Part 9

"Joskaan ei, niin nuori puhuu kuitenkin mieluimmin nuoren kanssa. Ja Tehän tunnette niin hyvin nämä viime ajan tapahtumat. Ja"... rouva hymyili, "minä koetan kyllä hankkia hiukkasen kelpo ruokaa... Saatte kananpoikia, ja sitten on teidän juotava viimeinen lasi viiniä täällä, Gunvor! Meillä on vielä joku pullo tallella... kun ne loppuu, ei kai uusia tule."

Tora tuli silloin siihen ja kuuli, mistä puhuttiin. Hän vilkastui nyt hieman, kuin kituva liekki, kun siihen pisara öljyä pirahtaa. "Niin, me syödään Gunvorin kanssa kahden tänään", sanoi hän. "Sinua ja isää näen kyllä... mutta en ehkä tiedä, milloin minä Gunvoria enää näen... Minä autan sinua ja koristelen pöytää, äiti."

Ja kiihkoissaan meni Tora puutarhaan ja toi sieltä kantamuksen kukkia, tulililjoja ja ruusuja ja viininlehviä. Gunvorkin tahtoi autella. Mutta Tora pyysi häntä odottamaan, kunnes kaikki on valmista. Ja yhä hän kantoi kukkia: jäykkiä astereja, kaiken värisiä aina mustan-violetista haalistuneesen purppuraan, jopa hän otti muutamia tulipunaisia georgiinejakin ja yhden suuren auringonruusun...

Kun Gunvor tuli hetkisen päästä tuohon pieneen huoneesen, oli se koristettu eriskummallisella tavalla. Se paistoi keltaisenaan, se uhkui punaista. Kaikilla seinillä ja pöydän lumivalkealla liinalla kaartui kukkia ja lehviä ristiin rastiin. Kiiltävä viinikarahvikin oli kiedottu ruusuilla ja viininlehvillä.

Tora odotteli jo pöydän ääressä. Jotain lapsellisen odottavaa oli nyt hänen ilmeissään, salaten surua. Hän odotti huomattavasti kiitosta työstään. Ja Gunvor kehuskeli kaikesta sielustaan: hän ei tosiaan ollut nähnyt ennen niin kaunista!

"Se on kaunista, Gunvor", toisti Tora hiljaa. "Katsopas sitä täältä!... Nyt alkaa aurinko päästä kamariin. Ja se kultaa kaiken. Mutta auki ikkuna, että raikas ilma pääsee sisään."

Ja hän meni ja avasi ikkunan, niin että viileä sini-ilma pääsi sisään kuin vieno virta.

He istahtivat pöytään ja söivät keittoa. Tora kaatoi viiniä laseihin. Se oli punaista ja raskasta. He kilistivät ja joivat. Tora maiskutteli kieltänsä. "Äiti antoi meille vanhaa Pommardia", sanoi hän. "Rakas äiti, hän tietää, mistä minä pidän."

He söivät lisää, ja joivat vanhaa, hyvää viiniä. Gunvor ei tosin ollut viinintuntija, mutta se maistui hänestä mainiolta.

Tora tuli pirteäksi. Hän nautti kananpoika-paistista, jonka itse leikkeli. "Kas vaan, miten lihava se on", nauroi hän, "miten pulska, syntinen elukka se mahtoi olla. Se on tainnut suorastaan syödä ruuat muilta. Oletkos mokomata nähnyt, Gunvor."

"Mutta sehän on niin hyvää", nauroi Gunvor. "On se kyllä hyvää. Mutta se on samalla ikäänkuin sopimattoman lihava, niin on. Kyllä on mahtanut olla gourmandi. Niin, nyt se syödään itse, poloinen... Kas tässä, Gunvorini! siitä saat pulskan rintakappaleen... ja tuossa on samallainen itselleni."

Aurinko paistoi jo huoneesen ja ystävyksiin. Kamari oli tullut vähitellen säteilevän valoisaksi. Ja yhä kulki viileä ilmavirta ikkunasta. Tora puheli lakkaamatta. Hän oli jälleen huomattavasti uljaalla mielellä. Ja Gunvor kertoi juttuja. M.m. hupaisen jutun, jonka hän äskettäin oli lukenut, eräästä miehestä, joka oli nukkunut kärrylaatikkoon ja heräsi yöllä ja luuli, että hänet oli haudattu... jotakuinkin mahdoton asia, jolle he kuitenkin nauroivat katketakseen.

Ruoka ja viini oli punanneet Toran kasvot, ja hänen silmänsä kiilsivät voimakkaasti. Hän söi tosiaan kelpo lailla, ja hän joi vielä lasin Burgunderia syltin päälle, ja siihen päättyi päivälliset. Kuten Tora sanoi: "Laatuja ei lisätä, Gunvor."

He nousivat pöydästä. Tora meni jälleen ikkunan ääreen, ja Gunvor jäljestä. He katselivat ulos... puiston yli... ja yhä kauemmas, tien ja koivujen ylitse... nähden kauimpana harjuja ja metsää.

"Se on merkillistä", sanoi Tora, "minä en ole koskaan oikein pitänyt täällä olosta. Mutta nyt, kun meidän on kai pian täältä lähdettävä... nyt minusta tuntuu, että minä tavallani pidän tästä talosta ja puistosta ja kaikesta." Hän keinutteli hiljaa päätänsä. "Minuapa taitaa nyt nukuttaa. Minä en muuten ole juuri nukkunut viimeisinä öinä, joten se ei siis ole kummakaan... Minun melkein tekisi mieli nyt hiukan nukahtaa... vain hiukan."

"Elä mene nyt nukkumaan, Tora, odota vielä hetkinen ja mene levolle aikaisemmin, se on parasta."

"Niin, ehkä se on parasta."

Hetken päästä toi piika kahvit. He joivat kahvit. Sitten he kävelivät vielä vähän puutarhassa...

Tora ei ollut enää niin puhelias kuin äsken. Joskus kietoi Gunvor kätensä hänen vyötäisilleen. Hänestä oli Tora kuin mikä yksinäinen lintu. Muuten: selittämätön. Tavallaan hän kyllä oli Tora Pharo, tavallaan ei...

Illansuussa Tora tuli vielä hiljaisemmaksi. Kun Gunvor kysyi jotain häneltä, vastasi hän rauhallisesti, ja joskus hän hymyili, kun Gunvor sanoi jotain hupaista. Mutta kuitenkin hän vaipui yhä enemmän kuten raskaasen huumaukseen.

Yhtäkkiä hän kavahti ja pudisti päätänsä ja katsoi avuttomasti ystäväänsä.

"Nyt se tuska tulee jälleen", sanoi hän kuin peljäten. "Se, jota minä en jaksa kantaa... se, joka kidutti minua ennenkuin sinä tulit... kun minusta tuntuu, että mikään ei hyödytä kerrassa mitään. Minä haluan ruveta loikomaan tänne... tai menen sisään... minä tahdon painua piiloon vuoteesen... minä olen tosiaan niin kovasti ponnistellut sitä vastaan tämän tunnin kuluessa. Mutta ei, se ei käy... anna minun mennä sisään, Gunvor!"

Gunvor saattoi häntä sisään ja hänen huoneesensa. Tora tahtoi levolle. Häntä puistatti. Gunvor riisui hänet vuoteesen ja istui sitten hänen luonaan. Piti häntä pitkän aikaa syliinsä kiedottuna, pani suunsa hänen poskeaan vasten ja kätensä hänen päänsä alle. Yhä puistatti Toraa kuin vilu. Mutta vähitellen se katosi. Ja viimein sai Gunvor kuulla: nyt hän nukkui! nyt hän nukkui! Ja nukkui nähtävästi sikeästi ja rauhallisesti. Hän hengitti niin tasaisesti.

Gunvor nousi ylös. Hämärässä hän vielä eroitti kukat, joilla Tora oli kaunistanut huoneen. Kun sellainen kukkapaljous alkaa kuihtua, ei niitä ole hyvä pitää huoneessa. Niinpä hän kokosi ne nippuun. Ja hänestä tuntui kuin olisi hän niitä keräten poistanut huoneesta Toran viimeistä elon-loimahdusta -- noissa kukissa, jotka heitetään pihalle ja mätänevät mullaksi.

Hän vei ne puutarhaan ja laski ne hellävaroen avonaiseen sopukkaan, jossa ne vielä tänä yönä saisivat juoda kastetta.

Kun hän oli menossa takaisin sisään, näki hän erään miehen nousevan istumasta loitompana penkiltä. Hän tuli Gunvorin luo ja tervehti häntä. Se oli ukko Pharo. Hän näytti nyt kovin heikolta. Naskalimaiset viiksien latvat, jotka hänellä ennen aina oli pystyssä, olivat nyt laskeutuneet. Hän on kuin mikä kiinalainen, ajatteli Gunvor.

"Hyvää iltaa, neiti Kjeld! Minä tulin tunti sitten eräältä pikku matkalta. Kuulin, että hoidatte Toraa. Monet kiitokset siitä!"

Hän teki ilmehtivän liikkeen kädellään ja jatkoi:

"Niin, niin... aavistinhan minä tätä pitkät ajat, neiti Kjeld. Että Michael Holmiin saattoi luottaa vain onnen-päivinä. Siksi minä en tahtonut suostua. No, Torahan vakuutti minulle, että hänen Michaelinsa on ylpeä ja kelpo luonne... No, saadaanpa nähdä, ajattelin."

Hän ryiskeli ja jatkoi:

"Minun olisi ehkä tullut ilmoittaa heille kummallekin, miten asiat olivat. Niin ei tuo onneton tunne ehkä olisi ennättänyt vallata tytärtäni täten, sillä silloinhan Michael olisi peräytynyt. Mutta silloinhan olisin heti ajanut itseni vaaraan... ja silloin minä vielä hiukan toivoin, että selviäisin vaikeuksista..."

He tulivat ovelle. Siinä pysähtyi herra Pharo ja jatkoi:

"Sanon teille aivan totuuden, neiti Kjeld. Meidän liikemiestenkin täytyy olla hyviä merimiehiä. Mutta voi sattua tilaisuuksia, jolloin on hyvin houkuttelevaa purjehtia umpimähkään. Ja jos on oikea Herran luoma laivuri, niin voi se tuottaa etuja liiaksikin. No niin, minä en ollut viisas kippari... minä laskin purteni suoraan myrskyn pyörteesen, niin kävi."

Vanha liikemies seisoi hetken mietiskellen. Sitten hän meni ja poimi hermostunein käsin pari myöhää syksyn ruusua. Ja hän antoi ne syvästi kumartaen Gunvorille. Ja hän heilautti jälleen kättään ja hänen hienon-mairea äänensä oli tavallista lämpöisempi:

"Kiitän teitä vielä kerran, rakas neiti Kjeld, kun olette hyvä lapsi raukalleni!"

Gunvor sijoitettiin yöksi Toran kamarin viereiseen huoneesen. Hän nukkui yönsä hyvin. Hän heräsi vasta myöhään aamupäivällä. Hän pukeusi kiireesti ja meni alas. Hän tapasi Pharon ja rouva Pharon. Pian tuli sitten Torakin sinne. Tora oli iloisempi tänään. Hän sanoi nukkuneensa hyvin yönsä.

Aamiaispöydässä puheltiin siitäkin, mihin Tora menisi joksikin aikaa, kunnes asiat hiemankin järjestyisivät. Kumpikin, Pharo ja rouva Pharo, pitivät parhaana sitä, että Tora menisi tuomarin luokse: tuomarin talo on niin komealla seudulla. Sitä sanottiinkin "Norjan kukkaistarhaksi", joten Tora jo siitä voi päättää. Aivan lähellä oli vanha metsä... joka suhteessa ihanaa luontoa...

"Oi, rakas isä", keskeytti Tora, "minä ymmärrän niin vähän puita ja luontoa ja sellaista... Minä pidän vain ihmisistä... Mutta tietysti... minä koetan olla siellä jonkin aikaa."

Herra Pharo vastasi ainoastaan:

"Niin, tee se vain, Tora. Näet, että siellä kyllä oleskelee."

Heti kun oli syöty aamiainen, täytyi Gunvorin hyvästellä. Höyrylaiva, jossa hän palasi kaupunkiin, tuli ihan kohta.

Tora saattoi häntä laiturille. Toraa töllöttelivät aika lailla ihmiset, joita tuli samaa tietä, ja samaten sillalla seisojat. He olivat kaikki seudun väkeä, ja olivat aina ennen, sen Gunvor muisti, tervehtineet hyvin nöyrästi Toraa, rikkaan Pharon tytärtä. Gunvor ei siis saattanut olla huomaamatta, miten samainen joukko nyt käyttäytyi. Joku tervehti, mutta melkein vastenmielin. Monet tuijottivat reilusti suoraan eteensä Toran ohitse, kuten näyttäen, että oli heissä miestä pitämään hatun päässänsä, kun kerran tahtoivat. Toiset taas käänsivät päänsä pois. Jotkut kuiskuttelivat pöyhkeästi hymyillen.

Tora tuskin sitä yhtään huomasi. Hän kulki käsikoukkua Gunvorin kanssa ja puheli hiljaa. Voipa hän nyt koettaa sitä maalla-oloa. Mutta kyllä kai hän pian sieltä lähtee... Sitten he tapaavat toisensa...

Laiva tuli, soitti ja lähti kiireesti jälleen laiturista... Tora nyökkäsi päätänsä ja vilkutti Gunvorille... Hän vilkutti vielä pari kertaa ja lähti kiireesti menemään kotiin.

XIV.

Gunvor kertoi Einar Henningille käynnistään Toran luona ja sai kuulla, että Michael Holm jo oli perehdyttänyt hänet "koko asiaan." "Suoraan sanoen", jatkoi Einar, "se ei ole Toralle kovin imartelevaa". "Mikä ei ole Toralle imartelevaa?" kysyi Gunvor. "Oh, _koko asia_ ei ole imartelevaa, muun muassa se, että hän jo ensimäisenä päivänä, jona he ovat yhdessä, antaa hänen suudella itseään niin kovasti". Gunvor vastasi: "Haha, alkaako hän nyt kertoa sitä? Onko se olevinaan sen puolustusta, mitä hän sitten teki." "Sehän kävi kuitenkin niin kiireesti, Gunvor." Gunvor vastasi: "Minä luulin, että Tora oli mielestäsi niin ihana. Muuttuiko hän konkurssin perästä?... Muuten on sinun muistettava, ettei hän koskaan salannut sitä, että hän heti ihastui Michaeliin. Hänestä oli se juuri niin kaunista, että hänen tunteensa heräsi niin heti ilman kuherrusta ja muuta edeltävää. Sitäpaitsi voit hyvin tietää erään asian, Einar: sinäkin olisit voinut suudella minua ensimäisenä iltana, jolloin me oltiin yhdessä. Minä olin ollut herrain seurassa vieraissa ja juhlissa _monena_ iltana. Kuitenkaan en ollut koskaan tullut kuvitelleeksikaan sellaista. Mutta sinä yhtenä iltana minä tunsin ihan muuta." Hän katsoi Einariin rauhallisin silmin. "Sinä olisit saanut suudella minua silloin", toisti hän. "Monta kertaa, Einar."

Einar nauroi.

"Voi kuin sinä olet hupainen! Sinä sanot tuon niin ylen vakavasti."

"Niin teen. Sillä se on vakavaa, Einar. Kaikki ihana on vakavaa."

Gunvor lisäsi:

"Ja anna nyt Toran olla rauhassa. Hänellä on se vika, jota Michaelilla ei ole, nimittäin että hän tarkoitti asiaa vakavasti. Ja nyt hän saa maksaa. Jumala tietää, jaksaako hän tätä."

Einar käänti puheensa hiukan toiseen suuntaan. Hänen äänensä muuttui sovinnolliseksi:

"Minä en ole Michaelin kanssa yhtä mieltä koko hänen menettelytapaansa nähden. Sen olen saanut jo ennen. Ja itse asiassa minä en moiti Toraa hänen kiireellisen rakastumisensa tähden. Minä olen tässä suhteessa hyvin liberaali. Missä on nyt Tora?" Gunvor vastasi:

"Hän on maalla erään sukulaisen luona... erään tuomarin luona. Minä sain kirjeen häneltä eilen. Hän ei ole erikoisen iloinen."

Einar Henning ei vastannut siihen mitään... Ja he eivät puhuneet enää Torasta. Gunvor toivoi, että Einar olisi välttämättä ilmaissut ajatuksensa tästä asiasta. Einar tuli silloin sellaiseksi, jollaiseksi hän kaikin mokomin tahtoi häntä.

Mutta kerran iltapuolella hän tuli kiireesti Gunvorin luokse. Hän oli hyvin innoissaan, kuin tavallisesti silloin, kun hänellä oli jotain uutta kerrottavaa. Se oli Torasta! Einar oli niin kiintynyt asiaan ettei kuunaan ennen. "Anna minun jutella sinulle, Gunvor... Se on Torasta!" "Torasta?" "Niin, sinun pitää, hitto vie, kohta alkaa pitää häntä kurissa -- meidän kesken sanoen." "Mitä se sitten on? Mitä sinä tarkoitat? Onko Tora nyt täällä kaupungissa?" "Että onko hän kaupungissa? Onpa, hitto vie, ja niin että riittää. Niin, sinä saat sen kuulla... Ja kuten pian ymmärrät: Tora ei sovi nyt tästä lähin enää sinun kanssasi seurustelemaan." "Ei sovi minun kanssani?" Gunvorin ääni tuli kovemmaksi. "Mitä sanot? Suu puhtaaksi, mies! _Mitä_ se on?" Einar hätkähti vähän ja katsoi häneen. "Suu puhtaaksi, mies, sanot sinä, kas pakanaa --." Gunvor katsoi häneen: "Niin, se on pakanaa, Einar, sinun _pitää_ puhua. Minun täytyy saada tietää, mitä tämä on. Sinä tulet tänne ja alat puhua Torasta, kuten..." "No niin... ymmärräthän; sinä olet jännityksessä... Torahan on ollut herttainen tyttö... kieltämättä... mutta suoraan sanoen: tämä on ikävä asia... Sinä saat siis sen kuulla ja olla varuillasi... No, Gunvor... minä olen kymmenesti sanonut sinulle, etten minä ihaile Michaelin käytöstä Tora Pharoa kohtaan. Sen sanoin minä kyllä hänelle itselleenkin suoraan; no, hän vastasi siihen tapaan, että jokainen voi ymmärtää, etteipä hän issikka-hevoseksikaan kelpaa... 'Etevä minä en ole', sanoi hän, 'minun täytyy käyttää, mitä minulla on'. Hän tarkoitti kai muotoansa... Mutta nyt? Mitäs Tora tekee?" Einar katsoi Gunvoriin. "Arvaatko? Ei, sinä et arvaa. Sillä nyt tulee se mahdoton: Tora on ollut hänen kotonansa!" Gunvor kuiskasi peljäten: "Onko Tora ollut Michael Holmin luona?" "On... hänen poikamies-boksissaan... Hän on kerjännyt ja pyytänyt häntä... Että Michael vain pitäisi hänet."

Gunvor kuunteli kalpeana ja vaieten. Einar jatkoi:

"Tällaisesta ei tosiaan ole kovin hauska jutella kihlattunsa kanssa. Mutta on kai parasta, että saat sen kuulla, joten tiedät miten käyttäytyä vasta tuota naisihmistä kohtaan." "Einar, vaikenetko!" "En, minä tohdin lausua juuri niin rohkean sanan. Sillä hänen esiintymisensä on _liian_ mahdotonta. Hän on suorastaan kerjännyt Michaelilta... Hän ei vaatinut päästä hänen vaimoksensa, kun Michael ei sitä tahtonut... ei, vain saada olla hänen lähistöllään... Michael saisi ottaa hänet rakastajattarekseen, jos tahtoi... kun ei vain sysäisi häntä luotansa."

Einar keskeytti. Gunvor kysyi vähän ajan päästä:

"Ja mitä Michael Holm teki?"

"Hän toimitti hänet tietysti pois... nouti vaunut... vei hänet hotelliin... lyhyesti sanoen, hän sai hänet pois sievällä tavalla... Muuhan olisi ollut tarkoituksetonta... ja eihän Michael tietysti ole sellainen, että tekee kardinaali-tuhmuuksia."

Gunvor istui vielä aivan hiljaa, ja sanoi viimein:

"Oi, Toraa, Tora parkaa! Miten minä pidin sinusta."

"Vai niin, sinä pidät hänestä..."

"Niin, Einar, elä sinä ole alhainen!... Sinä et saa olla! Mitä halpamaisuutta Toraa kohtaan tämä kaikki on. Ensin hän on 'rikas tyttö', ja kaikki sujuu sukkelasti ja hyvin. Ja se, että hän rakastaa Michaelia niin rajattomasti, että tuskin voi hillitä itseään: oi, se on suuremmoista, oi, hän on ihana, hän on ylevä, hän on hieno, hän on erikoinen. Mutta nyt, kun hän on köyhä ja yhä edelleen pitää hänestä... nyt on kaikki toisin... kaikki se, joka ennen oli kaunista, on kerrassaan mahdotonta. Rakas Einar, sano vain, että Michael Holmin on tässä suurin syy. Muista, miten Tora kerran puolsi häntä, miten hän on puoltanut häntä vanhempiensa ja muiden edessä."

Einar näytti harmistuneelta.

"Mitäs se nyt auttaa. Ihmiset eivät ota huomioon sellaista, kun he arvostelevat häntä. He näkevät aina ja ainoastaan vain alastomat tosiseikat. Ja alastomat tosiseikat ovat tässä asiassa pahat. Ja minä tulin niinollen sinua varoittamaan. Sinun pitää muistaa hyvää nimeäsi ja mainettasi. Jos se juttu Torasta leviää, niin on hän koko kaupungin mielestä prostitueerattu. Ja ymmärräthän, ettei minun kihlaukseni saa tulla sekoitetuksi siihen asiaan."

Gunvor lähestyi hiukan Einaria ja otti häntä kädestä:

"Minä sanon sinulle erään asian, Einar. Sinä annat minun olla Toran kanssa rauhassa! Sinä et tule enää puhelemaan sellaista hänestä. Minä en siedä sinua kuulla, rakas Einar. Sen nimessä, mitä sinä tunnet minua kohtaan ja minä sinua kohtaan, -- anna minun olla Toran kanssa rauhassa!" Einar Henning vastasi kipakasti: "Mikäli näen, olet naiivi, kultaseni... se sinun tulee huomata ja se heittää. Minä sanon sinulle erään toden: joko täytyy olla hyvässä seurassa tai hyvän seuran ulkopuolella. Jos sinä tahdot olla, niin saat ottaa sen huomioon, mitä silloin tällöin olen vihjannut... viimeksi tänään."

"Minä tuskin luulen ottavani huomioon sitä, mitä tahdot, Einar. Voit kuulla sen jo ajoissa, niin ei katumista. Minä teen, mitä näen oikeaksi." Ja hän jatkoi lujemmin:

"Sinä olet tuhma, kun olet sellainen minulle! Niin, sinä olet tuhma! Sinä laahaat kaiken sen hyvän, mitä tunnen sinua kohtaan, kaikellaiseen matalaan, ellen sanoisi pahempaa. Sinä kerrot siinä, prameilet, Toraa häpäiseviä juonia, ja sinä melkein halkeat hyvistä elinohjeistasi... Niin, katso vain minua! Minä olen saanut kylläni sinusta tänä iltana. Jos sitä menoa jatkat, niin pelkäänpä, miten meidän välimme vielä käykään. Minä olen saanut sinusta kylläni tänä iltana. Saat mennä, jos tahdot... Mene vaan."

Einar tuli lähemmäksi häntä. "Oh, miten sinä olet kaunis, kun loistat noin vihasta..."

"Tässä ei ole siitä kysymys", huudahti Gunvor. "Meidän täytyy oppia tuntemaan hiukan toisiamme, Einar. Usein minusta tuntuu, etten minä ymmärrä sinua ollenkaan."

Mutta Einar ei tahtonut selitystä lainkaan, siltä näytti. Hänelle tuli yhtäkkiä toiset ajatukset. Hän näytti unohtaneen kaiken muun paitsi sen, että Gunvor oli tässä ja että hän halusi hänen hyväilyjään. Hän tiesi ennestään, että Gunvorin hänen suudelmansa tekee heikoksi ja katseensa syvälle hänen silmiinsä. Ja hän tahtoi tehdä hänet heikoksi, vaikka Gunvor taisteli vastaan. Viimein tuli Einar karkeaksi:

"Mitä juonta se on? Enkö minä saa suudella sinua? Enkö minä ole sinun sulhasesi?"

Gunvor ei vieläkään tahtonut. Hän seisoi siinä hengästyneenä.

"Ei, se ei onnistu sillä tavalla tänä iltana!" huusi hän, "ehkä on käynyt liiankin kauan niin!... Sinä tulet tänne puhumaan halpamaisuuksia ja liehakoimaan, niin että sydäntäni vihloo. Oletko sinä sellainen, kuin minä luulen sinun pohjaltasi olevan, vai etkö ole -- sen tahdon tietää."

Einar alkoi myöntyä. Hän tunnusti osin, livahti toisten seikkain ohitse, kiihdytti Gunvoria hyvän aikaa. Koetellen kääntää asiaa kuherteluksi ja leikiksi. Kopaisipa hänet yhtäkkiä syliinsä ja suuteli häntä väkivalloin milloin mihinkin. Gunvor tunsi vastenmielin, että se vaistojen huumaus, jonka Einar niin helposti herätti hänessä, alkoi vallata häntä. Hän mutisi puoleksi uhmaten, puoleksi voimatonna: "Tämän pitää loppua, Einar! Sinun pitää ymmärtää minua paremmin." Einar kuiskasi, hurjasti häntä hyväillen: "Niin, niin, minä ymmärrän, että sinä olet niskuri... Sinut täytyy kesyttää ja pakoittaa, Gunvor!"

Nuo hetket, joina Gunvor tunsi hänen voimansa, olivat muuten ihania. Hänessä heräsi sama tunne kuin silloin, kun hän ensi kertaa näki hänet, häikäisevässä auringonpaisteessa, vahvana ja ruskeana. Se tunne yhtyi hänen valoisimman päivänsä tunnelmaan.

Mutta nyt särkyi lumous: Einar oli sanonut sellaista, jota hän vihasi ajatellakin. Hän riuhtausi yhtäkkiä irti. "Sinä et ole selvästi vastannut minulle siihen, mistä puhelimme... viimeksi sanoit vain, että minut täytyy kesyttää ja pakoittaa. Mutta siinä asiassa minä en ainakaan anna itseäni pakoittaa. Luuletko että me kumpikin voimme halveksia kaikkea halpaa ja pikkumaista, mitä se lieneekin? Ajattele sitä huomiseen. Minä en halua suvaita puolinaista myöntymistä tänään!"

Einarin täytyi poistua.

Seuraavana päivänä sai Gunvor kirjeen, jossa Einar puhui paljon koreata. Gunvor tunsi, että se oli kirjoitettu ajatellen hyväilyjä, joita hän ei ollut saanut ja joita hän kaipasi.

XV.

Pari päivää sen jälkeen oli Gunvor iltapuolella kotonaan. Ovikello soi. Gunvor meni ja avasi. Tulija oli Tora. Hän näytti tavallista pystymmältä. Ehkä siksi, että hänellä oli jalkoihin ulottuva viitta, jossa oli tuuhea karvakaulus. Tuon kauluksen keskellä näytti hänen päänsä pieneltä.

Gunvor veti hänet sisään. "Kas, Torako! Sinäkö se!" Tora nyökkäsi: "Niin, tänne minä nyt vaan tulin!" Hymy koetti pyrkiä hänen huulillensa, mutta jäykistyi pistäväksi väänteeksi suunsoppiin. "Ota yltäsi, Tora. Olet kai luonani jonkin aikaa?" "Oh, en... mielellänihän olisin luonasi jonkin aikaa, Gunvor... Mutta, tiedätkö, minä matkustan pois tänä iltana?" "Matkustat tänä iltana? Minne?" "Oh, maailmaan vaan... ensin Berliniin. Ehkä kauemmaksikin!" "Niinkö, onko se totta?" "Sitä en ole kuullutkaan." "Ihan totta!... kaikki järjestetty kädenkäänteessä... ja sen taiteen kimppuunhan minun nyt pitää oikein karata."

He istahtivat Gunvorin sohvalle. Tora jatkoi:

"Katsos... minulla oli hiukan killingin sukuisia kiinnitettyinä. Olisin saanut ne vasta noin viidentoista vuoden kuluttua. Ne minä sain nyt käsiini. Kelpo maksua vastaan, ymmärrät." "Ja miten kauan voit niillä elää, Tora?" Tora vastasi: "Oh, sikäli mikäli tuhlaan!" Ja yhtäkkiä tuli kova ilme noihin hienoihin kasvoihin: "Oi ei, totta puhuen, sikäli miten vähällä voin elää. Miten osaan nipistää joka kolikkoa." "Luuletko, että osaat, Tora?" "Niin, minä toivon. En minä varsin tuhma kuitenkaan ole. Minun täytyy." "Mitä arvelevat isäsi ja äitisi?" "Oh, tietysti minä olen heistä koko uljas huimapää. Muutahan he eivät juuri sano. Mitäpä sanoisivat? Enhän minä täällä enää voi. Sen he ymmärtävät yhtä hyvin kuin minäkin." Seurasi hetken hiljaisuus, sitten kysyi Gunvor: "No, et viipynyt kauan tuomarin luona?" Tora pudisti päätänsä: "En, suoraan sanoen minä läksin käpälämäkeen tuomarin kauniista Norjan kukkatarhasta. Siellä en sietänyt olla. He näyttelivät minulle maisemia ja mäkiä ja puita... Ei, nyt täytyy koettaa, kelpaanko... ja saan koetella toisilla paikoin, kaukana täältä... Siellä, jossa ei joka seikka muistuta mieleen..." "Niinpä niin, Tora... ehkä en hyvä, kun saat koetella." "Varmaan niin. Jos olen älykäs tyttö, niin selviydyn kyllä, ja jos olen kehno, niin menen hiiteen -- aivan kuin pitääkin."

Hetken päästä katsoi hän Gunvoriin ja otti häntä kädestä. (Gunvor huomasi, ettei hänellä ollut enää timanttisormuksia.)

"Niin, niin, kelpo Gunvor, nyt me erotaan, kuuletkos. Ja selviänpä tai en selviä, niin tuntea saat minut vastakin, jos milloin tavataan. Niin, sitä tarkoitan... Juuri sitä!... Rouva Henning! katsos... toimistonjohtajan rouva Henning ehkä... tai siihen kuosiin. Tuo sinun 'se' ei tahtonut tiettävästikään minua nähdä, kun tuolla tulin. Hänelle tuli niin hirveä kiire katsomaan kelloonsa, kun kuljin ohi. En muuten ymmärrä, mitä hänellä on tässä asiassa nurkumista. Heh, olen tainnut tehdä hänelle jotain pahaa." Gunvor vastasi hiljaa: "Oh, tiedäthän sinä, ne miehet... Niille tulee moraalisia innonpuuskia. Etenkin, kun toinen kertoo toiselle, miten tavattoman rakastunut joku nainen on häneen... että uhraisi hänen tähtensä kaikki. Silloin he kumpikin siitä niin äkämystyvät."

"Vai, sinä olet sen kuullut?... Että minä olen käynyt Michaelin luona?"