Part 7

Antaa päivän mennä. Illan pimeys tuo unen. Silloinpa pikku lapset nukkuvat punoittavin poskin, äidin kävellessä, vaaliessa heitä, ja lauhkeasti tuudittaessa ja laulaessa kehtolaulua, että he nukkuisivat turvallisesti. Kun Gunvor oli pieni, lauloi rouva Kjeld hänelle erästä laulua, jossa kerrottiin, että nyt kanteli äiti lasta, joka oli pieni ja vielä voimaton; mutta kerran on hänen kannettava äitiänsä:

"Kun minä olen pieni, ja sinä olet suuri."

Niin, sinnehän se nyt kallistui. Pian piti Gunvorin olla kiltti hänelle ja vaalia häntä.

Ja rouva Kjeld tiesi kyllä, että hän sitten, kun tulee sairaaksi, saattaa rauhassa asettua levolle ja hengähtää pitkän, lujan tyttönsä turvissa... ihan yhtä levollisesti kuin Gunvor ennen muinoin lepäsi pienenä hänen sylissään ja nukkui ja hengitti elämää.

Vanhuus ja hiljaisuus -- kaikki kalpenee! kelmenee...

X.

Sinä vuonna tuli Gunvorille merkkitapaus. Hän rakastui ensi kerran. Se tunne ei kasvanut seurustelusta ja puhelusta. Se syntyi yhtäkkiä. Se valtasi hänet vavistuksella.

Se tapahtui eräänä kesäpäivänä, ja vähän aavisti hän aamulla, millaista hänen illalla olisi.

Tora Pharo kävi noutamassa häntä sinä päivänä ulos, ja he kävelivät kierroksensa kuten tavallisesti. Tora puheli paljon lähestyvistä häistään. Michael oli nyt erittäin hyvissä väleissä isän ja äidin kanssa. Isä oli kyllä totinen eikä oikein iloinen; mutta se johtui kai liiasta rasittumisesta. Hän sanoi aina: "Niin, niin -- pitäkää vain oikein paljon toisistanne, niin kyllä kaikki onnistuu."

Tora puhui paljon muutakin. Hän puhui myötäjäisvaatetuksista. Siitä tuli kaunis, mutta kuitenkaan niin kaunis kuin hän oli toivonut. Ah, hän oli muun muassa haaveillut hienoja liinaisia, joissa oli pitsit, hyvin paljon pitsejä, ja kaksi kaunista aamupukua hän olisi tahtonut... hän oli ne melkein jo tilannut... paksua, englantilaista raaka-silkkiä... mutta niitä hän ei saanut... hän sai vain kohtalaista kiinalaista... Ei, isä oli hyvin säästäväinen...

Ystävättäret kävelivät yhä. He tulivat viimein satamaan asti. He katselivat laivoja... arvailivat, minne nuo suuret laivat olivat lähdössä...

Aurinko paahtoi meren läheisyydestä huolimatta. Terva juoksi ja tipahteli pitkin pienten, mustain jaalojen kupeita, jotka olivat laiturissa.

He kääntyivät, aikoivat palata kotiin. Eräs nuori mies seisoi kadun kulmassa. Kirkkaassa päiväpaisteessa. Hän oli koko pitkä, mutta varsinkin harteva. Hänen silmänsä olivat tiukat ja kiilsivät valoisasti. Hän tirkisteli vasten päivää. Piirteet voimakkaat ja kauniit. Musta, hieno, sakea tukka. Hän tervehti Toraa, joka hymyili kuin tuttavalle ainakin: "Hyvää päivää".

Kun he menivät ohitse, katsoi nuori mies Gunvoriin. Hän katsoi rauhallisesti, tahtoipa Gunvor tai ei. Ja Gunvor tunsi, tietämättä syytä, että miehessä oli mahti, joka hänet valtasi.

"Kuka se oli?"

"Se oli eräs Michaelin ystäviä, Einar Henning... juristi."

Vähän ajan päästä sanoi Gunvor vitkastellen:

"Sinä puhut usein, että se ja se on kaunis. Minä en melkein koskaan välitä niistä kauniista. Tuo oli kaunis, kuuletkos."

"Niinkö arvelet? Kyllä, onhan hän koko aistikas." Gunvor ei puhellut juuri enää tällä kävelyllä. Mutta vielä pari kertaa hän mainitsi tuota miestä, jonka he olivat nähneet.

Tora katsoi viimein häneen hymyillen.

"Mutta Gunvor! Sinähän taidat olla rakastunut."

Gunvor vastasi rauhallisesti:

"Minä en oikein tiedä, mitä rakastuminen on, Tora. Muuten minä luulen, että jos minä keneen voisin rakastua, niin hän se olisi. Niin uskon."

Tora nauroi kummastellen:

"Jaha... no täytyy tunnustaa... sepäs kävi joutuin! Jospa jo pidät Einar Henningistä."

Mutta Gunvor ei viimein ottanut siitä puhuakseen:

"Oh, Tora, mitä me tässä loruamme. Minä en todentotta virka enää Einar Henningin nimeä."

Tora Pharo ei kuitenkaan hellittänyt:

"Oh, Gunvor, tällä kertaa minä en vaan luota sinuun."

"No, jos sitten sanon häntä vain 'siksi', niin oletko tyytyväinen? Niin luulet minun puhuvan Michaelista..."

He nauroivat molemmat, ja alkoivat pian puhella muusta.

-- Mutta minkäpä Gunvor sille voi? Joka päivä kulki hän nyt sitä katua, jolla hän Toran kanssa sinä päivänä oli nähnyt 'sen'. Gunvor ei häntä nyt tavannut. Hän istahti puistikkoon ja tähysteli päiväpaisteisen kadun toiselle puolelle. Paljon kulki kävelijöitä; mutta se ei tullut.

Mutta sitten hän viikon kuluttua kulki aivan toista katua. Ja yhtäkkiä se tulee vastaan. Tulee iloisena ja varmana, ei aavista Gunvorista mitään. Katsoo tiukasti häneen, sillä sellainen hänen katseensa on.

Ja jälleen kuohahtaa Gunvor, ja hänen sielunsa kirkastuu ja hänen huulensa avautuvat kiihkeästi, ja hän haluaa huutaa riemusta.

Gunvor kulkee tietään. Hän ei ehdi paljoa ajatella. Ajatukset tulevat palasittain kuin ihanassa houreessa.

Mutta Tora Pharo puhui sitten harvoin Einar Henningistä, ja aina hän sanoi häntä vain "siksi". Mutta kun hän mainitsee hänestä, hymyilee hän tuskin huomattavasti. Sillä tuo nuori nainen on kuin naiset useimmiten: hän on suudellut satasen kertaa ja rakastanut monta päivää, ja siksi hän on ylpeä ja tahtoo olla Gunvorin neuvonantaja, joka on rakkaudessa niin nuori ja kokematon.

Mutta kerran iltapuolla heidän erotessaan sanoi Tora:

"Tule luokseni huomisiltana, Gunvor... kello 8. Meille tulee muutamia ystäviäni... ja Michaelkin." Ja hän lisäsi: "Ota se kaunein pukusi. Koetaan oikein juhlia."

"Sinähän tiedät, ettei minulla ole parempaa kuin se vihreä, Tora."

"Se somistaakin sinua erinomaisesti. No niin, sinä tulet."

"Kello 8. Kyllä, kiitokset. Tulen mielelläni. Hyvästi, Tora."

"Hyvästi, Gunvor."

He jo erosivat; mutta yhtäkkiä juoksi Tora Gunvorin perästä. Ja hän hymyili ja nauroi ja katseli suurin, onnellisin silmin ystäväänsä:

"No saat sen kuulla, niin sinulla on jotain iloa jo etukäteen. Hänkin tulee, Gunvor kultaseni. Niin juuri, 'se'. Hyvästi, hyvästi... Tervetuloa siis!"

Gunvor jäi seisomaan. Tora juoksi pois, pysähtyi ja viittasi hymyillen hänelle ennenkuin katosi.

-- Se ei tuntenut Gunvoria, joka luuli aina häntä tuoksi maltilliseksi ja rauhalliseksi tytöksi, jonka puhe oli vain "kyllä" ja "ei", -- eikä muuta.

Sinä iltana Toran luona -- hymy vavahteli ja silmät kimalsivat. Hän tunsi itse, ettei hän ollut tavallisensa. Kunhan ei vaan muut huomaisi. Torasta ei hätää; mutta nuo muut.

Aurinko laski. Koko luode paistoi. Ensin väkevän keltaisena -- sitten punaisena kuin sakea tuli -- ja sitten ruosteenpunaisena... riutui. Gunvorin täytyi katsella päivän laskua. Hänen sielunsa kuohui tunteista. Ah, Jumala, hän rakasti tuota miestä. Rakasti häntä Hänen täytyi vähän väliä hillitä itseään: hänen täytyi olla rauhallinen. Muuten ne _varmaan_ huomaisivat.

He puhelivat kauan yhdessä, hän ja Einar Henning, Einarin lähistöllä hän istui mielellään. Hänet täytti Einarin läsnäolo. Kun Einar hänelle vain puheli, se oli jo liikaa. Gunvor näki, miten Einar riutui ja Gunvor antoi hänen riutua. He puhelivat koko illan yhdessä. Viimein näki Gunvor toisten nousevan mennäkseen. Hänenkin täytyi lähteä. Tora suuteli häntä hymyillen, kun hän poistui.

Vanha Maija ei sinä iltana noutanut häntä Toran luota. Nuoret tyttöset ovat ovelia, kun niikseen tulee. Einar Henning saattoi hänet kotiin, ja nuo tyhjät, pitkät kadut muuttuivat iloisiksi ja liiankin lyhyiksi.

Nyt alkoi tuo nuori leikki näille nuorille. Kevyt nauru ja juttelu kaiken maailman asioista. Ei sanalla ilmaistu, mitä he tunsivat. Mutta he tiesivät sen kumpikin.

Saisko hän tulla tapaamaan neiti Kjeldiä huomenna.

Kyllä, hän tulkoon!

Ja Gunvor nukkui yönsä sikeässä unessa ja heräsi onnellisena. Ja päivä paistoi, ja kesääkin oli loputtomasti tänä vuonna. Ja hän meni Einar Henningiä kohtaamaan. Ja kas, tuolta hän tuli vaaleissaan. Ja tänään hänellä oli vielä napinlävessä punainen ruusu... olipa hän vielä herttainen narri, vaikka oli jo virkamies ja kahdenkolmatta vanha herra... On, hän tiesi kyllä, että punainen ruusu sopi hänen mustan tukkansa väriin ja kasvojensa ruskeuteen ja päivettyneesen tummuuteen.

Nyt alkoivat he kävellä. Ilman päämäärää, vain keväiseen luontoon. He samosivat mäkiä kuin linnut, kuin poikaset, ja ajattelematta päivällisaikaa ja muita porvari-huolia. "Mutta arvaattekos, että kello on kolme, ja että me ollaan täällä ihan sydänmaassa, neiti Kjeld?"

No, ei auttanut peljästyä. Ja hauskaahan oli syödä suolattua lihaa ja juoda piimää talonpoikain pirteissä. Kerran iltapäivällä he tapasivat toisiansa Gunvorin kulmalla, eräällä vanhankaupungin hiljaisella kadulla ja he istuivat puiden alla ja kävelivät pitkin teitä, -- ja ennenkuin aavistivatkaan, yllätti heidät harmaa hämy.

Ilta tuli.

Mutta sinä iltapäivänä oli Gunvor kuullut pojan sanovan, miten paljon Einar piti hänestä. Ja hän oli tuntenut Einarin käden vyötäröllänsä, ja hän oli tuntenut hänen huulensa huuliaan vasten, ja Gunvor oli kylpenyt, kiitänyt onnessaan kuin kala meressä, kuin lintu ilmassa, hän oli kotiutunut suureen, puhtaasen onneen, hän oli hekumoinut siinä nuorekkaasti ja ahnaasti.

Kun hän sinä iltana nousi pimeitä kiertoportaita, näyttivät portaat pimeässä hupaisilta, ja porraskäytävän puolipyöreästä ikkunasta hän katseli pienelle pihalle, ja sekin oli soma, valkeine kissoineen, joka tietysti aina istui siellä.

Rouva Kjeld työskenteli yhä lampun ääressä. Hän joi nyt teetä ja puhalteli keittiön hiilipesään, kun Gunvor tuli.

Ja kun Gunvor nyt oli niin onnellinen, niin kävi hänen yhtäkkiä sääli äitiä. Äitihän istui täällä, yksin ja vanhana, kun Gunvor liehui ulkosalla ja oli onnellinen! Hän meni nyt äidin luo ja kietoi kätensä hänen kaulaansa: "Odotitko jo minua, äiti?"... "Oh, odotin hetkisen... no, sinä olet tänään niin kovin kiltti äidillesi." "Mutta olenhan aina, äiti." "Kyllä, olethan, siinä minulla ei ole nurkumista." Gunvor suuteli äitiänsä otsalle ja silmiin: "Oi ei, kyllä sinulla on nurkumista vähin, äiti... etenkin nyt viime aikoina"... "Hm, niinkö mielestäsi?... Oh, tietystihän tahdon, että olet ulkosalla, ja että sinulla on hauskaa, Gunvor kulta... joten olen vain hyvilläni, kun olet poissa... Minä niin luotan sinuun... ja", hän hymyili... "enkä hän minä nyt vielä ole sentään tullut niin pieneksi... Sinä muistat sen: 'kun minä olen pieni ja sinä olet suuri'. Sitten sinä kyllä vaalit minua." "Sen teen... ja siihen on niin pitkältä, pitkältä... ja nyt minä vielä olen sinun pikku tyttösi, äiti. Minä tahdon kertoa sinulle... Niin, minulle on tullut sellaista viime aikoina." Viime sanat hän lausui hiljaa. Rouva Kjeld loi silmänsä häneen. Ne olivat tarkkaavaiset. Hän silitteli Gunvorin päätä ja sanoi lujalla äänellä:

"Mikä sinulle on tullut, Gunvor?" Ja sikäli kuin ajatus hänet valtasi, hän tuli yhä tarkkaavammaksi. Hän unohti teen. Hän antoi hiilten sammua, hän tuli ikäänkuin suuremmaksi ja suoremmaksi, ja äidillisen holhoovasti hän talutti Gunvorin sohvalle ja pyysi häntä istumaan viereensä.

Gunvor kertoi, ja rouva Kjeld kuunteli kauan ja vaieten. Vihdoin hän nousi ylös ja veti tyttärensä rintaansa vasten ja suuteli häntä hellästi, -- ja kaunis puna syttyi hänen poskipäihinsä.

XI.

Ruispelto aukenee ja hohtaa auringonpaisteessa. Siinä ei ole kirjavia värejä eikä tuoksua, joten se huumaisi. Mutta kun tuuli hengähtää, keinuu koko pelto, ja nuokkuvat tähkät tekevät luotettavan pellon lihava silkki-väriseksi. Ja tuulen suhina siinä on hienointa musiikkia. Niin, mikään sävel ei ole kauniimpaa kuin tuo ruispellon verkkainen suhina.

Gunvor Kjeld oli kuin ruispelto. Hänessä oli kova, kultainen loiste, joka samalla oli hiljaista, salattua riemun ja elämän suhinaa. Iloissaan ja pää pystyssä... ja kumara-päin, kun hän kuunteli hänen sanojaan. Hänen säännölliset kasvonsa, hänen rauhalliset silmänsä, upea, keltainen tukka, kaikki muistutti hohtavasta rukiista. Niin, ehkä hiukset kaikkein enimmin siitä muistuttivat. Nuo kopeat, uskolliset hiukset, joilla ei ollut loppua, jotka tekivät kookkaan tytön ikäänkuin pehmeän näköiseksi, ehkä juonikkaaksikin... Gunvor Kjeld on vakaa tyttö... katso hiuksia ja varo niiden virtaa... ehkei hän sittenkään ole niin tasainen.

Juuri tukkaa Einar Henning aina hohtavin silmin ihaili. Gunvorin täytyi silloin tällöin avata se, antaa hänen kohotella sitä kaksin käsin, jolloin Einar ei kuitenkaan saanut kaikkea käsiinsä mahtumaan. Gunvorin täytyi monta kertaa antaa Einarin kietoa se hänen, Gunvorin, ympärille, kun Gunvor istui paikoillansa, -- niin että se vallan peitti hameen vyötärön. Niin että Gunvor oli verhottuna siihen kuin hohtavaan vaippaan.

Tukka se juuri sovitti, kun he joskus riitautuivat. Kuten esim. silloin, kun Gunvorin oli kirjoitettava kirje Einarin isälle, vanhalle kaupunginvoudille erääsen ylämaan kaupunkiin. "Hän on sellainen aristokraatti", selitti Einar, "sinun on kirjoitettava hyvin hienosti." Kas tässä! etkö voisi kirjoittaa siten ja siten... Ja Einar ojensi jotain paperia Gunvorille... Gunvorin kirje kaupungin voudille? Ihan niin, se se oli: Einar oli kirjoittanut kirjeen hänen puolestaan! Kirjeen, jollaista Gunvor ei olisi keksinyt itse. Suorastaan narrillinen kirje: Gunvor halusi näillä, tyttärellisen nöyrillä riveillä, ilmoittaa, miten hurmautunut hän oli siitä, kun tohti kutsua kaupungin voutia "isäkseen" ja yleensä siitä, että hänet huolittiin siihen arvokkaasen sukuun, johon Einar kuului. Ja Gunvor toivoi, että hän Jumalan avulla onnistuisi täyttämään sellaisen vastuunalaisen paikan kuin Henningin puolisona oleminen on, ja hän iloitsi jo toivoessaan pian näkevänsä tuon isän, jota Einar niin suuresti kunnioitti, ja äidin, jota hän niin sydämellisesti rakasti.

Gunvor nauroi: "Kuulehan nyt! Miksi Herran tähden minun täytyy kirjoittaa tällaista? Miksi en minä saisi kirjoittaa sinun isällesi juuri siten kuin haluan ja voin? Kirjoittaa, miten minä pidän sinusta, ja miten minä pidän hänestäkin, koska hän on sinun isäsi."

Einar Henning pudisti päätänsä. "Ei, minä en usko, että sinä osut oikeaan kohtaan. Isä on hyvin ankara muodoista... Kirjoita niinkuin olen suunnitellut, se on viisainta."

Ja Einar nyki hänen hiuksiaan, ja Gunvor silitteli Einarin "turkkia". Ja he nauroivat ja puskivat toisiaan, sillä kummallakin oli tukka mainion tuuhea. Ja Gunvor kirjoitti ja nauroi ja kirjoitti kaikki, mitä Einar tahtoi Herra Jumala, hän kuvitteli jo vanhan kaupungin voudin lukemassa sitä ankarin silmin, arvoisat silmälasit nenällä... ja nyökkäävän myöntävästi päätänsä huomatessaan hänen tyttärellisesti kunnioittavan mielenlaatunsa. Ah, Gunvor piti oikeastaan tuosta ukosta, ja kun hän tulee, on hän kiltti hänelle ja seuraa häntä ja kuuntelee hänen kehoituksiaan ja myöntelee ja lupailee ja iloitsee, siksi että hän on Einarin isä.

Ja hän katsoi syvälle rakkaansa silmiin: "Minä rakastan sinua, Einar! vaikka kaksikymmentä isää! Kaksikymmentä kirjettä!"

Einarkin katsoi häneen. Nuo hänen raskaat silmänsä! Voimasta, ei surusta, raskaat. Hänen vartalonsa, hänen kasvonsa. Vankkaa kotitakousta, niin, lujaa kotitakousta hän oli, -- samalla taidetaetta ja hienoja metalleja... raskaita metalleja... rautaa, kuparia, kultaa... niin, paljon jaloa kultaa... tai, mikä parhainta; hän oli lihaa ja verta...

Miten Gunvor piti hänen ihanista silmistään... aina siitä päivästä alkaen, jolloin ne loistivat hänelle auringonpaisteessa, siitä päivästä, jota hän ei voinut unhoittaa.

* * * * *

Einarista ja rouva Kjeldistä tuli hyvät ystävät. Einar kutsui häntä ja Gunvoria teatteriin, ja hän kutsui heitä hauskoille ajeluretkille. Rouva Kjeld oli hieman kuin maailman ulkopuolella, mutta hän ja Einar viihtyivät hyvin yhdessä. Yksin Elin ja Jannankin kanssa Einar oli ystävyksin. Hän istui koko illan kuunnellen Jannan rohkeuksia ja oli hänen kanssaan yhtä mieltä monessakin asioissa.

Yhtämieltä Jannan kanssa?... Oh, johan nyt, sen ymmärtää!... Seuraavana päivänä hän nauroi makeasti, kun Gunvor puhui tuosta yksimielisyydestä. "Jannahan on hassahtava", vastasi Einar vain, "joten siis ei pälkähtäisi päähäni väitellä häntä vastaan. Sellaiset tarmokkaat naikkoset ovat minusta sitäpaitsi aivan yksi ja sama, ja niin naurettavia."

Gunvor vastasi:

"Et kai tarkoita, että Janna on naurettava?"

Einar innostui:

"Et siis luule, että minä sitä tarkoitan? Tietystikin tarkoitan! Ihan täydestä sydämestä! Luonnollisestikin. Hänhän ei ole edes mikään nainen. Ei, katsoppas sensijaan Toraa! _Hän_ on nainen. Katsos, miten hän elää rakkaudestaan. Katso, miten hän syrjäyttää kaiken muun silloin! Hän ei ajattele rikkauttaan, ei kuinka kaunis hän on. Hän iloitsee kaikesta, kun Michael Holm rakastaa häntä. Ja katso itseäsi! Sinä olet toista rotua kuin Tora; mutta sinäkin ajattelet minua ennen muuta. Etkö niin teekin? Niin, sellainen olet, ei auta väitellä vastaan."

"Mutta itsepä sanoit, ettei kukaan mies välitä Jannasta... joten onkin parasta, että hän tekee hyödyllistä työtä ja turvaa itsensä."

Einar Henning nykäytti olkapäitään:

"No anna hänen sitten, Jumalan nimessä, turvata itsensä. Kunhan vain säästää meitä muita mieltäkiinnittäviltä loruiltaan. Niitä minä en jaksa kuunnella."

"Oi sinua, viisas Einar! Kun hän tulee tänne uudestaan, niin sinä sanot hänestä samaa kuin ensi kerralla. Puhu suusi puhtaaksi, mitä ajattelet."

"Luuletko minun haluavan torttuja?" vastasi Einar ja hymyili hellästi. Ja hiukan huonolla omallatunnolla uhrasi Gunvor Jannan ja suuteli Einaria monta kertaa ja helli häntä tuhansin kaunein sanoin.

XII.

Toran häät lähenivät lähenemistään. Ne oli päätetty pitää lokakuussa, ja nuori pari aikoi samana iltana matkustaa Parisiin ja Ranskan Rivieralle. Tora oli maininnut nuo nimet kuin mitkä satujen nimet.

Mukavuuden vuoksi oli häät päätetty pitää eräässä pääkaupungin hotellissa. Viimeiseksi olisi tanssiaiset. Morsian tanssisi alammaisesti ensi tanssin miehensä kanssa, sitten pyörähtäisi vähän parhaiden ystäviensä kanssa, ja sitten vielä kerta esille saliin, hyvästelemään juhlaväkeä fanfaarien raikuessa, ja sitten ulos vaunuihin, alas höyrylaivalle, ja pois maailmaan, missä ihana elo kuohui, miehen kanssa, jota hän rakasti niin ettei oikein tiennyt, saiko hän tosiaan niin syöksyä päistikkaa maailmalle hänen seurassaan.

Eräänä päivänä oli jälleen sovittu, että Gunvor menisi tapaamaan Toraa. Mutta kun hän tuli pensionaattiin, tuli emäntä etehiseen ja kertoi, että neiti Pharo oli matkustanut kotiin. Häntä oli käsketty tulemaan heti. "Tietääkö neiti Kjeld muuten vielä mitään?" kysyi emäntä. Ei, Gunvor ei tiennyt. Mutta eikös neiti Pharo ollut puhunut. Ei ollenkaan. Emäntä ei kuitenkaan hellittänyt: Ei, ei tiettävästikään... mutta eikö neiti Kjeld satu ajattelemaan mitään syytä? "Ei", vastasi Gunvor ainoastaan... Emäntä tuntui hänestä hiukan liian innokkaalta. Ehkä hän sen Gunvorin äänestä huomasi. Emäntä kyllä peräytyi heti: "Ei, eipä niinkään! Syynä oli kai se, että halusivat vain tytärtänsä kotona pistäytymään."

Gunvor lähti pois. Emäntä oli ollut hyvinkin kummallinen... rauhaton... Hm, ehkäpä hän pelkäsi menettävänsä parhaan vuokralaisensa.

Kun Gunvor tuli kotiin, oli hänen pöydällänsä kirje. Kirje oli Toralta, ja sen oli kaupunginlähetti äsken tuonut. Gunvor avasi sen ja luki. Siitä ei lähtenyt selvyyttä. "Äiti sähköitti tulemaan kotiin: 'Isä levoton. Tule!... Voi, mikäs nyt on tullut? Kun kaikki on niin parhaillaan. Isää vaivaa kai hermostuneisuus, hän ollut viime aikoina hyvin ärtty ja ei ole saanut unta. Hui, Gunvor, miten kauheaa on muistella tämän elämän vaivoja, kun on oikein onnellinen. No, toivottavasti pääsen kaupunkiin takaisin päivän tai parin päästä."

Gunvor huomasi kirjeestä, että Tora oli huolissaan. Itse hän ei aavistanutkaan seikkaa. Mikähän oli tullut?... Sähköittämällä oikein!... Miten se herra Pharo nyt niin hermostunut... että Toran täytyi tulla heti samana päivänä.

Hän istui parhaillaan kirje kädessä, mietiskellen, kun ovikello soi, ja palvelijatar toi hänelle kortin: Michael Holm. Gunvor nousi ja meni etehiseen. Michael Holm seisoi siellä ja kumarsi: "Anteeksi, neiti Kjeld... saanko puhua sanasen Teidän kanssanne... en häiritse Teitä kauan."

Gunvor avasi perhehuoneen, ja Michael Holm astui sisään. Hän näytti kalpealta ja rasittuneelta.

"Minä alan heti asiasta, neiti Kjeld", sanoi hän, "miksi Tora matkusti kotiinsa? Tiedättekö?"

"Miksi matkusti?" kysyi Gunvor... "minä en tiedä muuta syytä kuin että käskivät... isänsä on kai hermostunut ja sairas."

Michael Holm katsoi terävästi häneen.

"Tiedättekö yhtään, miksi herra Pharo on hermostunut?"

"En... mitähän se lie...?"

"Eikö Tora ole kertonut Teille mitään?"

"Ei, mitäpä hän olisi?... Onko heidän kotonaan mitä tapahtunut?"

Michael Holm ei vastannut. Hän vain kysyi, ja hänen äänessään oli ehkä hänen tietämättään vaativa sävy:

"Te ette siis tiedä mitään, neiti Kjeld?"

"Mutta mitä Te? Mitä minä tietäisin?"

Michael Holm ikäänkuin hillitsi itseään. Hän nyökkäsi ja sanoi karttavasti:

"Ei mitään... kun ette tiedä mitään... Minä en tiennyt, oliko Tora puhunut Teille mitään."

Nyt Gunvor kiihtyi: "Onko Toran kotona mitä tapahtunut?... Niin, kun tuolla tavalla puhutte, niin tottakai tiedätte jotain. Minun piti tavata Toraa tänään. Olisimme puhelleet vähän. Kun minä menin hänen luokseen, hän oli matkustanut... Katsokaa, tämä kirje tuli minulle tänne. Se odotti minua jo täällä. Saatte kyllä sen lukea."

Michael Holm luki kirjeen. Sitten tuli hänestä yhtäkkiä kohtelias mies. Hän hymyili, mutisi, etteihän neiti Kjeld tiennyt mitään, että varmaankin hänelle oli kirje Toralta hänen asunnossaan. Hänen täytyi kiiruhtaa katsomaan.

Hänen kylmä tylyytensä, joka juuri äsken oli ilmennyt, peittyi nyt. Hän hymyili, ja silmiin tuli kuin ystävällinen hohde... "Hän valhettelee, hän valhettelee", ajatteli Gunvor, "ah, miten hän valhettelee kaiken, mitä hänellä on mielessään."

Hän hyvästeli: "Anteeksi tungetteluni, neiti Kjeld", sanoi hän viimein. "Hm, tehän olette Toran paras ystävätär... minä luulin, että Tora olisi kertonut Teille jotain... ainakin vihjannut. Kiitoksia nyt. Tohdinko pyytää Teitä sanomaan terveisiä äidillenne."

Hän poistui kiireesti... Gunvor seisoi paikallaan, pudisti päätänsä.

"Hän oli varmaan salaa raivoissaan", ajatteli hän... "minä alan uskoa, että on tulossa jotain pahaa."

Seuraavana päivänä Gunvor tapasi Einar Henningin. Gunvor huusi heti hänelle: "Tiedätkö mitä, Einar?... onko jotain tapahtunut Toran kotona... Sillä Tora on mennyt maalle, ja illalla tuli Michael Holm luokseni ja tiedusteli, tiesinkö mitään. Hän oli varmaan hyvin jännityksessä, oliko mitä tapahtunut."

Einar vastasi vakavasti: "Oh, tiedänhän minä aina vähän. Eilen kuulin huhuja. Tänään tiedetään se varmaan. Herra Pharo on mennyt perikatoon. Perinpohjainen vararikko."

Gunvor aivan mykistyi; vihdoin hän sai sanotuksi: "Onko Halvor Pharo vararikossa?"

"On... Halvor Pharo. Se kuuluu kummalliselta. Salama kirkkaalta taivaalta... Halvor Pharo on köyhempi tuota tuossa!"

Hän osoitti raihnaista kerjäläisukkoa, joka torkkui surkeana kadunkulmassa.