Part 3

Kjeldin kummastukseksi pyysi kaupungin tyttökoulun johtajatar, neiti Baume, häntä kouluunsa opettamaan historiaa ja äidinkieltä. Hän ei tuntenut neiti Baumea, hän tiesi vain, että hän oli monessa suhteessa omituinen, oli vanha ja miehekäs, ja sitkeä, kun sai jonkun ajatuksen päähänsä.

Hän suostui ilolla tarjoukseen ja ryhtyi opetustoimeensa.

Ensimäisistä opetustunneistaan alkaen hän oli toimekas ja innokas. Hän oli huomaavinaan, että oppilaat kuuntelivat tarkkaavasti häntä. Tuollaiset nuoret tytöt, miten ne saattoivatkaan katsella häntä hartaasti ja kysellä... Tätä väärin-ymmärtämystä, jonka esineenä hän nyt oli, -- ooh, sitä ei varmaan kestäisi kauan! Ihmiset oppisivat tuntemaan, mitä hän tarkoitti ja tahtoi. He oppisivat tuntemaan, ettei hän ollut sitä lajia, että ajatteli vain itseänsä. Eikä myöskään mikään piru eikä "kyklooppi", joksi piispa Cato oli sanonut häntä... kuten hän sittemmin oli kuullut.

Mutta jo muutaman päivän päästä näki rouva Kjeld, ettei hän ollut niin toivehikas enää. Rouva Kjeld ei udellut häneltä syitä; mutta hän huomasi monista hänen puheistansa, että koulun opettajat olivat hänelle vihamielisiä. "Sitä ei sinun pitäisi hämmästyä", sanoi rouva. "En minä hämmästykään", vastasi hän. "Mutta ihmiset ovat sittenkin ehkä hidasälyisempiä ja pahempia kuin tiesin."

Eräänä iltana meni Johannes Kjeld aikaisin levolle. Hän oli hyvin väsynyt sinä iltana. Kun rouva Kjeld vähän aikaa sen jälkeen meni nukkumaan, huomasi hän neljä viisi kirjelappua, jotka olivat makuuhuoneen lattialla. Hän otti ne maasta ja katseli niitä. Mitäs kirjeitä nämä olivat? Hän ei tuntenut niitä ennestään... Yhtäkkiä hän ymmärsi. Ne olivat kai pudonneet Kjeldin taskusta, kun hän oli tarkastellut miehensä vaatteita.

Kirjeet olivat nimettömiä. Eräs lähettäjä kutsui itseänsä "huolestuneeksi Kristuksen ystäväksi." Toinen "uskovaiseksi kristityksi." Kaikki he olivat yhtämieltä siitä, että Kjeld oli epäkristillinen ja epäuskoinen. Kaikki ne olivat kirjoitetut väärennetyllä käsi-alalla. "Kas niin, miten nuo kirjaimet valehtelevat", ajatteli rouva Kjeld; "kas, miten raukkamaisesti ja häijysti ne ovat kirjoitetut! Hyi, miten innoittavaa!"

Erääsen kirjeeseen hänen huomionsa erityisesti kiintyi. Siinä sanottiin: "Te hävitätte neiti Baumen koulun. Siitä on alinomaa eronnut oppilaita sitten kun te ryhdyitte toimeenne. Te tunnette neiti Baumen; kun hän on kerran sanonut sanansa, niin hän sen pitää. Toivomme nyt nähdä, aiotteko käyttää hyväksenne hänen luotettavuuttaan tuhotaksenne hänen elämänsä työn."

Rouva Kjeld luki kaikki nuo kirjeet, ja illan hiljaisuudessa hän tunsi tuskan lähestyvän itseänsä ja valtaavan hänet. Tuo tuska teki olon niin hiljaiseksi. Ainoastaan sydän hänen rinnassaan tykytti... Hän tunsi olevansa niin yksin... Hyljätyiksi tuleminen uhkasi heitä kauhuillaan. Ihmiset eivät tahtoisi enää olla heidän parissaan... he väistyisivät heidän edestänsä. Eikä se rajoittuisi ainoastaan häneen ja Kjeldiin. Se hylkäys kohdistuisi laajemmalta, heidän lapsiinsa... Gunvorista tulisi sellaisen miehen tytär, joka ei ollut sellainen kuin muut; hänestä tulisi ehkä olento, joka on muukalainen maan päällä.

Jo nyt tuo hylkäystuomio oli huomattavissa. Kun rouva Kjeld tahtoi olla rehellinen, niin oli häntä solvattu, monellakin tavalla. Katseella, käytöksellä _ne_, joiden tuttu hän oli ollut...

Mutta sen _hän_ kyllä kestäisi, ja Kjeld kestäisi sen... Mutta Gunvor, joka oli vielä lapsi, -- pitikö hänenkin kärsiä loukkauksia?... Hän oli äskettäin puhunut äidilleen kahdesta ystävättärestään, jotka olivat olleet pahoja hänelle. Jotka olivat sanoneet, etteivät he tahdo olla hänen seurassaan enää, sentähden että hän oli pastori Kjeldin tytär, sellaisen kauhean vapaa-ajattelijan... Rouva Kjeld oli silloin ottanut Gunvorin kahden kesken puheilleen: "Rakas Gunvor, lupaa tehdä niinkuin minä pyydän... elä puhu tästä isälle. Ja jos joku vielä sanoo jotakin sellaista, niin tule aina kertomaan minulle... elä sano _milloinkaan_ sellaista isälle. Ole kiltti ja iloinen, kun olet hänen seurassaan... olethan?... niin sinä teet hänetkin iloiseksi."

Sillä kertaa oli rouva Kjeld ajatellut: "se asettuu siitä kyllä, kaikki kyllä paranee..." Nyt istui hän tässä nämä kirjeet kädessä. Hän katseli vielä kerran noita kieroja, valheellisia kirjaimia... moinen kauna, moinen salattu kataluus kauhisti häntä...

Vihdoin hän meni vuoteesen; mutta hän ei saanut unta. Hän luuli Kjeldin varmasti nukkuvan. Siksi hän ei ollut varuillansa. Hän huokasi raskaasti muutaman kerran, vaikeasti kuten ainakin ihminen, joka kaipaa lepoa. Silloin hän kuuli yhtäkkiä Kjeldin sanovan: "Etkö saa unta, Emma?" Hän vastasi: "Minä, kyllä, mutta minä luulin, että sinä nukuit." "Minä heräsin juuri. Minä kuulin sinun huokaavan. Pelkäätkö sinä, Emma?" "Minä luulen, että niitä on, jotka ovat sinulle pahoja, Kjeld."

He vaikenivat kumpikin hetkisen. Kunnes Kjeld sanoi:

"Niin, onhan niitä, jotka ovat minulle pahoja. Ja nyt minä olen peloissani, Emma. En itseni tähden, vaan sinun ja Gunvorin."

Hän lisäsi:

"Miehen, joka aikoo uskaltaa jotakin, pitäisi olla yksin."

"Me pysymme sinun luonasi, Kjeld. Ja pian tulevat muutkin sinun luoksesi."

"Ne eivät tule. Minä huomaan, että he kokoutuvat minua vastaan... Kun minä olisin edes yhtynyt johonkin puolueesen. Tai jos minulla olisi jonkinlaista seurakuntaa. Minulla ei ole ja tuskin saan. Useimpain pyrkimykset ovat minulle vieraat. He ovat omalla tavallaan onnellisia. Minä en voi heille antaa mitään."

Kjeld vaikeni vähäksi aikaa, mutta jatkoi sitten:

"Kuuleppas, Emma... Minulle tulee usein niin ikävä sinne kotiin, pohjolaan. Se väki tuntisi minut kyllä. Vaikken minä olekaan pappi. Hetki vain, ja he tuntisivat minut kuin ennenkin. -- Minä kaipaan lepoa; siellä niiden ihmisten parissa. Ja minä kaipaan sen seudun luontoa. Merta, -- kun se alkoi meuruta. Usein tuli myrsky sellaisella voimalla, että minä kauhistuin ilmain avaruutta. Oletko seissut tähti-yössä, kun myrsky raivoaa. Myrsky ei ole peloittava, kun taivas on sakeassa pilvessä, se on kauheampi taivaan ollessa tähdessä. Siinä huimaa! Sinä pelkäät tähtien syöksyvän räiskinällä maahan, ja koko maailman palavan... -- Mutta katsos tätä seutua! Mikä ero! Tämä ihmiskultuuri ei ole jaksanut tehdä kuin kaupunki-pahaisen, kun jo yksinäisyyden juhla katoaa sieluista, kun jo ihmiset tulevat pieniksi ja pöyhkiksi... vaikka pitäisi, tulla suuriksi ja hiljaisiksi. -- Minulla ei ole tosiaan mitään sanomista näille monille. Mutta minä luulen, että minulla on jotakin harvoille. Minä muistan sen kirkko raukan siellä pohjolassa. Monta kertaa minä näin silmä-parin tuijottavan itseeni... kauko-näköisen silmä-parin. Ja usein minä olin puhuessani kuulevinani kalpeain huulten mutinaa. -- ... Mutta nyt minä en enää puhu, Emma. Minä häiritsen sinun untasi. Koeta nyt levätä... koeta nyt nukkua."

VI.

Koulussa oleminen ei kuitenkaan käynyt päinsä.

Johannes Kjeld kiitti neiti Baumea luottamuksesta ja luopui tunneistansa. Hänestä tuntui siltä, kuin olisi neiti Baumekin pohjaltaan ajatellut, että hän oli käsittämätön mies, mutta onneton, joten häntä piti auttaa. Kjeld oli sitäpaitsi saanut varmasti kuulla puhuttavan, että hän hävitti koulun mainetta, jolla oli hyvä, kristillinen kaiku.

Hän ajatteli jo oman koulunsa perustamisesta; mutta hänellä ei ollut varoja moiseen, ja hän tiesi, että se muidenkin vastusten tähden olisi mahdotonta...

Hän huomasi, miten arkoja ihmiset olivat. Joku kyllä myönsi hänen olevan oikeassa jossakin suhteessa; mutta sitä he toki eivät tohtineet lausua julki. Kaikki pysyttelivät varovasti kuoressaan ja varjelivat omaansa: asemaansa, kolikoitaan, arvoaan. He pelkäsivät uskaltaa mitään, jos he olivat toista mieltä kuin muut. Ja mitä oli usko ja vakaumus noille? He tunnustivat tosin sitä kirkossaan, mutta oikeastaan heillä ja uskolla, vakaumuksella ei ollut mitään yhteistä.

Hän oli joskus masennuksissa. Tuntui kuin olisivat ne voimat, jotka hänellä oli ja joita hän ei saanut käyttää, purkautuneet häneen itseensä, sisäänpäin, ja lyöneet hänen sielunsa pitkäksi aikaa raskasmieliseksi. Hän sanoi eräänä iltana:

"Minä olen kuin huuhkaja. Minä olen piillyt pimeässä ja uneksinut ihmisistä. Minä en oikeastaan tuntenut heitä. Voin palata pimeyteen ja miettiä jälleen."

Mutta vähän ajan päästä hän kuiskasi:

"Mutta on jotakin... jotakin siinä, jota tunnen. Minä tiedän, että minä en ole erehtynyt."

Hän painui jälleen kirjoihinsa. Ja ajatuksiinsa. Hiljaisina öinä, luettuaan kunnes uupui, tai kun ajatukset tulivat tukaliksi, hän avasi ikkunan ja katseli taivaan tähtiä. Hänestä tuntui siltä, että hänellä oli oikeus tähtiä katsella. Ne kiersivät siellä hiljaista kiertoaan. Nuo liekehtivät auringot, yksinäinen, rauhallinen planeetta, ehkäpä punainen Merkurius tai suuri Jupiter... Tuolla aivan alhaalla Sirius, Kointähti, jota keskiajan viisaat pelkäsivät... josta olivat kuulevinaan hämäriä, epä-inhimillisiä huutoja. Ja halki taivaan veti linnunrata miljoonia kaukaisia utujaan ja auringoitaan lukemattomine, näkymättömine planeetteineen ja kuineen... Koko säteilevä ikuisuus...

VII.

Eräänä päivänä tuli Kjeld perhehuoneesen ja näki, että Gunvor istui ikkunan ääressä silmät punaisina, niinkuin olisi itkenyt. Isä kyseli häneltä, ja sai vihdoin viimeinkin tietää, että Gunvorille olivat pahoja koulussa. "Mitä ne on sinulle tehneet, Gunvor?" Ei, Gunvor oli luvannut äidille, ettei hän kerro. Kjeld meni keittiöön, jossa rouva Kjeld askaroi... "Sinun pitää antaa Gunvorin kertoa minulle totuus, Emma", sanoi hän, "minä en tarvitse sääliä, tiedä se; mutta Gunvoria meidän täytyy suojella raakuutta vastaan." "Minä olisin kyllä puhunut sinulle siitä", vastasi rouva Kjeld. Hän meni sisään Gunvorin luo ja sanoi rauhallisesti: "Kerro nyt isälle kaikki, Gunvor".

Ja Gunvor kertoi opettajattaresta, joka oli ollut hänelle paha, kun hän ei osannut piplianhistoriaansa. "Eipä vainkaan, sinä et tietystikään luule tarvitsevasi Jumalan sanaa!" sanoi opettajatar. Silloin painoi Gunvor päänsä alas, sillä hän huomasi, että luokka kuunteli hiljaa ja kaikki katselivat häntä...

Ja välitunnilla oli kaksi tyttöä huutanut hänen takanaan: "Vapaa-ajattelijan likka!"... ja toinen heistä oli vielä Petra, jonka kanssa he olivat olleet hyviä ystäviä...

"Sinä et mene enää kouluun", sanoi Kjeld hiljaa. Hän oli hyvin kalpea ja hänen oli vaikea puhua. "Isä luettaa sinua tästä alkaen."

Hän nousi ja meni ulos. Rouva Kjeld näki, että hän suitsusi vihastusta. Rouva meni jäljestä: "Kjeld!" huusi hän, "elä nyt sure tätä niin kovin!" Kjeld kääntyi: "Ooh, ihmiset!" mutisi hän, "sekä suuret että pienet... nyt heidät tunnen."

Jo samana päivänä alkoi Kjeld luettaa Gunvoria. Hän ihastui ja hämmästyi huomatessaan, miten älykäs ja nopsa hän oli. Hän opetti tyttärelleen maantietoa ja historiaa. Raamatunhistoriaakin, mutta ensimäisiltä lehdiltä... Kun he olivat lukeneet, lähtivät he pienelle kävelylle tuttua tietä pitkin...

Tästälähin opetti Johannes Kjeld joka päivä Gunvoria, ja lukemisen jälkeen he aina kävelivät yhdessä... Se oli sellainen iso, reipas tyttö, tuo Gunvor, ja hän puheli koko ajan ja kyseli isältään kaiken maailman asioita. Ja isä vastasi kaikkeen, hän seurasi tarkkaavasti hänen silmiensä tähystelyä. Hän arvasi aina, mitä Gunvor tarkoitti.

Vähitellen lyhenivät isän ja tyttären luku-tunnit ja kävely-ajat pitenivät. Kjeld piti tuosta kävelystä tyttärensä kanssa. Ilta ehti, ja sen hillitty valo oli kuin silmä, joka levollisesti sulkeutui yön tullen. He kulkivat hiljallensa, usein aina "Rinkilään" asti, joka oli kahden vanhan puun ympärille rakennettu penkki kauniilla näköala-paikalla. Kjeld vastasi Gunvorille ja ajatteli monesti itse samalla aikaa. Melkein koko ajan puheli pikku tyttönen isälleen. Hän ihmetteli kaikkea ja tahtoi tietää syitä, ja isä vastasi. Kehkeytyvä sielu puhui valveilla olevalle ja taistelevalle. Hänen lapselliset kysymyksensä, jotka koskivat kaikkea, mitä hän näki, kuulostivat niin raikkailta ja eläviltä. Usein ne tuntuivat aivan salaperäisiltä. Ne kiilsivät kuin kastetta. Ne olivat niin tiedottomia ja puhtaita, nuo kysymykset, kuin kukkanen, joka aikaisen aamun sarastaessa aukeaa. Nuo puoli-avoimet huulet vetivät kysyessään niin keveästi henkeä...

Kjeld vastasi kaikkiin noihin kysymyksiin, samalla itse ajatellen. Se lapsellinen pakina ei häntä häirinnyt. Se muistutti luontoa hänestä. Se sulausi hänen hartauteensa.

"Minä tiedän vähän sinun olennostasi, Jumala", ajatteli hän. "Pikku Gunvorin mielestä minä olen viisas ja suuri. Hän tahtoo ylentäytyä minun puoleeni... Ja minä tahdon ylentäytyä sinun puoleesi ja tavoittaa sinua... -- Nyt on olentoni niin tyyni, minä ymmärrän niin paljon. Kun minä pidän Gunvorin hentoa kättä kädessäni, niin tunnen rajatonta hellyyttä! Kaikki maan päällä on vaivattua, kaikki taistelee, kaikki rukoilee. Raateleva villipetokin anelee sinulta ruokaa poikasilleen. Tahi lilja, joka ylenee syvyydestä ja mudasta aurinkoa kohti. Oi sinua, maailman suurta rukousta! Kaiken elollisen hurjasta auringon- ja elämänpyyteestä aina raskautetun sielun kirkastuksenkaipuusen saakka."

* * * * *

Kun he pääsivät "Rinkilään", eivät he suinkaan aina heti kääntyneet takaisin kotiin. Ei, monesti he istuivat siellä melkoisen kauan. Gunvor istui silloin tavallisesti rauhallisesti isänsä rinnalla ja katseli maisemaa. Sieltä tuli joskus saaren takaa laiva lyhdyt loistaen, tai kaukana ulapalla sytytettiin majakka, ja siellä se sitten vilkutteli... sellaiset nähtävät ansaitsivat kyllä kyselemistä...

Mutta yhtä useinkaan ei Gunvor pysynyt rauhassa penkillä. Hän juoksenteli siinä lähistöllä töyryn alla, jossa oli ennen ollut suomaata. Jos ei ilta ollut kovin pimeä, oli siellä paljon hänellä näkemistä. Siellä oli pitkiä, polttavia viholaisia, ja ohdakkeita, joissa oli punaiset kukat, ja suuria yöperhoja liitelemässä viholaisissa ja kukissa. Ja jos hän käänsi jonkun ison kiven, joita siellä oli, niin sen alla vilisi satajalkaisia ja pistiäisiä. Silloin hän huusi ja pyysi isää tulemaan katsomaan. Ja Kjeld tuli. Ja kerran hänen täytyi tulla minkä kerkisi, sillä kiven alla oli mahdottoman suuri, vaalea kastemato. Ja siitä piti hänen jutella Gunvorille... missä se asui, ja mikä se oli olentoansa.

* * * * *

Joskus oli Gunvor surullinen. Silloin kun joku hänen koulu-ystäviänsä kulki nyrjöttäen hänen ohitsensa, tahi kun hän itse oli kulkenut koulun aita-viertä ja kuullut ystävätärtensä huutavan ja nauravan ja ilakoivan välitunnilla.

Mutta yleensä hän oli iloinen. Miksipä hän ei olisi ollut? Hän oli niin nuori, ja hänen terve ruumiinsa kehittyi ja varttui. Hänen verensä oli niin voimakasta ja punaista. Se juoksi niin vilkkaasti suonissa. Ja mieli oli niin nuori. Se ei voinut olla alakuloinen. Kyyneleet, joita hän joskus itki, kuivuivat niin pian. Miksipä hän oikeastaan itki? Kas, tuossahan istui kissa kynnyksellä, ja tuollahan kasvoivat puut kuin kasvoivatkin. Ja isä ja äiti olivat hänen. Ja tänä iltana lähdetään "Rinkilään"... niin, tänä iltana lähtee äitikin mukaan.

Isä ja äiti -- hän tuki heitä kirkkaalla mielellään. Hänen reippaat askeleensa, hänen raikas äänensä kaiuttelivat kotia. Kun he näkivät hänen kasvonsa, hänen olemuksensa, kun he kuulivat hänen naurunsa ja hänen sanainsa hälinän -- tuntui kuin he olisivat nauttineet maan povesta kumpuavan lähteen vettä, puhdasta ja kirkasta ja valheetonta.

VIII.

Kjeld alkoi saada rauhaa. Gunvor tuotti hänen sielullensa paljon askaretta. Kjeld ei kiristänyt hänen sieluansa vierailla ja opituilla käsitteillä eikä tiedoilla. Hän antoi hänen herääväin ajatustensa hiljalleen ja luonnollisesti omistaa itselleen sen, mitä ne näkivät ja etsivät.

Gunvor oli hänen rauhansa, kukkaisensa, vihreä nurmennukkansa.

Mutta hänen sielussaan toimi muitakin voimia. Yksinäisten Jumala antoi hänelle muuta, minkä hyväksi vaikuttaa. Hän kuuli usein kaukaisten äänten kutsuntaa. Ne eivät kaikuneet päivän touhua, hetken puuhia. Hän kuunteli muuta, joka ilmaisi hänelle itsensä.

Nuo äänet kutsuivat häntä usein ihmisten luo, joiden harhautuneet sielut kulkivat kumman kummallisia polkuja. Hän sai tietää seikkoja, joita hän ei ollut osannut kuvitellakaan. Jotka usein aivan mykistivät hänet. Hän sai tietää outoja rikkomuksia, suuria pulmia. Hän seisoi usein kuin syvyyden partaalla, jossa usvat väikkyivät ja onnettomuutta ennustavat tähdet heiastelivat. Hänet noudettiin joskus kuolinvuoteen ääreen, missä hänelle kuiskattiin: "Ymmärrätkös _sitä_, Johannes Kjeld? Minä pyysin sinua tänne, että sinä saisit kuunnella, mitä sanon. Minä en tahtonut muita kaupungin pappeja. Ne eivät ymmärtäisi, mistä tässä on kysymys... ne kysyisivät ainoastaan, kadunko minä... kadunko tätä pimeää elämätä, jota en voi selittää. Minä, joka aina olen halannut valkeuden onnea... Ymmärrätkö minua, Johannes Kjeld? Minä katselin sinun kasvojasi ja silmiäsi ennen, kun tapasin sinua. Minusta tuntui, kuin olisin tuntenut sinut. Käsitätkö minua? Voitko opastaa minua nyt? Ja tahdotko pitää kädestäni, kun minun pian on kuoltava?"

Mutta kun kuoleva puhui elämästänsä, saattoi yht'äkkiä valo pilkahtaa noista usvista, valo, joka häikäisi kuin salama ja aukaisi tien pitkän matkan päähän. Ja Kjeld oli näkevinään pilkahduksen Jumalaakin siellä. Ja hän ummisti silmänsä ja kumarsi päänsä, ja hän polvistui maahan ja puhui kuolevalle, ja hänen äänessään kajahti voitto. Ja hän piti kuolevan kättä kädessänsä, kunnes viimeinen taistelu oli taisteltu.

IX.

Meidän elomme syöstiin yöhön ja häpeään, kun me halusimme tavoittaa suurta iloa. Osaksemme annettiin odottaa ja kuulostella kukonlaulua, tähystellä yötaivaan tähdenlentoja, tuokioisina valon muistoina...

Tarvitsetteko kaupungissa vartiata?

Niin, me tarvitsemme. Ja sinun toimesi on valvoa makaavia, ettei heidän tavaratansa ryöstetä eikä heidän turvallista untansa häiritä.

Ottakaa sitten vartiaisenne toinen mies; taikka etsikää vahdeiksenne nuuskivia verikoiria. Minä en ole huoletonten unen enkä rikkaitten mammonan vartia.

Mitä sinä sitten pyrit?

Minä tahdon nähdä kodittomia ja rauhattomia. Minä tahdon kuulla suurta levottomuutta, joka kätkeyy yöhön. Minä tahdon tuijottaa hiljaisten silmiin, ja minä tahdon hiipiä hyljättyjen askelissa, ja minä tahdon käydä nimetönten majoissa.

Täällä kulkevat maallisen elon raskaasti varustetut sotilaat. He puuskuttavat suurten ottelujensa väsymyksestä. Kuulkaa heidän astuntaansa!

Minä rakastan tuskaa. Kun minä kuulen sen äänen, kuuntelen minä kuin ylkä, joka kuulee rakastettunsa äänen. Tässä elon tuskassa minä astun armopöytään. Ja tämän punaisen alttarin ääressä minä syön Vapahtajan ruumista, ja juon hänen vertansa.

X.

Oli hiljainen, vieno syyskuun ilta. Kylmä, hento viima kävi ilmassa ja yhtyi vanhaan, maahan puutuneesen kesän lämpöön, joka uhkuili vielä männiköistä pohjan puolla ja aavoilta niityiltä, joilla viimeiset syysi heinät oli pantu raoille...

Gunvor oli kävelyllä isänsä kanssa. He eivät olleet vielä ehtineet "Rinkilän" puoli-matkaankaan, kun Johannes Kjeld pysähtyi ja henkäisi syvästi. Hän oli tullut hyvin kalpeaksi, ja hän katseli levottomasti ympärilleen. Gunvor ei tullut huomanneeksi hänen levottomuuttaan ja kalpenemistaan. Gunvor hymyili ja veti häntä kädestä: "Tule nyt, isä!" Kjeld vastasi: "Minä luulen, että nyt on käännyttävä." Mutta Gunvor nauroi kirkasta nauruansa: "Ei, ei, isä... meidänhän on mentävä 'Rinkilään'..." Ja hän juoksi edellä ja heitteli sääriänsä niin että helmat hulmusivat. Johannes Kjeld hymyili heikosti... "Mutta Gunvor", mutisi hän, "mitenkä sinä käyttäydyt. Sinun on muistettava, että olet pian iso, varttunut tyttö." Mutta Gunvor oli: huima tänä iltana: "Rinkilän penkille! Rinkilän penkille!..."

Kjeld seisoi vielä paikallaan ja huohotti, mutta jo keveämmin. Hänen kasvonsa olivat jälleen saaneet värinsä. Hän vastasi: "No, niin, niin, lapseni, mennään sitten Rinkilään. Mutta tulekin sitten tänne ja ole siivolla."

Gunvor tuli ja otti isäänsä käsipuolesta, ja hän asteli yhtä-jalkaa isänsä kanssa ja puheli, ja hän oli pelkkää hyvää tuulta. He kävelivät pois kotoa päin. Aurinko oli nyt laskenut, ja pilkkoisen pimeä tullut... Männikössä raakkui pari varista...

Mutta monta askelta he eivät ehtineet kulkea, kun Johannes Kjeld seisattui uudestaan ja äkillisemmin kuin äsken. Hän oli taas kalvennut ja hengitti raskaasti. Toisella kädellä hän painoi rintaansa.

Nyt Gunvor huomasi. Hän katsoi isäänsä. Hänen tyttös-kasvonsa tulivat vakaviksi ja peljästyneen näköisiksi.

"Mutta mikä sinulla on, isä? Etkö sinä ole terve? Sinä näytät niin sairaalta, isä?"

"Minä olen hiukan väsynyt, Gunvor kulta. Kyllä se tästä selviää. Istahdetaan hetkiseksi tähän."

He istuivat kivelle tienpuoleen. Tyttö piti koko ajan isänsä kättä ja katsoi huolissaan häntä... "Rakas isä! Rakas isä!... ehkä sinä olet kipeä!"

"Toivon, että se selviää, Gunvor... Toivon, että se selviää... kunhan vain saan istua vähän..."

He istuivat siinä vähän aikaa. Tyttö taputteli isäänsä toisella kädellään, pidellen häntä toisella kädestä. "Mihin koskee, isä? Anna minun taputtaa siihen paikkaan, johon koskee... niin helpoittaa, isä."

He istuivat muutaman silmänräpäyksen vielä. Gunvor katseli koko ajan isäänsä. Vihdoin sanoi Johannes Kjeld:

"No niin, Gunvor... nyt täytyy minun koettaa taas yrittää. Kauniit kiitokset, kun olit niin nopsa auttamaan minua."

He lähtivät jälleen tielle. Kjeld sanoi:

"Niin, niin... nyt meidän täytyy mennä kotiin, Gunvor."

Tyttö vastasi hiljaisesti:

"Niinhän meidän täytynee." Hän vaikeni hetkisen ja lisäsi: "Se on niin surullista, isä! Minä olin niin iloinen, että sinä ja minä mentäisiin Rinkilään katselemaan maisemaa... ja sinä tulit niin huonoksi."

"Oo, kyllä kai minä paranen... sitten kävellään taas Rinkilään, se on varma... Mutta nyt minä olen hyvin väsynyt, Gunvor..."

He kulkivat kotiin päin. Ei aivan niin ripeästi kuin tavallisesti. Silloin tällöin täytyi Kjeldin pysähtyä levähtämään. Sillä tavoin seisoessaan näytti kerran, kuin jokin ajatus pilkahtavan hänen päähänsä. Ja hän katsoi Gunvoria. Ja hänen silmänsä tarkastelivat hyväilevästi, hellästi tuota hennonlaista tyttöä kiireestä kantaan. Sitten hän suuteli häntä otsalle, ja he jatkoivat matkaansa.

Kun he tulivat kotiin, näytti Kjeld ensin melkein entiseltään. Mutta yhtäkkiä hän lyyhähti istuessaan lamaan. Rouva Kjeld hypähti peljästyneenä ylös.

"Sydämen laita on nyt huonosti", mutisi Johannes Kjeld, "minulla se oli monta vuotta sitten... Mutta ei niin rajua kuin nyt... on kovat tuskat... tuntuu kuin jotain olisi mennyt rikki rinnassa..."

He auttoivat hänet vuoteesen. Hän oli kovin levoton. He lähettivät noutamaan lääkäriä. Hän tuli ja tutki Kjeldin tarkoin, antoi hänelle monta morfiiniruiskutusta. Sitten raukesi Kjeld lepoon. Hän nukkui ja heräsi vasta seuraavana aamuna. Silloin hän oli hyvin selvä, ja tuskia ei ollut juuri lainkaan. Hän puheli rouva Kjeldin ja Gunvorin kanssa. Rouva Kjeld toi hänelle kirjeen, joka oli juuri tullut. Kjeld avasi kirjeen ja luki sen tarkkaavaisesti...

"Se on merkillinen kirje", sanoi hän hiljaa, "se on eräältä nuorelta papilta... hän oli siellä pappeinkokouksessa... 'Nyt minä alan vähän ymmärtää, mitä te sanoitte, Johannes Kjeld', hän kirjoittaa, 'minä en ole kuullut viime aikoina mitään teistä, mutta sitä en ihmettele. Ensi ponnistuskin, jolla ihminen voi saavuttaa suuren vakaumuksen, maksaa usein hänen henkensä. Ensimäinen, kallis saavutus kajahtaa senvuoksi usein vain kuolinhuudolta, niin että ihmiset kauhistuvat ja karkoittavat hänet pois. Minä en unhoita teitä enkä teidän puhettanne, Johannes Kjeld, ja minä kiitän teitä siitä, mitä te minulle annoitte'..."

Kjeld tuijotti vuoteessaan kauan tuohon kirjeesen. Yhtäkkiä hän sanoi: "On sittenkin joitakuita, joille minä tahtoisin mielelläni jättää hyvästit, Emma... niin, sinun on saatava se tietää... Minä olen tuntenut koko ajan, minä en enää tästä nouse. Sinä ja Gunvor! Kiitokset teille kummallekin... -- En minä pelkää", mutisi hän,... "en minä pelkää kuolemaa..."

Hän vaikeni vähän aikaa. Rouva Kjeldistä hän näytti kalpenevan.