Part 1

HAAKSIHYLKY Y.M. KERTOMUKSIA

Kokoelmasta "De fyra elementerna"

Kirj.

PER HALLSTRÖM

Suomentanut

Siiri Karilas

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1911.

SISÄLLYS:

Per Hallström. Haaksihylky. Sanaton. Phocas. Lähteet.

Per Hallström.

Per Hallström (synt. 1866) on nykyisen Ruotsin huomatuimpia kirjailijoita. Köyhästä kodista lähteneenä hän antautui teknillisiin opinnoihin, suoritti insinöörintutkinnon ja lähti Amerikkaan, missä toimi kemistinä kaksi vuotta. Siellä, käytännöllisyyden maassa, hän sai kokea suuria pettymyksiä; etenkin sivistävän henkisen seurustelun puutteen hän kipeästi tunsi. Hänen kokemuksensa Amerikassa ja jo varhaisempikin, ulkonaisessa suhteessa vaikea elämä aiheuttivat sen puristuksen, joka sai hänen kirjailijakykynsä pulppuamaan esiin kirkkaana lähteenä. Matkaltansa palattuaan hän alottaakin kirjailijatoimintansa, jonka tuotteet ovat hämmästyttävän monipuolisia. Hän on samalla sekä realisti että idealisti. Melkeinpä kaikkia kirjallisuuden muotoja hän hallitsee: hän on luonut runoja, näytelmiä, romaaneja ja novelleja, humoreskeja ja yhteiskunnallisia satiireja valiten aiheensa sekä menneiltä että nykyisiltä ajoilta. Väliin vie hän lukijansa etelän ja idän maille luoden taidemaalarin siveltimellä värikylläisiä, tunnelmarikkaita kuvia, väliin taas laulaa valkean talven ja lumoavan kevään kotimaasta vienon surumielisissä runoissaan.

Suurimman mestaruuden on Per Hallström saavuttanut novellin alalla. Hänen kertomuksensa ovat parasta, mitä sillä alalla yleensä on olemassa. Taiteellisesti hiottu, suppea sanonta, kielen rikkaus, hieno sielunelämän kuvaus ja sykähyttävä myötätunto valtaavat lukijan. Myötätunto se usein juuri saa hänet valitsemaan kuvattavansa elämän lapsipuolista, joista hän on luonut kuolemattomia tyyppejä.

Per Hallströmin ensimäistä julkaisua, pientä vaatimatonta runokokoelmaa vuodelta 1891, seurasivat novellikokoelmat "Vilsna fåglar" ja "Purpur" sekä suurta suosiota saavuttanut teos "En gammal historia." Mainittakoon vielä näytelmät "Bianca Capello" ja "En veneziansk komedi" sekä erinomaiset novellikokoelmat "Thanatos" ja "De fyra elementerna". Viimemainitussa Hallströmin tuotanto esiintyy entistä taiteellisempana, suurenmoisempana ja sopusointuisempana.

Haaksihylky.

Ulkosaarilla puhuttiin vielä joskus tapauksesta, joka oli sattunut noin miespolvi sitten. Paikka oli tietty, ja jos osui joutumaan sen läheisyyteen silakkaverkkoja laskevien kalastajien mukana, saattoi kuulla sanan, joka pani mielikuvituksen liikkeelle.

Ylemmä -- sanoivat he merkitsevästi varoittaen etsiessään nuotalle ankkuripaikkaa likellä rantaa -- ylemmä! Muuten voi virta ajaa sen sinne.

Mikä siellä sitten on? tuli kysyneeksi uteliaana merkitsevästä äänenpainosta.

Hylky, kuului vastaus aivan kuin koko maailmassa olisi vain yksi sellainen olemassa.

Ettäkö kivekset tarttuvat siihen kiinni?

Ei siksi. Kyllä siinä tarpeeksi syvää on. Mutta kalaonni ei ole taattu sillä paikalla. Ja kun puhuttiin kalaonnesta, mitteli katse epäluuloisesti vierasta, jonka suhde tutkimattomiin ja outoihin, inhimillisiä hankkeita suosiviin tai vastustaviin voimiin oli epätietoinen ja siten tosin lupaavakin, mutta samalla vaarallinen.

Niin kauan kuin laskemista kesti, oli mahdoton saada enempiä tietoja, ja kivekset ja kohot molskahtelivat veteen, niin että kuului kuin olisi vaiteliaisuuden perään pantu piste toisensa jälkeen. Vasta kun kaikki oli valmiina ja pyydys kellui ylös ja alas tavallisesti huomaamattomassa, kuvastelevassa iltamainingissa, saattoi tulla kysymykseen jotenkin vastahakoinen myöntymys pyyntöön saada nähdä haaksirikkoutunut laiva, jos siitä vielä oli mitään nähtävissä.

Eipä ollut paljoa. Siinä oli niin syvää, että tuskin etumastokaan oli koskaan ulottunut pinnalle, ja nyt olivat molemmat mastot poissa, joko talteenotettuina tai jonkun keväisen jäänlähdön vieminä. Vasta sitten, kun oli kauan tuijottanut, käsi kiikariksi koverrettuna, veden pinnan rajassa, saattoi erottaa kallellaan olevan rungon koko reelingin. Saattoi nähdä katkenneet vantit, jotka kiemurtelivat kannella kuin ankeriaat, ankkuripelin joutilaine kampeineen, valmiina pyörimään kuin joku sadun eläin, ja ruorinvarren kauas sivullepäin väännettynä samoin kuin silloin kun se teki viimeisen epätoivoisen yrityksen vaaraa välttääkseen. Kaikki oli tummaa, varjomaista, melkein aineetonta. Näki myöskin kajuuttaportaan aukon, joka oli musta kuin kaivos ja tuntui johtavan aivan suunnattomaan kuiluun. Huolimatta selvästä alastomuudestaan oli se kammottavaa kuten kaikki, mikä on ollut ihmisten omaa ja sitten luisunut kadoksiin elämän käsistä. Ei ainoakaan meriruoho eikä leväkasvi ollut siihen juurtunut, luultavasti syvyyden tähden. Mutta saattoi myös tuntua siltä, kuin jonkinlainen kirous olisi pitänyt ulohtaalla kaiken kasvullisuuden. Tiheänä laumana lähestyvä lahnaparvi säikähti laivan varjoa, ja leveät kyljet välähtivät metallimaisesti sen samassa kääntyessä ja kadotessa. Oli aivan kuin sadat keihäänkärjet olisivat taittuneet oudon, aavemaisen valon kajastuksessa.

Oli mahdotonta käsittää, kuinka alus oli voinut upota sellaiseen syvyyteen ja siksi kaukana maasta.

Se oli tapahtunut keskiyöllä, kerrottiin. Kaljaasi oli ollut seudulla outo, tullut kovaa vauhtia, kovassa myrskyssä. Sitten se oli törmännyt terävään kallionkulmaan, kimmahtanut taaksepäin jonkun matkaa vajoten ja luisuen äkkijyrkännettä alas. Ken tietää, miten kaikki oli käynyt. Siellä se nyt joka tapauksessa oli.

Ei siis ketään pelastunut miehistöstä.

Ei kukaan elävänä päässyt sieltä. Eikä sillä hyvä; jälkeenpäinkin se tuotti onnettomuutta.

Kun oli kuljettu kappale kotimatkaa, sai kuulla lisää, koko tarinan sellaisena kuin se oli.

Tarinat ovat kansan suussa niukkasanaisia, aivan kuin ne vastoin heidän tahtoaan jäisivät muistiin. He eivät puhu paljoa itsestään ja vielä vähemmin luonnonvoimista, joista ei juuri tiedä muuta kuin että niiden luonne on oikukas ja närkästyvä, niiden tahto hiljaisuutta ja salaperäisyyttä kauttaaltaan. Siihen aikaan, kun ne olivat taruperäisiä, eläviä yksilöitä, mainittiin niitä kiertelevillä nimityksillä, sillä oikeissa nimissä piili taikavoima. Vaikka tämä käsitys nyttemmin on hävinnyt, on siitä jäänyt jäljelle jonkinmoinen arkailu. Muu johtuu luonteen kalseudesta. Ei ole paljoa sanomista elämästä, jota on saanut kokea kaikessa sen kuivassa kovuudessa. Aivan yksinkertaisesti kaikki käy niin ja niin, koska ei toisin voi. Mieltäkiinnittävää se ei ole, eikä itsekään välitetä olla. Jos joku on ajatellut ja tuntenut jotain elävästi, ei hän puhu siitä sanaakaan. Niin säilyttää tarina vain tapahtuman lujan ja kuolleen luurangon, joka on kokoonpantu muutamista kankeista sanoista, ja vieras kuuntelija kysyy turhaan: eikö enempää? On ollut enemmän. Luuranko on ollut osa elävästä ruumiista, joka nyt täytyy jättää arvaamisen varaan.

Siihen oli hyvää aikaa säyseitten sanojen välillä, joita soudunkin tahdikkaat liikkeet venyttivät ja katkoivat. Kohta oli kaikki lopussa, ja veneen jättämä juova sileni ulapan vaaleanvihertävään ja tiilenpunaiseen peilipintaan ihmeellisessä kesäyön valossa.

Tapahtuma oli ollut suunnilleen tällainen.

Haaksirikko tapahtui myöhään eräänä syksynä, jolloin oli tuullut kauan ja kovasti. Mies, joka hoiti pientä majakkaa laivareitin varrella olevalla luodolla, ei ollut voinut soutaa tarkastamaan, paloiko lamppu todellakin. Niin oli hänen tapansa tehdä ainakin muutamia kertoja öljysäiliön täyttämisten välillä. Hän oli hyvin tunnontarkka, ja nyt häntä lakkaamatta vaivasi ajatus, että liekki oli saattanut sammua, vaikka hän tuskin tiesi, kuinka se olisi voinut tapahtua. Hän oli tehnyt kierroksen ulommaksi, lähdettyään viime kerralla paikalta, ja nähnyt molempien valojen miettiväisten silmien tavoin loistavan ja sulkeutuvan, ja vihreässä hämärässä ne olivat saaneet tähtiä muistuttavan iäisyyttä sädehtivän valon. Kaikki oli kuten pitikin, ja hän katseli niitä samalla mielihyvällä kuin ennenkin, mutta vesi kuvastihe jäisenä ja synkkänä ja pian saapuivat puhurit. Päivien kuluessa hän kävi yhä levottomammaksi, ja joka kerta, kun hän sytytti piippunsa, lensi ajatus pienen liekin luo ja tikku sai palaa sormeen asti, ennenkuin hän tuli sen sammuttaneeksi.

Päivää ennen tapahtumaa oli hän pyytänyt soutuapua eräästä mökistä, johon oli helpoin päästä. Siellä asui neljä veljestä, mutta yksi ei voinut tulla kysymykseenkään, sillä hän oli sairas. Hän oli joku vuosi sitten ollut merihädässä ja pelastunut kyllä eräälle saarelle, mutta saanut siellä viettää monta vuorokautta nälissään ja vaatteet jäästä kalisevina. Se oli ollut niin kovaa, ettei hän koskaan voinut enää lämmitä, vaikka joutui kuumeeseenkin. Hän oli aivan kykenemätön, säryn murtama, miltei halvattu ja yski keuhkoja ja maksaa, kuten sanotaan kaloista, jotka ovat nielleet koukun niin, että sisälmykset vääntyvät ulos sen mukana. Pahinta oli, että koko hänen luonteensa oli onnettomuudesta muuttunut, hän oli tullut katkeraksi, ilkeäksi ja kateelliseksi kaikkia kohtaan, joilla oli paremmat olot kuin hänellä. Hän makasi säyläsohvallaan vuorokaudet läpeensä kääntäen selkänsä päivään päin, mutta tahtoi neuvoillansa puuttua kaikkeen ja oli siten taakaksi itselleen ja muille.

Toiset olivat yhtä hyviä ihmisiä kuin muutkin sillä seudulla, ja majakanvartia toivoi varmasti saavansa heiltä apua, vaikka retki olikin vaarallinen. Myrsky riuhtaisi lukonkääkän hänen kädestään, kun hän astui tupaan, ja rajuilma kävi joka hetki kiivaammaksi, meri kuohui mustana ja viheriänä rantajään takana, ja taivas oli pelkkää ajelehtivaa levottomuutta. Hän olisi heti saanut mitä halusi, jollei sairas olisi äkkiä ruvennut tarkkaamaan mitä oli tekeillä.

Hän käänsi laihat, venyneet, sinertävät ja verestävät, nyljetyn hevosen kaltaiset kasvonsa huoneeseen päin. Häntä harmitti vanhuksen juurtajaksainen puhe ja toimeliaisuus.

-- Mitä te nyt huolehditte? hän kysyi.

-- Lamppu voisi sammua, ja silloin...

-- Sammuako? Ja silloin? Mitä sitten?

-- Voi tapahtua onnettomuus, jos joku laiva sattuisi kulkemaan.

-- Onnettomuuksia tapahtuu aina. Sinä kyllä silloin nukuit rauhassa, kun minä olin luodolla. Kaikki muut samaten. Ei minulla ollut kovin hyvä olo. Antaa niiden pirujen käydä samoin! Mereen jääminen ei kai ole pahinta.

Tuollaisia ajatuksia eivät toiset, terveitä ollen, voineet käsittää ja he hankkiutuivat lähtemään ulos. Tässä oli jotain, joka kiihotti sairasta saamaan mielipiteensä voitolle, ja hän tunsi suorastaan jonkinlaista elämäniloa.

-- Myrsky taantuu ennen yön tuloa, sanoi hän tyynesti, sen kuulee otteista. Se on nyt korkeimmillaan. Tunnen sen varmasti ruumiissani. Odottakaahan vähän aikaa täällä, niin saatte nähdä!

Ja koska hänen murjotut jäsenensä todellakin olivat osoittautuneet kykeneviksi aavistamaan säänmuutosta, ottivat veljet hänen sanansa onkeen. Eihän tarvinnut suotta ruveta vaivaamaan itseään. Päätettiin odottaa, ja sillä aikaa ilmestyivät pullo ja kortit pöydälle. Ei tarkattu enää ulkona riehuvia voimia, eikä kukaan huomannut ottaa ajasta vaaria. Ainoastaan sairas nosti tuontuostakin päätään nauttien viekkaudestaan ja ehkä ensi kerran elämässään myrskyn raivoamisesta. Se paisui yhäti, tullen hillittömäksi, se riemuitsi ja vihelsi hävittämisinnossaan.

Käy kuten ennustinkin, puheli hän toisinaan. Nyt se pian lannistuu, nyt siitä ei kohta ole mihinkään, nyt se ei voi enää matoakaan vahingoittaa.

Toisten ajatuksenjuoksu oli sekava; he vain hymyilivät mukana hänen oudolle, kummalliselle hymylleen ja panivat sen juomisen laskuun. Heistä tuntui hauskalta istua siinä, missä nyt olivat. Ennenkuin he tiesivätkään, tuli hämärä.

Silloin syttyi välke raajarikon pimeään toivottomaan katseeseen.

-- Parasta olisi sytyttää valo, sanoi hän ilkeän voitonriemuisesti. Nyt juuri se taisi sammua majakasta. Ja nyt tuntuu taas rupeavan tuulemaan!

Hän matki sitä vääntäen lapsellisesti, mutta samalla kammottavasti huuliaan, jotka olivat halkeilleet ja haavoittuneet taudista -- huu, huu, näin se panee! Ja kun hänen täytyi yskänsä tähden keskeyttää, kuulivat toiset saman äänen, ainoastaan suurempana ja hurjempana kaikessa pimeydessä ja autiudessa, kulkevan tuvan katon ylitse, huu, huu.

Nyt he ymmärsivät, että olivat antaneet petkuttaa itseään, ja nauroivat sydämestään sille kuin ainakin onnistuneelle ja hyvänsävyiselle kepposelle. Oli liian myöhäistä ryhtyä mihinkään, ja kaikki olikin ehkä ollut vain turhaa hälyytystä. Juotiin ja pelattiin vielä jonkun aikaa, kunnes alkoi nukuttaa. Ainoastaan majakanvartia muisti vielä levottomuutensa, mutta lohdutteli itseään sillä, että vaikkakin siihen voi olla aihetta, ei hän voinut syyttää itseään velvollisuutensa laiminlyömisestä.

Seuraavana päivänä huomattiin haaksihylky maalta päin. Pari ruumista löydettiin ja jotain irtainta, josta laiva voitiin tuntea. Tutkimus osoitti majakkatulen sammuneen. Polttoainetta oli kyllä, mutta jokin koneistossa oli joutunut epäkuntoon. Kapteeni ja yksi mies oli kateissa, mutta ei ollut pitkältä hakuaikaa, sillä talvi jääti pian vedet. Sen mukana levisi unhotus kaiken yli.

Eräs veljeksistä ei ensi alussa voinut helposti rauhoittua. Hän oli nuorin ja luultavasti hentoluonteisin; hän ei ollut vielä nähnyt muuta maailmaa, kuten toiset, eikä siis tottunut sen tapaan, että ei saa olla liian arkaluontoinen edesvastuuseensa nähden. Hän moitti itseään siitä, ettei ollut auttanut, ja oli jonkun aikaa raskasmielinen ja kärsimätön. Hän ei saanut puhua tapahtumasta, sillä jokainen viittaus siihen tuotti hänelle sairaan veljen pilkan ja parjaukset. Tämä tunsi melkein vihaa noita outoja vainajia kohtaan ja tekaisi heitä vastaan syytöksiä mitä tyhmimmästä ja rikollisimmasta huolimattomuudesta laivan ohjaamisessa. Tämä pakko syvensi nuoremmassa veljessä vaikutelmaa, mutta tuskin se sentään jätti jälkeensä vallan syvää arpea, sillä ennen joulua hän taas oli entisellään. Hän oli voimakas, rohkea ja hilpeä nuori mies, nimeltä Mauno.

Keväällä, kun meri pääsi kahleistaan, ruvettiin taas puhumaan hylystä. Tiesi millä perusteella kulki huhu, että siellä oli rahoja; pian sai se varmuuden muodon ja summa voitiin sanoa taalereissa. Pojat, jotka ennen sen enempää ajattelematta olivat katselleet, kuinka etumaston kehrä oli murtanut tähden kirkkaaseen jääkattoon, näkivät sen nyt keinuvan ylös-alas aalloissa ja viittovan kaikenlaisia luvaten. He makailivat pitkät ajat kokkanuora kiinni ja tuijottivat syvyyteen; he luulivat näkevänsä jos minkälaisia rikkauksia ja tavoittelivat niitä haroilla, jotka tavallisesti takertuivat touvistoon jääden sinne. Sen pitemmälle ei päästy, sillä syvyys oli liian suuri. Aikaihmisiä pidätti tästä pelastusyrityksestä vaisto, joka sanoi sen hyödyttömäksi, sekä rehellisyys, sillä jos rahoja oli, oli niillä omistajakin.

Mutta raajarikko, joka makasi säyläsohvallaan, tuli aivan kuin noidutuksi tämän kuullessaan; hän väänteli ajatusta samalla kuin itse kiertelehti tuskissaan, hänen katseensa jäätyi ja koveni yhteen paikkaan tuijottavaksi. Miten hän lie puhunutkin, tosiasia on, että hän sai veljet myöntymään ja tehtiin suunnitelma. Maunon, joka oli hyvä uimaan, tuli sukeltaa noutamaan aarretta, ja koko hanke oli pidettävä salassa. Itse täytyi hänen ruveta johtajaksi, vaikka ei ollut käynyt oven ulkopuolella sairastumisensa jälkeen. Eräänä aamuna ani varhain käytiin toimeen.

Suuri vene pantiin kuntoon ja takateljot peitettiin patjoilla, sairas kannettiin peitteessä rantaan ja asetettiin niille. Ilma oli kolea, hän yski melkein kasaan itsensä, kierrellen kuin ankerias lipossa; hänen kasvonsa kävivät mustiksi kuin hukkuneella, ja puolikuolleena hänet laskettiin veneeseen. Hän näytti kamalalta auringonvalossa, maatessaan likaisena likaisella vuoteella läkähtymäisillään haukkoen henkeä. Sormet hapuilivat kynsimäisen koukistuneina särystä, yskä oli kumeampiäänistä kuin veden loiske venettä vasten, ja ajettuneita, märkiviä silmäluomia pakotti kirkkaassa valossa. Mutta hänen noiduttu tahtonsa voitti aina, hän laski leikkiä ja nauroi, vaikka se tuotti aina yskänpuuskan, ja kun he tulivat paikalle, kurotti hän päätään veneenlaidan ylitse, varovaisesti tunnustellen kuin mato ryömiessään maasta esiin.

Hänet asetettiin laakealle kalliolle niin, että hän saattoi nähdä kaikki; siinä hän makasi helteen lisääntyessä ja unohti tuskansa hyvinvoinnissaan ja innoissaan. -- Toiset pitelivät pingotetulla nuoralla venettä laivahylyn kohdalla, Mauno riisuutui, pani nuoran vyötäisilleen, otti kiven syliinsä painoksi ja syöksyi päistikkaa veteen.

Hänen piti ensin katsastaa paikkoja ja koettaa, kuinka kauan voi pysyä veden alla. Raajarikon piti laskea aika suuresta merimieskellostaan, että tiedettäisiin sitten myöhemmillä kerroilla milloin hänet piti vetää ylös, jos liian kauan viipyisi.

Hän viipyi jotensakin kauan. Veneessä-olijat, jotka näkivät hänen valkean ruumiinsa katoavan, hapuilivat peloissaan nuoraa; raajarikosta tuntui kello seisovan, niin hitaasti kulki sekuntiviisari. Hänen täytyi painaa se korvaansa vasten ja pidättää yskäänsä, voidakseen kuunnella. Äkkiä pisti Mauno päänsä esiin aivan toisesta paikasta kuin he olivat odottaneet, hymyilevänä, punaisena ja kiiltävänä, läähättävästi hengittäen. Kun hän kykeni puhumaan, huusi hän iloisesti ja meluavasti, kuten uivilla on tapana:

-- Se näytti puhtaalta ja siistiltä, kansi oli tyhjä. Oikein se näytti kummalliselta, saattoi erottaa kaikki tarkkaan. Oli kuin kaikki olisi ollut isompaa. Edessäpäin oli touveja, muutamia katkenneita vantteja. Siellä alla oli jotain, mitä lie ollut.

Raajarikon katse kiilui ahnaasti, ja kello kilahteli ketjua vasten.

-- Siitä sinun olisi pitänyt ottaa selvä. Se voi olla matka-arkku. Sinun pitäisi pitää nuora varalla ja panna silmukka sen ympärille.

Ja tuskin hän malttoi odottaa, kunnes veli jaksoi mennä taas alas.

Mutta Mauno seisoi hyvätuulisena ja hiljaisena veneessä hengähtääkseen. Kun hän oli valmis, pisti hän käsivartensa irroitetun nuoran silmukkaan, otti uuden kiven ja sukelsi.

Heidän hankettaan valaisi nyt iloisuus, joka valtasi jokaisen. Meri päilyi vaaleansinisenä, ja hilpeät pikku laineet tanssien lipattivat rantakallioita vasten. Pienet pilvenhattarat kuvastelivat epäselvästi karehtivassa pinnassa, ja oli kuin olisi alapuolella ollut samanlainen keveä, valoisa avaruus. Näköpiirin rajassa uiskentelevat saaret olivat tuskin kiinteämpää ainesta; ne kimmelsivät sinertävän hopeisina. Raajarikonkin täytyi huomata, kuinka kaikki oli iloista. Sekava ajatussarja lensi hänen päänsä läpi, kuinka kaikki nyt näytti toiselta verraten siihen ympäristöön, missä hän viime kerralla oli ollut, kun meri ärjyi vaatien hänen henkeänsä, sokeana, viheriänmustana ja jäisenä. Mutta hänen huomionsa kiintyi kelloon. Kesti kauan. Määrätty aika oli kulunut. Ehkäpä Mauno siellä askaroitsi arkun ja silmukan kimpussa. Parasta antaa vielä sekunti aikaa! Nyt sekin kului. Vetäkää nuorasta!

Veljet tottelivat, ja nyt syntyi silmänräpäyksen kestävä kamppailu heidän ja syvyyden välillä; nuorassa kiskoi ja rapisteli. Mauno sukelsi esiin. Hän oli nyt väsyneempi kuin edellisellä kerralla ja tarttui innokkaasti veneenreunaan. Kesti hetkisen, ennenkuin hän voi puhua ja saada takaisin reippaan, uskaliaan äänensävynsä.

-- Olitte vähällä saattaa minut kiipeliin, hän sanoi. Nuora oli touvisolmun alla. Minun oli muutenkin vaikea saada sitä irti, ja sitten vielä veditte lisäksi.

Raajarikkoa ei tämä huvittanut.

-- Sinähän olet nyt ylhäällä, huusi hän. Mutta miksi et ottanut mitään mukaasi? Matka-arkku...

-- Ei se ollut matka-arkku.

-- Miksi sanoit sitten niin? Mikä se sitten oli?

Mauno kiipesi veneeseen ja seisoi nyt väristen alastomuudessaan. Hän piti käsiään ruumiista kaukana katsoen heihin inhoten ja melkein epäillen.

-- Se oli ruumis, vastasi hän synkästi. Se oli kietoutunut köysiin ja oli vääntänyt itsensä aivan kieroon. En koskenut siihen, en toden totta. Kuljin aivan sen ohitse liki sen kasvoja ja silloin, yhtäkkiä sen näin.

Hän oli vielä näkevinään ruumiin edessään, irvistelevänä, inhottavana ja viheliäisenä, pussimaisen paisuneine, sinertävine lihaksineen ja suurine keltaisine hampaineen. Hän sylkäisi ja puhui teeskennellyn hilpeällä, reippaalla äänellä.

-- Hauskempaakin voi olla. En ole juuri halukas enää tuohon. Kuinka monta tahdotte saada käsiinne? Minua paleleekin kovasti, en ikipäivänä ole tuollaista vettä nähnyt. Jos minun pitää sinne vielä mennä, saatte antaa minulle ryypyn.

-- Sen toki saanet. Ja he ryyppäsivät kukin vuorostaan.

Mutta Mauno oli vielä kahden vaiheella, hänen kasvonsa olivat verekkäät ja punaiset paineesta, silmänvalkuaiset olivat verestävät ja ympärystät pöhöttyneet kuin yöllisistä hurjasteluista. Hän näytti paljoa vanhemmalta kuin äsken.

-- Mitä minä siellä teen? sanoi hän. Antaa sen jo olla.

Raajarikko vallan raivostui näistä estelyistä.

-- Ethän vain pelänne ruumiita, sähisi hän. Sinusta ei ole mihinkään. Olet minua kurjempi. -- Ja hän sadatteli kohtaloaan, että oli pakotettu makaamaan avutonna toisten kiusan esineenä. Se naula veti, Mauno pyysi neuvoa.

-- Sinun pitää katsoa kajuuttaan. Siihen kai kykenet?

-- Kykenisinpä kyllä, jos ei ovi olisi lujasti kiinni. Siltä ainakin näytti minusta. Se on voinut turvota.

-- Siinä tapauksessa taot sitä kivellä, ennenkuin luovut tuumasta. Käsitätkö?

Mauno käsitti.

-- Minä teen niin. Mutta pitäkää varanne, kun vedän nuorasta.

Ja hän valitsi entistä raskaamman painon, jossa oli terävä särmä.

-- Kun nyt kerran täytyy, sanoi hän vaappuen veneenreunalla ja tähdäten tullakseen oikeaan paikkaan mahdollisimman kauas edellisestä. Sitten hän katsoi viivytellen ympärilleen, kuin olisi halunnut ottaa oikein paljon päivänvaloa mukaansa, hengähti syvään täyttääkseen rintansa ja molskahti veteen raskaasti ja äkkiä kuin hara.

Veljistä tuntui melkein kamalalta nähdä hänen valkean ruumiinsa uppoavan pimeyteen. Vaikka valaistus ei ollut muuttunut, ei vesi enää ollut niin iloisen näköistä. He aavistivat miltä hänestä mahtoi näyttää. Kaamea viheriä avaruus, jota myrsky myllertää vaahtopäisten harjojen välillä, pohja kallioineen, mutineen, kiviröykkiöineen autiona, kylmänä, ahdistavana, mustat varjot onkaloissaan -- koko kuollut maailma tuolla alhaalla meren pohjassa.

Se ei ollutkaan kuollut; yhtäkkiä sieltä kuului kumea, kova pamahdus ja senjälkeen toinen niin voimakas, että melkein säikähdytti.

Ennenkuin he ehtivät ajatellakaan, että se johtui kivellä takomisesta ja että vesi vahvisti äänen suurta, tyhjää laivanrunkoa vastaan, tapahtui jotain kummallisempaa, pahempaa. Valkeanvihreä ainejoukko tunkeutui pyörteissä veden pinnasta, työntäytyi sen yläpuolelle ja aukesi ammottavan suuriksi kuplarenkaiksi, kuin jonkinlaiset näkymättömät olennot olisivat hengähtäneet viimeisen henkäyksensä. Se oli ilma, joka oli suljettu syvyyteen uponneen laivan muassa; jälkeenpäin se huomattiin, ei silloin vielä. Oli kuin kaikki kuollut, ihmiset, laiva, kaikki minkä vesi oli ottanut elävältä ja tukahduttanut, sukupolvia kestänyt kauhu ja kylmyys, olisivat pyrkineet ilmoille ja päivänvaloon ja aavemaisen matalasti päästäneet kuuluviin huudon. He kuulivat sen myllerryksenä, jonka muodostivat erilaiset äänet ja sanat, valitukset, kiroukset, tervehdykset kotiin, ja samalla he tajusivat, että se oli vain särkyvien vesikuplien poreilua, jonka he kuulivat. Ilmaan levisi jääkylmyys ja inhottavan paha haju, joka suussakin maistui.

Kaikki kesti vain jonkun sekunnin, ja tuskallisen valppaasti tarkattiin veljen merkkiä nuorasta. Se tuli melkein heti niin kiivaana nykäyksenä, että oli vetää heidät kumoon, mutta he rohkaisivat mielensä ja vetivät. Ensin se tuntui elottomalta painolta, sitten vauhti auttoi sitä eteenpäin, niin että se sukelsi esiin itsestään heidän eteensä.