Part 14

Hän oli vuoteessa pari viikkoa. Grögaard kiiruhti joka päivä hengästyksissään konttorista ja istui hänen luonansa. Hän oli niin ihastunut Gunvoriin ja poikaansa. Hän saattoi katsella tuota pikku tenavaa kaiken aikansa, minkä hän oli vapaana, vaikka kuinka kauan. Hän autteli myöskin Gunvoria öisin, hyssytellen pienokaista. Se oli hänelle helppoa, sillä hän valvoi viereisessä huoneessa yötyössä ja kuuli, jos mitä sattui. Monena yönä, jolloin poika oli levoton, hän istui se sylissä ja hyräili ja hyssytteli sitä.

Gunvor pääsi jälleen jalkeille ja oli jo aika reipas, kun Grögaard eräänä päivänä tunsi olevansa kipeä. Hän oli vilustunut ja hänellä oli kuumetta. Hän aikoi mennä seuraavana aamuna konttoriin, mutta jalat eivät kantaneet. Päivällä alkoi vielä kova päänkivistys.

Hän oli vuoteenomana koko viikon, ja kun hän siitä pääsi, oli hän hyvin heikko. Hän ryki yhä, vaikka entistä vähemmän. Kului joku päivä, ja hän oli melkoisen terve, ja käänteli innokkaasti teostansa, ja hän iloitsi pojasta, joka kasvoi, ja hän punnitsi pojan ja kirjoitti painon muistiin ja vertaili entisiä ja teki laskelmia...

Mutta sitten hän alkoi taas raihnastella. Tuontuostakin hän kärsi kovia pistoksia, ja joskus ahdisti ankara yskänpuuska. "Minulla mahtaa olla liian kylmä siellä vanhassa, mädänneessä konttorissa", sanoi hän harmistuneena. "Lattia on niin kylmä, että torakatkin köntistyvät... Ja seinistä hohkaa aina sellainen häijy, kostea kylmä..."

"Sinun pitää mennä lääkäriin", sanoi Gunvor monta kertaa.

Mutta Grögaard ei tahtonut. Hän ei sietänyt Gunvorin sitä sanovankaan. "Se on kai vaan, mitä lie, sitkeää vilustumista", sanoi hän, "kyllä se menee aikanaan."

Mutta se ei mennyt. Hän oli usein hyvin heikko konttoriin lähtiessään, ja silloin, kun hän työskenteli toisessa huoneessa, näki Gunvor, että hän usein tapasi kuvettansa kuten siinä olisi ollut kipua.

Gunvor arveli lopulta käsittävänsä, että Grögaard suorastaan pelkäsi mennä lääkäriin. Eräänä iltana, kun Gunvor oikein hartaasti pyysi häntä menemään, tuli hänen silmiinsä aivan epätoivon ilme. "Ei, ei", kuiskasi hän, "mitä se auttaisi? Lääkäri sanoisi, etten minä enää saa olla siellä konttorissa enkä työskennelläkään niin paljoa illoin, mutta niin on nyt asia, että minun _täytyy_. Ja hän ehkä neuvoisi minua matkustamaan jonnekin ja parantamaan itseäni sanatoriossa... Ei, anna minun nyt olla itsepintainen. Niin ehkä saan säästetyksi rahaa, ja sitten matkustetaan kesäksi yhdessä johonkin sanatorioon... tai ainakin johonkin maataloon..."

Mutta eräänä aamuna hän ei jaksanut nousta vuoteesta. Noudettiin lääkäri. Hän vaikeni ja oli vakava Grögaardia tutkiessaan. Ja Grögaard katsoi niin merkillisesti lääkäriin. Ikäänkuin teuras, aavistaen, että joutuu uhriksi. Hän ei kysellyt lääkäriltä tarkempaa. Ja lääkäri sanoi ainoastaan: "Oletteko jo kauan rykinyt?" Grögaard vastasi: "En nykyään, mutta vuosia sitten... silloin kärsin hengenahdistusta, ja oli pistoksiakin... Mutta, kuten sanottu: ei ole ollut mitään vaivaa siitä lähtien... Ja minä olen kaikin tavoin koettanut voimistua, oikonut käsiäni, hengittänyt syvään, kävellyt... joten nyt en luulisi olevani huonompi kuin muutkaan." Lääkäri vastasi: "Hm, se kylmä konttori ei ole ollut terveydeksi." Grögaard vastasi ainoastaan: "Niin, mitäpä muuta voi? Minä olin virassa siellä." "Ei, ei", vastasi lääkäri. "Saadaanhan nyt nähdä", lisäsi hän. "Olette nyt kyllä huononlainen, mutta ette saa antaa luontonne lannistua." "Minä olen odottanut lämpimiä ilmoja", virkkoi Grögaard. "Sillä siitä paranin viime kerralla." "Toivokaamme, että parantuu nytkin", vastasi lääkäri. Hän kirjoitti pari kolme reseptiä, antoi ohjeita ja hyvästeli. Gunvor saattoi häntä portaille. "Miten hän voi?" kysyi Gunvor. Lääkäri kääntyi hänen puoleensa: "Haluatteko tietää toden?" kysyi hän. "Haluan", vastasi Gunvor varmasti. "Hänellä on pitkälle kehittynyt keuhko-tuberkuloosi." Gunvor sammalsi: "Onko se jo vaarallista?" "On", vastasi lääkäri hiljaa. "Ettekö luule hänen paranevan, herra tohtori?" "Ei voi sanoa", vastasi lääkäri hiljaa. "Hyvästi... Minä käyn pian uudestaan."

Gunvor jäi pitkäksi aikaa siihen seisomaan. Hän ei oikein ollut tajuissaan...

XIII.

Päiviä meni, mutta Grögaardin tauti ei helpoittanut. Eräänä yönä tuli kuume, ja hän houraili. Aamulla hän oli selvä, mutta hyvin hiljainen. Kun Gunvor istui hänen vuoteensa ääressä, sanoi hän: "Minä ajattelen tässä loikoessani. Kun minä heräsin tänään, en jaksanut käsittää mitään... en edes, missä olin. Ja minun on ollut niin kummallista kaiken aikaa siitä alkaen... Nyt pitää sinun saada tietää, etten minä enää usko paranevani. Ei, minä tunnen sen itsessäni... ja minä huomasin sen tohtorista viime kerralla. Minä pyysin häntä puhumaan suunsa puhtaaksi; sinä tiedät, että lääkärit tunnustavat harvoin rintatautisille... no, mutta hän läheni melkein tunnustusta... Niin, että _senhän_ minä aioin sanoa. Kun minä nyt kuolen, niin käy sinun ja pojan asema kutakuinkin vaikeaksi. Sinulla ei ole enää minua tukenani... Minä luulen, että meidän täytyy mennä naimisiin, Gunvor... Sinun ja pojan tähden täytyy meidän se tehdä. Ja siis täytyy pyytää paria ystävää... todistajiksi, ja mihin tarvitaan. Pidä muuten huolta, ettei pappi ryhdy liikoihin muodollisuuksiin ja loruihin... Sano sille, että minä olen hyvin sairas."

Sitten hän ajatteli vähän aikaa.

"Näytä häntä minulle", pyysi hän hiljaa. "Näytä poikaa minulle."

Ja Gunvor toi lapsen. Pienokainen avasi suutaan, ja katseli eteensä kirkkain silmin, ja ojensi pieniä käsiään isää kohti ja nauroi hupaisesti. "Katsoppas vaan", kuiskasi Grögaard hiljaa hurmautuneena, "se jo ihan nauraa! Sepäs on aikaista, Gunvor. Anna minun taputella sitä... Mutta elä tuo sitä liian lähelle, etten huou sitä kohti. Se ei ole hyvä."

Rintatautisen valkeilla käsillä hän kosketti hiukan pienokaisen tukkaa, ja oikoi villaista mekkoa. Ja hän pudisti päätänsä kuin ihaillen ihmeellistä näkyä: "Ikuinen elämä, siinä!... Ikuinen elämä!"... Ja sitten hiukan huolestuneena: "Mutta vienetpä pois sen nyt. Ehkä se vilustuu."

* * * * *

Määrättiin päivä, jolloin pappi oli tuleva. Janna Vik, Erik Midtgaard ja pari muuta Grögaardin ystävää pyydettiin tilaisuuteen.

Sen päivän edellinen yö oli Grögaardille vaikea. Hänen kasvonsa olivat kiihkeän punaiset, hän ryki kovasti ja sylki paljon verta. Nautittuaan paljon unijuomaa, hän sai unta, ja kun hän aamulla heräsi, voi hän paremmin. "Tänäänhän ne tulevat", sanoi hän innoissaan. "En tahdo olla makuulla, kun ne tulevat. Turaa minua lujasti, jos ei muuta voida. Anna tyynyjä ja peittoja ympärilleni. Mutta lojua minä en tahdo. Anna nousta vaan."

Vähän ajan päästä tuli lääkäri, ja Grögaard pyysi häneltäkin päästä ylös. "Enhän minä siitä pahene, tohtori. Mehän voimme lämmittää uunia hyvästi." Tohtori antoi luvan: "No, Herra Jumala", sanoi hän, "kun Te nyt sitä niin haluatte. Miten Te muuten voitte?" Hän tutki häntä, ja neuvoi, miten hänet oli vaatteilla varattava, kun hän pääsi istumaan. Kun hän meni, seurasi Gunvor häntä portaille. "Minä en voi kieltää häneltä sitä iloa," sanoi lääkäri, "hän huononee auttamattomasti. Toinenkin keuhko on pahoin vialla. Hän voi suoraan sanoen kuolla koska tahansa... No, taidan kuitenkin uskoa, että hän elää vielä joitakuita päiviä. Minä en vain ymmärrä, että hän jaksaa haluta pois vuoteesta. Mahtaa olla kovin lujatahtoinen."

Gunvor meni sisään ja pyysi äitiä avuksensa. Ja he veivät Grögaardin vuoteesta uunin luo, joka oli täytetty hiilillä niin että hohti punaisena luukun yläpuolta. Hänen ympärilleen käärittiin vaippoja. Tuoli, jossa hän istui, tehtiin niin mukavaksi kuin voitiin. Hänestä oli hyvä siinä istua. "Nyt pääsin taas ylös", sanoi hän, "antakaa minun nyt rauhassa istua tässä."

Ovikello soi. Janna Vik ja Erik Midtgaard tulivat, ja nuo muut pari ystävää tulivat kohta jälestä. Janna näytti tavallista huonommalta, ja hänen oli vaikea vastata, kun Grögaard puhutteli häntä: "Ei, tuolle Jannalle täytyy jotakin keksiä", sanoi hän; "Jannahan ihan pilaa itsensä. Sinun pitää hoitaa itseäsi, Janna... Sinä olet liian hillitön... aherrat liiaksi aina. -- Niin, niin", jatkoi hän sitten hiljaa, kuten säästellen itseään, "minä olen hyvilläni, kun te tulitte, niin että saan hiukan puhella teidän kanssanne... ja keventää hieman sydäntäni. Tehän tiedätte, mikä meillä on tänään tekeillä. Me aiomme köyristyä. Laskea asiattomia sisään. Hetken päästä tulee pappi, jota en ole nähnyt ennen. Hän ottaa tutkintonsa ja parin ulkoa opitun tunnustuksensa nojalla vastaan minun ja Gunvorin julistukset... No, me teemme sen Gunvorin ja pikku poikamme tähden. Tohtori arvelee, että olen mennyttä miestä, enkä tohdi heitä jättää yksin tukalaan asemaan..."

Hänet keskeytti kuuluva soitto. Tulija oli pappi, nuori, rauhallinen mies, jossa ei huomannut mitään erikoisesti papillista. Rouva Kjeld, joka oli käynyt hänen luonaan pyytämässä häntä tulemaan, oli jo puhellut hänen kanssaan. Pappi sanoi itse: "Minä tiedän, että olette hyvin sairas, herra kandidaatti." Ja hän toimitti vihkimisen hiljaa ja lyhyesti.

"Eikö teillä ole muuta, josta ehkä haluaisitte minun kanssani puhua?"

Jan Grögaard vastasi:

"Ei, herra pastori."

Pastori jatkoi:

"Ettekö mahdollisesti haluaisi puhua kanssani sielunne tilasta. Tahikka Jumalasta. Minä mielelläni koettaisin palvella Teitä."

Jan Grögaard vastasi hiljaa:

"Kiitän hyvästä tarkoituksestanne, herra pastori. Mutta minä tiedän, etten minä hyödy mitään opistanne, ja minä olen varma siitä, ettette halua ymmärtää minua."

Pappi vaikeni, hyvästeli ja meni. Grögaard lausui: "Hän oli muuten parempi kuin enimmät papit, joita olen nähnyt... No niin, nytpä on sekin asia selvä. Ja me olemme köyristyneet, kuten kunnon ihmisten pitää. No, sitä iloa he eivät olisi saaneet, jollei sairaus ja raihnaus olisi tullut. Ja he ovat ne minulle tuottaneet. He eivät antaneet minun olla rauhassa. Ja he saivatkin hävitetyksi parhaan, mitä minulla oli. Sen, jonka sain, kun Gunvorin tapasin... Niin, mitenkä ne sen hävittivätkään! Protakolliin meidän piti, -- tahi meiltä vietäisiin työ ja leipä. Protakolliin, protakolliin, suureen kirjaan rekistereineen ja lukuineen. Eikö tämä tuhma ja kylmä ja nenäkkään järkevä protakolla ole oikea meidän yhteiskunnallisen huolenpitomme symbolum? Miksi ei ole juhlaveisua, jonka loppusäkeinä toistuisi: 'Protakollat käteen, protakollat käteen'!"

Hän vaikeni hetkiseksi. Jokin aatos näytti häntä liikuttavan.

"Meidän poikasemme", jatkoi hän, "hänetkin piti työntää johonkin protakollaan. Tai _äpäräin_ otsikon alle. Luulette kai, ettei Gunvor saanut heiltä hävytöntä 'ilmoitusta', -- ei ollut vielä tervekään. Niin, hänen olisi täytynyt astua esiin ja seista ja selittää noille vieraille virkaherroille, mikä otus hän oikeastaan oli. Minä menin silloin sinne, siellä ne seisoskelivat, siellä ne istuskelivat, kirjoittelivat. Niin, niin... sittenhän se joutui protakolliin, he, minun pieni, sievä poikani! Kuolisit, poloinen, ennenkuin tulet niin surkeaksi, että olet niiden paperien tarpeessa... Ei, minä en ihaile protakolleja. Mutta rouva Malla Rosch ihailee niitä. Tietääkö kuka, mikä hän oikeastaan on? Hän on leski, ja hän sai lapsen, ja hän ymmärsi, miten pulma on järjestettävä. Hän taipui hartaasti ja pani lapsen protakollaan. Ei nostanut yhtään melua. Sävyisä, lipakoiva, täsmälleen. Ja hän päätti tappaa lapsen. Rehellisesti ja kunniakkaasti? Ah, pois se meiltä, silloin hän olisi tehnyt niiden protakolla-herrojen mieltä vasten... Ei, hän antoi hapata maidon, jonka varusti lapselle... Ja hän antoi lapselle sitä maitoa... tahallansa hän syötti lapselle hapanta maitoa... Sillä maidosta, joka on hieman hapanta, eivät nuo vanhurskaat liioin huolineet. Ja sitten joi se pieni maidon. Vatsa tuli huonoksi, ja sillä oli kipua yötä päivää, ja äiti antoi pikku vekaralle yhä enemmän hapannutta maitoa; tottahan tuo nyt vihdoinkin kuolee! Mutta se ei kuollut. Se sai en engelskan-taudin. Ei maitohampaita, ja muut hampaat hauraat kuin ryyni. Minä olen sen nähnyt. Raukka, josta olisi voinut tulla kaunis tyttö, sillä oli pelokkaat silmät... Mutta mitäpä mokomasta? Äiti on kunnioitettu. Hän on vapaa ja rehevä, ja hän lipikoi oikeuden edessä ja täytti täsmälleen vaatimukset. Ja antoi lapsellensa hapanta maitoa. Sen oli tämä raukkamainen maailma hänelle opettanut, että siten hän saa olla vapaa. Hapanmaito-systeemi? Mitä?... eikö se ole vanhastaan vakiintunut yhteiskuntaamme?... Meitä ei juuri tapeta... mutta usein syötetään happamalta... Hyi!"

Hän oli rasittunut. Tuli raju yskänpuuska. Hän tempaisi vapisevin käsin nenäliinansa ja yski siihen. Sitten hän avasi uunin luukun ja heitti nenäliinan tautineen hehkuvaan hiili-valkeaan. Hän tuijotti siihen, kun se paloi, katsellen kuin ihanaa näkyä.

"Kas tulta!" hän sanoi verkalleen. "Miten se on valkea ja puhdas. Puhtaampi kaikkea muuta. Miten se polttaa kaiken heikon ja raihnaan."

Häntä alkoi taas ryittää. He pyysivät häntä olemaan varovainen eikä rasittamaan itseään. Hän nyökkäsi päätään... "En", sanoi hän, "nyt se onkin sanottu, mitä aioin sanoa. Sitähän vain aioin teille mainita, Gunvorista ja minusta, ja minkä tähden me myönnyimme. En kai tarvitse sanoa, että kuolen sellaisena kuin elinkin. Minä uskon, että se, minkä tunnustan mielipiteekseni, kerran voittaa. Viimeinkin. Minä uskon maailman rehellisiin tahtoihin. Ja taistelevaan tieteeseen. _Se_ on väkevin. Se on ihmisten valkeus. Ei se, joka tuottaa pääomia. Ei koneiden tiede. Ei kanuunain. Mutta se, joka käsittelee ihmisten ruumista ja sielua. Lääketiede on niistä korkein. Melkein kaikki maailman surkeus on vanhan taudin seurausta. Katsokaa noita kuninkaita ja vallanpitäjiä, jotka ahnaasti haluavat käydä sotaa. Vanhaa ruttoa heidän aivoissansa! Itara kapitalismi, hupsu ylellisyys... kaikki kehnoja vikoja, jotka johtuvat sopusoinnun ja voiman puutteesta... Niin, niin, lähestyköön sinun valtakuntasi!... Minä olen väsynyt, Gunvor. Auta minua taas levolle... Ei, istukaa Te vaan... ellen mielestänne ole liian ikävä."

Hänet saatettiin jälleen vuoteesen. Hän puheli hiukan heidän kaikkien kanssa, sävyisesti ja surutta. Hetken kuluttua hän ummisti luomensa. He nousivat kaikki mennäkseen. Hän hymyili ja ojensi heille kätensä, toiselle toisensa jälkeen. Ja vähän ajan päästä hän vaipui uneen.

XIV.

Gunvor oli sinä päivänä, jona hän kuoli, istunut hänen vuoteensa ääressä, ja he olivat puhelleet keskenään. Viimein pyysi mies häneltä vettä. Hän antoi, ja sairas joi ja painui levolle, mutta kun Gunvor jälleen katsoi häntä, oli hän aivan liikkumatonna. Hän mainitsi häntä nimeltä. Mies ei vastannut. Hänen suupielestänsä tippui joku pisara verta. Hän oli kuollut hiljaa ja kuolemantuskitta.

Hän oli koko päivän ollut aivan rauhallinen ja iloinen. Hän oli puhellut Gunvorin kanssa monenmoisista asioista. He olivat puhelleet pikku pojastansa. Gunvor sanoi: "Hän on jo sinun näköisesi. Kaikki sanovat niin." Gunvor väitti, että Grögaard oli siitä hyvillänsä, ja hän jatkoi, että pojasta tulee varmaan yhtä voimakas kuin isänsä. "Saat näyttää hänelle väitöskirjaa, jota aloitin", sanoi Grögaard, "siinä on paljon hyvää; sen tiedän... Ja vielä eräs seikka: hänen ei tarvitse peljätä sitä, että hänen isänsä kuoli rintatautiin. Sitä ei ole suvussamme. Se iski minuun siksi, kun minulla suoraan sanoen oli liian tukalaa. Ensin aherrusta ja puolinälkää vuosikausia, sitten hengähdystä hetkisen, mutta sitten taas se kehno kellarikonttori ja muut..."

-- "Minä en yhtään pelkää kuolemaa", sanoi hän yhtäkkiä. "'Haudan kammo' on vain esteetikkojen suruja. Minä olen kemisti", hän hymyili. "Minä tiedän, että me olemme muodostetut samoista aineista kuin maakin. Me saamme ravintomme maasta. Me olemme tulleet siitä. Meidän on annettava maalle takaisin, minkä se on saapa... Se voi meitä suorastaan vaatia. -- Ainoa, jota en siedä ajatella, on arkku, johon ihminen pannaan. Siinä ei ajatus ole kaunis... aivan luonnoton. Se estää maata saamasta meitä. Ihminen pitäisi laskea maahan alastonna tai kiedottuna vaatteesen. Silloin saisi maa meidät itseensä aikaisemmin."

Sitten puheli hän Gunvorin kanssa sielusta, "kuoleman jälkeisestä elämästä", josta hän "ei tohtinut mitään tietää." "Kun luonto on sijoittanut meidät tänne, niin on meidän käytettävä voimamme täällä", sanoi hän. "Täällä odottaa tuhannen tehtävää, joissa on jonkin iankaikkisen itu."

Kohta nämä sanat lausuttuaan pyysi hän Gunvorilta vettä, joi ja painui paikallensa, kuten äsken on kerrottu, ja kuoli.

* * * * *

Aika meni ja Gunvor eli elämäänsä. Mutta jollakin tavalla hän oli ikäänkuin mykkä ja sokea. Hän autteli äitiänsä, hän hoiti lastaan hyvin huolellisesti; mutta aina oli hänen sielunsa kuten liikkumaton. Kuin meri, kun tulee aivan tyyni ja kaikki aallot vaipuvat raukeina syvyyteen. Kuin meri, kun se ääretönnä tasoittuu, ja vain silloin tällöin tulee maininki, ja rannat itkee ja huokaa. Mutta mistä nuo mainingit? Myrskyhän vaikeni! Ah, meri on melkein yhtä suuri ja levoton kuin ihmissielu. Se suuri maininki, joka panee rannat huokaamaan, johtuu myrskystä, joka oli kauan sitten.

Mutta tuossa liikkumattomuudessa Gunvorilla oli kuitenkin, mitä rakastaa. Poutapilvet kesäpäivinä. Miten ne kohosivat säteillen taivasta kohti. Ja kaukaisten vuorten lumi talvisin. Hän hengitti syvään; sillä hän rakasti tätä ilmaa ja noita vuoria. Kaikki, joilta on jotain iäksi mennyt, rakastavat näitä näkyjä: Merta tai pilviä tahi kaukaisia vuoria. Ne ikäänkuin kutsuvat, viittovat! Ne on niin loitot ja korkeat! Ne saattavat huutaa sitä, joka joutui niin kauas.

Mutta parhaassa hiljaisuudessa nousi sieluun muisto. Rauhallinen muisto, jossa ei ollut katkeruutta. Suuret muistot kaartavat holveja ihmisten yli. He astelevat niiden varjossa, ja kaikki pieni hienonee tomuksi heidän jalkainsa alla.

NELJÄS KIRJA

I.

Gunvorille alkoi uusi työn-urakka. Hän sai paikan eräässä suuressa kansakoulussa kaupungin syrjä-osassa. Koko armeija poikia, joita hänen piti opettaa. Janna oli taas ryhtynyt toimeen kuten usein ennenkin. Hän oli valmistanut Gunvorille tietä, ja hän tasoitti tien hiljalleen ja varmasti. _Hiljalleen_, sopiiko se tuosta Jannasta? Niin, tuo hävytön suu oli viime aikoina tullut hieman vähäsanaiseksi. Kyllä hän lausui sanansa, kun niikseen tuli, mutta silloin rauhallisen kekseliäästi, eikä koskaan enää huimasti letkahutellen.

Tässä samassa voitaisiin mainita, mitä Gunvor nyt tiesi: Janna oli rakastanut Grögaardia. Mutta hiljaa niinkuin toivoton rakastaa. Kukaan ei ollut saanut siitä tietää. Hänen kasvoistansa ei sitä hevin voinut päättää. Hän oli osannut salata itsensä ja harhauttaa muita, niin että itse Grögaardkin viime kerralla, jolloin hän näki Jannan, luuli hänen riutuvan liiallisen ponnistuksen vuoksi. Sattui vasta Grögaardin kuoleman jälkeen, kun Gunvor tapasi Jannan, etteivät Jannan silmät enää jaksaneet -- ja Gunvor joutui ymmälle, ja ymmärsi yhtäkkiä kaikki.

-- Kun Gunvor tällä kertaa alkoi opetustoimensa, ei hän enää tavannut sanoja, elävää, sytyttävää sanaa, kuten ennen. Hän oli kai liian kauan ollut työstään erillä. Vai olivatko viimeaikaiset tapahtumat syrjäyttäneet hänet elämästä?

Mutta hiljainen ilo heräsi hänessä sentähden, että hän nyt jälleen läheni elämää. Ja hän löysi vähitellen jälleen sanan. Hän tuijotti lujemmin lastensa silmiin. Ja ne pitivät hänestä niin tuottavasti jälleen.

Se ei vahingoittanut hänen luokkansa poikia, että hän oli äiti ja hänellä oli oma poika. Rakkaus Johannesta tahi Jania kohtaan, kuten häntä kotikielellä kutsuttiin, oli vahva ja raikas hänessä. Ja tuo rakkaus sai hänet unohtamaan monta näiden muiden lasten vikaa. Katsoipa vain joku häntä katseella, joka hieman muistutti hänen omasta pojastansa, niin hän oli suorastaan voitettu.

Mutta se: vaalia omaa poikaansa ja olla hyvä näille muille, jotka hänelle oli uskottu kasvatettaviksi, -- se oli hänen elämänsä tarkoitus. Itseään ei hän enää paljoa ajatellut. Ei edes huomannut, että hän alkoi jo vanheta. Kevätauringon, joka on niin terävä, piti hänelle se opettaa.

Kevätauringon piti, kuten sanottu, se tehdä. Sillä talvella hän varustautui kouluun ennenkuin päivä valkeni. Ja kun hän pääsi kouluun ja tuli valoisa, niin hän näki kaiken muun, paitsi itseään. Hän tuskin tiesi, miltä hän näytti.

Mutta kerran kun oli kuukauslupa -- se oli hohtavan kaunis kevätpäivä -- istui hän peilin edessä äitinsä huoneessa. Hän oli juuri pessyt tukkansa ja järjesti ja kampaili sitä.

Silloin johtui hän yhtäkkiä tuijottamaan tukkaansa, ja hän ajatteli itsekseen: "Oliko saippua liian rasvaista? Vai onko siinä hilsettä?" Hänen tukkansa oli nyt kun hän levitteli sitä kirkkaassa valossa, himmeämpi hohteelta kun ennen. Kiiltävä kultaväri oli ikäänkuin haalistunut... Yhtäkkiä hän näki, että hänen tukkansa oli harmaantunut. Kuten vaalea tukka harmenee. Ei aivan harmaaksi, vaan himmeäksi, haalistuneeksi, harmahtavaksi.

Hän ei sitä surrut. Hetkisen hän hymyili. Nyt se oli tehty. Pian hän tulee ihan vanhaksi muijaksi... Mutta hetkisen päästä meni Jan huoneen läpi. Hänellä oli kuukauslupa tänään, ja hän oli lähdössä etäälle leikkimään indiaania ja valkonaamaa. Hän oli koetellut hetkisen paperileijaa. Mutta ei tuullut tarpeeksi. "Hyvästi äiti!"

Ja hän lähti matkaansa, vilkkautta hohtaen ja loputtoman innoissaan.

II.

Jannan mielestä oli Gunvorilla ollut monta vuotta se vika että hän hemmoitteli Jania. Mutta Gunvor ei ottanut uskoakseen. Hän sanoi: "Tuo ainainen ankaruus on huono ja helppo kasvatustapa. Minä en usko, että hyvyys on vahingoksi. Lapsen ei pitäisi tarvita koskaan itkeä."

Pian ilmeni, että Gunvorin kasvatustapa oli ajanpitkään hyvin hyvä. Jan oli aikansa hyvin hemmoiteltu ja vallaton, ja rajattoman ihastunut äitiinsä. Sitten hän tuli "suureksi", kuusitoista vuotiaaksi, eikä suvainnut enää, että äiti oli liian hempeä häntä kohtaan. Niin tavattoman arvokkaaksi hän tuli. Jos äiti pani käden hänen kaulaansa ja suuteli häntä -- hm, siitä hän ei oikein pitänyt.

"Katsos niin", sanoi Gunvor Janna tädille surullisella äänellä. "Ei tarvitse tahallansa koettaa tehdä heitä kylmiksi itseään kohtaan. He menevät, kun eivät enää meitä tarvitse."

Mutta jos hän luuli, ettei Jan enää hänestä välittänyt, niin hän erehtyi suuresti. Hänessä oli äidille kylmä vain se suuri poika, joka ei enää tahtonut olla pieni. Itse Jan piti kaikessa elämässään niin paljon hänestä kuin poika voi äidistään pitää.

Ja vähitellen äiti oppi käsittämään, miten asianlaita oli. Ja hiljaa huokaisten hän muisteli pikku poikansa pehmeitä käsivarsia ja siunattua suuta; ja hän koetti uljaasti kestää sen, ettei pientä, hemmoiteltua poikaa enää ollutkaan. Siihenhän hänen _täytyi_ tottua. Eihän Jan voinut aina olla pieni ja "mammanpoika". Siitä äiti olisi pitänyt kaikkein vähimmin.

Mutta siksipä hän, kun Jan kulki rauhallisesti ja vakavana hänen huoneensa läpi, kyselikin häneltä hänen mielipidettänsä jos jostakin. Vaikkapa vain pysyiköhän ilma ennallaan, tahi oliko Jan nähnyt uutta rautatien rataa, tahi saattoipa joutua keskusteltavaksi, mitä Jan arveli niin tärkeistä päivän tapahtumista kuin sota ja politiikka.

Hän antoi Janin puhua kaikesta, ei koskaan tyrkyttänyt hänelle tuota: "Sitä käsittääksesi sinä olet vielä liian pieni." Ajan julkiset ajatukset, sen moninaiset pyyteet: niihin hän antoi hänen tottua niin paljon kuin hän ikinä halusi. Se vain kehitti Jania. Jos noissa ajatuksissa piili jotain sellaista, joka pohjaltansa ei hänelle sopinut, niin kyllä hän siitä erkanisi, kun se aika tulee. Juuri hän siihen pystyisi, hän, joka aina oli saanut vapaasti valikoida ja hyljätä.