Part 2

Se oli Maunon paljas valkea ruumis, mutta liikkeet eivät olleet hänen, eivätkä kasvotkaan. Ne olivat tuskin elävän kasvot, silmät olivat lasimaiset ja kaksin verroin isommat kuin tavallisesti, huulet verille purrut ja leukapielet lukossa, ihon väri oli viirukas sekoitus kalpeata ja verestävää, joka oli jo jäykistynyt ja mustunut. Hän taisteli henkensä edestä ehtiäkseen veneeseen, mutta jäsenet eivät ottaneet totellakseen, pää vaipui kerta toisensa perästä veden alle ja katse pälyili pelokkaasti taaksepäin. Siellä oli jotain tulossa, niitä oli kaksikin. Olisi voinut luulla näkevänsä kaksinkertaisesti. Mutta vain ensi kauhun vallassa; sillä toinen ei ollut valkea ja hänellä oli vaatteet yllään. Hän oli muuten tuskin ihmisen näköinen muodottomaksi paisuneena, takkuiset hiukset limassa ja nenä pitkänä valkeana nokkana. Vesi hänen ympärillään sai paksun, öljymäisen, sateenkaarenvärisen kiillon, kuin olisi sille valutettu rasvaa.

Pari silmänräpäystä vain sen pää oli näkyvissä vedenpinnan rajassa; se kääntyi hitaasti selälleen jonkinlaisessa kaameassa mukavuudenharrastuksessa, paino veti sitä jaloista alaspäin, ja se vaipui verkallensa syvyyteen.

Mauno oli silloin veneen luona; hänet vedettiin ylös, ja hänen maatessaan jäykkänä tuhdolla oli toisilla aikaa ajatella.

Se oli luonnollisesti yksi alhaalla olevista ruumiista. Se oli seurannut pyörteen mukana, kun Mauno vedettiin ylös, tahdottomana, tottelevaisena joka liikkeelle kuten ainakin esineet, joilla on suunnilleen sama paino kuin vedellä. Se ei olisi pelästyttänyt ketään, ellei se olisi tullut niin äkkiarvaamatta, ja nyt oltiin jo valmiit hymyilyyn. Mutta edellinen ilmiö kaikessa selittämättömyydessään liittyneenä jälkimäiseen teki kaiken taas kammottavaksi.

Mauno tointui hitaasti ja loi silmänsä kohden taivaan sineä; hän makasi liikkumatonna selällään tuijottaen siihen. Hän ei tahtonut siinä vastata kysymyksiin, vaan vasta maalla, ja kun hän nousi veneestä, piti hän silmänsä suljettuina, kuin ei olisi tahtonut nähdä vilahdustakaan merestä. Hän katsoi puhuessaan kallioon väistäen muiden katseita.

-- Ei mikään ollut entisen kaltaista. Kun sukelsin, oli pimeämpää kuin ennen, mutta minä näin paljon kauemmaksi. -- Ja muisto sai hänet vapisemaan. -- Ahdisti kovin rintaa. En luullut pääseväni pohjaan.

Raajarikko tahtoi nopeasti päästä asiaan.

-- Sinäkö kolkutit? kysyi hän.

-- Minun täytyi. Lukko oli kiinni. Se kuului hyvin kovalta aivan pääni vieressä. Vihdoin sain oven auki. Sitten... Enkö saa lopettaa?

-- Tyhmyyksiä! Kuinka se toinen piru tuli mukaan? Oliko se siellä sisällä?

-- Kun sain oven raolleen, löi ilma vastaani ja ovi riuhtautui käsistäni. Jokin veti minua alaspäin, korvissa suhisi, kaikki oli yhtenä pyörteenä. Samassa hyökkäsi se kimppuuni, kädet kurkkuani tavoitellen. En nähnyt sitä alussa, en tiennyt mistään mitään, minun piti tarttua siihen pitääkseni sitä loitolla, se oli liukas, kylmä. Kauheaa se oli. Se irvisteli minulle, tahtoi purra, ja minä taistelin sitä vastaan. Näytti siltä kuin...

-- Äh, sehän oli kuollut eikä voinut hievahtaakaan.

-- Niin sinä luulet. Taidat tietää sen paremmin. Se kaatoi minut kumoon, luulin kaiken olevan lopussa. Tahdoin huutaa, mutta muistin, että silloin menisi henkeni. Se nousisi ilmoille pienenä kuplana. En sitä voinutkaan, kaikki oli lukossa. Mutta kiskoin nuorasta ja niin tulin ylös.

Raajarikko harkitsi hitaasti kuulemaansa. -- Se oli kapteeni, sanoi hän, se on selvä. Hän oli juossut hakemaan rahoja ja jäi sinne. Näitkö niitä?

Mauno ajatteli ja värisi. -- Minä näin paljon, minä, vastasi hän. Minä näin paljon, minä. -- Mutta oli kuin ei hän olisi löytänyt sanoja sitä tulkitsemaan.

-- Nyt sinä löydät ne helposti, vai mitä. Tiedät mihin sinun on mentävä. Kaikki käy kuin tanssi.

Tämä oli jo toisista veljistäkin liikaa, ja he häpesivät hänen puolestaan. Mutta he ihmettelivät kuitenkin vaikutusta, jonka hänen sanansa saivat aikaan Maunossa. Ensin tämä ei niitä käsittänyt, vaan seisoi hiljaa katsellen maahan ja pudistellen päätään saadakseen veden korvistaan ja kuullakseen oikein. Jokin kasvoi hänessä, hän hengitti kiivaasti.

-- Tarkoitatko, että menisin sinne uudestaan, sanoi hän, pureskellen sanoja kuin ne olisivat sisältäneet jotain tavatonta, -- sinne takaisin, tuonne alas?

Raajarikko katsoi kelloon, joka kilahteli hänen vapisevassa kädessään; hän oli niin innostunut tarkkaamaan aikaa, että joka sekunti tuntui tappiolta.

-- Tietysti, sanoi hän, mitä varten olisimme muuten tänne tulleet. Joudu matkaan!

Silloin tuli Mauno katsahtaneeksi häneen ja näki hänen vääristyneen ruumiinsa auringonpaisteessa, lähellä itseään. Oli kuin hän ei olisi koskaan ennen ollut sitä nähnyt, ja hän tuijotti kauhistuneena vaanivaa kovaa irvistystä ja koko tuota aavemaista olentoa. Samassa välähti hurjuus hänen silmistään, ja hän päästi kirkunan.

Siitä ei syntynyt yhtenäistä puhetta, siihen hän ei pystynyt raivossaan, joka heti sai mielettömyyden voiman. Kaikki mielenliikutukset, jotka hän oli kokenut tuon niin lyhyen ajan kuluessa, olivat kuluttaneet sitä lankaa, joka pitää koossa aistimukset ja ajatukset ja jota me sanomme terveeksi järjeksi, ja nyt se katkesi. Vieressä olevat kaksi veljeä saattoivat vain muutamista katkonaisista sanoista arvata hänen kuvitelmansa ja vasta jälkeenpäin, sillä nyt he saivat kylliksi tekemistä.

Hän tahtoi hyökätä raajarikon kimppuun ja työntää hänet mereen, hän sekoitti hänet jumala tiesi minkälaisiin yhteyksiin kuolleen kanssa, jota vastaan hän oli vedessä taistellut ja joka oli ollut vähällä voittaa hänet. Täällä maalla hän tahtoi kostaa, syvyyden piti saada omansa takaisin ja pitää se. Jähmetys, pimeys, viha eläviä vastaan piti ajaa sinne, mistä se oli kotoisin.

Kirkkaassa päivänvalossa sukeutui tässä näytelmä, niin kamala, käsittämätön ja ihmeellinen, että äkkinäinen katsoja ei olisi uskonut sitä todelliseksi, vaan luullut näkevänsä hullua, kauhistavaa unta. Siltä tuntui niistä osanottajistakin, joilla oli järki tallella.

Mielipuolen voimat olivat kasvaneet kaksinkertaisiksi, hänen paljas, märkä ruumiinsa luiskahteli käsistä, ja kallio oli liukas. Hänen jalkainsa juuressa oleva avuton raukka oli vähällä saada hengellään maksaa ahneutensa, hän ryömi kallion reunalla ja ulvoi ja rukoili puolestaan äänellä, joka tuskin oli inhimillisempi kuin hänen riehuvan veljensä inhoa ja vihaa ilmaisevat huudot. Hyökkääjän alastomuus ja mielettömän hurjat liikkeet muistuttivat eläintä, ja oli hirveätä nähdä hänen tallaavan jaloillaan tuota raihnaista miehen jäännöstä. Molemmat toiset veljet olivat, hämmästyksissään noiden kahden muuttuneista, käsittämättömistä olennoista, vähällä antaa kaiken mennä menojaan, mutta valitus piti heidän sääliään hereillä. Heidän ei olisi onnistunut tehdä mitään, jolleivät olisi huomanneet nuoraa, joka vielä riippui Maunon käsivarressa. Siihen he saivat hänet takertumaan ja kiedotuksi.

Hän ei sitten enää ollut niin hurjistunut, kun sai olla katsomatta merelle ja veljeensä. Hänet raahattiin metsään, ja siellä hän vähitellen rauhoittui. Mutta kauan kesti puhutella, ennenkuin saatiin hänelle vaatteet päälle, sillä mielipuolen kuume ja pelko kaikkea painoa vastaan ahdisti häntä jo. Hänet piti viedä kotiin maanteitse. Se kävi hyvin, ja kun hän oli saatu vuoteeseen, vaipui hän tainnoksiin kovassa kuumeessa.

Terveytensä hän sai takaisin, mutta pahemmin kävi ymmärryksen. Usein se oli palaamaisillaan, mutta silloin ajatukset taas takertuivat. Hän muisti selvästi ja tarkkaan kaiken, mitä oli kokenut laivahylyn luona, ja hän puhui siitä jokaiselle, jonka tapasi, mietiskeli sitä ja vaipui siihen lapsenomaisella kauhulla. Hänellä näytti olevan sellainen käsitys, että hänen jalkainsa alla oleva maa oli ohut ja hauras kuin jää, joka voi milloin tahansa murtua avaten pohjattoman kauhujen kuilun. Menneensyksyinen omantunnon haavakin aukeni ja syöpyi suuremmaksi; hän luuli olevansa ikuisesti kadotettu sentähden, että oli laiminlyönyt auttamisen. Kun hän vaipui tylsyyden tilaan, tuotti se hänelle itselleen samoinkuin muillekin lievitystä.

Veljeään hän ei ollenkaan kärsinyt näkyvissään, mutta kun tämä pian kuoli, ei se tuottanut hänelle parannusta. Meri oli jäljellä, ja hän pelkäsi sitä kuin kavalaa eläintä tai pimeyttä. Hän kuljeskeli vaaratonna, toisten auttamana, jotka eivät paljoa enempää ymmärtäneet, haparoivin, varovin askelin kuin yönvanhalla jäällä keinuvin liikkein kuin olisi siten tahtonut tehdä painonsa niin pieneksi kuin suinkin. Kun hän näki vilahdukseltakin vettä, kääntyi hän äkkiä, mutta katsahti siihen kuitenkin salaa kuin johonkin persoonallisesti elävään, salaperäiseen olentoon, joka hurjana ja kavalana vihaa ja pettää ihmisiä. Vaikka vedenpinta olisi päilynyt auringossa kuinka valoisana ja huolettomasti hymyillen, näki hän siitä aina tuijottavan myrskyn vaaleanvihreän silmän ja kaiken sen, mikä piilee sen syvyydessä tuntematonna, ihmismitan voittavana, ihmisajatuksen yli käyvänä. Niin sai hän elää saarellaan kuolemaansa saakka.

Sanaton.

I

Kylä sijaitsi vuorien keskellä juuri siinä kohden, missä tunturiseutu astui viimeisen porrasaskeleen laajalle, matalalle rannikkoseudulle. Siihen aikaan oli metsä korkeampaa ja tiheämpää kuin nyt ja ulottui kaikkialle, missä puitten kasvua eivät vesistöt valtavine syys- ja kevättulvineen ehkäisseet eivätkä rakennelleet patoja tulvan tuomisista, jotka sitten kasvoivat harmaata pajupehkoa. Mutta siinä oli joki, jonka avaraan alhoon ihmiset jo varhain olivat asettuneet asumaan. He olivat ojittaneet niityt ja kyntäneet parhaimmat pelloksi, iskeneet kirveen ja tulen jättipuiden juureen ja suku suvulta laajentaneet aluettaan. Siinä se nyt lepäsi helottaen etelä-auringon valossa, ei ylen rehevänä, mutta varsin hyvänä ja ystävällisenä vuoren rinteillä sijaitsevien punaisten talojen alapuolella. Kapeat peltosarat vivahtelevine laihoineen liittyivät toisiinsa muodostaen juovitetun ja ruudutetun peitteen, jonka kudonnan keveyttä ja hienoutta alkukesällä ei mikään kyennyt voittamaan. Yksinpä suoniittyjen pienet ladotkin loistivat silloin hopeanharmaina muistuttaen hajallaan olevaa, lepäävää laumaa. Maa oli kuitenkin savista ja vaati jokseenkin kovan työn hoitoonsa. Se aaltoili vielä eikä ollut saavuttanut tasangon rauhaa, se nousi ja laski kuin leveän ja voimakkaan rinnan jähmettyneet hengenvedot.

Heti yläpuolella muodosti joki kokoonpuristuessaan viimeisen putouksen, joka ärjyi lannistumatta kesät talvet. Pakkasessa kohosi siitä valkea usva, joka vyöryi virran mukana peittäen rannat jääkuoreen ennen varsinaisen lumen tuloa. Lapset juoksivat sumuun ja huutelivat nauraen toisiaan, vavahtivat äkkiä ja nauroivat hilpeästi ulos tul tultuaan ja tavatessaan taas toisensa, posket kylmän raikastamina, mutta hiukset kuin iän harmentamina. Alempana joki jäätyi, mutta jää ei koskaan ollut täysin luotettavaa syvyyden alati levottomien, pyörteisten voimien tähden. Usein tapahtui, että joku hukkui siihen, mutta ruumista piti keväällä etsiä paljon alempaa. Käsivarret olivat usein ojennettuina pään yläpuolelle aivan kuin viimeisen huudon hakiessa kotia ja ystäviä; ne olivat jähmettyneet siihen asentoon suonenvedontapaisesti yrittäessään tarrata kaikkeen, mikä oli rakasta ja turvallista. Arkku oli tehtävä hyvin pitkäksi, ja se näytti kamalalta ja uhkaavalta; hauta piti tehdä suuri. Lapsista tuntui, että sieltä voisi kuulua huutoja, kun aurinko ja lämpö tulevat ja irroittavat kaiken sidotun.

Vuoret päättyivät jyrkin, hyvin korkein kallioseinämin. Ylinnä oli metsä, ja koska oli vaikeata kuljettaa puuta sieltä ehyenä, taikka vain kiivetäkin sinne, sai se seisoa paikallaan ja kasvaa ja kaatua villinä ja koskemattomana. Jättihongat muuttuivat luuvalkeiksi puu-luurangoiksi, joissa kotkat pesivät tapansa mukaan, kuusenlatvojen muodostaman kovan, okaisen ääriviivan yläpuolella. Kun kaikki oli verhottuna valkeaan, säteili ja paloi koko tienoo aamu- ja ilta-auringossa taivaan viheriää lasia vasten kuin jääkukat ikkunaruudussa, ainoastaan paljon suurempana kooltaan etäisyydestä huolimatta. Kaikki oli jäykkää, suurta ja kummallista kuin unesta mieleen jääneessä maassa, siellä tapahtuneitten ihmeellisten kokemusten häivyttyä muistosta.

Vuodet läpeensä tarttuivat kalliot joka ääneen, joka syntyi niiden keskessä, ja leikkivät palloa kaiuilla, kunnes ne kuolivat ihmiskorvan kuulemilta. Kun paimentyttö huuteli karjaa kotiin kaikilla hyväilevältä sointuvilla nimillä, silloin syvältä kivestä kaikui sama ääni, ja oli kuin satukansa olisi siellä sisällä myöskin koonnut laumojaan, suurempia, rikkaampia ja koreampia kuin mitä ihmisillä oli. Tai kuin he pilkalla olisivat matkineet onttoja ja köyhiä ääniä, tai vihassa ja vahingonhalussa tahtoneet houkutella luokseen toisten omaisuutta. Näin erilaiselta se voi kuulostaa hetken ja tunnelman mukaan.

Kun rekien kulkuset soivat äänekkäästi pakkasessa joelle vievällä tiellä ja äkkiä katosivat mutkauksessa, silloin kuulosti jäljellejääneistä, kuin ne olisivat suoraan menneet vuoreen ja laulaneet edelleen sen sisällä kiemurtelevilla poluilla, jotka olivat lukitut kuolevaisilta ja mistä ei kuitenkaan yksikään ollut koskaan palannut takaisin.

Kaikki suljettu ja salaperäinen, vuosisadasta vuosisataan ahdistettu ja unohdettu, se tuli seudun asukkaille tunteen taustaksi. Ääniin tuli syvä, verhottu sointu, joka jäi korvaan soimaan. Lujien kulmien varjostamat silmät katsoivat miettiväisinä eteensä vakavassa ja ikäänkuin juhlallisessa rauhassa arkipäivän yksinkertaisimmissakin askareissa. Huulet olivat lujasti suljetut, ja vaikeneva näytti kuuntelevan sisäänpäin.

Siellä kasvoi voimakasta kansaa, tottunutta hillitsemään itseään, mutta kuuroa sielunsa liikkeille, hiljaista toimessaan, hiljaisempaa ilossaan.

II.

Kerran kuoli siellä mies, ja koska perheen hyvinvointi oli jo ennestään järkytetty useitten onnettomuustapausten johdosta, täytyi lasten lähteä kotoansa vieraaseen palvelukseen. Vanhimman tyttären nimi oli Ingert; hän ei ollut vielä täyskasvuinen, mutta hänestä näytti tulevan suuri ja voimakas ja kauniskin. Hän tuli erääseen naapuritaloon, jonka isäntä oli nuori ja naimaton ja jolla oli äitinsä talossaan. Se oli arvossapidetty, hyvä ja rikas pesä, ja hänen oli siellä hyvä olla. Hän sai yhä enemmän ja enemmän toimia huostaansa sitä mukaa kuin voimat ja ymmärrys kasvoivat. Silloin hänen luonteensa muuttui iloisemmaksi, kun hän tunsi olevansa hyödyksi, muutoin häntä vaivasi tieto siitä, että oli vajonnut omistavien luokasta ja nyt oli toisten käskettävänä. Vaikeinta oli olla kotiseudulla siinä asemassa, sillä ne, jotka hänet näkivät, saattoivat ajatella samaa kuin hän, ja hänen oli torjuminen luotaan heidän aavistettu säälinsä.

Vihdoin rupesivat nuoret pitämään toisistaan. He eivät sitä osoittaneet sanoin eivätkä ilmein, päinvastoin tulivat he vieraammiksi ja melkein tylyiksi käytökseltään. Kumpikin säilytti omaansa jonkinlaisella pelolla, joka tuli aremmaksi ja ylpeämmäksi tunteen heissä yhä kasvaessa. Miksi niin piti olla, sitä he eivät ajatuksissaan selvittäneet, yhtä vähän kuin miksi pilven varjo toi tuulta ja kylmää mukanaan; siinä ei auttanut muu kuin kietoa vaate tiukemmin ympärille. Jos he tutkivat sydäntään, tuntui heistä, että rakkautta, joka olisi yhtä syvä ja voimakas kuin heidän omansa, tuskin voi olla olemassakaan, se oli yhtä mahdotonta kuin että myrskytuuli voisi puhaltaa kahdelta eri taholta. Tuntiessaan oman arvottomuutensa tuli kumpikin siihen havaintoon, että häntä ei toinen voinut pitää yhtä arvokkaana kuin hän itse piti toista, eikä kumpikaan tahtonut tyytyä vastaamaan valheella rehelliseen huutoon. Tytöstä oli myös köyhyytensä esteenä avioliittoajatukselle.

Muutoin he olivat kyllin onnellisia saadessaan elää toistensa rinnalla ja antaessaan työn täyttää tunnonrauhalla päivän. Pitkään aikaan heidän mieleensä ei johtunut edes pyytää enempää. Mies ei olisi tahtonutkaan tehdä äitinsä mieltä vastaan, sillä tämä ei ollenkaan tahtonut miniää taloon. Hänellä oli syöpähaava rinnassa, joten hänellä ei ollut pitkälti elon aikaa. Sen tahtoi hän elää rauhassa ja tuntea tahtonsa vallitsevan voimakkaana ja lujana, kunnes hetki oli käsissä, jolloin sen tuli kääntyä pois ja särkyä. Hän katsoi elämään synkästi, mutta rohkeasti eikä tahtonut verhota sitä ilon valepukuun. Se sai leikkien kulkea edelleen tapansa mukaan, sitten kun hän itse oli kätkössä, mutta nyt hän tahtoi olla hymyilemättä ja suutaan vääntämättä, koska selvästi tiesi, minkä arvoista se oli. Hän piti paljon Ingertistä juuri tämän hiljaisuuden tähden, jonka hän luuli sisältävän samaa kylmyyttä kuin hänen omansakin, ja hän oli ystävällisempi hänelle kuin muille, syystä että ei saanut tarpeetonta tuttavallisuutta vastaukseksi. Niin kului aika, kunnes äiti kuoli.

Nyt tiesi mies, Gabriel oli hänen nimensä, että jos hän ollenkaan puhuisi, pitäisi sen olla kuolemantapauksesta aiheutuneiden muutosten yhteydessä. Mutta se oli vastaista hänen sopivaisuudentunteelleen, hänestä tuntui kiittämättömältä heti sellaisen tappion jälkeen täyttää aukko ja kääntää suru iloksi. Äiti oli ottanut suuren sijan ja jättänyt jälkeensä voimakkaan ja juhlallisen muiston; yksin huoneessa vallitsevan ilman ihmeellinen kylmyys tuntui henkivän puhtautta ja hiljaisuutta, jota ei ollut rikottava. Poistunut oli vielä heidän keskellään, ja hänen haamuaan ei pitänyt pelottaa pois ja sulkea ulos pimeyteen, ikkunasta katsomaan toisten iloa.

Se, minkä hän sai ja mitä hänen tuli tehdä oli: puhutella Ingertiä ja kysyä, tahtoiko hän jäädä kuitenkin taloon, vaikka hän nyt oli yksin, ja tarttua siihen peräsimen osaan, jonka vainaja oli jättänyt. Aika sai sitten rauhassa tuoda mukanaan sen, mikä oli tapahtuva, jos yleensä jotain oli tapahtuva.

Mutta kun Gabriel kysyi häneltä, ääni hillittynä ja määräperäisin sanoin, ei hän voinutkaan hallita katsettaan. Se hymyili ja hyväili tulevaisuuden mahdollisuutta; siihen syttyi loiste heidän seisoessaan eteisenportailla, silmäillen maaliskuun illassa hämärtyvää maisemaa ja kevätvalon leikkiä lumella. Ja Ingert näki loisteen.

Ja Ingert oli hyvin ylpeä, ja hänen ajatuksensa oli nopsa ja terävä.

Hän ei ole koskaan ennen katsonut minuun noin, ajatteli hän, olen kaunis hänen mielestään, hän tietää, että olen köyhä, ja tahtoo minua jäämään tänne yksin kanssaan. Jos hän olisi ajatellut pitemmälle, tarkoittanut jotain enempää, olisi hän nyt sen sanonut. Jos jäisin, voisi siitä koitua minulle häpeää, sillä en voisi mitään kieltää, jos hän oikein pyytäisi. Vaikkapa hän vain teeskentelisi rakkautta. Tiedänhän, mitä miehelle voisi pälkähtää päähän, jos asuisimme täällä turvallisesti ja tottuneina yksinäisyyteen.

Ja juuri siksi, että hän itse rakasti niin suuresti, tarttui hän kovemmin ja ankarammin sydämeensä. Hän tiesi kyllä, että jos niin olisi tapahtunut, olisi se kunnon miehen puolelta, kuten Gabriel oli, johtanut avioliittoon. Taikka, jos hän pitäisi varansa, voisi hän houkutella tämän siihen kunniallisella tavalla, huolimatta köyhyydestään. Mutta pienintäkään viekkautta tai rumaa keinoa käyttäen ei hän tahtonut saavuttaa onneaan, jos sitä sanaa ollenkaan sopi käyttää, ei Gabrielin suhteen, vaikka hän muihin nähden saattoi katsoa sellaista yhtä ennakkoluulottomalta kannalta, kuin oli tavallista hänen piirissään. Nyt tarvitaan rohkeutta, ajatteli hän, ja samassa oli hänellä sitä yllin kyllin ja hän pysyi lujana päätöksessään.

Ei, sanoi hän, ei hän tahtonut.

Ja Gabrielin silmissä loiste sammui. Hänkin kävi tilille rakkautensa kanssa ja tarttui siihen kovasti ja vakavasti.

Hän ei vastaa rakkauteeni, ajatteli hän. En sitä koskaan ollut toivonutkaan. Ainoastaan että ehkä joskus... Mutta niin ei pitänyt käymän. Hän on oikeassa; jos hän niin tuntee, on parasta heti erota.

Ja täten oli hänelle vielä mahdottomampaa kuin ennen antaa edes vilahdukseltakaan nähdä, mitä hän oli tarkoittanut. Heidän hyvästijättönsä oli lyhyt, mutta ystävällinen. Hyvänä isäntänä ja hyvänä palvelijana he erosivat, mutta raskaat olivat heidän askeleensa toistensa luota.

III.

Ingert ei tahtonut jäädä paikkakunnalle. Oli mahdotonta elää siellä, ajan pitkään yhä enemmän etääntyen hänestä, nähdä hänen ottavan vaimon, tanssia hänen häissään, kohdata hänen lapsiaan. Jos taas sattuma veisi heidät yhteen, uhkasi vaara uudestaan, sillä nyt, paremmin kuin koskaan, Ingert tiesi olevansa olemassa vain Gabrielia varten. Hän meni pois hakemaan uutta palveluspaikkaa, alemmaksi jokivartta ja sieltä etemmä etelään, tasankomaalle.

Hän sai paikan erään talonpojan luona, jonka nimi oli Nils. Tällä oli hallussaan paljon maata ja väkeä, ja hän oli kaikkien arvossapitämä ja hyvä, vakava mies. Vähän aikaa oli hän ollut leskenä, ja hänellä oli pieni poika.

Hän kiintyi vieraaseen tyttöön, joka toimitti hiljaa ja arvokkaasti askareensa ja ehti siten enemmän kuin muut iloisuudellaan. Hän näytti kuuluvan eri piiriin kuin kanssapalvelijat, tahtomattaan pysyttäytyen heistä erillään. Tällaiseksi hänet teki, lukuunottamatta luonnon antamia taipumuksia ja hiukan surunvoittoista muistoa erilaisesta syntyperästä, rakkaus ja kaipuu jätettyyn.

Jos hänellä olisi ollut samat tunteet kuin minulla, ajatteli tyttö, olisi hän jo seurannut minua ja noutanut minut pois. Nyt olisin heti suostunut. Olenhan minä alati siellä, vaikka täällä näytän elävän. Joka yö minun täytyy sinne siirtyä, vaikka en sitten muista, mitä olen nähnyt. Hänen äänensä kuulen valveellakin omituisine sointuineen, joka siellä liittyy joka ääneen. En olisi niin väsynyt, jos todellisuudessa saisin kuluttaa jalkani sinne vievillä poluilla. Hyvä on, ettei häntä sattuma saata likelle, sillä silloin olisi arpani heitetty. Näin ei voi elämäni jatkua; minun täytyy, täytyy unhottaa.

Kun isäntä jonkun ajan kuluttua kysyi Ingertiltä, tahtoiko tämä tulla hänen vaimokseen, kalpeni hän sen sijaan että olisi punastunut.

Kohtalo niin tahtoo, ajatteli hän. Se on hyvä ja vakava minulle, ja jos se taivuttaa minun päätäni niin, että tekee kipeää, tapahtuu tämä siinä tarkoituksessa, että näkisin pelastukseni. Velvollisuudessa olen tähän asti löytänyt leponi, vaikka se olikin niukka ja helposti häiriytyvä. Jos nyt omistan sen suurempana ja juhlallisempana, tiedän sen antavan vielä enemmän, vaikkakin se maksaa enemmän. Silloin minun täytyy pakottaa ajatukseni ja sydämeni; sisintä sopukkaa myöten on minusta tuleva sellainen kuin pitääkin. Miehellä, joka tarjoo minulle kättään, on aina ollut minusta korkeat ajatukset. Hän ei ole pyytänyt enempää kuin mitä hänelle voin antaa -- elämäni on hän saapa. Tuo toinen minussa kuolkoon. Se on pysyvä minusta kaukana, ja tie sinne sulkeutuu vihdoinkin.

Ja Ingert myöntyi tarjoukseen ja hänestä tuli määräajan kuluttua Niisin vaimo. Hän pysyi entisen kaltaisena, yhtä vakavana ja yhtä hiljaisena. Monet luulivat hänen ylpeilevän asemastaan, mutta kun se soveltui hyvin hänen arvokkaaseen, nuoreen olentoonsa, kunnioitettiin häntä yhtä paljon siitä huolimatta.

Vasta kuukausien kuluttua saapui sanoma tästä lngertin kotipitäjään. Gabriel oli koko ajan ollut levoton ja rauhaton kenenkään tietämättä syytä siihen. Hänen luonteensa mukaista ei ollut istua murehtimaan kadotettua onnea. Eikä kansakaan sillä tavoin käsittänyt elämää. Vaadittiin paljon itseltään, ja jos se ei riittänyt antamaan rauhaa, vaadittiin enemmän ja pakottauduttiin eteenpäin. Niin Gabrielkin teki.