevana muutellen asentoa, katsoi hän talonpoikaa tutkivasti ja syvästi silmiin, ennenkuin esitti asiansa. Oli kuin hän olisi tahtonut punnita hänet ja katsoa, mitä hän oli miehiään, ennenkuin pyysi mitään. Siitä Nils piti, sillä hän tunsi arvonsa, ja vaati sitä muiltakin.

Työtä oli saatavissa ja hän sai heti koettaa mihin kykeni. Ei kukaan riittänyt hänelle voimissa ja taitavuudessa, ja Nils päätti ottaa hänet rengiksi kysyttyään ensin hänen elämäntarinaansa ja saatuaan tyydyttävät vastaukset sekä yhtä hyvät vaikutelmat hänen olennostaan. Mies otti osaa työväen ateriaan ja meni heidän kanssaan illalla kotiin.

Ingert seisoi lieden äärellä ja näki heidän tulevan sisään, hiljaisessa rivissä, pitkin, metsänkulusta pehmein askelin, kirveet käsissä. Ensin hänen miehensä, sitten muut ikäjärjestyksessä, ja viimeksi, kun ovi juuri oli sulkeutumaisillaan, tuli vieras.

Ingert kalpeni, hänen katseensa sivuutti niin nopeasti vieraan, että näytti kuin hän ei olisi tätä huomannutkaan. Hän seisoi liikkumatonna hilliten vavistuksensa, toisten ääneti asetellessa työkaluja paikoilleen ja käydessä kehään tulen ympärille.

Nyt oli Gabriel aikonut näyttää hämmästyneeltä, mennä tervehtimään Ingertiä tarkasti harkituin elein ja sanoa hänelle, kuinka kummallista hänestä oli tavata hänet täällä. Tämän kysymykseen olisi hän vastannut kertomuksella, jonka oli opetellut. Ingert olisi osoittanut myötätuntoisuutta puolittain vieraasti, hiukan nyreästikin, koska hänen asemansa Gabrielin suhteen oli niin omituisesti vaihtunut, mutta olisi kuitenkin ollut suloista ottaa se vastaan ja kuulla taas hänen ääntään. Mutta hän yksin näki Ingertin katseen, hänen vavistuksensa ja kalpeutensa punaisessa valaistuksessa, jokin kouristi äkkiä kovasti ja ylivoimaisen lujasti hänen sydäntänsä ja tukahdutti jokaisen äännähdyksen. Kaikkein vähimmin olisi hänelle ollut mahdollista sallia ensi sanansa, ensi liikkeensä Ingertin edessä olla valheen. Sitä hän ei ollut ennakolta harkinnut.

-- Olen tuonut muassani miehen metsästä, kuten näet, sanoi Nils.

Ingert ei kuitenkaan katsonut häneen. Hän katsoi hänen takanaan ja päällään liehuvaan varjoon ja värisi ajatellessaan kohta saavansa kuulla hänen äänensä. Nyt siitä oli jo kauan, kun se oli kaikunut hänen unelmissaan, mutta kuten niissä ennen, oli se vielä nytkin oleva menneisyyden kajahtelevan ilman ympäröimä.

-- Niin näkyy, vastasi hän ainoastaan.

-- Aion pitää hänet täällä, jatkoi isäntä, koska paikka on vapaa ja hän hakee palvelusta. Saat pitää huolen siitä, että hän saa mitä tarvitsee.

Kun asia oli niin yksinkertainen laatuaan, ei hän huolinut edes ottaa selkoa mitä mieltä Ingert oli siitä. Se koski isännän aluetta, ja lyhyt tiedonanto riitti. Jos hän olisi kiinnittänyt huomionsa Ingertiin, olisi hän hämmästynyt.

Ingert tuli kaksin verroin kalpeammaksi ja aikoi painaa sydäntään, ikäänkuin olisi jokin siihen pistänyt. Mutta käsi ei kohdannut rintaa, sillä hän pakotti sen pysymään alallaan. Siinä tapahtui taistelu katkonaisin nytkäyksin. Hän hillitsi myöskin äänensä värähdykset, kun vastasi, mutta vastaus oli yksitoikkoinen ja lyhyt:

-- Vai niin! Sen teen!

Nils ei huomannut mitään, ollen väsynyt ja epäluuloton. Toiset ajattelivat: Hän ei ole tyytyväinen, kun asia tuli niin äkkiä. Ehkä hän panee pahakseen, kun isäntä yksin päättää asian. Tahtoa hänellä on kyllä! Mutta heistä ei se seikka ollut erityisen merkillinen.

Gabriel seisoi paikallaan häiritsemättä, kenenkään kiinnittämättä häneen huomiota. Hän katsoi katsomistaan, kun Ingert taas kääntyi tuleen päin ja sen liekki leimahti korkealle sytykkeestä, jonka hän heitti siihen antaakseen siten askartelua vapiseville käsilleen.

Miksi hän niin kalpenee? ajatteli Gabriel. Suuttumuksestako? Eikö hän pidä siitä, että minä, joka olen ollut isäntä, muistutan häntä siitä ajasta. Se minun olisi pitänyt ottaa huomioon. Tuo ei ole hyväsydämisesi tehty häneltä, kun hän näkee minut köyhänä. Ei edes tervehdi! Mutta joka tapauksessa ymmärrän, että minun tulee mennä. Ei, jotain muuta se on, jotain enempää! Mikä puristaa hänen sydäntään samoin kuin minunkin? Samako syy? Taivaan Jumala, olenko erehtynyt? Onko onnettomuuteni paljon, paljon suurempi kuin luulinkaan? Vai eikö tämä ole onnea, surullista onnea, jota en koskaan saavuta, onnea joka tapauksessa! Lieden punaisessa kipuna patsaassa ja kekäleissä, jotka loistivat kuin satulinnat ja luhistuivat maahan kuin elämän jättämät lahonneet sukupolvet, näki hän heidän särkyneen tulevaisuutensa, heidän suuren, kovan kohtalonsa.

Koko illan tuijotti hän sinne katkerana, surumielisenä, tuskan ja juhlallisen surun valtaamana. Mutta hän ei ollut varma, oliko hän asian oikein selittänyt, eikä voinut päättää mitään. Väsyneenä ja tulen lumon vallassa hän tunsi olevansa oikeutettu omistamaan sen köyhän ilon, jonka oli saanut. Tuossa hyöri Ingert eikä näyttänyt huomaavankaan hänen olemassaoloaan, mutta hän kuuli hänen askeleensa, aavisti hänen sydämensä sykinnän, arvasi hänen kukistetut ajatuksensa.

Mutta Ingert ajatteli: Hän rakastaa minua! Miksi hän muuten olisi tullut? Nyt olen hukassa, nyt en koskaan enää saa rauhaa. Nyt palaa elämäni loppuun tuolla lieden tulessa. Kun hän oli yksin Nilsin kanssa kamarissa ja saattoi puhua vapaasti, sanoi hän:

-- Sinun ei pitäisi pitää tuota miestä täällä.

Mies hämmästyi. Asia oli jo päätetty ja unohdettu.

-- Ketä tarkoitat? Miksi?

-- Sinä et tiedä hänestä mitään. En pidä siitä.

Enempää hän ei voinut sanoa, sillä jos hän olisi hipaissutkaan siihen, mitä oli ollut heidän välillään, olisi se ollut samantekevää, kuin jos olisi avannut koko sielunsa, koko haavansa. Siinä samassa olisi kaikki hänen ja miehen välillä ollut lopussa, ja hänenhän piti muistaa velvollisuutensa ja valansa.

Nils oli ensi kerran tyytymätön häneen.

-- Se on minun asiani, vastasi hän. Hän on kertonut minulle mitä tarvitsi. Muuten olen hänelle jo luvannutkin.

Tästä Ingert ymmärsi, että päätös ei ollut muutettavissa ja että hänen oli tyytyminen, niin mahdottomalta kuin se hänestä tuntuikin. Hän valvoi koko yön ja mietti.

Ehkä hän menee pois itsestään, ajatteli hän. Ei, sitä hän ei tee. Kerran olemme eronneet. Nyt on kysymys ikuisesta erosta, joka koskee elämää ja kuolemaa. Mutta minun velvollisuuteni on pakottaa hänet siihen, oli sitten toivoa tai ei. Samaten kuin tähän asti emme saa sanaakaan vaihtaa keskenämme. Ei ainoakaan ilme saa kieliä, mitä me olemme olleet toisillemme, mitä olemme toisillemme. Nyt on se aika ohitse, jolloin sanat olisivat auttaneet asiaa. Tuli on välillämme, ja vaikka se kuinka polttaisi ja hivuttaisi, ei mikään saa ilmaista tuskaa.

V.

Aamulla hän oli valkea väsymyksestä, mutta pysytteli suorana ja toimitti askareensa. Vieraalle miehelle hän ei sanonut sanaakaan ojentaessaan hänelle ruokaosuuden muitten keralla. Gabrielin sydäntä kirveli alistuva suru, ja lahja tuntui hänen kädessään nöyryyttävältä ja raskaalta.

Kyllä minä erehdyin, ajatteli hän; eilinen oli vain tuhmaa unta. Häntä varmaankin harmittaa. Mutta jos olen hänelle yhdentekevä, silloin hänelle minun läsnäoloni ei ole mitään siihen verraten, mitä hänen näkemisensä on minulle. Ja siinä tapauksessa, kuinka voisin silloin mennä sanatta pois? Sitä ei voi auttaa; vaikka en koskaan saisi sitä tietää, täytyisi minun kuitenkin tulla tänne takaisin. Tuo iltavalkea, se vetää minua puoleensa kuin yölintua.

Toiset ajattelivat: Me arvasimme oikein. Vieras on hänelle vastenmielinen. Hän kärsii, kun täytyy kysymättä sietää häntä talossaan.

Niin Nilskin arveli. Sitä en olisi häneltä odottanut, tuumi hän itsekseen. Mutta sellaisia naiset ovat. Ehkä tein väärin kieltäessäni häneltä -- noh, sitä ei enää voi auttaa, ja se menee kai ohi kuten kaikki muukin.

Mutta se ei mennyt ohi, ei muuttunut muuksi.

Melkein vuoden kulki vieras töissä talon muun väen keralla. Hän ei säästänyt itseään, hän teki kaiken voitavansa saadakseen aikaan parhainta, eikä kukaan ehtinytkään niin paljon kuin hän. Tuvassa hän ei vienyt suurta tilaa eikä millään tavoin koettanut tulla huomatuksi.

Se ei auttanut.

Ei koskaan emäntä häntä puhutellut, ei koskaan katsonut häneen. Kun hänen täytyi ojentaa vieraalle ruoka, tapahtui se ilman minkäänmoista näkyvää epäystävällisyyttä, mutta sanattomasti, aivan kuin tämä ei olisi ollut ihminen, vaan jokin yliluonnollisista ja salaperäisistä olennoista, joille vanhan tavan mukaan annettiin talon uhrit juhlain aikana. Yhtä vaiti ollen otti toinen ne vastaan eikä näyttänyt kummeksivan hänen käytöksensä omituisuutta. Gabriel painoi päänsä alas, ja jos oli tulta liedessä, istui hän siihen tuijottaen vakavana, mutta näöltään tyytyväisenä, ajatustensa ja unelmiensa vankina.

Hän ajatteli ja uneksi tähän tapaan:

Hän ei ollut täällä muiden joukossa, hän ei nähnyt Ingertin liikkeitä, kun tämä kauniina, kalpeana ja hiukan ylpeänä kulki suuressa huoneessa; hän vain kuunteli häntä. Hänen sisäinen silmänsä loi nopeasti kuvia korvan vaarinottamisille. Siihen taloon, jonka hän oli jättänyt tyhjänä ja puolivalmiina talvipakkaseen, kauas kylmien, jäykkien vuorten keskelle, sinne hän siirtyi joka ilta. Yksin hän ei siellä ollut; kaikki, mitä hän oli elämältä vaatinut, vaan ei saanut, se oli hänen kerallaan siellä. Vaitelias nainen, jonka oma hänen sielunsa oli, mutta joka ei siihen tahtonut katsettansakaan luoda, katsoi siellä häneen kirkkaasti, syvästi ja loistavasti, puhuikin siellä. Siellä he molemmat itkivät ja riemuitsivat. Siellä oli lumous heidän väliltään kaikonnut, siellä piti elämä alettaman. Mutta kaikki ei ollut tähän vielä valmista; juhlallisesti ja valoisasti piti se ottaa vastaan. Kaikki suunnitelmat, joita hän ei ollut saanut valmiiksi, vaan jättänyt jälkeensä paleltumaan syntymättömien sielujen tavoin, täyttyivät nyt. Paljon kauniimmiksi kuin hän konsanaan oli nähnyt tai uneksinut, muodostuivat hänen työskennellessään talouskapineet, jotka täyttäisivät kamarit; kaikki oli loistavaa ja rikasta kuin peikon aarteet, sen peikon, joka alkoi rakentaa rinnan hänen kanssaan. Yksitellen ne valmistuivat, ja jokaisesta iloitsivat molemmat kuin lapset ja ihailivat niitä kauan yhdessä. Heidän parhaillaan tätä tehdessään saattoi osa työstä kadota hänen käsistään ja häipyä pois tai koko paikka heidän välillään tulla tyhjäksi. Se ei häntä ihmetyttänyt. Niin on onnen laita, ajatteli hän; kokonaisena ja täytenä sitä ei helposti saa haltuunsa. -- Vielä parempaa piti kaiken olla kelvatakseen Ingertille; aikaa oli yllin kyllin. -- Taas uudestaan alusta, ja reippain mielin! Vaiva on niin rakas ja siunattu. -- Ja väsymättä alotti hän unelmissaan uudelleen työnsä.

Hän istui hiljaa hymyillen, ja hänen silmistään välähtelivät niihin kuvastuvat kekäleet. Ei koskaan aika tuntunut hänestä pitkältä yöhön mennessä.

Mutta joka aamu, kun hän kohtasi Ingertin, hän suuntasi häneen nopean, vaativan ja kysyvän katseen: Eikö se pian tapahdu? Muistatko, missä olimme? Vaikka hän kääntyi pois, näki Gabriel, että katse sattui ja että kalpea välähdys lehahti hänen kasvoilleen ja käsi yritti kohota ylös, mutta pysähtyi heti.

Minä kidutan häntä, ajatteli Gabriel; lie syy kuinka suuri tai pieni tahansa, sama teräs on lävistänyt meidän molempain sydämet. Minun ei olisi pitänyt tulla, enkä saa jäädä tänne.

Mutta koko päivän hän ikävöi ja kaipasi kotiin. Hän oli kuin lumottu ja tunsi, ettei enää vallinnut tahtoansa.

Olen tavannut osani sellaisena kuin kohtalo sen on minulle määrännyt, ajatteli hän, enkä sitä valitakaan. Onhan hän minun läheisyydessäni. Hänelle se ei ole mitään merkinnyt, se on vain loukattua ylpeyttä. Minä olin hänen isäntänsä ja muistutan häntä siitä, minkä hän tahtoo unohtaa.

Tuo kaikki oli tullut tavaksi, josta ei voinut poiketa.

Nils ja väki olivat myös tottuneet ilmaan, jonka vieras oli muassaan tuonut tupaan, eivätkä useimmiten huomanneetkaan eroa entiseen nähden. Tehdäkseen kylmyytensä häntä kohtaan vähemmin huomattavaksi ja siirtääkseen sen epäluulojen ulottuvilta oli Ingert muuttunut kaikkia kohtaan harvapuheiseksi sanoen ainoastaan tarpeellisimmat. Se kuulunee hänen olentoonsa, arvelivat toiset, ja heistä hän oli kaunis ylpeässä, nuoressa arvokkuudessaan, tuskin häntä toivoikaan toisenlaiseksi, sillä ei ainoakaan hänen velvollisuuksistaan tullut laiminlyödyksi.

Miehensä lapseen hän suuntasi kaiken, mikä ei muutoin saanut tulla esiin. Hänestä tuli mitä hellin äiti pojalle, mutta iloton äiti, joka vain antaa eikä koskaan odota mitään itselleen. Kun lapsi oli sairas, saattoi hän kulkea ja kantaa sitä nukuttaen tuntikausia, kuunnella sen vaikerrusta ja omia askeleitaan. Sitten istui hän unohtaen kaiken muun lasta tuudittaessaan, kuin olisi hänellä ollut suru sylissään, ja tuijotti lapsen vaalean pään yli tiheneviin, leveihin varjoihin, ja pimeyteen, joka nousi lattiasta tulvivan virran tavoin. Jos häntä johonkin kutsuttiin, laski hän taakan luotaan kaipuulla, ikäänkuin jostain suloisesta eroten. Lapsi piti hänestä, mutta omalla tavallaan. Se kiintyi häneen, mutta hymyili harvoin hänen läheisyydessään. Se oli hiljainen ja miettivä, kuin olisi nähnyt aikaihmisten maailman vakavassa ja pelottavassa tulevaisuudessa.

Nils kunnioitti Ingertiä vielä enemmän, kun tämä siten kohteli hänen poikaansa, eikä nähnyt vaimossaan mitään virhettä, vaikka häntä joskus ihmetyttikin se, että heidän elämänsä oli niin omituisen juhlallista. Mutta se sopi hyvin hänelle, sillä hän oli hidas ja arvokas luonne, joka oli kokonaan kiinni velvollisuuksiensa täyttämisessä.

Ja niin kului aika.

VI.

Eräänä päivänä, kun talvi taas oli tullut, tapahtui jotain.

Oltiin metsässä kaatamassa puita. Oli satanut paljon lunta. Se oli alkanut ensin sumulla ja sateella, mutta puhdistanut sittemmin ilman kirpeäksi pakkaseksi. Siitä syystä oli lumi tarttunut korkeitten kuusten oksiin raskaiksi möhkäleiksi. Siinä ne riippuivat eriskummaisten, nukkuvien olentojen muotoisina ja pitivät oksista kiinni kankeilla jäsenillään, niin ettei juuri mitään pudonnut maahan kirveeniskujen tärisyttäessä raudankovaa puuta. Nils ei kiinnittänyt huomiota tähän painonlisäykseen, vaan viipyi liian kauan paikallaan hakatessaan erään suuren puun tyveä. Samassa runko taittui kuin lasi ja kaatui suoraan hänen päälleen.

Kaikki kuulivat rymähdyksen seuraavan liian nopeasti viime iskua, kaikki käsittivät vaaran, mutta kukaan ei ehtinyt ajatella mitä oli tehtävä. Ainoastaan vieras mies syöksyi esiin nopeasti kuin petoeläin, kiskaisi isännän luokseen juuri kun isku hipaisi hänen päätään, heitti hänet alleen maahan ja sai hänet pelastetuksi. Kättään hän ei ehtinyt vetää tarpeeksi nopeasti pois. Se sai iskun, ja puun kylkeen jäänyt oksan tynkä repäisi suuren, syvän haavan siihen.

Nils nousi ja katsoi ihmeissään pelastajaansa, ennenkuin huomasi, minkä arvoinen tämän teko oli. Vielä sittenkin kiitollisuudessaan hän kummasteli tämän käytöstä.

Mies seisoi omituisen jäykästi hymyillen, kalpeana, loistavin silmin ja katsoi, kuinka verensä valui valkealle lumelle. Ei ainoakaan piirre vääntynyt tuskasta, päinvastoin näytti se tuottavan hänelle nautintoa ja vapautusta. Hän tuijotti punaisten pisarain tipuntaan, kuin olisivat ne muodostaneet kirjoituksen, jonka selitys oli hänelle suuriarvoinen ja antoi vastauksen lukuisien kysymysten vuohon. Hän liikutti hiljaa huuliaan ja sanoi itsekseen: Niin piti käymän. Niin minun piti toimia ja niin minä toimin. Näin opin tuntemaan itseni.

Hän oli yhtä kaukana ympäristöstään kuin joka ilta lieden äärellä istuessaan, unelmiensa vankina kuten silloinkin.

Kiitos ei tullut kysymykseen, sillä oltiin säästeliäitä sanoissa ja tunteissa kuten ainakin, mutta Nils kosketti melkein kunnioittavasti haavoitettua kättä, kun tarkasti vammaa. Hän kehotti heti menemään kotiin. Voisi olla vaarallista, jos kylmä pääsisi haavaan, sanoi hän.

Vieraan silmä välähti, kun hän kuuli puhuttavan kotiinmenosta yksin, ja nyt kaikki huomasivat, kuinka valkeaksi hän oli käynyt haavasta. Mutta hän hillitsi heikkoutensa, katse kävi taas tyyneksi ja hän oli itsensä lainen. Hän ei tahtonut noudattaa kehotusta, veri sai juosta niin kauan kuin tahtoi, ja vain vastahakoisesti hän sitten salli panna siihen siteen. Kyllä sitä ehtii illalla katsoa, sanoi hän.

Kun he tulivat kotiin, oli emännän asia hoitaa haavaa. Muutamin sanoin sai hän tietää mitä oli tapahtunut ja mitä renki oli tehnyt.

Nyt emäntä varmaankin puhuu hänelle, ajateltiin, nyt kai hiljaisuus katkeaa. Ja siksi katsottiin jännitettynä häneen. Gabriel tahtoi pysytellä syrjässä ja peitti kuin häveten kätensä, jossa maksoittunut veri ja jää rapisi joka liikahduksella. Mutta hänet pakotettiin esiin emännän luo tulen ääreen.

Ingert oli aivan valkea -- näytti siltä, että hän käsitti torjutun vaaran sen koko laajuudessa, ja häntä näytti myöskin liikuttavan ajatus uhanneesta tappiosta, arveltiin -- hän oli aivan valkea kuin kuollut eikä hän nyt voinut hillitä vavistustaan.

Silmät laajenivat laajenemistaan, hengähdykset olivat lyhyitä ja kiivaita, ja suun seuduilla värähti samassa rajusti ja jäykästi, kuin olisi kiivas ja sekava puhe tahtonut syöksyä esiin. Mutta hän pidätti sen. Hän ei edes katsonut vieraaseen, hänen käteensä ainoastaan. Hänessä on sentään jotain jäätynyttä ja liian kovaa, ajatteli kukin itsekseen ja käänsi pois katseensa tuntien hiukan vastenmielisyyttä. Nuo kaksi saivat seisoa siellä kuin yksinään hiljaisuudessa, punaisessa loisteessa.

Ingert haalisti vettä, liuotti hyytyneen veren ja otti pois siteen. Silloin alkoi veri uudelleen juosta. Hän oli vähällä pyörtyä sen nähdessään, mutta hillitsi itsensä hiljaa ja teki tehtävänsä. Hänen onnistui miltei kokonaan estää kätensä vapisemasta.

Haavoitettu hymyili yhtä kummallisesti kuin silloin, kun oli loukkaantunut, hyvin kalpea oli hänkin, mutta hänen silmänsä ja kasvonsa loistivat. Oli kuin hän olisi nauttinut tuskasta, kun kiinni takertunut liina irroitettiin haavasta, mutta kun Ingert kääri uutta, pehmeää, vavahti suu kuin olisi itku ollut lähellä. Kun kaikki oli valmiina, seisoi hän vielä paikallaan käsi ojennettuna, kuin olisi mielellään läpikäynyt kaiken uudestaan vielä kerran. Hänestä näytti Ingertin liike silmänräpäyksen ajan osoittavan epäilystä, oliko hänen työnsä lopussa. Se saattoi ilmaista myöskin hänen puoleltaan toivoa saada pitkittää kauemmin. Gabriel oli varma, että Ingertin sormet vapisivat. Enempää hän ei saanut tietää, katse ei kohdannut häntä, ja Ingert vetäysi nopeasti pois.

Iltakauden istui Gabriel, nyt haavakuumeen punertamana ja silmät loistavampina kuin muulloin, ja tuijotti tuleen. Kasvoinilmeet vaihtelivat nopeasti, valoisassa onnessa hymyillen kuville, jotka ilmestyivät hänen eteensä.

Taasen oli hän mielessään sieltä poissa. Hänen verensä pulppusi lämpimänä haavasta, ja sydän kävi keveäksi; samoin kuin pisarat tulvivat hänen sanansa hurjina ja punaisina saaden nyt vastauksen. Rakastettu ei ollut sanaton siellä. Sinä teit oikein, sanoi hän. En koskaan olisi seurannut sinua tänne, jos olisit tehnyt toisin. Nyt olemme toistemme omat, nyt olemme toistemme omat, eikä mitään halpaa voi itää ajatuksissamme! -- Mutta koska käsi oli kipeä, ei hän voinut sinä iltana rakentaa onneaan kuten tavallisesti. Se oli samantekevää, aika ei käynyt raskaaksi, ja heillä oli tulevaisuus edessään.

Kun hän meni levolle, oli hän niin suloisen väsynyt kuin lapsi onnesta ja valosta.

Joka kerta, kun haavaa hoidettiin, oli samanlaista. Ei mitään muuttunut heidän käytöksessään toisiaan kohtaan, kaikki kävi sanatta, toisten huomautuksesta. Lopuksi ei hoitoa enää tarvittu, ja silloin tuntui Gabrielista hyvin tyhjältä. Vähitellen unohdettiin kaikki, myöskin kummastus Ingertin kovuuden johdosta.

Koska renki oli pelastanut Nilsin hengen, saattoi vielä vähemmin kuin ennen tulla kysymykseen hänen poismenonsa. Hän kuului sinne ja hän oli siellä oleva aina. Ja kaikki jäi entiselleen. Niin tuli joulu.

VII.

Nilsin suvussa oli säilynyt vanna tapa, joka ennen oli ollut yleinen niillä tienoin.