Part 4

Yhtäkkiä tuli hänen ilmeensä sanomattoman helläksi. Hän kohotti heille kättänsä ja tuijotti kummallisesti, suurin silmin heihin:

"Emma, jää hyvästi!... ja sinä Gunvor, pikku tyttöni, lapseni, joka olet rakas! Elä tunne koskaan tuskaa, kultani! Olkoot askeleesi aina kevyet, tiesi kirkas... Kun sinun on kuljettava elämän taival... raskaan elämän... Sinä pieni, valkea tyttönen... Kulje varovasti, elä loukkaa itseäsi!... Oi, minä heittäydyn teräville kiville, jotka voisivat haavoittaa sinua. Sinä et saa haavoittua. Sinun hymysi ei saa kuolla. Tuska on pyhä, mutta sen pyhyys on sinussa jo nyt. Sinun sydämesi on niin hellä, sinun silmäsi tulevat helposti murheellisiksi, ja sinun ohimollasi sykkivät siniset suonet... Sinun on oltava kirkas ja kaunis, rakkaani. Niinkuin eloni olisi pitänyt olla. Lapseni, ole siunattu... siunatut... molemmat."

Hän oli nyt hiljaa, varmaan tiedotonna... Vähän ajan päästä hän mutisi: "Tulee pimeä... ei Rinkilään tänään... mennään kotiin... tulee pimeä ja kylmä... Gunvor... minä en näe sinua..."

Gunvor kumartui hänen puoleensa... samassa hän henkäisi syvästi, ja kuolon kelmeys levisi hänen kasvoillensa.

XI.

Olo tuli niin hiljaiseksi noissa kahdessa pienessä huoneessa. Toisessa oli Kjeld ruumislaudalla ja toisessa istuivat äiti ja tytär. Usein avasi rouva Kjeld ovea, otti Gunvoria kädestä ja meni ruumiin ääreen. Gunvor näki nuo valkeat kasvot: ne olivat teräväpiirteiset ja liikkumattomat. Hänestä tuntui, kun hän katseli noita kasvoja, että jokin käsittämätön tuli hänen läheisyyteensä. Häntä ei ollenkaan peloittanut tuo _kuolema_, josta hän oli kuullut puhuttavan, mutta jota hän ei ollut koskaan nähnyt.

Gunvor oli paljon sisällä. "Mene vähän liikkeelle, rakas Gunvor", sanoi rouva Kjeld, ja Gunvor meni ulos. Miten kaikki nyt oli kummallista ja tuntematonta. Kaikkeen oli tullut jotain uutta, jota Gunvor ei ollut ennen huomannut. Puut tien varrella läpisyttivät lehtiään. Tuontuostakin suhahtivat ne kaikki. Syvä kuiskaus syntyi, kulki niiden läpi ja katosi. Niityllä oli joitakuita kukkia, ja tuolla seisoi se kirjava lehmä, joka aina oli katsoa töllötellyt isää ja häntä, ja tuolla seisoi se hevonen, jolle hän kerran antoi pari hapanta omenaa.

Mutta nyt ei hän enää kulkenut isän kanssa näitä katselemassa. Ja siksi hän tahtoi kotiin...

Ennen oli hänestä kaikki tuntunut hyvältä, valoisalta ilolta, ja hänen kyyneleensä eivät olleet raskaita. Nyt lähestyi häntä elämän suuri kummallisuus. Hän tunsi surun.

Ah, noita iltoja, jotka tulivat kätkemään taloa, pimeyttä, joka hiipi puiston surullisten puiden takaa noihin kahteen pieneen kamariin! Usein illoin ei ollut pelastusta pimeydeltä. Ennen oli pimeys seisoskellut ulkopuolella, nyt se tunkeusi sisään hänen luokseen, aivan hänen nuoreen sieluunsa.

-- Pastori Johannes Kjeld haudattiin hiljaa. Vähän lähetettiin kukkia hänen arkulleen. Ei pidetty puheita hänen haudallaan, mutta eräs kaupungin pappi luki rukouksen. Saatto oli pieni, mutta moni tuossa saatossa kulkevista kiitti sitten, kun hauta oli luotu umpeen, rouva Kjeldiä siitä, mitä hänen mies-vainajansa oli heille ollut. He kiittivät myös Gunvoria. Pari heistä siunasi heitä.

Se tapahtui syksyllä. Pian lankesi lumi Johannes Kjeldin haudalle, ja kukkaset, jotka rouva Kjeld ja Gunvor olivat istuttanet, peittyivät lumen alle. Ja talvinen pimeys ja vilu kattoivat haudan.

Talvi oli pitkä ja kova. Surullisuus ja autius levisi sinä aikana verkalleen Gunvorin sieluun. Hän ei itkenyt enää, hän voi jo hymyilläkin ja jutella ja nauraa; mutta puhelu ja nauru ei ollut nuorta ja elävää.

Päivät menivät. Tuli yksinäinen joulu ja kolkko, vieras uusivuosi...

Päivät menivät menemistänsä. Taivas avartui kevätpuolla. Rouva Kjeld ja Gunvor kävivät joka päivä hoitelemassa hautaa. Niiden kukkasten päälle, jotka rouva Kjeld oli istuttanut viime syksynä, oli hän taputellut multaa, ja hän oli mutissut, että hän toivoi niiden tulevan jälleen keväällä esiin. Nyt ne tulivat. Pienet valkeat, hennot sielut, jotka nukkuivat ja värisivät kalpean päivän paisteessa. Kukkasten viattomat lapset...

Rouva Kjeld istui eräänä päivänä kauan niitä katsellen. Hän sanoi Gunvorille:

"Katso lumikelloja! Sellainen hän oli sisimmältänsä kuin me. Niin hiljainen ja valkea. Ja pohjaltansa niin arka ja herkkä. Ja se on merkillistä, kun ajattelen häntä: Nyt tulee kesä, ja minä aion istuttaa ruusuja tänne haudalle, ja sitten minä haluan sanoa: hän oli sellainenkin kuin nuo ruusut. Ja Jumala ties, kun syksy sitten tulee arkoine kukkineen, jotka tietävät, että niiden pitää kuolla: hän oli myöskin kuin ne. Ja sitten kolkko talvi: minä luulen, että sekin oli hänen sielussansa... Mutta aina myös kukkia, jotka nukkuivat hänessä... ja odottivat, milloin tohtisivat kohota ja aueta."

XII.

Gunvor oli äitinensä ollut kahden koko talven. He olivat puhelleet paljon keskenään. He olivat tulleet hyvin läheisiksi toisilleen. Rouva Kjeld kertoi pohjolan elämästä, sen luonnosta, sen elämän huolista ja vaivoista, pitkistä, tuskallisista odotuksen hetkistä, kun Kjeld oli pappismatkoillaan tuntureilla tahi vaarallisten vuonojen takana; ilosta, kun hän viimeinkin tuli kotiin.

"Olit hyvä, kun otit isän", sanoi Gunvor kerran. "Minä tiedän kyllä, että sinusta olisi tullut suuri laulajatar, jos olisit jatkanut musiikki-alalla."

"Niinpä niin... eihän olisi ollut aivan mahdotonta, etteikö minusta olisi tullut. No, se nyt kävi toisin. Jos en saanut sitä iloa, niin sain muita sen asemasta. Sain ilokseni muun muassa sinut, Gunvor. Ja tiedätkös, että olet kalliisti ostettu. Sinun syntymisesi maksoi ääneni."

"Mutta laulathan sinä vieläkin, äiti."

"Oh, enpä suurin... Mutta kun näen sinun istuvan noin lähelläni... niin en ole pahoillani, vaikka täten puhunkin sen katoamisesta."

"Lauloitko sinä niin hyvin, äiti?"

"Luulenpa... minun ääneni oli syvä, pyöristetty. Ikäänkuin urkujen, sanoi ensimäkien opettajani... no, hänhän oli urkuri... Mutta minä tunsin, että minä lauloin hyvin... Minä tapasin Kjeldin... Niinkuin hän kuunteli, ei kukaan osannut kuunnella. Minä lauloin aina parhaiten kun hän oli kuulemassa. Minä antauduin valtaan, heittäydyin lauluuni. Minä tiesin, että hän ymmärtää kaikki... hienoimmasta hiljaisuudesta hurjimpaan haltioitumukseen... -- Sitten me puheltiin keskenämme. Olisitpa nähnyt, miten tuon sulkeutuneen miehen sielu eli. Olisit nähnyt tuikahduksen toisensa jälkeen. Olisit kuullut hänen äänensä mahtavuuden... tuhannen kertaa voimakkaampaa kuin kaikki iloiset pakinat. Minua veti hänen puoleensa. Tunti sen jälkeen, jolloin olin tavannut hänet, hengitin minä syvästi... Minä pelkäsin tuota uutta voimaa. -- Hän puhui siitä uudesta kutsumuksestaan, johon hän pyrki. Hän aikoi papiksi 'jonnekin sinne pohjois-kulmalle', hän ainoastaan sanoi... Sitten tapahtui se merkillinen. Hän istui jonkin aikaa puhumatta, sitten kääntyi hän minun puoleeni, ja silloin hän oli kalpea: 'Elämäni on muodostunut sellaiseksi, että olen nyt lopuksi alkanut kaivata sinne autioille seuduille pohjoiseen... meren saarrokseen, tunturien sulkuun... Ja sitten te tulette yhtäkkiä, ja hyrskyvä laulunne...' Sitten hän istui hetkisen vaieten, ja sanoi sitten hiljaisemmin: 'Oi ei, kiitokset laulustanne... Ette te minua häirinnyt... Minä lähden sinne pois... Mutta minä muistan usein teidän kummallista lauluanne...' -- Minä en muista, mitä minä vastasin. -- Viikko siitä, kun olimme tavanneet toisemme, kysyi hän, enkö tahtoisi seurata häntä. Minä vastasin: tahdon! aivan suoraan heti, ja äänessäni oli riemu... -- Siitäkös kotiväkeni tuli levottomaksi, sen voit arvata. Minä olin juuri hankitellut lupaa päästäkseni Parisiin ääntäni kehittämään. Isänihän oli vanha, vakavarainen kauppias, ja moisethan ovat usein järkeviä ja pitävät musiikista... joten minulle oli lupa annettu. Ja nyt... aivan heti... tahdoin yhtäkkiä pastorskaksi ja kauas autiolle Ruijan saarelle. -- No, isähän oli taipuisa mies, ja hän näki, että minä tarkoitin totta, ja äiti paremminkin iloitsi muutoksesta... Sitten minä ja Kjeld pidettiin häät, ja koko kaupunki oli jalkeilla, sillä niin pikaisia häitä ei oltu kuunaan nähty... Pari oli parhaiksi tuntenut toisensa kolme viikkoa -- ja he olivat vielä papillisia! -- Sitten me matkustettiin sinne pohjoiseen. Siellä oli yksinäistä ja kolkkoa. Vain muutamia puolipeljästyneitä kaupunkilaisia, jotka olivat muuttaneet sinne hoitamaan tehtäviänsä maakauppiaina ja nimismiehinä... ja loput maleksivia lappalaisia, ja talonpoikia ja kalastajia, jotka asuivat luokse pääsemättömissä... Ja seurakunta tuli joka pyhä vaivaloisesti tunturien tai meren yli... Heissä oli lähimmin sanoen jotakin mystillistä, kun he tyynen hiljaisina sunnuntaina matkustivat kirkkoon ja asettuivat penkkeihin... ja vaikka he saivat tulla myrskyssä ja pyryssäkin... he tulivat kuitenkin.

"Minä en ole koskaan pitänyt huomatuksi tekeytymisestä, sentähden minä kirkossa aina lauloin samalla tavalla kuin muutkin. Mutta kotona minä ilmaisin laululla kaikki, mitä minä tunsin. Minä lauloin kaiken maailman loistosta ja ihanuudesta, ja flyygeli lauloi niin että säveleet kuuluivat kauas ulos... nummille ja kanervikkoon ja metsiin... Väki seisahtui kuuntelemaan. -- Mutta minun täytyi sitten vaieta."

Gunvor kysyi ihmetellen:

"Täytyikö sinun vaieta?"

"Niin, minä itse tahdoin... mieheni elintyö vaati sitä. Nuo rikkaan elämän suuret sävelet tuottivat tuskaa niille pohjolan asukkaille."

"Miten ne voivat tuottaa niille tuskaa?"

"Oi, lapseni, nyt kun minä olen tässä, on minun vaikea sitä selittää. Mutta kun minä olin siellä, niin minä ymmärsin sen. Me puheltiin Kjeldin kanssa siitä. 'Sinun laulussasi virtaa elämä niin voimakkaana. Nämä köyhät eivät siedä sen loistoa. Minä tiedän kyllä', lisäsi hän, 'maailman sana on: köyhä väistyköön rikkaan tieltä. Minun mielestäni rikkaan on väistyttävä köyhän tieltä'. -- 'Niin minustakin. Minä en nyt enää laula'. -- -- Mutta eräänä päivänä minä seisoin asumattomassa huoneessa, joka oli järven puolella. 'Täällä minä voin laulaa', ajattelin minä, 'täällä minä voin laulaa kaikesta, mikä on rikasta ja ihanaa... Täällä ei sitä kuule kukaan muu kuin Herramme... ja hän istuu taivaassaan ja katselee meihin tänne ja ymmärtää kaiken... No, minä lauloin siellä. Huoneessa oli keltaiset uutimet ja tapetit, joissa oli juoksevia kyttiä. Minä lauloin niin, että minusta tuntui kuin olisivat huoneen kytät seisattuneet... Minä lauloin kaiken, mitä minä tiesin. Kjeld tuli huoneeseen ja istahti luokseni. -- 'Miten ne, jotka kirjoittivat nämä laulut, ovat olleet rauhattomia', sanoi hän kerran, 'miten he ovat olleet uskonnollisia... Miten he ovat rakastaneet elämää, löytämättä sitä, ja pyrkineet korkeinta kohti'. -- Toisen kerran hän sanoi vakavasti: 'Miten me ihmiset olemme kummallisia. Oi jospa me voisimme tuntea toisiamme paremmin... Nyt minä kuuntelen sinun laulujasi, Emma, ja minä ymmärrän ne. Jos minä en olisi tavannut sinua, en olisi oppinut sinua tuntemaan... jos minä vain kerran jonakin iltana olisin kulkenut siitä ohitse... olisin kuullut nämä laulut, ja olisin ehkä niitä vihannut'."

* * * * *

"Minä en uskonut, että koskaan joutuisin laulamaan kellekään seurakuntalaisistamme... Mutta sitten sattui jotakin... -- Kuten äsken sanoin: kirkossa minä lauloin hillitysti. Moni vanha emäntä oli tosin sanonut minulle: 'Sinä laulat kauniisti kuin Herran enkeli'; mutta yleensä se meni huomaamatta. -- Mutta sitten; tuli eräs sunnuntai. Se oli rippipyhä. Ehtoollisvieraat tulivat. Minä näen yhä vielä ne edessäni: siellä oli vankkoja miehiä rasitetuin kasvoin ja arvoituksellisin katsein... ja joillakuilla heistä oli valtavat otsat... Ja siellä oli myöskin pientä, kuihtunutta väkeä, joka oli nähnyt nälkää kaiken ikänsä, ja värissyt vilua ja maleksinut, ja istui nyt siinä tuijottaen ihmetellen hopeakalkkia, jossa oli Jumalan verta, ja paistavaa rasiata, jossa oli Jumalan ruumis. Ja siellä oli ryppyisiä mummoja, joiden posket olivat painuneet ja silmät kärsivälliset... ja he pelkäsivät niin että tuskin tiesivät, tohtisivatko lähestyä alttaria...

"Ja vanhan kirkon urut alkoivat soida... ja soittivat tuota vanhaa virttä: 'Agnus Dei nobis miserere...' Sinä muistat, että Kjeld luki sen joskus latinaksi... mutta meidänkin kielellämme se on ihana. -- Ja Kjeld kiersi alttarilla ja antoi heille leipää ja viiniä. He katsoivat ylös, monen silmä murtui, muutamat tuijottivat tuskallisesti eteensä, muutamat näyttivät siltä kuin olisivat lepoa isonneet. Ja melkein kaikki istuivat hiljaa, jäykin ilmein, kun leipä ja viini oli heille annettu; heidän sielunsa tunsivat korkeutta ja pelkoa -- minä näin sen. Ja minä ajattelin: tein oikein, kun en laulanut tämän maailman lauluja heille... he eivät oikeastaan elä maan päällä... he elävät meren ja luotojen ja ulappain välillä... ja yksinäisiä ovat he kaikki... Miten mielelläni minä tahtoisin näyttää heille pimeyden valona!... Ja minun sydämeni täyttyi niin, etten minä enää sitä kestänyt. Minä lauloin virren kovalla äänellä, niin että mielestäni iki-vanha sävel kohousi kuin valkea silta, joka vei syvyydestä ja yksinäisyydestä ja köyhyydestä korkealle, kunnes se päättyi taivaan hohtoon. -- Minä lauloin sen monta kertaa. Siellä oli paljon rippiväkeä. Minä kuulin hiljaista itkua. Minun sieluni tuli niin hiljaiseksi, ja aivan tuntematon tunne heräsi minussa, Gunvor... Sillä kaikkein kummallisin, mitä olen kokenut, tapahtui... kaikkienhan on joskus koettava jotakin selittämätöntä... niin, Gunvor, yhtäkkiä minä tunsin liikkuvan itsessäni... Sinä liikuit minussa, juuri sillä hetkellä sinä liikuit minussa ensimäistä kertaa."

Rouva Kjeld vaikeni hetkisen, ja jatkoi:

"Jumala paratkoon... minä kerron niin paljon sinulle tästä. Mutta voithan kuulla. Sinä olet kyllin viisas... Minä lauloin usein kirkossa sen pyhän jälkeen, ja väki kuunteli ja lauloi itsekin... Sitten minun täytyi keskeyttää, Gunvor kulta. Minun täytyi pysytellä kotona, sillä sinä olit tuleva maailmaan... minä olin suoraan tunnustaen kuolemaisillani kun sinä tulit... mutta minä jäin kuitenkin eloon... ja niin meitä oli pappilassa kolme...

"Ei sinullakaan ollut hyvä, kun sinä tulit, sen voit uskoa... Kätilö sanoi, että jos synnytys olisi kestänyt kymmentä minuuttia kauemmin, niin et olisi tullut elävänä maailmaan... Sinua pikku raukkaa... -- Niin, sinä olit tosiaan huono, voit uskoa. Sinä et ääntänyt yhtäkään. Mutta sitten otti kätilö sinut, kuuletko, ja keikutti ja pyöräytteli ja taputteli sinua... suoraan sanoen pieneen takalistoosi... ja silloin sait sinä ilmaa... ja sitten sinä huusit ja kiruit, sen tiedät."

Gunvor nauroi:

"Oi sinua, äiti, mitä sinä juttelet... ja kerrot paljon sellaista ihanaa... Sinä olet varmaan ollut kaunis, äiti, ja jotakin omanlaistasi... Minä ymmärrän hyvin, että isä rakastui juuri sinuun... Minä rakastun sinuun yhä enemmän päivä päivältä, äiti."

Rouva Kjeld vastasi hiljaa:

"Sinä olet aina pitänyt enimmän isästäsi, Gunvor. Ja siinä olet ollut oikeassa. Hän oli niin viisas ja hyvä, sinun isäsi. Minä uskon kyllä, että voin olla hyvä tavallani, mutta isäsi oli toisella tavalla kuin me muut... -- Mutta nyt meidän täytyy seista yhdessä, Gunvor, ja sinun on koetettava pitää minusta oikein paljon... Minä pidän niin kovasti sinusta, lapseni."

XIII.

"Minä luulen, että sinulle tulee ikävä täällä hiljaisessa kaupungissa", sanoi rouva Kjeld eräänä päivänä Gunvorille. "Nyt on kesä, ja päivät ovat valoisat. Mutta kolmen kuukauden päästä tulee syyspimeä. Ja silloin syntyy monta surullista ajatusta... Eikö sinun mielestäsi olisi parasta, että lähtisimme täältä pois?"

"Oletko sinä ajatellut sitä, äiti?"

"Kyllä, olenpa... Minä olen ajatellut lähteä täältä pääkaupunkiin... Onhan siellä minulla joitakuita tuttuja. Se nyt on niin merkillistä. Kaiken maailman ihmisethän joutuvat lopulta aina sinne."

"Niin, että sinä olet ajatellut muuttaa täältä ainaiseksi?"

"Niin, niin olen. Täällä -- mitä varten me oikeastaan asuisimme täällä? Nämä ihmiset eivät ole ystäviämme? Ohutveristä, pieni-rotuista kansaa nämä ihmiset. Sinulle, joka olet nuori, on tämä muutos terveellistä."

Gunvor ajatteli. Hänen sieluaan liikuttivat niin monet tunteet. Hän tunsi omituista, arkaa surua ajatellessaan, että he nyt jättäisivät tämän kaupungin tuttuine paikkoineen ja muistoineen, joita heillä siellä oli.

Mutta tähän suruun yhtyi myöskin jokin versova odotus, joka melkein ihmetytti häntä itseänsä. Pääkaupunkiin! Hän oli kuullut ja lukenut siitä niin paljon. Suuri kaupunki elämän-pyörteineen... jossa voi tapahtua niin paljon eriskummallista.

Äiti ja tytär keskustelivat tarkemmin asiasta, ja tuli ilmi, että rouva Kjeld oli jo tiedustellut siellä asuntoa... Eräs serkku, jota hän muuten ei paljoa tuntenut, oli luvannut auttaa häntä...

Gunvor istui yhä ajatuksissaan:

"Siten me siis jätetään isän hauta", sanoi hän viimein.

"Niin kyllä... mutta sitä hoidetaan, Gunvor..."

Rouva Kjeld varmensi päätöstään:

"Sanon sinulle suoraan, että minä olen päättänyt muuttaa sinun tähtesi, Gunvor. _Minä_ kyllä voisin asua täällä lopun ikääni. Mutta minä luulen, että sinun ei ole enää jäätävä tänne. Sinä riutuisit täällä ja ajattelisit kaikkia tapahtuneita. Ja se voisi olla sinulle vaarallista... Sinä olet niin hellämielinen; mutta sinä voisit painua täällä suremaan ja muistelemaan, niin että sinusta tulisi kalpea ja elämän-arka. Ja elämä on elettävä, Gunvor."

Rouva Kjeld lähetteli ja sai kirjeitä hyvän aikaa sen jälkeen, ja hän valmisti Gunvoria matkaan. Eräänä päivänä iltapuolella odotti Gunvoria kotona yllätys; kun hän tuli perhehuoneeseen, näki hän siellä vanhahtavan herrasmiehen.

"Tämä on sinun enosi, Gunvor", sanoi rouva Kjeld. Ja herra nousi ja suuteli Gunvoria otsalle: "Kas miten suuri ja reipas sisarentyttö minulla on", sanoi hän hymyillen.

Ystävällinen eno jäi kaupunkiin ja autteli uutterasti varustauduttaessa. Hän tuli mukaan, kun Gunvor viimeisenä iltana, jota he viettivät kaupungissa, lähti äidin kanssa isän haudalle.

Mutta varhain seuraavana aamuna, juuri kun aurinko nousi, Gunvor heräsi ja siinä loikoessaan ajatteli. Yhtäkkiä hän nousi vuoteesta ja pukeutui kiireesti. Ja kylmähkönä aamuna hän meni aivan yksin haudalle, istahti sen ääreen ja jätti hyvästinsä. Sitten poimi hän haudalta joitakuita kukkia, jotka vielä olivat kosteat lokakuunyön säästeliäästä kasteesta, ja meni kotiin niitä hellävaroen kantaen. Hänen ja äidin oli matkustettava höyrylaivalla kolmen tunnin päästä.

TOINEN KIRJA

I.

Serkku näytti olevansa käytännöllinen nainen. Hän oli vuokrannut valoisan ja tilavan huoneiston kaupungin syrjällä Oslossa. [Oslon vuono = Kristianian vuono. Suom.] Se oli aivan sellainen kuin rouva Kjeld halusikin: kolme huonetta ja pieni neitsytkammio. Kaksi noista huoneista oli melkoisen suuria.

Johannes Kjeldin viimeisinä ikävuosina olivat he kolme, isä, äiti ja tytär, olleet ylen säästäviä, melkeinpä eläneet puutteessa. Vähäiset säästövarat riittivät noin ja näin, ja Kjeld ei tuntenut vaimonsa sukulaisia niin paljoa, että olisi huolinut heiltä apua. Rouva Kjeldin veli tuli, ja hän näki enemmän kuin sanoi. Hän järjesti siskon asiat sille tolalle, että hän saattoi kohdata tulevaisuutta huomattavitta huolitta.

Niissä kahdessa pienessä huoneessa, joissa Kjeldit olivat asuneet senjälkeen kun Kjeld otti eron virasta, oli kovin vähän huonekaluja. Ne tuskin täyttivät uudessa kodissa yhden huoneen. Rouva Kjeldin veli riensi nytkin auttamaan. Hän lähetti koko kuormalliset huonekaluja ja tarve-esineitä: "Sinulla on oikeus ne ottaa", kirjoitti hän. Ja kun rouva Kjeld niitä paremmin tarkasteli, niin hän huomasi, että ne kaikki olivat lapsuudenkodin kapineita. Vanhoja, lujia mahonkisia huonekaluja ja paljon tuollaisia pikku esineitä, joita kulkee melkein aina perintönä vanhoissa rantakaupunkien laivanvarustaja- ja kauppiassuvuissa. Niissä oli vanha lyönti-kello, siellä oli harvinaismuotoisia kukkamaljakkoja, siellä oli prässättyjä kukkia lasin alla puitteissa, ja käsinommeltuja kuvia: "Munkki kedolla astelee" ja "Peura, peura, pakene pois, ettei kyttä saada vois." Rouva Kjeld aivan heltyi. Hän muisti niin paljon noihin pikkuesineihin kiintyvää. Niin, moniin herran vuosiin hän ei ollut niitä muistanutkaan, ja nyt ne palasivat jälleen.

Tosiaan rouva Kjeld sai pienen oikein sievän kodin. Paikan, jossa voi levätä. Hän lepäsikin nyt, tuo rouva Kjeld. Joskus hän läksi käymään vanhojen tuttujen luona -- muuten istui hän melkein aina huoneessaan ommellen tai lukien. Kunnes Gunvor tuli kotiin ja kertoi jotakin: mitä hän oli nähnyt ja kokenut. Ja Gunvor koki usein jotakin. Aina niin vakavista asioista alkaen kuin että "olin vähällä jäädä hevosten jalkoihin", -- sellaisiin turhamaisuuksiin saakka kuin: "kokonaista kolme herraa sanoi, kun menin ohitse: katsopas, miten paksu tukka tuolla on! Ja yksi sanoi oikein: katsoppas, miten _kaunis_ tukka! Nytpä minä alan ylpeillä, äiti."

Mutta rouva Kjeld hymyili ja vastasi:

"No, ole nyt vain hyvilläsi, Gunvor,... se virkistää niin ihmisen mieltä."

II.

Rouva Emma Kjeld tapasi täällä useita nuoruudenystäviään. Häntä ja Gunvoria pyydettiin useinkin vieraisille. Rouva Kjeld viihtyi paremmin kotona, mutta Gunvoria hän pyysi menemään, ja Gunvor meni ja huvittelihe aina suuresti. Ja nämä tuttavuudet johtivat yhä uusiin, joten hän, ennenkuin aavistikaan, pian eli oikeaa kemu- ja juhla-elämää.

Vanha Maija kävi häntä aina kotiin noutamassa. Vanha Maija -- jälleen on nyt mainittava rouva Kjeldin veljeä: hän oli lähettänyt siskolleen tuon vanhan uskotun palvelijan. Niin, vanha Maija kävi noutamassa. Istuskeli leveänä ja mahtavana keittiöissä -- usein tuntikausia. Hän itse tahtoi istua. Kerrankin sattui joukko olemaan erikoisen iloisella päällä, ja pidot kestivät kauemmin kuin oletettiin, joten isäntä tuli keittiöön ja sanoi muorille: "Menkää nyt vaan kotiin, Maija, kyllä me toimitetaan neiti Kjeld hyvin kotiin." Mutta Maija ei virkkanut ensin mitään; hän pyörähytteli vaan silmiään ja ajatteli pitkään, ja vihdoin tuli: "Taitaa vaan pitää rouvaa totella. Hän sanoi, että minun on tuotava neiti kotiin."

Ja tuo siisti vanhus oli niin huolehtivan näköinen ja kunnioitusta herättävä, että häntä täytyi totella.

"Neiti Kjeld, ette pääse. Te ette saa tulla vaunuillamme. Tuolla ovellahan on vanha lohikäärme, mullistelee silmiään. Hän ei irroita kynsiänsä Teistä."

Aina ei Gunvor kulkenut suinkaan kevein sydämin kotiin tuon vakavan Maijan vieressä. Hänen sielunsa: liikehti levottomana. Sadat sanat, hohtavat katseet, hymyt, jotka olivat hänelle kohdistetut -- ne riemuitsivat vielä hänen sielussaan ja saattoivat hänet haluamaan elämää ja onnea.

"Ihan totta puhuen, Maija, minusta olisi ollut hauskempaa, kun ne muut olisivat tuoneet minut hevosella kotiin. Tämä pitkä tie sinne meille asti sinun kanssasi -- se on liian pitkä, näetkös! Ensi kerralla minä suostun hevoskyytiin, kun tarjoovat, ja silloin olet hyvä etkä mene sotkemaan asiaa, Maija."

Maija ei vastannut mitään, tahi hymähti enintään lyhyesti: "Hm." Menepä ja arvaa, mitä hän aprikoi. Hän katseli suoraan eteensä, mutta hän ei hellittänyt eikä luvannut sanallakaan seuraavalla kerralla käyttäytyä toisin.

Ja Gunvor antoi hänen vaieta. Olihan hänellä niin paljon muistelemista ja ajattelemista tätä pitkää tietä tallustettaessa. Ehkäpä siinä samassa myös muisti, että sillaikaa kun hän pyöri sellaisessa ilossa, istui vanha Maija parka keittiössä odottaen häntä. Ja nyreys päättyi siihen, että kun he tulivat kotiin, Gunvor sanoi Maijalle hyvääyötä ja kiitokset saattamisesta.

Mennessään kamariin äidin huoneen kautta hän suuteli äitiänsä, joka horteessa hiljaa kuiskasi hänelle hyvääyötä.

Mutta pienessä huoneessansa Gunvor sitten valvoi ja ajatteli, ennenkuin vaipui uneen. Hän näki yhä nuo juhlapukuiset vieraat, ja hän kuuli puheen iloisen sorinan -- uuden elämän, joka oli nyt hänelle avautunut.

III.