Part 5

Hänen paras ystävänsä oli Tora Pharo, tuo pitkä, komea Tora, tehtailijan tytär Takatalosta, joka oli muutamia peninkulmia kaupungista vuonolle päin. Tora Pharo oli pääkaupungissa opiskelemassa musiikkia. Hän asui komeasti, pukeutui komeasti, tuhlasi yleensä kovasti rahaa, oli oikeastaan hyvin hemmoiteltu, mutta silti reipas. Ääni hurmaavan ihana, sekä puhuessa että laulaessa. Niin kalpea ja aistikas... Lyhyesti: Gunvor oli häneen suorastaan rakastunut. Hän hymyili riemusta, kun ovikello soi ja hän kuuli Toran äänen. Ja kun hän puolestaan meni Toran luokse -- hän iloitsi, hän kaipasi hengittää ystävättärensä huoneen ilmaa. Sellaisen huoneen! Tora oli itse niin hieno ja ikäänkuin tuoksukas, ja vaikka hänen huoneensa oli hotelli-huone, -- Tora Pharo asui siinä ja hän oli lyönyt siihen oman olemuksensa leiman. Sulouden tuoksukas pilvi leijaili kamarin ilmassa ja omituista mukavuuden tunnetta se henki. Emäntäkin antoi omat huonekalunsa tuolle rikkaalle tytölle, Pharothan maksoivat aina heti, eivätkä koskaan tinkineet laskuja. Ja Tora itse taas oli tuonut sinne maalauksiaan ja silkki-tyynyjään...

Niinpä he istuivatkin siellä puhellen usein tuntikausia, poltellen pari luvatonta sigarrettia ja maistaen lasin viiniä tahi pisaran kultaista likööriä. Tai he lähtivät ajelemaan, taikka pistäysivät kahvilaan syömään leivoksia ja katselemaan ohi-kulkijoita, -- tahi teattereihin, konsertteihin -- ellei sattunut kyläilypaikkoja. Yhdessä he menivät sinnekin; kumpikaan ei mielellään, ellei toinenkin tullut.

Tora oli pelkkää elämää, elämää, aina kaksi, kolme vuorokautta perätysten. Mutta kun tuli päiviä, jolloin ei mikään häntä viekoitellut, niin hän oli untelo. Mahdottoman untelo. Mitenkä hän jaksoikaan maata! Gunvor meni usein hänen luokseen aamulla, jolloin oli itse jo ollut jalkeilla pari kolme tuntia. Hän tuli Toran huoneesen, ja siellä olivat paksut uutimet vielä ikkunain edessä, joku päivänsäde vain välkehti vaasseissa pöydällä ja kuihtuvissa ruusuissa. Ja joku säde leikitsi vuoteen pitseissä, joissa Tora nukkui eikä herännyt. Gunvor istahti joskus siihen häntä katsomaan. Mitenkä hänen kasvonsa, joita uhkea tukka ympäröi, näyttivät joskus suuttuneilta kuin pienen ärsytetyn tyttösen, hupaisa nyrpistys suupielessä, huulet tötteröllä. Miten ne sitten tulivat vakaviksi, kunnes hymykin niille pilkahti... ja sitten ne taas olivat niin laiskat ja uniset. Siinä rupesi Gunvoria usein itseäänkin nukuttamaan.

Kunnes Tora viimeinkin kohottihe ja katsoi ystäväänsä, joka melkein loikoi sohvalla.

"Jokos tulit, Gunvor? Joko olet ollut kauan?"

"Oh, pikkuisen. Kyllä sinä jaksat maata, Tora... kuin karhu."

Tora venyttelihe ja haukoitteli. "Niinpä... niin!... kuin karhu pesässä... niin!"... Hän vääntelehti harmissaan. "Mitäs minä nyt jalkeilla toimittaisin... eihän tässä ole mitään tekemistä."

"Kuules, mitä tehdään, Tora?"

"No?"

"Lähtään laivalla käymään kylpylässä. Kylvetään ja syödään siellä päivällinen... istutaan hetkinen... siellä on hyvää soittoa, ja ehkä tavataan tuttuja."

"Kylpylään... niin, se oli mainio keksintö... oikein pulikoida... Vesi on varmaan hurmaavaa... ja tulee niin hyvä ruokahalu... ah, se oli hyvä keksintö, Gunvor!" Ja nyt tuli uninen Tora rajattoman reippaaksi ja virkuksi. Hän keikahti pois sängystä, sivalsi uutimet ikkunain edestä ja sanoi: "Jumaliste, miten kaunis ilma!" Hän puheli yhtä mittaa, katseli Gunvoriin ja kyseli häneltä minkä mitäkin, hän palmikoi tukkansa notkein, valkein sormin, ja valmistui tuossa tuokiossa.

"Soitonopettajatar odottakoon tänään, minun on mahdoton mennä hänen luokseen tällaisella ilmalla."

Gunvoria nauratti hänen intonsa. "_Tällaisella ilmalla_, sanot? Luulisi tuulevan ja satavan kaatamalla."

"Oh", vastasi Tora, "silloinhan voisikin mennä soittamaan, mutta nyt... nyt minä tahdon ennen kaikkea uida... Hyppäisin veteen vaikka heti."

IV.

Gunvorilla oli paitsi Toraa pari muuta ystävätärtä... Kehenkään heistä hän ei ollut _niin_ ihastunut; mutta hyviä ystäviä he silti olivat. Heidän nimensä: Janna Vik ja Eli Fjelde.

Janna Vik oli siivo ja viisas tyttö. Hän ei ollut suinkaan kaunis. Ehkäpä olisi menetellyt, jos olisi hiukan ymmärtänyt turhamaisuuden taidetta, mutta sitä ei Janna Vik ymmärtänyt rahtuakaan. Siksi törrötti hänen punainen tukkansa aina irtotupsuissa ja hame roikkui hänen kulmikkaalla ruumiillansa niin että kaikki hänen vankat nikamansa pönköttivät. Ja hattu oli sangen usein aivan viistossa tuon peljätyksen yläpäässä, jonka nimi oli Janna Vik.

Hän ei ollut ainoastaan siivo ja viisas tuo Janna. Hän oli luonteeltaan ihailtavan totinen ja reilu. Hän ei vehkeillyt koskaan. Hänen puhetapansa oli yhtä suorasukaista kuin hänen ulkomuotonsa -- joskus häikäilemättömämpää. Hän ei pistänyt koskaan sormiansa peitteeksi, hän ei koskaan kulkenut kiertoteitä. Hän puheli kaikesta auringon alla. Ensin Gunvor ihan peljästyi kuunnellessaan häntä. Mutta vähitellen hän tottui kaikkiin Jannan omituisuuksiin. Janna kun kerran oli sellainen -- ja hän oli pohjaltaan hyvin hyvä.

Janna hautoi levottomassa päässään monia aikeita. Hän tahtoi olla "jotenkin omaa itseään!" kuten hän paukautti. Hänen äitinsä, köyhän yli-opettajan leski, "hyvin vanhankansan nainen", oli kovin huolissaan tyttärensä kasvavista tuumista. Hän puolsi ankarasti katsantokantaansa, että naisen tarkoitus on olla miehen vaimona. "Haha", nauroi silloin Janna, "olisitpa siis tehnyt minusta siltä varalta hiukan suloisemman, äiti... (pää vinossa): ah, hiukan suloisemman... kun aikeesi oli, että miehelle joutuisin. Luuletko, että kukaan minua kosii, kun olen niin morski? Katsoppas minua: onko minun sopivaa olla ihanasti rakastunut kosintakohtauksessa: Ah, miten ihanaa on rakastaa!" Ja kun Janna riutuvan hehkuvasti huokasi nuo sanat, pudisti hän punaista tukkaansa hurjassa kiihkossa ja kietoi käsivartensa ristiin niin että arkipuvun saumat ratisivat. Ja sitten hän nauroi hilpein silmin, koko kuipelo-kasvoillaan.

Janna tahtoi olla "jotenkin itseään", ja hän pääsi siihen onneen. Hän hankki kaikenmoisia töitä. Hän uursi ja puursi ja antoi päivä-opetusta yhtäällä, iltatunteja toisaalla. Hän opetti saksaa, maantiedettä, historiaa, jopa voimisteluakin. Joskus ei hän ehtinyt syömään päivällistäkään. Otti vain pari voileipää ja pullon maitoa eväiksensä ja söi lyhyellä välitunnilla.

Mutta kun hän noista monista päivänsä tunneista pääsi, niin saattoivat nuo iloiset silmät kyllä näyttää väsyneiltä, ja hänen päänsä painui hartiain väliin niin että näytti joskus siltä kuin reima Janna olisi ollut kyyryselkäinen.

Toinen noista, Eli Fjelde, oli pieni, sävyisä tallukka, joka ihaili ystäviänsä. Muuta hän ei tehnytkään, mikäli sitä kukaan huomasi.

Hän ihaili Gunvoria ja myönteli aina kirkkaasti hymyillen mitä Gunvor sanoikin. Hän ihaili Jannaa ja taputti käsiänsä, kun Janna oli oikein huikea. Ja hän ihaili Toraakin, ja hänen katseensa Toran tullessa seuraan oli iloitsevaa jumaloimista.

Hän ei koskaan muistanut itseään. Kun joku puhui hänestä muille tai hänelle itsellensä, niin hän vastaili vähän. Ja jos vielä innokkaammin puhuttiin samasta asiasta, vetäytyi hän ikäänkuin itseensä eikä ymmärtänyt tuon taivaallista. Hän oli niin hassunkurinen. Janna piti hänestä kovin. Nuo kaksi tyttöä, jotka ulkoa päättäen olivat niin erilaisia, olivat hyvin paljon yhdessä. "Minä olen ainoa, joka tunnen oikein Eliä", sanoi Janna kerran Gunvorille. Ja Gunvor huomasi, että Eli oli ainoa ihminen, jota Janna ei koskaan pistellyt.

Gunvor tapasi usein Jannaa ja Eliä. He asuivat kumpikin Gunvorin puolla kaupunkia. Mutta, kuten sanottu: Tora oli aina hänelle numero 1, ja vaikka hän asui aivan kaupungin vastaisessa päässä, kävi hän tapaamassa häntä useammin kuin noita toisia.

Mutta useinkaan ei Gunvor saanut Toraa kävelylle, sillä Tora harjoitteli lujasti musiikkia. Tahi hän sai hänet ulos, jopa kotiinsakin, mutta Tora hyräili ja lauloi koko matkan ja soitteli pianoa Gunvorinkin luona. Hän oli lyhyesti sanoen tavannut Toran "ahkeralla tuulella". Niin, nyt kun on puhuttu niin paljon Jannan aherruksista, niin sopii Torankin ahkeruudesta kertoa. Hänen "ahkeruutensa" ei ole sopiva sana; paremminkin on sanottava: hänen työ-hurjistelunsa. Hänen nuori, kuohuva kiihkonsa lauluun ja sävelten suloiseen juopumukseen. Niin, kun musiikki läheni Toraa, valtasi se hänet kokonaan. Hän eli pelkästään siitä. Hän muuttui ihan toisellaiseksi kuin muulloin. Suupielet värähtelivät hermostuneesti, hän hyräili kiihkoissaan säkeitä, jotka hänestä olivat erikoisen kauniita. Ja kun hän lauloi aiheita, joita hän ajatteli, jäykistyivät hänen kasvonsa ja hänen silmiinsä tuli kaukainen ilme. Ja silloin saattoi puhelias Jannakin tulla hiljaiseksi, ja hän katseli pehmyttä, hienostunutta pianon ääressä istujaa, ja iloiset silmänsä alkoivat tuijottaa, ja menepä ja arvaa, mitä Janna silloin ajatteli! Ja mitä Gunvor ja Eli ajattelivat! Ja itse Tora oli heistä kaikista loitolla. Joskus leikki huolettomasti näppäimillä, joskus imeytyivät hänen sormensa syvälle valkeaan norsunluuhun ja vetivät niistä salattuja sointuja. Ja hänen hieno päänsä keinahteli hiljaa, ja hänen punainen suunsa levitti laulua kuin kukkainen tuoksuansa.

V.

Eräänä päivänä, kun Gunvor tuli Toran luokse, tapasi hän Toran loikomassa sohvallaan tuijottaen suoraan ilmaan. Gunvorin astuessa sisään, hän käänsi päätänsä ja nyökkäsi, mutta jäi loikomaan ja yhä tuijottamaan.

Gunvor kysyi hämmästyneenä: "Miksi sinä noin makaat, Tora?"

Tora kuroitti kättänsä hänelle.

"Istu tuohon, Gunvor", sanoi hän. "Elä huoli minusta. Minä olen tänä päivänä hullu, saat tietää!"

"Hullu? Mitä tarkoitat?"

"Niin, niin... pähkä hullu... hurmaavan hullu."

Hän kuroitti käsiänsä ja väänteli niitä niin että sormet napsahteli. Luuli kahden timanttisormuksen repivän verille hänen ihonsa.

Gunvor innostui: "Mutta mikä sinulla sitten on? Mikä sinulle on tullut?"

Tora hypähti ylös ja katsoi häneen säteilevin silmin: "Oi, eilen, arvaatkos!... tapahtui merkillistä." Hän ei sanonut ensin enempää, mietti kai, lisäsi vihdoin: "Oi, se on liian kaunista kerrottavaksi."

Gunvor hiukan jöröstyi:

"No, sepäs on vaikeaa! Ehkä haluat olla yksin. Niin menen tieheni. Niin että saat ajatella tuota kaunista ja hullua, josta puhut."

"Ei, elä mene!... Voi, nyt sinä suutuit. No, sinä saat kuitenkin sen kuulla... Ainakin saanet kuulla alun... niin nähdään... haluatko lisää... Oi, ei", hän nauroi vallattomasti, "ei auta loukkautuminen. No, kuules nyt. Tiedät kai, etten minä ollut kaupungissa eilen. Ei, minä olin maalla erään isäni ystävän, konsuli Danin luona. Hän ei asu aivan yhtä kaukana täältä kuin isä, hänellä on siellä kaunis huvila. Hän on oikea narisija, ei pidä kaupungista. Hänellä on päässä se veikeä ajatus, että kaupunki on peijannut häntä. 'Se vietävän kaupunki peijasi minua', hän sanoo. En tiedä, mitä hän sillä tarkoittaa. -- Hän käy harvoin kaupungissa; mutta äskettäin hän jälleen kävi ja juoksi jälestäni: 'Päivää, Tora!' sanoo, 'tuo kappasi istuu kuin valettu... kuules', jatkaa sitten, 'menetkö minne keskiviikkona? Oletko vapaa silloin?' 'Keskiviikkona', vastasin ja olin muka miettivinäni, 'ai, niinhän se oli, silloin minun täytyy mennä tuonne maalle konsuli Danin luo'. -- Silloin hän nauroi herttaisesti ja uhkaili: 'Ai sinua, viekas rosvo, ai sinua, kaunis käärme', hän sanoi, 'et sinä ollut aikeissa tulla meille! Mutta menköön tällä kertaa. Nyt sanoit, nyt et siitä pääse. Tule siis varmasti keskiviikkona. Menet laivalle kello puoli kaksitoista, kello yksi saavut meidän laituriin, ja siellä odottaa vaunut'. -- No, minä noudatin neuvoa. Ajoin huvilan pienillä, sievillä korirattailla, joiden edessä oli pieni valkea hevonen... Ja ajatteles, siellä kun oli vieraita... Tunsinhan minä heistä pari, kaupunkilaisia... ja sitten yhtäkkiä seisoi edessäni eräs mies... jota en tuntenut. Hän katsoi minuun, minusta tuntui siltä kuin olisi hän pitänyt minusta. Oh, hän katsoi minuun niin kauan, ja minä katsoin häneen. Meidät tietysti esitettiin toisillemme; mutta ymmärräthän, ei ole niinkään helppoa päästä erilleen niistä, joiden kanssa puhelee... Mutta sen me kumpikin tiesimme: me tahdomme päästä yhteen ja puhelemaan..."

Tora vaikeni. Sitten hän nojausi hiukan kenoon. Hän hymyili hämillään kuin koulutyttö, otti neuvottomana pari keltaista ruusua maljakosta, henki niiden tuoksua, suuteli niitä kauan, ja asetti ne jälleen paikoillensa, yhä hymyillen.

Gunvor pudisti päätänsä. Ystävän levottomuus tarttui häneenkin. "Sinä et ole ihan täyspäinen tänään", sanoi hän ihmetellen, "entäs sitten, Tora?"

Tora painoi leuan käsiinsä ja katseli eteensä.

"On niin vaikeaa kertoa lisää", vastasi hän. "Minä _tahdon_ sen kyllä kertoa, Gunvor... mutta minä en oikein pääse... Niin, näetkös, ah, minun täytyy peittää silmäni kun sitä kerron."

Gunvor tuli kärsimättömäksi. "Ah, elä nyt enää vitkaile, Tora. Tämä ei ole mukavaa. Jos tahdot sen kertoa, niin tahdot, ja jos et tahdo, niin et. Ja sillä hyvä."

Tora näpsähytti käsiänsä ja ikäänkuin hypähti: "No! minä kerron sinulle kaikki. Istutaan nyt yhdessä tässä... näin... pane kätesi minun ympärilleni... kas niin... voin hyvin sinulle sen kertoa, Gunvor... Katsos, niin se kävi: me tahdoimme _välttämättä_ päästä yhteen... ja me pääsimme, se on selvä. Ah, ensimäiset sanat, mitä puhuimme... tuntui kuin olisimme jo tienneet, mitä ajattelimme. Hän -- Michael Holm hänen nimensä on -- kertoi minulle että hän oli juuri palannut Ranskasta polyteknikosta. Niin, me juteltiin ja juteltiin, minä luulen, että sen muut huomasivat. Konsuli Dan katseli meitä ja hymyili minulle ja nyökkäsi päätänsä kuten sanoen: 'Kas vain, kylläpä, sinun onnisti!'... Niin, siltä tuntui minusta."

Tora vaikeni jälleen hetkisen. Sitten hän jatkoi:

"Käynhän minä kyläilyillä ja tanssiaisissa ja muissa; mutta en juuri sen tähden, että minä pitäisin herroista joita siellä tapaan. Minusta on kyllä se mukavaa, että he katsovat minua kun tulen, ja että herätän huomiota; mutta nuo herrat ovat liiaksi... kun pitää tanssia yhden ja jutella toisen kanssa -- Jumala, miten nuo kavaljeerit, joita olen tavannut, ovat kaikki samallaisia... ja miten nuo kohteliaisuudet ja kuhertelut ovat tyhmiä usein... ja sitten tuo 'intressantimpi' väki, joka aina lukee ja touhuaa ja on niin viisasta -- ah, ovathan he kelvon ihmisiä ja uutteria, mutta he eivät näe mitään koko tässä maailmassa, ja miten siivottomia he ovat... astua harppaavat niin että lika räiskyy. Ei, minä en voisi rakastua yhteenkään heistä... Mutta hän... Michael Holm... ah, hänessä mitä lie, josta minä voin hurjistua. Minä en tiedä, mikä siinä koski... mutta hänessä oli tuota käsittämätöntä, jota minä olen niin kauan ajatellut. Hänessä oli sellaista, että hänen luulisi mielestäni hullauttavan naiset... Oh, minun teki mieleni heristää häntä niskasta... Niin! Sellainen vahva, kaunis vartalo! Ja niin blaseerattu mamsellin nokka! Ja sellainen luja leuka! Ja sellainen kaunis suu!... Oh, ihana mies. -- Ei mikään tavallinen mies -- tuollainen sopivaisesti käyttäytyvä ja untelo pohjaltaan. Ei, hän oli kuin raketti, kun sikseen tuli! oli, brutaali, hurmaavan brutaali! Olisitpa nähnyt kotimatkalla. Höyrylaiva puski suoraan laituria vasten niin että oltiin kaikki kaatua. Hänkös komensi, tiedätkös. Kysyi kapteenilta, mikä hän oli, muka. Hahaha, siinä tuli toinen meno... sellaiseen komentoon he eivät siellä olleet tottuneet. Muuten siinä sujui kaikki hyvin, vanhaan tapaan remputellen... Mutta kapteeni tuli ja pyyteli häneltä anteeksi... hän kai pelkäsi, että Michael nostaisi asiasta pahemman häläkän. -- Silloin me tunsimme jo toisemme hyvin, Gunvor... Michael ja minä... me oltiin suoraan sanoen kihloissa."

Tora nyökkäsi: "Niin, hassultahan se kuuluu. Niin, sellainenhan minä olen... en voi noudattaa muita sääntöjä kun niitä, jotka on sisälläni."

"Mutta miten se kävi?... Miten hän kosi?"

"Kosi? Niin, kysyppä sitä. Haha... hän ei suoraan sanoen kosinut ollenkaan... Hän suuteli minua... Niin, ällistele nyt... No, kuule sitten: Mentiin siellä päivälliselle. Minä sain hänet pöytätoverikseni. Ne olivat kai suuremmoiset päivälliset. En muista sitä. Minä vain muistan, että kuuntelin mitä hän puhui, ja vastasin hänelle. Ja katselin häntä. Ensin en tohtinut. Hän katsoi minua puolestaan niin kummallisesti. Mutta sitten minä annoin hänen katsella, ja minä kuten heittäydyin... Ah, minä ikäänkuin vaivuin! -- Päivällisten jälkeen me mentiin hiukan katselemaan taloa. Isäntä näytteli meille sitä. Hän oli tiettävästi hyvin ylpeä 'linnastaan'. Sillä linnaksi minä sanoin hänen taloaan ja luulen, että hän oli mielissään. Oi Herra Jumala, miten kiltti minä tahdoin olla hänelle, kun hän oli pyytänyt minua sinne! -- Kun talo oli nähty, katseltiin puistoa. Ja puisto oli kaunis. Suuria jalavia ja hirveästi kukkia. Ja ansarikin! siellä oli rypäleitä. Siellä oli hirveän kuuma. Aurinkohan paistoi koko päivän. Viiniköynnökset kiipeilivät kuin liaanit... ympäriinsä, joka paikassa,... ja siellä ihan kuin huurusi... haisi niin happamelta... aivan kuin olisivat kaadelleet sinne tynnyrittäin viiniä. Kun se oli katsottu, mentiin jälleen sisään... Minun täytyi luonnollisesti soittaa ja laulaa. Minä luulen, että tein sen hyvin. Tuli iltapuoli. Kukin huvitteli miten parhaaksi näki. Ei oltu kovin tarkkaavaisia, ymmärräthän. Silloin tuli hän luokseni ja katsoi minua ja sanoi verkalleen: 'Tulkaa kävelemään vähän kanssani. Haluatteko, neiti Pharo?' Olisitpa kuullut hänen äänensä, kun hän sanoi sen!' Niin ovelasti, ja kuitenkin tunsi, ettei siinä vastustus auta. Minun _täytyi_ mennä hänen kanssaan... Minä nousin kohta, kun hän sen sanoi. -- 'Minä haluan', vastasin minä... -- Ja sitten me käveltiin puistossa. Ensin me puhuttiin; sitten ei enää voitu. Me oltiin mykkiä, Gunvor... mutta kun vaiettiin: ah, se hiljaisuus oli kummallista. Tuntui kuin olisimme sillä _sanoneet_ kaikki. Minä sanoin: minä rakastan sinua! Minä en tiennyt ennestään, mitä _se_ oli. Mutta nyt tiesin. Ja jos kukaan ennen ei ollut löytänyt sitä sanaa -- minä sen löysin, vaikken sanonut sitä ääneen. Ja vaikeneminen tuli yhä raskaammaksi ja kuumemmaksi kuta kauemmin kuljettiin, ja yhä huusi välillämme: minä rakastan sinua! -- Yhtäkkiä otti hän minua kädestä. Minä en sanonut mitään. Hän katseli sitä. 'Vai niin', sanoi hän, 'vai tämä nopsa käsi se soittaa niin kauniisti'. Ja sitten hän piti käteni."

Gunvor kysyi hiljaa:

"Etkö sinä nykäissyt sitä pois?"

"Enkä nykäissyt, Gunvor. Ja vähän ajan päästä puristi hän sitä vielä kovemmin kuin äsken, ja sitten hän sanoi: 'Mennään ansariin katsomaan viiniköynnöksiä.' -- Me mentiin sinne. Minä muistan nähneeni kaikki viiniköynnökset lasiseiniä vasten. Ja siellä oli ihan kuin vielä sakeampi viinin höyry kuin äsken siellä käydessämme. Minua melkein huimasi. Varsinkin kun olin aivan hänen vieressään. Ja ennenkuin arvasin mitään, tempaisi hän minut rintaansa vasten... 'Minä rakastan Teitä, Tora', sanoi hän. Ja minä en ehtinyt vastata: hän tempaisi minua puoleensa ja suuteli minua lakkaamatta. 'Minä rakastan Teitä', sanoi hän vielä kerta. Oh, Jumalani, Gunvor, silloin tuntui minusta, etten koskaan voi häntä unhoittaa. Ja minusta tuntui, että kaikki se, mitä ennen olin elänyt, odotti vain tätä, joka nyt tapahtui. Sentähden minä olin syönyt ja juonut, sentähden laulanut, sentähden hengittänyt. Eikö se ole kummallista, kun se tuli niin yht'äkkiä."

Gunvor istui hiljaa. Hän tunsi olevansa tässä asiassa niin liikaa. Hän ei pitänyt tuosta vieraasta "miehestä", Michael Holmista.

"Kun sinä voit olla sellainen, Tora!"

Tora katsoi häneen: "Teinkö sinun mielestäsi väärin?"

"En tiedä. Minä en tunne sellaista, Tora."

"No niin", sanoi Tora verkalleen, "mutta nyt me siis olemme tosiaan kihloissa. Mutta muista se. Se kyllä päätettiin. Mutta ymmärräthän, että kihlaus pidetään ensin salassa... joten et saa mainita siitä kellekään... Mutta miten sinä olet tullut hiljaiseksi, Gunvor... sinä näytät niin kovin vakavalta. Oletko minulle vihainen, Gunvor?"

Gunvor vastasi hiljaa:

"Ei, mutta olen pahoillani, Tora. Minusta sinä et ole minulle samallainen kuin ennen."

"Mutta rakas Gunvor... tietysti olen."

"Et, sinä et ole. Olet kuten minulta mennyt."

"Oh, elä nyt turhia!"

Tora kietoi kätensä Gunvorin kaulaan:

"Rakas, ollaanhan me yhtä hyviä ystäviä kuin ennenkin. Sinä olet aina minun paras, paras ystäväni. Sinä ainoastaan."

"Soita nyt jotain, Tora!"

Tora istahti flyygelin ääreen ja soitti kappaleen, josta tiesi Gunvorin pitävän. Gunvor pyysi häntä soittamaan vielä toisen: pienen laulusen, jota hänen äitinsä usein hyräili, hupaisen, vanhanaikuisen laulun. Ja Tora teki hänen mielikseen ja soitti sen kerran, ja alkoi uudestaankin. Mutta silloin hän keskeytti sen yhtäkkiä ja rupesi voiton-riemuisesti soittamaan toista säveltä. Ja hän lauloi laulun, jossa purkausi riemuiten kaikki, mitä hän tunsi. Ja riemu suureni, se julisti koko maailmani iloa, se kohosi ja kohosi, kunnes murtui huutoon: minä rakastan sinua! ja tuo huuto kajahti niin kuumasti ja kiihkeästi, tuhannen kimaltavan flyygelin sävelen seuratessa sitä.

Sitten hän lakkasi ja kääntyi Gunvorin puoleen:

"Minä keksin tämän laulun kerran", sanoi hän, "ja näytin sen opettajattarelle. Hän koetti sitä pianolla ja lauloi sitä varovasti. Haha, sinä et usko, miten tuo sävel ja sanat kuuluivat kauniilta, kun tuo kuipelo niitä lauloi. Ja viimein tuo poloinen kääkkä nyrpisti nenäänsä: 'Hm', sanoi hän, 'minusta tämä laulu ei ole oikein sopiva sellaiselle vallasnaiselle kuin te, neiti Tora...' Oh, Gunvor, eikö se sinusta sovi... eikö se ole kaunis?"

"On", vastasi Gunvor vakavasti, "se on kaunis".

"Onpa on! Minä rakastan sitä!" Hän ryntäsi syleilemään Gunvoria. "Ah, miten kaikki on kaunista", sanoi hän. "Oi, Gunvor, sano nyt, että minäkin olen kaunis!"

VI.

Tora ei ollut enää koskaan uninen. Hän oli tuiki pirteä ja remuava, niin että Gunvorilta meni melkein suunvuoro. Hän ei kyllästynyt enää mihinkään. Hän käveli pitkät matkat, hän kyläili, hän ennen kaikkea innostui musiikkiinsa. "Minun voimani ovat kasvaneet", nauroi hän, "niin sanoi opettajattareni. Niin, minä taidan laulaa nyt paremmin. Minä ikäänkuin ymmärrän kappaleet paremmin. Haha, nehän kertovat Michaelista, kaikkein kauniimmat niistä."

Michael -- hänet hän kohtasi joka paikassa. Soitossa, kävelyllään yksinäisillä teillä, joilla tuli vastaan vain joku hiljainen talonpoika, jota he eivät tunteneet tai vieraspidoissa, joissa harva tiesi heidän tuntevan toisiaan ja jossa he voivat mainiosti "olla piilosilla"... puhella outojen ihmisten kanssa... jopa hyvin tarkkaavasti... ja samalla heittää toisilleen kaikki, mitä heillä oli: suurin, säteilevin silmäyksin... tahi sipaista sivumennen toisiaan... nopeasti kuin salama... lyhyesti, kuumasti puristaa toistensa kättä.

Joskus tuli Gunvor heidän kanssaan sellaisiin tilaisuuksiin. He uskalsivat monesti hänen mielestään liian paljon.

Gunvor ei muuten erikoisesti pitänyt Michael Holmista, mutta hän saattoi taas toisaalta hyvin ymmärtää, että Tora hänestä piti. Ja syy, miksi Gunvor ei hänestä pitänyt, oli kai se, että hän oli riistänyt Toran häneltä.

Sillä niin oli käynyt. Kun Gunvor nyt tapasi Toraa, sanoi Tora kyllä: "Ah, sinäkö se olet, Gunvor, hauska että sinut tapasin!" Mutta kun Gunvor kysyi, mihin Tora oli menossa, niin täytyihän Toran sanoa, että nyt hänen täytyi mennä kohtaamaan Michaelia, ja Tora hyvästeli ja kiisi tiehensä suurin, hajamielisin silmin.

Kerran iltapäivällä yksin kulkiessaan tapasi Gunvor Elin ja Jannan. Hän pyysi heitä luokseen, ja he tulivat. He istuivat Gunvorin huoneessa. Rouva Kjeld tuli sisään ja jutteli heidän kanssaan jonkin aikaa ja kysyi, haluavatko he teetä. Kyllä, kiitoksia, he halusivat. Tuokion päästä toi vanha Maija teen. Rouva Kjeld oli jo mennyt omalle puolelleen.

Janna kysyi heti Gunvorilta: "Mikä Toralle on tullut viime aikoina? Hänestä ei lähde järkevää sanaa... Ja mikä loisto-heitukka se muuten on, jonka kanssa hän kävelee? Mitä hänellä on tekemistä sen kanssa: Michael Holmin?"

"Onko kukaan heitä nähnyt yksissä, Janna?" kysyi Gunvor.