Part 8

Einar jutteli lisää. Hän kertoi monta sivuseikkaa, joita oli kuullut virastossaan... Huhuhan kierteli jo kaikkialla... Eräs oli Gunvorille kerrottava, sillä se oli niin hauska. Jo puoli vuotta sitten oli katastroofia ennustanut eräs harmahtava Pharon konttoristi... Bässesen nimeltään. Niin, sanottiin häntä hassuksi, mutta hän mahtoikin olla viisaampi kuin kaikki kaupungin pankinjohtajat, rahamiehet, asianajajat ja kauppiaat yhteensä. Tuo Bässesen oli ihan mahdoton saita otus. Eihän hänellä ollut paljoa palkkaa, mutta jok'ainoa kuu pani hän aina vähän säästöön... Se on: monena vuonna hän oli sijoittanut ne Pharon liikkeesen; mutta kerranpa hän ottikin osansa pois ja vei ne pankkiin. Ja sitten, kuten sanottu, jok'ainoa kuu hän kantoi säästöjään pankkiin. Niin kerran kasööri sanoi hänelle... noin pilalla: "Miksi ette sijoita omaisuuttanne Pharon liikkeesen, herra Bässesen?" Mutta silloin rupesi tuo vanha veijari nauramaan ja nauroi jotakuinkin häikäilemättä: "He he, koreat kiitokset vain... Siihen liikkeesen minä en sijoita pääomiani... ei, koreat kiitokset", kasööri aivan, hölmistyi... "Mitäs puhetta tuo on, Bässesen? Tehän olette vielä hassumpi kuin näytättekään." "Oh, eipä", vastasi Bässesen, "en minä ole niinkään hassu. Ei, kyllä niitä on minua hassumpia..." Ja niin köpitti Bässesen tiehensä... No, mutta kasööri tuntee herra Pharon persoonallisesti, ja hän tapasi hänet kadulla juuri samana päivänä. "Kuulkaas, herra tehtailija", sanoi hän puheltaessa, "mikäs kummallinen mies Teillä on konttorissanne, Bässesen taisi olla nimeltään." "Mitä... ukko Bässesen... ei ole hulluimpia... vanha, viisas rotta, voin Teille vakuuttaa... mutta miksi sitä kysytte?" -- "Niin, näettekös, minä kerron... On ikäänkuin velvollisuuteni kertoa, herra tehtailija." Ja sitten hän läimäsi hänelle jutun vasten naamaa! Ja Pharo kalpeni! "Hän mahtaa olla hullu", hän mutisi, "hänhän on hullu". "Niin, ette tiettävästikään voi pitää enää sellaista miestä toimistossanne, herra Pharo." "Enpä en, pois se pitää ajaa." Ja sitten oli herra Pharo oikaissut selkänsä ja hyvästellyt arvokkaasti: "Kiitokset tiedosta, herra pankinkasööri, hyvästi!" "Niin, herra tehtailija... minä toivon, ettei Teistä tunnu siltä, että olen esittänyt asian epähienosti... Minustahan..." Mutta ukko Pharo keskeytti: "Kullakin tapansa... pyydän, kuten sanottu, kiittää teitä tiedosta -- hyvästi!" Ja ukko Pharo meni matkaansa, kopeasti kuin kuningas.

"Mutta pankinkasööri Morten Mortensen aprikoi kaiken sen päivää. Ehkäpä hän itsekin oli aavistanut... hän on oikeastaan oikea talonpoikais-kettu... ja hänellä oli ollut oikeastaan aikomus heittää jutulla nuuskaa ukko Pharon silmiin... tarkoitus tuolla ilmoittamis-tavallaan siis... Ja ehkäpä hän nyt muisti, että ukko Pharo oli sanonut Bässeseniä vanhaksi, viisaaksi rotaksi... rotathan ne aina ensiksi huomaavat, milloin laiva alkaa upota.

"Ja sitten sattui, hupaista kyllä, pari viikkoa sen jälkeen, että herra Mortensen oli illalla menossa kotiin, ja näki erään jehun köpittävän samaa katua... se oli konttoristi Bässesen, tosiaan. 'Kas tekös se olette, herra Bässesen, asutteko te täälläpäin?' Kyllä, siellä hän asui. 'Minä tunnustan muuten Teille, Bässesen, että minä silloin samana päivänä kerroin herra Pharolle, miten varomattomasti Te juttelitte siellä pankissa.' Oh, sen kyllä Bässesen tiesi. 'Teidät kai eroitettaneen... vai liekö eroitettu?' Mutta silloin kutisi vanhan veitikan sisuksissa. 'Oh, eipäs', hän vastasi, 'minua ei ole eroitettu, tiedän minä! En ihan erossa vielä, enpä! Hyvästi, herra kasööri, minun täytyy mennä tänne.' No, mitä nyt Morten Mortensen olikaan ajatellut, sen arvaa. Mutta hän teki sen tavattoman teon, että kirjoitti 'Halvor Pharo & Kumppanille', että pankki halusi nähdä liikkeen kirjat ennenkuin suostui laina-anomukseen. No, sellainen on lievimmin sanoen ankara toimenpide. Ja voit arvata, että ukko Pharo vastasi. Hän vaati, että pankin oli julkisesti pyydettävä hänen liikkeeltään anteeksi. Muuten hän piti välejänsä pankin kanssa rikottuina ja oli pakoitettu lakkauttamaan liikeyhteyden.

"Siitäkös pankissa tyrmistyttiin. Morten Mortensen oli mennyt toimimaan omin nokkinsa! Hän kyllä oli pirun pystyvä mies, samainen Morten Mortensen, mutta nyt hän oli pöllö! Johtokunta vimmastui ja vaati, että Morten Mortensenin on joko pyydettävä anteeksi tahi otettava ero! Johtokunta vaati sitäpaitsi selviä perusteita Mortensenilta: miksi hän meni solvaamaan Pharo & Kumpp. liikettä.

"Mutta Mortensen oli itsepintainen. Tiesi, mitä tiesi, sanoi hän, mutta ei voinut tosiaan selvitellä eikä perustella. Eikä ruvennut pyytämään anteeksi. Joten hän päätti erota. Ja erosi. Suu varovasti supussa. Ei puhunut mitään...

"Ja nyt Halvor Pharo & Kumpp. -- nurinniskoin... Ja pankin tappiot ovat suuret! Sillä juuri sitä Pharo lypsi viime aikoina ahkerasti. Sehän oli pyytänyt häneltä anteeksi, hm, nythän se ei voinut hänelle sanoa muuta kuin: 'Olkaa hyvä!'... No, kyllä hän kiskoo muitakin muassaan."

"Sehän oli kamalaa", sanoi Gunvor kuin itselleen. "Ja Tora! Tora parka!"

"Niin kyllä... ei tule aivan helpot päivät hänelle nyt... Ja sellainen roikka Michaelin laskelmiin. Sellainen roikka yli kaiken! Hänhän luuli saavansa tuossa miljoonan verran... ehkä enemmänkin... Ja nyt..."

"Hän saa ruveta tekemään työtä", sanoi Gunvor, "ihan tosissaan tekemään... Näin ei hän menesty..."

"Tekemään _työtä? hän?_" Einar kohotti hymyillen kulmiansa. "Mitä työtä hän rupeisi tekemään? Oh, ei hän ole mikään työmies... Hänkin on omalla tavallansa aika liuvari. Hän on suuri charmööri, rakastettava niille, joita kohtaan näkee kannattavan olla rakastettava... muuten ylpeä ja kylmä kuin pentele. Hän on jonkunlainen elämän keinottelija, koettaa voittaa suurta arpaa, saada siltä peijatuksi mitä haluaa... Mutta heittääppä mukavuuttaan toisen vuoksi, vaikka tavallansa pitäisikin tuosta toisesta -- ei, siihen hän ei näppiään pistä, se on varma. Lyhyesti: loisto-liuvari... haluaa ennen muuta loistoa, pitää sentähden rahoista, seurasta, herroista ja naisista... Elää siinä vaahdossa, joka helmeilee suurkaupungin elämän pinnalla... siinä on Michael Holm."

Gunvor vastasi kärsimättömästi:

"Niinhän se ehkä lienee. Mutta nythän hänen _täytyy_ tehdä työtä, Einar!"

Einar nykäytti hartioitaan.

"_Täytyy_ tehdä? Oh, minä melkein luulen, ettei hän arvele sen maksavan vaivaa. Ajatteles nyt, että vaikka _minä_ istun virastossani ja aherran. Minulla on suunnitelmani. Minä tahdon edistyä. Mutta Michael Holmin kunnianhimo ei ole sellaista. Hän tahtoo, kuten sanottu, elämästä nauttia, sellaisenaan... säästäen mikäli mahdollista ponnistustansa... Ei, ei, ei, tosiaan ei voi tulla mitään hänen ja Toran väleistä nyt. Se loppuu nyt varmaan."

Gunvor huusi: "Mutta Einar, et kai sinä tarkoita, että hän nyt jättää Toran?"

Einar Henning katsoi rauhallisesti Gunvoriin ja nyökkäsi:

"Tarkoitan, Gunvor kulta. Sitä en ole hetkeäkään epäillyt."

"Oh, mutta et saa sanoa niin, Einar!... Et ainakaan sillä tavalla. Kuten se olisi aivan luonnollista. Sillä eihän se voi olla mahdollista."

"Voi, rakkaani!" Einar puristi hänen käsivarttansa ja pani kätensä hänen käteensä. "Jos sinä olisit ollut rikas ja olisit tullut köyhäksi -- minä en koskaan jättäisi sinua sen tähden. Mutta ajatteles Michaelia! Kuvittele häntä uutterana, pyrkivänä työntekijänä, velvollisuus toisensa niskassa! Ei, hän ei ole koskaan aikeitaan salannut. Sen kai Torakin lie ymmärtänyt."

"Hän ei ole sitä ymmärtänyt koskaan, eikä luonnollisesti koskaan ymmärrä, Einar! Minä toivon, ettei uskosi toteudu... Ei nyt enää puhuta tästä, kuules. Saatatko minut kotiin. Minä olen niin väsynyt tuon Toran asian tähden."

Einar Henning saattoi Gunvorin kotiin, he koettivat puhella kuten tavallisesti, mutta mikä lie tullut väliin...

Einar tuli kuin muulloinkin sisään, ja kietoi yhtäkkiä kätensä hänen päänsä ympärille, niin että hän piteli koko hänen uhkeaa tukkaansa käsissään, ja suuteli häntä kauan ja kuumasti. Ja Gunvor vastasi hänen suudelmiinsa, unhoittaen hetkiseksi kaiken.

Mutta sitten hän kohta tuli surulliseksi. Hän suri Toran kohtaloa. Mutta itseäänkin. Einar oli tehnyt hänet surulliseksi. Hän ei pitänyt siitä puhetavasta, joten Einar oli tänään puhunut. Hän ei vuorostaan sellaista kärsinyt!

Puhua Michael Holmin laskelmista siten kuin hän oli puhunut... kuten olisi aivan selvä asia, kokeili ihmisillä tuolla tavalla.

Hän ikävöi Toraa. Hän halusi kirjoittaa hänelle Ja hän otti paperia ja kirjoitti:

"Rakas, rakas Tora!

Minä olen kuullut niin paljon, että olen ihan ymmällä, mikä on totta, mikä ei. Minä vain tiedän, että isäsi ja äitisi aina ovat olleet hyviä minua kohtaan, ja minä tiedän, että minä pidän niin paljon sinusta, Tora, etten jaksa ajatella sinun surevan. Jumalani, miten minä olen huolissani tähtesi, Tora kulta. Ehkä olen enemmän huolissani kuin sinä itse, sillä ehkei seikka ole niin vaarallista kuin luulen. Kun saisin pian nähdä sinua ja puhella kanssasi!

Sinun _Gunvor_."

Meni päivä, ja vielä toinen. Kolmantena iltana tuli sähkösanoma:

"Tule maalle luokseni huomis-aamuna. Laivalla klo 9.

_Tora_."

XIII.

Gunvor lähti laiturille varhain seuraavana aamuna. Hänen oli niin merkillistä olla. Hän oli niin suruissaan ja samalla niin tavattoman iloinen, kun sai tavata jälleen Toraa ja painaa häntä itseään vasten.

Pieni höyrylaiva huusi ja soitti ennenkuin lähti ulapalle. Se piirsi pitkiä, valkeita vakoja tummansiniseen veteen. Kristianian vuono hohti tyynenä siinä syyskuun kirkkaassa valossa. Hienoa utua kuulsi kaukaa ulapalta. Valkeita ja punaisia huviloita pilkoitti sieltä täältä puutarhoista ja nienten kärjiltä...

Venheitä tuli purjein tai soutaen vastaan... Suuri höyrylaiva puski aivan heidän vieritsensä ja keikutteli keveästi pientä vuono-höyryä...

Propelli hyrräsi melkein kaksi tuntia, ennenkuin päästiin Halvor Pharon huvilan edustalle. Laiturilla seisoi Pharon palvelijatar odotellen Gunvoria. "Päivää... te olette kai neiti Kjeld", sanoi hän hiljaa. "Onko neiti hyvä ja tulee kanssani. Neiti Pharo ei itse voinut tulla vastaan. Lähetti sellaiset terveiset. Mutta jos neiti tulee kanssani..."

Gunvor seurasi palvelijaa... "Miten voi neiti Pharo?" kysyi hän. "Kyllähän se..." Palvelija ei oikein saanut sanoja suustaan...

He tulivat pian huvilan pihalle. Palvelija sanoi: "Minä luulen, että se neiti tahtoisi, että neiti Kjeld menisi suoraan hänen luokseen." "Kyllä, minä menen. Mutta missä hän on, salissako?" "Ei", kuiskasi palvelijatar, "neiti Pharo on omassa huoneessaan. Hän on hieman doucemang... Niin, hän on hieman doucemang."

Gunvor seurasi palvelijatarta pitkän käytävän päähän. Miten tyhjältä huvila tuntui tänään. Sama huvila, jossa viime kesänä oli niin vilkasta ja iloista.

Palvelijatar avasi neiden huoneen oven. Gunvor astui sisään. Se oli pieni huone, uutimet laskettu ikkunain eteen.

Mutta tuolla chaiselongissa hän näki jonkun olennon liikahtavan. Gunvor meni lähemmäksi. Hän näki Toran siinä makaamassa.

Samassa kavahtivat ystävät toistensa kaulaan. He syleilivät toisiaan. Tora heittäysi lepäämään jälleen. Gunvor rupesi polvilleen hänen viereensä ja kietoi kädet hänen kaulaansa. Hän näki, että Tora oli oudosti muuttunut. Hänen silmänsä olivat väsyneet ja palavat. Hänen suunsa oli kelmeä.

"Rakas Tora", koetti Gunvor lähennellä, "oletko ihan onneton tämän tähden."

"Voi, Gunvor", kuului hiljaa, "kaikki on mennyttä."

Gunvor kuiskasi tiukasti:

"Niin et saa sanoa, Tora. Sinunhan voi käydä aivan hyvin. Nythän juuri voitkin isällesi näyttää sen, mitä sanoit, että sinä ja Michael autatte toisianne."

Tora ei vastannut sanaakaan. Hän vaikeni. Hän siveli kaidalla, valkealla kädellään verkkaan Gunvorin kättä. Ja suuret kiiltävät silmät tuijottivat. Sitten hän pudisti päätänsä, mutta ei sanonut vieläkään mitään. Gunvor ihmetteli, miten hän oli avuton; ihan noin voimatonna makasi! Ja pimeässä huoneessa, uutimet alhaalla. Kätköstä auringonpaisteelta ja kukkasilta. Koko ihanalta syyspäivältä, säteilevältä taivaalta.

Hän huudahti yhtäkkiä:

"Et saa maata täällä pimeässä, Tora! Nouse nyt ylös, rakas ystävä, niin mennään puutarhaan kävelemään. On niin ihana päivänpaiste!"

Tora Pharo katseli hetkisen ikkunaan, josta tunkeusi huikaisten sisään hieno, terävä valojuova, ilmaisten, mikä kirkas päivänpaiste oli ulkona. Ja yhtäkkiä puhkesi hän hillittömään itkuun. Hän heittäysi kasvoilleen ja peitti silmänsä... Ja sitä itkua oli vaikea nähdä. Koko hänen ruumiinsa hytkyi suonenvedossa.

"Oi, ei mitään enää, ei mitään enää!" voihki hän. "Ei aurinkoa enää. Minä odotan vain, että loppuisi kaikki!"

Gunvor aivan peljästyi. Mitä hänen oli tehtävä? Hän vain taputteli ystäväänsä: "Mikä sinulla oikein on, Tora? Kyllähän isäsi siitä pääsee jaloillensa."

Tora pudisti päätänsä ja vaikeni hetkisen.

"Oi isä raukkaa..." kuiskasi hän hiljaa.

Hän lisäsi rauhallisemmin:

"Minä kerron sen sinulle, Gunvor... Michael... meidän välimme loppui..."

Gunvor jäykistyi. Sitten hän kysyi lujasti:

"Miten loppui? Purkiko hän?"

Tora vastasi hiljaa kuin äskenkin:

"Hän kirjoitti... kirjeen sellaisen... että minun täytyi purkaa."

"Purkaa?"

"Purkaa. Hänen kirjeensä koski niin. Oli niin käsittämätöntä, että hän kirjoitti sillä tavalla minulle. Se oli ihan toista kuin hän tavallisesti minulle puhui ja kirjoitti. Ja sitten minä vastasin, mitä ajattelin. Kirjoitin niin ylpeästi kuin taisin!"

"Vastasiko hän siihen?"

"Vastasi... Ja nyt minä siis tiedän... että kaikki on mennyttä..."

"Mutta pahinta on", lisäsi hän, "en tiedä, jaksanko sitä kestää..."

Hän otti Gunvoria käsistä.

"Oi, anna minun pidellä molempia käsiäsi, Gunvor. Sinä olet niin hyvä ja luja. Minä koetan nyt olla itkemättä. Hyvä Jumala, Gunvor, katso, kuinka päivä paistaakin, kuten sanoit. Näen sen tuosta raosta. Siten se paistoi äskettäin, kun Michael tuli tänne. Hän tuli tiedustelemaan täyttä totta, hän sanoi. Niin, hän sai tietää kaikki. Minusta se oli tietysti surullista ja vaikeaa, mutta ei se minusta ihan kauheaa ollut. Mutta minä huomasin hänessä jotakin outoa... jotain jäykkää. Ja silloin minä tulin sitä rohkeammaksi ja sanoin: 'Pahahan tämä on. Mutta nyt me saamme toisiamme auttaa, Michael! Sinun pitää viimeinkin ottaa se paikka, jota sinulle tarjottiin... se siellä uudella tiilitehtaalla, josta puhuit. Sinun täytyy ottaa se, Michael, vaikkei se tuotakaan kovin paljoa. Ja sitten me pääsemme heti naimisiin! Ja jos meistä ei tulekaan niin ylen hienoja, eikä seuroja eikä vaunuja ja muuta, kuten puhuit, niin tulee meistä nuoria ja rohkeita, vai mitä, Michael?... ja niin hirveän rakastuneita! Ja saat nähdä, että minä saan toimeen jotakin musiikillani... oh, koko geschäftin, Michael. Voit olla varma, että moni tulee sen neiti Pharon oppiin, joka ennen oli niin rikas ja hieno. Oi Jumala, Michael', sanoin minä viimein, 'kunhan vaan päästään yhteen, niinhän?... olipa meillä sitten yksi tai useita huoneita, ja olipa meillä kalliit tai huokeat vaatteet, mitä se haittaa? Saat uskoa, että olen sinulle kaunis kuitenkin, Michael! Ja kun olemme järkeviä ja ponnistamme, niin kyllä ansaitsemme rahaa... Ja sinä saat sekä ajeluhevosen että ratsun. Sinähän olet pohjaltasi... ja sinullahan on hyvät suhteet"...

Tora keskeytti. Hän oli nyt melkoisen rauhallinen. Vain joskus vavisti koko hänen ruumistansa äskeisen itkun suonenveto.

"No, olisin voinut olla turhaa juttelematta", jatkoi hän, "ja jos olisin tiennyt, mitä nyt tiedän, niin en olisi jutellut... Minä olen ollut niin tuhma, tuhma, Gunvor... oh, minä olen uskonut niin paljon tuhmaa, huomaan. Mutta nyt en ole tuhma enää. Nyt on hän 'täyttänyt velvollisuutensa', kuten hän kirjoittaa, ja selvittänyt aseman'... Hän kirjoitti pitkältä, joka ei pohjaltaan sano muuta kuin että hän tulee toimeen minuttakin."

Gunvor sanoi:

"Mutta jos nyt oikein ajattelet asiaa, Tora. Etkö siis sinäkin voi olla hänettä?"

Tora Pharo mietti hetkisen. Sitten häntä ikäänkuin pöyristytti.

"Jumalani, Gunvor... minä en tohdi ajatella sitä. Etten koskaan enää näe Michaelia? Oh, kun minä sitä ajattelen, niin tuntuu kuin kuolisin, Gunvor... aivan tähän... ehkä herään sitten vanhana naisena, mikä tietää?"... Häntä puistatti kuin vilu: "Taitaa kuitenkin olla kylmä tänään, vai eikö ole? Voi tätä kesää, tätä pitkää, pitkää kesää. Oi, minä rakastin häntä niin lämpimästi! Ja rakastan vielä. Minun tulee niin suloinen olla, kun suljen silmäni ja ajattelen häntä... Oi hänen ääntänsä! Ja hänen hymyänsä, ja silmiään! Ja koko hänen olemustansa! Olisipa hän minun. Elämässä! Rikkaudessa! Tai pienen pienessä kammiossa. Oh, kultaa seinät kaikki, kun hän piti minua lähellään... Rakas Gunvor, minä olen kai surkean heikko... en sano mitään enää... Sinä olet niin vahva... Sinun täytyy olla luonani, Gunvor... Sinä et saa mennä kohta."

"Minä jään luoksesi yöksi, Tora. Äiti tietää, minne minä läksin, ja hän tuskin odottaa minua. Me voimme olla yhdessä koko päivän."

"Niin, ollaan, Gunvor. Isä ja äitikin ovat epätoivoissaan. Niin että minä olen kutakuinkin yksin."

"Mutta lupaakin sitten eräs seikka, Tora, sinun täytyy nousta ylös ja pukeutua. Niin lähdemme pitkälle kävelylle. Se virkistää sinua, sen saat uskoa."

Tora vastasi vitkastellen:

"Niin, niin. Mennään pitkälle kävelylle. Kun sinä kerran tulit, niin tahdon koettaa."

Tora nousi ylös varustautuakseen kävelylle.

Gunvor meni ikkunan luo ja avasi uutimet ja veti ylös. Päivän koko kirkkaus valahti pieneen kamariin.

Heitä huikaisi kumpaakin hillitön valo. Mutta Tora ei ollut siitä tietäkseen, hän järjesti hiuksensa ja huuhteli silmänsä kylmällä vedellä ja ihoveden pisaralla. Pian hän valmistui.

Kolkutettiin oveen. Rouva Pharo tuli sisään. Hän tervehti Gunvoria herttaisesti: "Kiitoksia siitä, että tulitte, rakas Gunvor Kjeld!" ja hän suuteli Toraa. Sitten tuli palvelijatar tuoden tarjotinta, jolla oli vähän aamiaista. Rouva Pharo kysyi: "Lähdetkös ulos, Tora? Sehän on hauskaa. Se on tosiaan Teidän ansionne, Gunvor. Mutta syö nyt ensin vähän. Syökää nyt kumpikin."

Gunvorilla olikin nälkä. Hän ei ollut syönyt paljoakaan tänään, vain pari leipäpalaa ennen matkalle lähtöään. Hän söi aika lujasti. Torakin koetti maistaa, mutta ei juuri jaksanut, vaikka Gunvor pyysi ja vaati häntä.

Tuokion päästä lähtivät ystävykset kävelylle. Oli siintävä, raikas ilma; se aukeni helmeilevänä ja hienona aina taivaan korkeuteen. Puutarha oli iso ja kaunis, hohtavine syysauringon-läikkineen. Pyöreässä lavassa keskustalla seisoivat keltaiset tulililjat, ja muurin kupeella loimusi tummanpunainen, värikäs villiviini, ja alempana puutarhassa oli kuoleva ruusuparvi.

Tora pysähtyi yhtäkkiä. Hän henki ilmaa pitkin siemauksin. Sairaloinen hymy, kuumeinen ja riutuva, ilmestyi hänen silmiinsä ja suun-soppiin. Hän kuiskasi: "Tiedätkös, mitä minä ajattelen, Gunvor?... Ajattelen, mitä Michael sanoi viikko sitten. Silloin alkoivat nämä kummalliset syyspäivät... 'Sampanjaksi korkeassa maljassa', sanoi hän niitä... Ehkä sinusta ei tunnu hyvältä, kun minä sanon sen. Mutta juuri niin hän sanoi! Oi, Gunvor, sinusta minä olen kauhean heikko. Mutta sinun täytyy antaa minun puhua hänestä... Se helpoittaa, helpoittaa. Minä kyllä pian vaikenen, sen saat nähdä."

He kävelivät puistossa vielä jonkin aikaa. "Nyt mennään maantielle", sanoi Gunvor. Ja he menivät tielle, jonka vierellä koivut hohtivat, muuttaen vanhan tien oikeaksi juhla-kujaksi. Niiden lehdet alkoivat jo harveta. Joku metsän lehvä oli veripunainen. Ja ne viittoivat, vilkuttivat, nuo tuhannet pikku lehdet. Ja ilma kiilui keveän lehvistön läpi.

Nuo kaksi nuorta naista kävelivät kauan. He eivät nyt puhelleet paljoa keskenään. Muistot kai lähenivät heitä. Entisten päivän muistot, joina he olivat täällä olleet yhdessä. Jolloin Tora iloitsi päivästä, joka parhaillaan oli, ja kuitenkin kaipasi uljas-toiveista seuraavaa päivää. Jolloin hän tuontuostakin laulaa helähytti jonkun laulun säkeitä, jonka hän täytti ilollansa. Ja laulaessa hänen sylinsä aukeni ilman valolle, ja hänen silmänsä ummistuivat ja hänen huulensa hymyilivät. Miten kaunis Tora oli silloin...

Nyt mainitsi hän, että eräs täti oli pyytänyt hänet maalle, eräs tuomarin rouva. Hän oli hyvin kiltti, tuo täti, mutta hyvänen aika! maalle? Hänkö asumaan maalle? Tora ei tiennyt syytä, mutta maalla hänen oli sietämätöntä. Hän ei _voinut_ olla siellä. Hänen _täytyi_ olla kaupungissa. Hän oli kyllä koettanut monta kertaa; mutta ei onnistunut. Kesällä se edes jotenkin kävisi päinsä; mutta nyt talven tullen! Istua sisällä viikot päästänsä ja katsella ulos ja nähdä, että sataa, ja sitten taas istua vielä pitempi aika ja nähdä, että sataa lunta. "O, menkäätte, mulle hauta huokaa", kuten virressä sanotaan.

"Ei!" huudahti hän hurjasti. "Minä luulen, että mieluummin matkustan Parisiin ja Rivieralle ja rakastan pojuani!... Mitä, Gunvor, eikö se sinustakin ole parasta?... Etkö luule, että se olisi melkein yhtä hauskaa."

Sitten valtasi hänet hillitön itku. Ja hän tuli samassa niin avuttomaksi.

"Tässä ei käy hyvin, Gunvor... Minä näen kaikesta, että tässä ei käy hyvin. Ei, anna minun itkeä kyllältäni; täällä ei kukaan sitä näe... Emmekö istahda vähän levähtämään... tuohon kivelle... sitten minä olen kiltti jälleen..."

He asettuivat kivelle. Gunvor kietoi kätensä Toran vyötäisille. Tora itki hetkisen, uikutti vähänväliä itkiessään... Se oli kuin suruisen lapsen itkua:

"Oi ei, en minä tarvitse Parisia enkä mitään sellaista... Kun vaan olisin hänen luonansa... vaikka maalla silloin... Oi, ehkäpä se kirje, jonka hänelle lähetin, oli sopimaton. Etkö sittenkin luule, että hän tahtoo pitää minut, Gunvor, etkö luule, että hän huolii minua?... vain hetkiseksi... niin vaikka menisikin sitten... kunhan ei vain nyt heti... ei, ei, se koskee liian kovasti... Oi Jumala, vain hetkiseksi!"

Gunvor ei tainnut sanoa mitään. Hän suri niin äärettömästi Toran tähden. Hän vain istui ja hyväili Toraa. Ja Tora nojausi Gunvoriin kuin lapsi äitiinsä.

"Jumalani, miten hyvä sinä olet minulle tänään, Gunvor", kuiskasi hän, "minä tiesin kyllä, että sinä olet hyvä, mutta tällaista en jaksanut aavistaakaan. Ajatteles, minä pyydän sinua käymään täällä, ja sinä tulet pahimpaan suruun, ja kuitenkin olet vain kiltti."

Gunvor vastasi reippaasti:

"Mitä lorua, Tora! Ymmärräthän, että tietysti tahdon niin hyvää kuin voin. Mutta onkohan se hyvä, että puhelen näin kanssasi. Sinä ehkä johdut muistelemaan niitä entisiä. Ja se on paha sinulle."

Tora sanoi innokkaasti:

"Niinhän se... mutta parempi se on kuin olla aivan yksinään surussa... oh, ei vertailtavaakaan! Kyllähän se koskee, kun puhuu siitä ajasta, mutta se helpoittaa kuitenkin. Ei, ennenkuin sinä tulit... minä olin kuollut, rakas ystävä, en kärsinyt nähdä valoa... painuin piiloon kädet kasvoilla... Mutta nyt minä jälleen elän... puhelen, itken... oi, se on toki tuhannesti parempaa..."

He istuivat siellä vielä hetkisen, mutta kankaalta alkoi käydä viima.

Siinä pohjoispuolella oli näet kangas. Sieltä henki kesäisin illan viileys. Sieltä tuli syksyisin ensimäinen kylmän henkäys. Nyt alkoi sieltä viima puhaltaa. Viima ei ollut kylmää, sillä aurinko paistoi, ja päivä oli vasta puolessa. Mutta Gunvor sai siitä tekosyyn lähtöön.

"Nyt meidän on parasta nousta, Tora. Alkaa tulla kylmä."

Tora nousi, ja he astelivat kotiin päin. He tulivat vihdoin huvilaan. Se oli Gunvorille vaikea päivä. Kyllähän Gunvor näki, että Tora koetti parhaansa mukaan rohkaista mieltänsä, ja Gunvor koetti itse olla luja ja uljas tukeakseen häntä, mutta hän kärsi hirveästi itsekin.

Vähän ennen päivällisaikaa tuli rouva Pharo Gunvorin luo:

"Minä luulen, että olisi hyvä Toralle, että Te olette täällä, Gunvor. On parasta, kun hän saa puhella! Teidän kanssanne koko ajan. Hänellähän on näet paljon enemmän puheltavaa Teidän kuin meidän vanhain kanssa. Minä annan tuoda päivällisen hänen huoneesensa."

"Mutta hyvä rouva Pharo", väitti Gunvor, "siitähän on niin paljon puuhaa. Ja eihän meillä ole mitään erikoista puheltavaa."