Part 6

Oliko kukaan nähnyt! He, hän, Janna ainakin tiesi heidät nähneensä monen monta kertaa. Merkillistä muuten, miten nuo rakastelevaiset aina luulevat, ettei heitä kukaan näe. No, Torahan oli niin touhuissaan herra Holmin seurassa, että tuskin näki tai kuuli muuta.

"Tunnetko yhtään Michael Holmia? Hänhän on polyteknikko..."

"Niinkö on", sihahti Janna, "on varmaan olevinaan jotain sinnepäin. Minä tunnen häntä hieman, ennen hänen Ranskan matkaansa. Hänellä on varmasti aina ollut päämääränä: rikastua naimalla... elellä mukavasti ja viettää hyviä päiviä tässä maailmassa... No niin, viisasta hänen kannaltaan katsoen! Ja Torahan on hyvin kiltti ja rikas tyttö. Onhan hänellä varaa pitää loisto-heitukkata."

"Hyi, Janna, miten sinä sellaista Torasta!" huusi Gunvor, "tietäisitpä, miten hän pitää pojasta."

"Mutta hyvä ihminen, eihän _Toralla_ silti mitään vikaa", käänsi Janna, "onhan hänellä täysi oikeus. Ja Holm on tiettävästikin oikein kunnon mies tavallaan."

Hän keskeytti, ja sitten tuli aivan kuivasti:

"Ja minä luulen, että Tora on aistillinen tyttö... joten uskon, että hän rakastaa Holmia enimmin siksi, että Holm kiihdyttää häntä. Hän on varmasti sekä luja että raffineerattu ja kaikkea mitä vain Tora voi toivoa."

Toiset vaikenivat. He eivät tavallisesti vastanneet, kun Janna esitti suorasukaisuuksia.

Gunvor sanoi viimein:

"En ymmärrä, mistä sinä tuollaista tiedät, Janna."

Janna keikahutti hiukan päätänsä:

"Oh, ei tarvitse heitä kauan katsella nähdäkseen, kumpi heistä on palavampi."

Gunvor vaikeni. Hän ei vastannut, mutta sydämessään hän myönsi Jannan olevan oikeassa. Hänen mieleensä johtui tapaus, jonka hän pari päivää sitten näki kyläiltäessä erään yhteisen tutun luona. Tora ja Michael Holm ja hän olivat jääneet kolmisin erääsen kamariin. He juttelivat siinä. Tora oli loistavalla tuulella. Hän pakisi ja nauroi ja lauloi jonkin säkeen vähän väliä... Mutta yhtäkkiä hän heittäysi Michael Holmin syliin ja suuteli häntä kuin hurja, puristaen kaksin käsin hänen ohimoitaan. _Michael_ hillitsi: "Rakas Tora, oletko sinä hullu? Mitähän neiti Kjeld ajatelleekaan sinusta."

"Mitä Gunvor ajattelee," toisti Tora ja katseli ystäväänsä suurin silmin, "että minä rakastan sinua hirveästi, Michael... miksi hän ei niin ajattelisi?"

Tuntui melkein lapselliselta tuo hänen vastauksensa.

Ei, Tora ei tosiaan käsittänyt, että se saattoi näyttää Gunvorista kummalliselta. Ja sittenkin: eikö Tora ollut oikeassa.

"Tora on suloinen, Janna", sanoi Gunvor hiljaa.

Janna vaikeni hetkisen, vastaten sitten:

"Tietysti hän on suloinen... en tahdo olla halpa... tietysti hän on suloinen."

"Muuten", hän kääntyi vakavana Gunvorin puoleen, "mitenkäpä hän ei olisi suloinen. Hän on rikas ja kaunis ja voi harjoitella musiikkia ja olla miehen seurassa, johon on hurmautunut. Kyllä, suloinen hän on, mutta elkäämme silti tulko sentimentaaleiksi häntä kohtaan."

Gunvor vastasi:

"Elkäämme tulko katkeriksikaan."

Janna huudahti tylysti:

"Niin, elkäämme, _Sinä! Sinäkin_ voit olla varma! varmaan tulee sinullekin prinssisi... No, minä himpun hampun koko prinsseille! Jäänpä vain tälleni."

Ja Janna nauroi kuten näyttääkseen tarkoittavansa sitä mitä sanoi. Ja hänen pienet, vilkkaat silmänsä katselivat vuorotellen Gunvoria ja Eliä, kuten nähdäkseen, etteivät he olleet erehtyneet.

Tuokion kuluttua täytyi hänen lähteä. Hänen täytyi mennä voimistelu-tunnille... koko luokka pikku tyttöjä... "He, viime kerralla oli kaksi poika-vintiötä piiloutunut parveen nähdäkseen millaisia tytöt on voimistelupuvussa. Minä huomasin nuo sissit: Hus, ota kiinni! huusin, ja minä edeltä aika keppi kädessä... ja koko tyttö-pataljoona perästä... He pääsivät ulos, nuo suloiset kavaljeerit... Itse iskin pari kertaa niin että he rääkyivät, ja kaikki tytöt puolestansa. Niin nopsasti se kävi. Sellaista ne sietävät!"

Janna sukaisi vaipan hartioilleen ja pani napit huolimattomasti kiinni, ja mutisi, että hänellä on jo kiire joutuakseen ajoissa, ja lähti Elin kanssa.

* * * * *

Gunvor valvoi sinä iltana kauan. Hän ei ollut yhtään väsynyt. Hän ajatteli Toraa.

Hän ajatteli kauan Toraa, ja ne ajatukset olivat rauhallisia ja ennakkoluulottomia. Olipa Tora järkevä tai ei, olipa Michael Holm sellainen tai sellainen, -- mitä haittasi, kun Tora vain rakasti häntä koko olennollaan... oh, Tora oli hehkua, hän oli säveleitä ja hän oli kukkia, ruusuja hän oli. Miten hän oli suudellut Michaelia sinä iltana! Herkeämättä ja silmät auki, tuijotellen hänen silmiinsä, ja sitten ne sulkien, kuten kiidätettäisi häntä tuntemattomiin, -- ja miten kädet olivat kietoneet poikaa! Gunvor hengitti syvään. Hän kaipasi itse sellaista kuumaa ilmakehää, kaipasi olla onnekas.

VII.

Sen rauhallisuuden ja sävyisyyden alla, joka oli Gunvorin ulkomuodossa, sykki hehkuva toivo. Hänen harmaissa silmissään oli muutakin kuin tuo uneksiva katse, joka oli painunut ajattelemaan _isää_, joka oli kuollut, ja ihmettelemään hänen pyhää sieluaan. Niissä oli myös kirkkaampia päivänsäteitä, jotka pilkahtelivat halukkaasti kaikkeen siihen maailmassa, johon ihmiset pyrkivät. Hänen sylinsä oli avoinna sille, jonka hän valitsisi, hänen raskas tukkansa lainehti pitkin ruumis-olennon niskaa ja selkää, hänen jalkansa astelivat lujasti maan kamaralla. Hän tuli päivä päivältä yhä enemmän naiseksi.

Toran kauneus ja onni vaikutti paljon siihen. Ystävättären rakkaus, hänen laulunsa, pehmoinen tuoksui joka häntä ympäröi, hänen silmänsä, jotka tuikkivat ja kimalsivat kuumasti, hänen suunsa, joka puhui haltioituneita sanoja, kaikki lumosi Gunvorin sielua.

Tora oli palannut Gunvorin luo, hän ei voinut elää ilman häntä. Ensi aikoina sen jälkeen, jolloin hän oli tavannut Michael Holmin, oli hän ollut kuuro ja sokea! kaikille muille paitsi hänelle -- hänet oli kuin temmattu! toisiin ilmoihin.

Mutta nyt ei Toraa enää häikäissyt. Rakkaudesta oli tullut hänelle säteilevä arkipäivä. Ja tuossa pitkässä, valoisassa hohteessa hän tarvitsi jotakuta, joka kuunteli häntä, hänellä täytyi olla joku, jonka kanssa hän voi sielunsa pohjia myöten puhua siitä elämästä, joka aina ja lakkaamatta poltti häntä, elämästä, joka sai hänet kiihkeästi hengittämään, elämästä, jonka hän tunsi niin voimakkaasti, että usein luuli henkensä lähtevän.

Gunvor kuunteli Toran sanoja; kun he olivat kävelyllä, kun he istuivat kahden joko hänen tai Toran luona, kun he kävivät Toran vanhempien kotona "Huvila Takatalossa..." Yksin päivällispöydässäkin Tora saattoi innostua. Hän kilisti Gunvorin kanssa ja kuiskasi hänelle: "Michaelin malja!" niin oudosti hymyillen, että ukko Pharo aavisti jotain: "Noo, mitäs salahankkeita teillä on?" Silloin saattoi Gunvor kuiskata jälleen: "Kuules, isää, hän ei ole tuhmimpia. Hän arvaa varmastikin jotain... No, pianpa saa tietää" -- --

Gunvor kuunteli aina hartaasti Toraa. Silloinkin, kun Tora ei oikein puhunutkaan, vaan hyräili hiljaa tai vain hymyili. Tora oli lumonnut hänet.

Ja kuitenkin... joskus valtasi Gunvorin selittämätön tunne. Toran elämä, rikas ja onnellinen, ikäänkuin loukkasi jotenkin Gunvoria. Se ei ollut suinkaan kaunaa eikä kateutta. Se oli paremminkin elämän ja ilon arastelua, se heräsi hänessä joskus ja veti hänet loitos kaikesta riemusta ja toi kaipuun ja varjon kaipauksen. Kaipuun ehkä pieneen, hiljaiseen kaupunkiin, juuri illan tullen... teille, joka johti penkille vanhain puitten alle... jossa yksinäinen mies istui pikku tyttöineen, joka kyseli kaikellaista... Jokin sana tuon parin puhelusta saattoi kaikua hänen korvissaan; pikku tytön harras kysely ja miehen kärsivälliset vastaukset... Ja kun Gunvor nyt kuunteli menneiden aikain sanoja, niin usein kulki hänen sielussansa tuskallinen surun ja vaivan kaipaus, ja viivähti siinä -- kunnes se haipui.

Merkillistä; se haipui jälkeä jättämättä, ilmaisematta, mistä se tuli, minne katosi.

Ja kohta senjälkeen hän taas rakasti Tora Pharoa, tuota tyttöä, joka aina jutteli ilosta, jota tunsi. Niin hänestä oli ihana nähdä yksin Toran huuliakin, jotka janosivat suudelmia, ja hänen valkeita käsiään, jotka halusivat kietoutua Michael Holmin kaulaan.

Ja juuri äskeisten selittämättömän surun hetkien jälkeen tunsi Gunvor rajatonta elämän janoa. Hän halasi iloa, suurempaa kuin oli kellään, koko maailmassa.

VIII.

Tora oli uskonut Gunvorille onnensa. Täytyihän hänen uskoa surunsakin, kun ne lähestyivät.

"Mehän oli päätetty olla salakihloissa vielä jonkin aikaa", sanoi hän kerran. "Michael toivoo nimittäin saavansa erään uuden tiilitehtaan inspehtorin paikan, ja sehän kuulostaa komealta ja on hyvä ottaa huomioon. Meidän poika kullan nimihän ei ole liioin hyvä, ystäväni. Hänhän on antanut rahainkin mennä, eikä ole ansainnut itse mainittavasti... eikä huolinut kiusata itseään juuri... Ja sitten on niinkin, että hänhän on seikkaillut koko lailla... ymmärrät... No, kaikki hän on tunnustanut minulle, ja hänen ei ole ollut helppoa, voin vakuuttaa. Kaikki naisethan ovat kiusanneet häntä rakkaudellaan. Itse olen nähnyt monia kirjeitä... aivan hurjistuneita... he tahtovat olla vaikka hänen orjiaan, sanovat... ja niistä on monta kerrassa hienoa naista... no, jos hän nyt taipui, kukapa olisi hänen asemassaan jaksanut muuta! -- Ja sitten; jos hän onkin hukannut rahojaan, mitä se haittaa. Rahaa on minulla, ja rahat ovat sitä varten, että kaksi sellaista miekkoista kuin Michael ja minä niitä käyttäisimme. Ha, vai mitä, Gunvor? Myönnä sinä vaan... ah, minä kyllä tiedän, ettet sinä ja moni muu oikein pidä Michaelista... niin, minä sen huomaan... ei, luonnollisestikaan sinä et tahdo vastustaa häntä, mutta kuitenkin... oh, mutta hänpä on juuri minua varten luotu... hän on makuni mukainen... kova ja hieno yhtaikaa... että säkenet räiskyy, kylmät, salamoivat säkenet. Ah, hän on minun, sellaista minä juuri tahdon."

Sillä kertaa oli Tora rauhallinen; mutta sittemmin hän selitti innoissaan:

"Ei maksa vaivaa pitää kihlausta salassa. Nyt sai isä tietää, että minä seurustelen paljon Michael Holmin kanssa. Huomenna minä kirjoitan hänelle ja kerron kaikki suoraan."

Ja seuraavana päivänä hän tuli ja ilmoitti levotonna:

"Isä on kaupungissa, minä kerroin hänelle kaikki. Hän lievimmin sanoen vastustaa liittoa, luonnollisestikin hän alkoi vanhanaikuisen lorun teikareista, jotka ovat köyhiä kuin rotat ja tahtovat naida rikkaita liikemiesten tyttäriä. Oh, isä on kovin kopea rikkaan liikemiehen arvosta, ehkä liian kopea... mutta nyt se ei auta, minä panen kovan kovaa vastaan. Minä en ilmoissa ikänä anna Michaelille rukkasia."

Ja jälleen hän tuli seuraavana päivänä, kiireesti, heittäysi sohvaan ja puhalsi:

"Huh, millaista elämää! Nyt oli suoraan sanoen pikku sota, Gunvor, ja minä luulen, että minä voitin! Se meni kuitenkin helpommin kuin luulinkaan. Minä kävin isän luona hotellissa. Hän näytti niin juhlalliselta. Sitä 'toimeentuloa' hän taisi ajatella. Minä sanoin: niin, isä, kyllä minä näytän sinulle, että Michael ja minä emme tarvitse noita siunattuja rahoja, joita sinä vain ajattelet. Minä en pyydä sinulta killinkiä! Niin sanon, ja sitä tarkoitankin. Minä annan komeuksille himp-hampun, kunhan vain saan Michaelin. Ne rahat me kyllä saadaan, joita me tarvitaan.

"Isä vastasi hartaasti: 'Rakas Tora, mahdotonta sinä ajattelet. Hänhän on vaatelias, ja mihinkäs sinä olet tottunut! Ettehän te tyhjästä elä. Kun hän vain osaisi tarttua oikein työhön... ruveta ikeesen... Mutta hänpä onkin liian hieno siihen, se kaunis junkkeri.'

"'Kylläpäs, isä', vastasin, 'toki hän tekee työtä, kun minä pyydän. Ja minä annan soittotunteja... usko pois, kyllä se sujuu.'

"'Sinä luulet, Tora, että se sujuu, -- oi, jospa niin olisi, mutta minä pelkään, että sinä näet totuuden liian valoisana.'

"Isä sanoi sen hyvin lempeästi ja huolehtivasti. Ja silloinhan minä en saattanut olla sanomatta hänelle, mitä ajattelin: 'Eikö se nyt ole merkillistä, isä, että minun täytyy puhua sinulle tällaista... soittotunneista ja muusta... sinulle, jolla on niin hirveästi rahaa.'

"Silloin isä kohotti nopeasti päätänsä ja vastasi:

"'Minulla on ja ei ole, Tora, muista se! Kaikki varani ovat liikkeessäni. Jos se menestyy, olen rikas, jos se ei menesty, tulee minusta vaikka kerjäläinen. Maailmassa voi sattua mitä tahansa.'

"'Oh, rakas isä, mitä tyhjää. Sinähän olet miljonääri hyvinkin.'

"Silloin isä pudisti päätänsä ja nytkäytti hartioitaan, teeskennellen, ymmärräthän, kuten ainakin varma kauppias.

"'Olen minä miljonääri, hyvinkin', sanoi hän vain.

"'Niin oletkin... minä olin eräässä seurassa tunti sitten... Ja siellä jutteli eräs nuori asianajaja siitä, miten mahdottoman rikas sinä olet, ja siihen minä nauroin; 'paljonko tarjoatte hänestä!' sanoin. 'Oh, neiti, miljoonan puhtaassa rahassa', vastasi hän aivan vakavasti, 'ja luulenpa sillä kaupalla sievoisesti voittavani.' Mitäs nyt sanot, isä?'

"'Kun olisit myynyt minut', vastasi isä hiljaa. 'No, totta puhuen, Tora, katsastetaan nyt asiaa. Jumala sinua siunatkoon', sanoi hän viimein, ja sitten hän suuteli minua, isä rakkaani.

"Joten ymmärrät, Gunvor, että hän on pohjaltaan hyvä. Vakava ja arvelevainen kyllä, mutta kuitenkin hyvä. Oh, hän kyllä tuntee minut, me ollaan oikeastaan kovin hyviä ystäviä, isä ja minä. Ja kyllä kaikki onnistuu, saathan nähdä."

IX.

Nuorisoa on vaihtelevaa ja moninaista. Katsokaa sitä sen monissa muodoissa. Kas, tuossa tulee voitokas nuorukainen: hän näkee ihanan tiensä avoinna, hän ryntää suoraan kaikkiin elämänihanuuksiin, hän keinuu kuin prinsessa elämästä autuaana kultavaunuissaan, häntä palvelevat kaikki, häntä ymmärtävät, kadehtivat kaikki. "Sellaisen sen nuoren pitää olla", sanovat vanhukset...

Mutta kas tuolta tulee pettynyt nuorukainen. Hän näki, että hänen kaikki tiensä oli tukettu, siksi hän etsii syrjäteitä, siksi käy yksinään ja vaieten. Häntä ei palvele kukaan, häntä pilkkaa moni. "Miksi hän ei ole iloinen ja laulele?" sanovat vanhat, "kun me oltiin nuoria, niin me oltiin iloisia. Maailma taantuu yhä."

Tuolta tulee uusia joukkoja, jotkut riemuitsevat, jotkut taistelevat, surevat, toiset hiipivät kumarassa toisten perästä, jo äidin kohdusta onnettomuuksien leimaamina.

Ja yhä tulee laumaa. Toiset tavoittelevat yhtä, toiset toista. Jotkut tahtovat tulla rikkaiksi, toiset halaavat rakkautta, toiset kunniaa. Mutta useimmat eivät tahdo omistaa mitään erikoisesti; he tahtovat elämän kaikkineen mitä siinä uskovat olevan.

Mutta tunnetkos, miten nuo parvet elävät. Sekä helvetin että taivaan lapset. Tunnetko, miten heidän verensä on levoton. Rakasta heidän elämäänsä kaikissa sen muodoissa; sillä se värähtelee ja taistelee. Rakasta tuota kuohuvaa kultavaunujen prinsessaa -- rakasta myöskin noita mykkiä ja kumarapäitä. Elämänpalo ja nuoruuden into antaa kumpikin heille annettavansa: remuavan riemun ja vaikenevan tuskan.

Väkeväin ihmisten nuoruudenliekki palaa kauan. Hapset saattavat harmeta, mutta silmä kiiluu yhä värähtelevästä sielusta. Mutta viimein ottaa ikä osansa. Ja ihminen asettuu hiljaa paikoilleen, ja levähtää. Mutta illan kylmetessä ympärillä he ajattelevat moninaista. Ja moni mennyt muuttaa väriään. Moni, joka oli liian kalpea, punertuu, ja moni haalistuu.

Ja hän näkee auringon nousevan ja laskevan. Hän näkee talvet ja kesät ja keväät ja syksyt. Hän näkee kukkien kuihtuvan, minkä hän on nähnyt lukemattomia kertoja, ja hän näkee tuttujen kuolevan. Hän näkee nousevan uusia polvia, jotka ovat hänelle vieraita. Ja vihdoin hän seisoo yksin ja katselee ympärilleen, ja hänestä tuntuu, että itse päiväkin on kylmempi kuin oli silloin, kun hän oli nuori.

* * * * *

Sillä hiljaisella kadulla, jonka varrella rouva Kjeld asui, kuului joskus ohiajavain rattaiden räminää, tai jokin nuori, hilpeä ääni, joka nauroi ja jutteli niin remakasti, että se ikäänkuin keskeytti hetkiseksi hiljaisuutta. Ja etehisen viereisessä huoneessa joskus vielä juttelivat ja nauroivat Gunvorin ystävättäret...

Niin, he nauroivat ja elivät, kun taas rouva Kjeldin kamarissa oli hiljaisuus. Siellä ikäänkuin päivä alkoi laskeutua. Rouva Kjeld istui suuressa nojatuolissaan. Hän istui useimmiten yksinään. Hänellä oli tavallisesti ompelus käsissä, tai hän neuloi. Neula pisti pistoksen toisensa jälkeen, tahi kerä pyöri lakkaamatta kokospähkinän kuoressa...

Joskus kädet väsyivät. Silloin hän nousi ylös ja katsasti kukkia. Siinä ne olivat, hänen lemmikkinsä, joita hän aina oli ymmärtänyt. Ne olivat niin hiljaa ja kasvoivat rauhallisesti ja turvassa. Jokainen vuoden aika antoi omansa. Kevät, kesä ja syksy. Ja talvella nukkuivat kukkaissipulit kääreissään odotellen kevättä.

-- Kun päivä vaipui ja hämärä tuli, ei lamppua heti sytytetty. Mutta nyt heräsi muistojen pimeällä hetkellä hiljainen kamari jälleen eloon. Rouva Kjeld istahti pianon ääreen ja soitti ja lauloi. Vanha klaveeri heräsi. Ja sävelet purkausivat vanhasta rinnasta, joka pian oli laulamisen unhoittava. Ja laulut, joita ei kukaan enää tuntenut, nousivat kuin pitkästä unesta ja hypähtivät esille, peloissaan ja kummastellen. Nuo kaksi ääntä, klaveerin ja vanhan rouvan, yhdistyivät kuin merkilliseksi tanssiksi; mutta tuo pari oli nyt kuihtunut, ja silkki oli haalistunut, ja ruusut olivat kelmeät:

Ah, ruusupensas tuoksuaa, on armain kesäkuu...

Ja silloin tällöin tuntui, kuin he olisivat tavoittaneet toisiaan kädestä; mutta värisevät sormet hamusivat harhaan, ja he tanssivat suurella vaivalla tanssin loppuun.

Mut' elomme on haihtuvaa ja veri seisahtuu.

Joskus tuli Gunvor sisään ja istahti kuuntelemaan kunnes äiti lopetti. Hän tunsi nuo äidin pienet laulut. Hän oli kuullut niitä niin monet vuodet. Kerran aikoinaan, hyvin kauan sitten, oli hänen äitinsä laulanut suuriakin lauluja; mutta nyt ei ollut jäljellä muuta kuin nämä hyräilevät säkeet vain -- ja ne heikkonivat vuosi vuodelta.

Kun rouva Kjeld lopetti, meni Gunvor hänen luokseen ja suuteli häntä:

"Kiitos laulusta, äiti."

Ja rouva Kjeld nosti silmänsä kuten heräten:

"Sinäkö se, Gunvor?... Minä en kuullut sinun tuloasi."

"Sinähän lauloit, äiti. Niin hartaasti. Ettet kuullut ihan mitään."

Mutta rouva Kjeld ei sallinut siihen koskettaa.

"Hartaasti? Niin, mikä ties!... Mutta nyt on jo pimeä... pannaanpa lamppuun tulta, Gunvor."

Gunvor veti uutimet ikkunan eteen ja sytytti lampun. Ja kamari tuli vielä hiljaisemmaksi kuin päivällä; sillä tuo kellervä lamppu, jonka sydäntä ei koskaan väännetty kovin korkealle, verhosi vanhat mahonkiset huonekalut ja pikku korut puolihämärään.

Ja lampun ääressä istuivat äiti ja tytär keskenään puhellen., Gunvor kertoi äidilleen, mitä nyt oli kokenut. Hän kertoi Torasta ja Jannasta ja Elistä. Hän kertoi Toran kihlauksesta, ja rouva Kjeld nyökkäsi tuontuostakin päätään kuten ilmaisten, että kyllä hän ymmärsi, mitä kuuli. Hänhän oli nähnyt monesti Tora Pharon ja puhellut hänen kanssaan; ja mitä hän hänestä tiesi: Tora oli ainakin kaunis, kelpo tyttö. Kun rouva Kjeld nyt kuuli, miten rohkeasti Tora oli sanonut isälleen, niin rouva Kjeld nyökkäsi: "Kappas, kappas! miten tarmokkaalta hän tuntuu." Ja kun hän nyt kuuli Jannan arvelut, lausui hän ainoastaan: "Oh, sellainen loru ei auta!... kun tyttö nyt kerran on häneen rakastunut... Janna saa heittää järkeilynsä."

Rouva Kjeld ei enää paljoa välittänyt Jannasta. Nuoren tytön "järkeily" oli hänestä huomattavasti vastenmielistä. Joskus oli Gunvor alkanut jutella, että ollappa "sellainen kuin Janna", -- siitä rouva Kjeld tuskin piti. Janna piti silloin tällöin luonaan pieniä kokouksia, joissa pohdittiin "ajankysymyksiä". Rouva Kjeld ei pitänyt siitäkään, että Gunvor kävi niissä kokouksissa. Siksi sanoikin rouva Kjeld aina, kun Gunvor lähti tapaamaan Jannaa ja hänen ystäviään: "No, mitähän tärkeää asiaa sitä nyt tänä iltana pohditaan?" Kerran nauratti Gunvoria: "Sinä olet tullut niin kummalliseksi, äiti. Sinun mielestäsi minun pitäisi vain käydä siellä, jossa pidetään hauskaa." Rouva Kjeld vaikeni hetkisen, sitten hän vastasi: "Oi, minä vain tahtoisin, että sinä olisit nuori, Gunvor. Rakkaani, ole nuori ja iloinen, ja näe kaikki kaunis ja tunne juhlaa."

"Mutta sinä, äiti sinulla ei kai ollut aina kovinkaan hupaista isän kanssa. Sinun oli kai monesti hyvinkin vaivaloista. Oletko unohtanut, että valitsit juuri sen?"

Siihen ei rouva Kjeld enää mitään vastannut.

* * * * *

Vanhuus, hiljaisuus, -- kaikki kalpenee, kelmenee! Miksi ihmiset niin taistelevat ja vaivautuvat?

Kun rouva Kjeld tuli ikä-naiseksi, kaipasi hän rauhaa, muistellakseen ja ajatellakseen. Siksi tunsi hän hiljaisuuden läheisyydessään kuin suuren, valkean taulun, johon hänen muistonsa piirsi kuvia. Mutta nuo kuvat, joita hänen muistonsa nyt piirteli, olivat hyvin kauan sitten menneiltä ajoilta. Ja kuvat ilmenivät kauniimpina ja valoisampina kuin ne aikoinaan ehkä olivat hänestä olleet.

Hilpeitä kuvia tuli esiin, hohtaen hetkisen ilmi elävinä, -- ja katsoivat jälleen kiireesti. Toiset tulivat ilmi kalpeina ja liikuttivat häntä kuin puolin kuiskattu sävel, jonka ääniä on vaikea eroittaa.

Hän muisti lapsuutensa ja aikaisimman nuoruutensa. Hän muisti hyvän ja hyvinvoivan lapsuudenkotinsa, hän muisti kepsuttelunsa kaduilla ja taloissa. Hän oli kohdannut tämän maailman lapsia, iloisia ja suruttomia, helposti nauravia ja pian kyynelensä kuivaavia. Hän kuuli heidän ääntensä kaiun, noiden vanhain, ystävällisten herrain, nuorten miesten: "Päivää. Emma neiti, tuletteko varmasti kylälle tänä iltana?"... "Päivää, Emma neiti! miten te kukoistatte tänään..." Ne olivat iloista väkeä, kelpo väkeä, ja toivoivat hänelle hyvää... Ja kai joku nuori, virkku mies ajatteli sellaistakin, että Emma Farnerista tulisi hieno emäntä mukavaan kotiin.

Ja itse hän ajatteli ennenkaikkea matkaansa ulkomaille, lauluaan, jota tuhannet ihmiset kiehtoutuisivat kuuntelemaan...

Ja niin hän oli tavannut Kjeldin. Ja hän oli tempautunut irti kaikesta. Noista ystävällisistä ihmisistä, heidän suopeudestaan ja ilostaan, laulustaan ja suuresta maailmasta... hän oli seurannut Kjeldiä hänen kummalliseen elämäänsä, hänen pimeään kirkkoonsa... Sillä vaikka he olivat karkoittaneet hänet kaupungin kirkosta, -- kirkossa hän asui, siellä hän oli kotonansa. Mutta siellä oli usein kolkkoa, autiota aina tähtiin saakka, kaukaisiin, juhlallisiin tähtiin.

Voihan olla niin, että hän monta kertaa oli toivonut päiväpaistetta ja kukkia ja keveää iloa ja lempeää kaihoa. Kjeldin luona oli aina hiljaisuus ja valtava tummuus. Hänen valonsa oli purpuraa; se oli liian väkevää muiden ihmisten silmille...

Mitä tapahtui hänelle tähän aikaan? Miksi hän ajatteli sellaista nyt? Merkillistä, hän ei tuntenut entistä itseään enää...

Olihan hän ollut onnellinen Kjeldineen... Niin, olihan hän aina...

Ja nyt hän ei tahtonut mitään tietää, ei mihinkään vastata... Hän ei tahtonut levottomuutta. Hän tahtoi olla hiljaa. Hän ei tahtonut pulmia ajatella...

Hän tahtoi vain muistella kauan sitten menneitä päiviä...

Hän tahtoi muistella lapsuuden-kotiaan. Auringonsädettä, joka hiveli hänen poskeansa, kun hän katseli kadulle vanhanaikaisten ruutujen läpi, kun ikkunalla neilikat puhkesivat, ja verenpisara riiputti raskaita kukkiaan, joita kukkakepit tukivat. Ja noita ihania päiviä puutarhassa hän tahtoi ajatella, jolloin kirsipuista otettiin marjat. Ja joulupuuta makeisineen, ja monia paketteja ja lahjoja...

Nyt kun lähestyvä vanhuus toi hänelle rauhaa, etsi hänen sielunsa halukkaasti nuoruuden puhdasta huolettomuutta.

* * * * *

Vanhuus ja hiljaisuus -- kaikki kalpenee, kelmenee! Miksi ihmiset niin paljon taistelevat ja vaivautuvat?

Antakaamme edes sen, jota rakastamme, olla vapaana.

Kun rouva Kjeld katsoi Gunvoriin, toivoi hän pelkästänsä hyvää, kirkasta päivää. Gunvorin elon ei pitänyt tulla vaikeaksi. Hänen ei pitänyt joutua vakavan taistelun uhriksi. Olihan rouva Kjeld jo itsensä uhrannut... Niin, nainen saattaa uhrata itsensä; mutta hänen lapselleen riittäköön iloa aina.

* * * * *