Part 13

Hän vaikeni hetkisen, sitten hän huudahti:

"Minä en ikinäni suostu mihinkään avioliitto-sopimuksiin ja sellaisiin. Minä olen kovalla mietinnällä saavuttanut edesvastuun tunteen, joka ei muutu siitä, mitä protakollat sanovat."

Rouva Kjeld kohotti viisaat silmänsä ja katseli tarkkaavasti eteensä.

"Mutta jos sattuu yhteen kaksi, jotka ymmärtävät toisiansa, niin silloinhan minusta protakollat on sivuasia."

Grögaard vastasi kiivaasti:

"Kun nainen on minun, on tunteeni niin rikas ja lämmin häntä kohtaan, että minusta edesvastuun tunteeni melkein typistettäisiin, jos minun täytyisi vannoa tuolla ihmis-katraan edessä."

Rouva Kjeld ei siihen mitään vastannut. Vähän ajan päästä alkoivat he puhua muusta.

Mutta kun Grögaard oli mennyt, istuivat rouva Kjeld ja hänen tyttärensä vielä yhdessä. Rouva Kjeld sanoi hetkisen vaiettuaan:

"Minä olen pitkät ajat jo nähnyt, että sinä olet hyvin kiintynyt Grögaardiin, ja että Grögaard on kiintynyt sinuun... se, mitä hän puhui avioliitosta tänä iltana... oletko sinä sitä mieltä?"

"Minä ymmärrän hänen tarkoituksensa, äiti, ja minä myönnän hänen olevan oikeassa."

Silloin kohotti rouva Kjeld silmänsä, ja hän katseli Gunvoriin kauan. Ja Gunvor katsoi häneen, Ja viimein hän nyökkäsi vakavasti äidille päätänsä. Äiti ei liikahtanut, vaan katsoi yhä tyttäreensä. Gunvor nousi ylös ja meni äidin luo ja rupesi polvilleen hänen jalkoihinsa. Ja hän kohotti kasvonsa, ja hänen sanansa olivat rauhallista, mutta syvää rukousta:

"Hän on saanut minut, ja minä olen saanut hänet. Hänen mielestänsä on se oikeaa. Ja minustakin se on... enimmän sen vuoksi, että hän ajattelee siten niin suurella voimalla. Sinunkin täytyy minua tässä auttaa... Suutele minua, äiti."

Rouva Kjeld istui hetkisen ikäänkuin ajatellen, mitä Gunvor oli tehnyt. Sitten hän kumartui Gunvorin puoleen ja suuteli häntä kalpein huulin.

"Minä rakastan sinua, lapseni", hän mutisi. "Minä tiedän varmasti, että sinun sydämesi on puhdas ja ylväs. Mutta minä olen huolissani, sillä luulen, että sinulla on kova taistelu edessä."

X.

Gunvor oli kotona. Hän oli sinä päivänä huonolla tuulella. Huhuja kiersi ja niitä pengottiin, ja ihmiset olivat muka perillä hänen ja Grögaardin asioista, ja he juorusivat ja lorusivat.

Grögaard oli sinä päivänä eräässä ylämaan kaupungissa pitämässä esitelmää työväenyhdistyksen kokouksessa. Gunvor oli siksi yksin. Päivä jo pimeni...

Joku soitti, kuuli hän. Vähän ajan päästä toi vanha Maija sisään postin. Koko pinkan lehtiä ja yhden kirjeen. Kirje oli Toralta. Se oli parilla henkäyksellä, onnellisena kirjoitettu: Tora halusi vain kertoa, että hän oli voittanut, tosiaan voittanut. Hän oli vielä puoli pyörryksissä, hän ei voinut kertoa kaikkea vielä nyt; mutta Gunvor voi lehtiä lukemalla syventyä asiaan. Niin, nyt hän tahtoi Gunvoria pian sinne luokseen. Oi hyvä Jumala, että he tapaisivat toisensa!

Gunvor otti lehdet, jotka nekin tulivat Toralta. Niissä oli kaksi kuvalehteä ja joukko tavallisia päivälehtiä. Gunvor luki ahmimalla ne kaikki. Ihan totta, Tora oli voittanut! Hän oli voittanut suuressa oopperassa tuossa vieraassa kaupungissa. Voittanut niin että he tinkimättä mairittelivat häntä omanaan. "Hänen äänivaransa ovat erittäin runsaat", luki eräässä lehdessä. "Ja tavaton tekniikka ei ole hiemankaan kuihduttanut sitä runollisuuden mahtia, joka hänen laulussaan on."

Toisessa paikassa kuvailtiin Toraa muuten. "Hän on ulkomuodoltaan erikoinen, erittäin miellyttävä nainen. Hänen hipiänsä, joka ei liioin välitä ihomaalista, on himmeän kultainen kuten kalvaat, upeat ruusunterät. Hänen silmissään on loisto tai paremminkin kiille kuin kostean emaljin." No, nuo runsaat pinta-maalauksethan olivat hieman liikanaisia eikä aina aivan maukkaita, arveli Gunvor, mutta jotakin nekin todistivat paikallansa. Kuului kuin nautiskelevan kansan suuri huuto Toran ympäriltä, joka kansa jumaloi häntä, ja kuunteli hänen ääntänsä ja piiritti häntä halukkain katsein.

Monissa kuvalehdissä oli Toran kuva, jäljennös taulusta, jonka eräs kuulu taiteilija oli maalannut. Vai niin... sennäköinen oli Tora nyt! Niin elokas. Niin, siinä oli musiikkia. Hänen silmissään, hänen hymyssään, ja koko hänen notkeassa vartalossaan värähtelevässä levottomuudessa.

Ah miten ihanaa, että moinen lähetys Toralta tuli tänään! Gunvor halusi liitää Toran luo nyt, tavata hänet siellä suuressa kaupungissa ja kuulla hänen kertovan...

Gunvor omisti Toralle tämän illan kokonaan. Hän otti käsille hänen kirjeensä, kaikki, siitä päivästä alkaen, jolloin hän oli matkustanut, aina viimeisiin. Ensimäiset eivät olleet ollenkaan tyytyväisiä. Ne olivat siltä ajalta, jolloin hän asui pienen syrjäkadun varrella erään täyshoitolan pienimmässä huoneessa. Hän ei ollut vielä varma, hän ei tosiaan tiennyt, miten tässä vielä kävisi... Sitten tuli joitakuita kirjeitä, jotka uhkuivat riemua hänen monista uusista näkemistään. Suurkaupunki kasvoi hänen silmissään. "Pelkkä olo täällä on ihanaa." Mutta sitten hiukan tyytymätön, kun "niin monet ihanuudet luistavat köyhän kirkonrotan suun ohitse." Sitten rippiä: "Minä olen ollut kevytmielinen ja antanut rahaa mennä enemmän kuin piti." Ja seuraava kirje aivan hätäinen: "Ihan suoraan sanoen, Gunvor, minä olen rahakiipelissä. Vaikka olen ollut niin tarkka olevinani, niin sittenkin olen joutunut pulaan. Minä en tainnut olla kyllin säästävä alussa. Kaikkeen täytyy harjautua, näetkös. Ja nyt on vajaus käsissä. Ja sinun pitää minua auttaa; tätä päivällisten syöntiä kolme kertaa viikossa minä en kauan kestä." Ja sitten tuli neuvo, miten piti auttaa. Gunvorin oli myytävä Toran suuri vaatekaappi, joka oli säilytettävänä Minna tädin kotona Puistokadun varrella. Kaappi, ja kaikki, mitä se sisälsi. Gunvor möi kaapin kaikkineen ja lähetti rahat hänelle.

Mutta kas tätä pitkää, iloista kirjettä, joka oli tullut kuukausi sitten. Sitten Tora jo huomasi, että hän läheni voittoa ja elämää.

"Täällä on niin ihana kevätpäivä tänään. Minä kävin kukkakaupassa ja ostin tänne pari suurta kukkaa. Ne kaunistavat niin huonettani. Miten elämä menee, Gunvorini! Ja miten iloinen minä monesti olen. Ja minä elän, sen saat uskoa. Aina kun luulen jonkin seikan luoduksi minua varten, käyn käsiksi. Saan silloin tällöin jotain, joka tuottaa minulle iloa, poltan silloin tällöin kynteni, tapan joskus iloa, joka kuihtuu kuin yö-vihmat. Mutta kaiken minä otan vastaan: riemun, pettymyksen, pitkän ilon, pikaisen juopumuksen, minä en pelkää, minä tahdon rikastua kaikesta, minä tiedän, että se kaikki koituu suuren demoonini hyväksi, ainoan rakastajani, johon en kyllästy. Sillä minulla se on: taiteeni. Sille minä olen uskollinen.

Mainitsit kerran, että olet sisimmältäsi vieroittunut Einar Henningistä. Sen uskon kyllä, jos sinut oikein tunnen. Sinä olet niitä ihmisiä, jotka saattavat huutaa: 'Mennyttä! Valmis!' Sinun nahkasi on hyvä arpeutumaan. Minulla sitä ei ole. Vaikka minä rakastan kaikkea tämän maailman ihanaa, olen kuitenkin ehkä 'Unten olento', kuten eräässä laulussani sanotaan. Joka kerta kun olen luullut: 'Häntä minä voin rakastaa. Nyt tulee onni takaisin', olenkin nähnyt, että erehdyin. Minä en ole rakastanut sen tapauksen jälkeen, jonka tiedät.

Rakastumisia -- niitä minä olen kyllin kokenut, sen saatan uskoa sinulle tänä iloisena kevätpäivänä. Mutta rakkautta minä en ole tuntenut. Siksi minä saatankin usein valvoskella myöhään ja aivan yksinäni. Minä istun sohvallani ja suljen silmäni. Ja sitten minä hyräilen ja ajattelen suurta rakkauttani ja suurta suruani. Ja minä hyräilen laulua, jonka minä lauloin sinulle, sinä päivänä, jolloin kerroin kaikki sinulle. Minä muistan, millainen oli tunnelmani silloin, minä en koskaan väsy ajattelemaan sitä, mitä silloin sielussani liikkui.

Mutta huomaa se: varmasti minä en rakasta enää _häntä_. Jos minä tapaisin hänet nyt, -- ehkä suuttuisin, ehkä hän häiritsisi minua. Ehkä minusta tuntuisi, että hän oli 'ilkeä' mies.

Mutta nyt minä ajattelen häntä silloisenaan, se on, minä painun itseeni silloisenani, ja minä uneksin iäti samaa sen ajan hullauttavaa unelmaa, jolloin minä uskoin niin valoisaa seikkaa, jossa ei ollut taistelua, surua.

Mutta elä silti luule, että minä hylkynä laiminlyön sen elämän, jonka keskellä nyt olen. Ei, minä olen päinvastoin hyvin ahnas sitä ottamaan. Minä olen nautinnonhimoinen, minä olen turmeltunut, minä rakastan sitä, joka voi minua haltioittaa, intohimoa, alhaistakin intohimoa -- ja minä olen koko ajan ylpeä ja vapaa, ja minä tunnen aina olevani kuin papitar, joka vihkii kaiken, mitä elän, minun taiteelleni.

Minä työskentelen, Gunvor, työskentelen, enkä hetkeksikään väsy. Usein harjoittelen minä myöhään yöhön, minä harjoittelen hiljaa, mumisen oopperatekstiä, tahi hyräilen, etten häiritsisi muita pensionaatin asukkaita, minä harjoittelen kasvojeni ilmeitä ja liikkeitä, ja minä saan ne joskus mainiosti onnistumaan, ja minä opin paljon juuri yksinäni öisin.

Ah, minä kaipaan päästä seisomaan tuhansien eteen ja huomaamaan, että minä hurmaan heidät, että minä tosiaan annan heille osan sitä pyhää, peloittavaa, ihanaa, josta minä itse kärsin, varmaan kipeämmin kuin äiti, jonka on synnytettävä lapsensa maailmaan.

Minä tahdon olla hedelmätön, Gunvor. Minä en tahdo koskaan äidiksi. Äiti on aina sopuisa, hän rakastaa lastansa, olipa se sitten hyvä tai paha, olipa se ruma tai kaunis, viisas tai tuhma, vain siksi, että se on hänen. Minä rakastan ainoastaan sitä, joka on näyttänyt olevansa arvokasta. Valittua, harvinaista, häikäisevää, sitä, joka alistaa ihmiset. Minä tavoitan sitä ja otan sen. Minä olen luotu rakastamaan juopumusta, mutta kirkasta, kuumaa juopumusta. Ei kouraantuntuvaa viini-humalaa ja muuta sellaista. Ei, minä rakastan humalaa, joka nousee elämästä, jonka suurina hetkinä tuntee taiteessa, intohimossa, hurjissa pyyteissä, yli-maallisissa unissa.

Kun se humala herkyttää minua, -- ah, Gunvor, silloin minä uskon tietäväni, millaiseksi elämä muuttuu sitten kun ihmiset ovat suurempia ja parempia kuin nyt.

Minä olen jutellut nyt paljon ja jutellut sangen mystillisiä asioita, niin kai ajattelet. Sinä tuskin tunnet enää sitä Toraa, joka oli neljä vuotta sitten melkoisen lapsellinen. Mutta minä olenkin koko ajan oleskellut maailmankaupungissa, ja minulla on ollut tukalaa ja ihanaa, ja minä olen elänyt ja tehnyt työtä, ja tänään kiihoittaa kevät minua kuin välkkyvät soittimenkielet.

Pian saat minusta lisää tietoja.

Kevään malja, Gunvor! Kukoistavammassa keväässä olemme sittenkin. Minä en tahdo tulla vanhaksi koskaan, ja siis minä en myöskään tule.

Torasi."

Gunvor istui yhä Toran kirjeet ja ulkomaalaiset lehdet ja aikakauskirjat edessään, kun ovikello jälleen soi. Hän kuuli Jannan äänen. Hetkisen päästä naputettiin oveen, ja Janna astui hänen huoneesensa.

XI.

Janna oli ollut niin hiljainen viime aikoina. Hän ei ollut nyt uhoitteleva. Hän ei pitänyt enää edes lauantai-iltojaan. "Minä raihnastelen", sanoi hän itse, ja hän kertoi vilustumisesta ja luuvalosta vasemmassa käsivarressaan. Mutta eipä ollut Jannan tapaista se, että hänen luontonsa masentui niin vähästä. Kun hän ehkä piti itsekin syytä liian mahdottomana, niin hän lisäsi, että liika rasitus oli syynä. Ja hän luopui muutamista tunneistansakin.

Hän näytti väsyneeltä, kun tuli Gunvorin luona käymään.

"Hyvää päivää", hän sanoi ja istahti.

Gunvor kertoi hänelle uutisia, joita paraikaa ajatteli, näytti hänelle kirjeen ja lehdet, jotka Tora oli hänelle lähettänyt. Janna silmäili kaikkia lehtiä, mutta merkillisen hajamielisen näköisenä. "Niin, hänen on kai mukava nyt", sanoi hän...

Hän kääntyi Gunvorin puoleen: "Minulla oli erikoista asiaa puhuttavaa sinulle nyt", jatkoi hän. "Sanoppas minulle: sinä ja Grögaard tunnette kai hyvin vanhan sananparren, että joka tuulta kylvää, se myrskyä korjaa. Se on tuulta myllyyn, että sinä ja hän taidatte aivan julkisesti julistaa, että te elätte yhdessä, koska pidätte toisistanne. Olisittepa edes sanoneet, että te olette kihloissa... Ymmärräthän, se olisi edes lupaus, ja jos sitten lupaus rikotaan, niin sitähän ei pidetä kovin vaarallisena... Niin, kun edes olisi todettu, että te hiivitte ja hipsitte pimeässä. Jos teillä olisi vain sellainen pikku 'seikkailu'... niin silloinhan olisi käytännössä vain se jo vakiintunut tapa, johon monet kunnon ihmiset ovat tutustuneet. Mutta tuo suorasukaisuus, jolla nyt esiinnytte, se on vaarallista, vai mitäs arvelet, Gunvor? Siitä kai olette selvillä?"

"Olemme kyllä, Janna."

"Ja mitä teette nyt... jäättekö tälleen?"

"Niin, siinä asiassa on Grögaard määrääjäni. Hän on niin voimakas ja lämmin juuri tässä asiassa. Hän ei anna pakoittaa itseänsä. Sellainen yhdyselämä kuin meidän on ainoa ihmisarvon mukainen, sanoo hän, useimmat avioliitot ovat joko tunteettomia tahi valheellisia: valhe juurtuu avioliitossa polvesta polveen. Hän tahtoo vapautta ja totuutta. Meidän aviomme on sellaista. Hänessä on tulta, kun hän siitä puhuu. Ja hän on innostunut ja kovassa työssä", jatkoi hän, "hän puurtaa jokapäiväisen leivän tähden. Mutta hän kirjoittaa samalla aikaa väitöskirjaa, josta hän ei koskaan ennen ole ollut oikein selvillä... Niin, Janna, luulen että se yhdyselämä, jota me nyt vietämme, on meille molemmille luonnollisempaa kuin jos meidät olisi kytketty yhteen pöytään ja sänkyyn, kuten käytännöllisesti sanotaan. Ja häntä minä en pakoita. Ja minä rakastan häntä, ja minä haluan häntä, ja minä olen hänen. Ja minä en voi siinä asiassa pettää, en valhetella. -- Herran nimessä, Janna, ymmärtäkööt nyt nuo hyvät ihmiset, että tämä on vakavaa totta..."

Janna nykäytti olkapäitään. "Hyvät ihmiset eivät ymmärrä muuta kuin itseään", vastasi hän rauhallisesti. "Se on muistettava. Toinen asia on, että minä ymmärrän hyvin, ettet sinä voi menetellä toisin kuin menettelet."

Hän vaikeni yhtäkkiä ja sanoi sitten:

"No, sinulla on voimaa kestämään, joten saat sen nyt tietää: Sinut eroitetaan koulusta, Gunvor."

Gunvor oli hiljaa: "Vai niin, nytkö se tuli", hän sanoi:

Janna vastasi: "Niin, se tuli. Kovin kummastunut et mahtane olla."

"Minä olin niin innostunut työhöni, johon pääsin", sanoi Gunvor.

Janna vastasi: "Ehkäpä Grögaardin työ on tärkeämpää."

"Mutta miksen minäkin saa tehdä työtäni?"

Janna katsoi häneen, ja hänen muuten niin iloiset silmänsä olivat kummallisen väsyneet:

"Minä koetin, mikäli voin", vastasi hän; "minä voin kyllä luvata niiden puolesta, joista pidän. Minä voin mainita vain yhden ainoan tavan, jolla saattaa pulman selvittää niin että saat pitää virkasi: Sinä ja Grögaard menette heti paikalla naimisiin, tai ette toisianne tapaa enää."

Gunvor istui hetken hiljaa, sitten hän pudisti päätänsä.

Janna nousi ylös.

"Ei, ei", sanoi hän, "minä tahdoin vain mainita senkin. Sinähän voit puhua koko asian Grögaardille. Minun täytyy lähteä nyt."

"Täytyykö sinun mennä näin heti?"

"Täytyy, hyvä ihminen, minä menen kotiin ja koetan nukahtaa."

"Oletko sairas vielä, Janna... Tuleppa nyt pian terveeksi."

"Oo, kyllä se paranee. Eihän minulla ole mitään erikoista. Hyvästi Gunvor, eläkä nyt sure kovasti." Janna kohotti päätänsä. "Onnellinen sinä olet kuitenkin. Hän pitää sinusta. Äärettömästi, luullakseni. Hyvästi."

"Hyvästi, Janna. Osaatko ulos? Minä olen väsynyt."

"Kyllä osaan. Noudata esimerkkiäni. Koeta nukahtaa."

Gunvor jäi yhä paikalleen.

No niin pitkälle se vei! Hänen työnsä riistetään häneltä. Niin, sen hän uhraa Grögaardille. Vaikkei Grögaard sitä tahtoisikaan. Hän tahtoi luopua tuosta työstänsä, kalleimmasta, mitä hänellä oli vielä. Hän saisi kyllin muuta onnea sensijaan...

Hiljainen riemu, jota hän ei ollut tahtonut toivoa saavansa pitää, kasvoi hänessä päivä päivältä varmemmaksi. Hän saisi itse hoidettavansa. Pienen, hennon ihmisraukan. Gunvor oli tulossa äidiksi.

XII.

Hän oli tulossa äidiksi. Se, mitä hän kärsi syrjäyttämisen ja loukkausten vuoksi, oli kuin uhri, jonka hän riemuiten toi sille olennolle, joka liikkui hänen rintansa alla. Ja tuskat, joita hän silloin tällöin kärsi, hän kesti hymyillen, ajatellen sitä kalleutta, joka hänellä ja Grögaardilla oli ja jota ei kukaan voinut ottaa häneltä, ei kukaan tahrata.

Hän oli onnellinen niinä aikoina. Hän ajatteli moninaista: tulevaisuuden ajatuksia ja menneitä muistoja. Hän näki silloin tällöin unta isästänsä. Kerran tuli isä häntä vastaan ja suuteli häntä, ja Gunvorista hän aivan selvään sanoi iloisesti: "Niin, pikku Gunvor, minä toivon aivan erinomaista siitä pojasta..." Niin, 'pojasta', se isä sanoi.

Hänestä tarttui ilo äitiinkin. Hänen läheisyydessään oli mahdotonta surra. Nuo hänen poskiensa ruusut eivät tahtoneet kuolla, ja nuo syvät, kirkkaat silmät olivat niin valmiit hymyilemään: "Sinunkin pitää olla iloinen, äiti! Etkö tahdo olla?" -- Ja rouva Kjeld sanoi eräänä päivänä hänelle: "Niin, niin, ihan minun täytynee myöntää, että sinulla on taivaan isä puolellasi."

Grögaard oli silloin, kun Gunvor kertoi hänelle, mikä häntä odotti, vetänyt häntä itseänsä lähemmäksi, kuten omistaakseen hänet ja suojellakseen häntä. Ja hän suojeli häntä, oli itsekin toiveekas ja rohkealla mielellä. Mutta hän oli tavallista hiljaisempi.

Kun Gunvor eroitettiin virasta, johtui hän heti ajattelemaan: "Saapas nähdä, antavatko ne Grögaardin olla rauhassa."

Ensimäisinä kuina ei hän ollut saanut kuulla mitään, josta hän olisi arvannut, että hänellä oli vaikeuksia. Mutta tuli aika, jolloin Gunvor alkoi epäillä, että jotakin oli tapahtunut, joka ei hyvääkään ollut. Gunvor tunsi hänet hyvin. Hän seisoi usein mietiskellen jotakin, mutta ei sanonut, mitä se oli. Gunvor tutkiskeli häntä eräänä iltana. Mutta Grögaard ei tahtonut puuttua siihen asiaan, huomasi Gunvor. Gunvor pyysi ja kovisti häntä: hänen piti kertoa kaikki. Heidän täytyi vetää yhtä köyttä, tuli mitä tuli. Vasta sitten Gunvor voisi olla rauhallinen. Grögaard taipui viimein, kertoi osaksi, lykki osan syrjään, jutteli asiasta kuin jostakin, jota ei tahtonut tunnustaa paljoakaan ajattelevansa. Tuollaiset pienet häijyydethän saattoivat ensistään tuottaa rahallista tappiota. Mutta sekin vastus tehtäisiin tehottomaksi. Häntä oli muun muassa pari toimittajaa pyytänyt kirjoittamaan lehtiinsä artikkeleita... jotakin yleistajuista tieteellistä... joka työ häneltä sujui kuin leikki.

Hän takertui puhuessaan silloin tällöin; mutta Gunvor sai hänet puhumaan lisää. Ja viimein hän sai kuulla, että hän oli menettänyt kaikki koulu-tuntinsa ja toimen, jossa hän oli ollut eräässä laboratoriossa. Ja sitäpaitsi: monet ystävät, joita hän oli pitänyt arvossa, olivat olleet hänelle kehnomaisia.

Siitä puhuessaan valtasi hänet viha: "Niin, eikö ole inhoittavaa, kun ihmiset ovat niin kehnoja! Ja vielä miehet, jotka puhuivat muka 'vapaamielisyydestä'. He ovat oikeastaan kaikkein pahimpia. Ai, ai, kulkeehan noita jos miten monta lörpötellen, että vapaa mies ja vapaa nainen, ihminen, jolla on viisas ja syvä vastuuntunne, -- että heitä pitäisi pitää 'kultuurin kauneimpana kukkana'. Kyllä, kylläpä; mutta surkeaa siinä on se, että nuo samaiset alkavat peljätä, kun he kohtaavat teoriiansa, -- joka suorastaan elättää heitä, todellisuudessa, elämässä, käytännössä." He he, eipäs oltu Grögaardia liioin kutsuttu vapaamielisiin seuroihin viime aikoina! Mikä tosin ei toisi hänelle ainoaakaan harmaata karvaa.

Ei, hänen karvansa eivät harmenneet, eikä luontonsa lannistunut. Kului vain kotvan, ja Gunvor näki hänen pöydällänsä luonnoksia ilmoituksiin, jotka ilmoitukset varmaankin olivat aiotut lehtiin. Yhdessä hän tarjoutui opettamaan kemian lukijoita, farmaseuteja, panimoalalle aikovia, toisessa kaikkien kouluaineiden opettajaksi, -- sitten hän vielä pyysi joltakin hitaalta toimittajalta vastausta hänen viimeiseen kirjoitus-tarjoukseensa. Gunvor ei koskaan puhunut hänelle noista kirjeistä ja hakemuksista, ja itse Grögaard vältti niitä puheessaan, tuskin edes tiesi, että Gunvor oli ne nähnyt.

Eräänä päivänä iltapuolella näki Gunvor hänet erittäin hyvällä tuulella. Gunvorin käden hän ikään kuin sulki omaansa ja kysyi hymyillen: "Arvaatko, mistä minä tulen?" "En." "Minä tulen konttoristani", vastasi hän hymyillen, "niin, konttorista tulenkin. Katsos, minä olen saanut konttoripaikan... erään viinatehtailijan konttorissa, kuuletkos. Annan hänelle hyviä neuvoja, minkä minkinlaisia. Istuskelen sitäpaitsi hänen konttorissaan. Varma työ, nouseva palkka. Ja nyt alkaa olo luonnistaa. Ja vielä parempaa: minä olen saanut ison käännöstyön. Se vie melkein koko vuoden. Se pitää koettaa suorittaa illoin." Gunvor johtui kysymään heti: "Mutta sittenhän ei jää aikaa väitöskirjasi tekoon?" Grögaard vastasi huolettomasti: "Oh, se työ saa odottaa hieman. Nythän minun on ennen kaikkea hankittava rahaa. Pianhan tulee se pienokainen, ja tiedäthän, sellainen maksaa. Ja sinun itsesi täytyy elää mukavasti tänä aikana. Niin sinun täytyy Gunvor. Hyvää ruokaa ja juomaa. Niin, etkö halua vähän jotakin maistaa? Portteria tahi puna-viiniä?"

Varma konttoripaikka ja suuren käännöstyön suunnitelmat olivat tehneet hänet kovin iloiseksi. Hän kertoi kaikellaista hupaista tuosta konttorista, jota hän ennen oli aina ihan inhonnut. Se on vanha, pimeä, hyvin likainen huoneisto. Mutta hassunkurista siellä oli. Viinatehtailija istui yhdessä huoneessa, ja hän ja prokukuristi toisessa. Entä tuo prokuristi! Kuin puhtainta Holbergia! Kun jotain erikoisen tärkeätä oli kirjoitettava, tuli isäntä heidän huoneesensa ja lausuili prokuristille, joka tuossa tuokiossa varustautui kirjoittamaan lausutun mukaan. Hän niisti nenänsä, oikaisi pönkkäkauluksiaan, ja kun hra Adrianilta pääsi ensi sana, iski prokuristi kynänsä paperiin, ja nenäkin kyntää paperia, niin lähinäköinen hän on. Ja kun ensi lause oli suoritettu, niin hän nosti päänsä ja katseli isäntään, niin vakavana, paikallansa kuin mikä eversti! Ja kun seuraava lause tuli, kumartui hän taas ja keihästi senkin paperille!... Niin, siinä vanhassa konttorissa oli tosiaan väritystä... Ja kumpikin he olivat kelpo miehiä, siltä hänestä näytti.

"Ja sitten se toinen, mistä äsken puhuin", jatkoi hän, "se laaja tieteellinen teos... se intresseeraa minua suuresti. Ja siitä voi olla hyötyä minulle itsellenikin. Merkitseehän aina sekin jotakin, kun nimi on moisen loistavan teoksen kannessa. Niin, nyt minä jo uskon, että olo alkaa luonnistaa... Viimeinkin, Gunvor! Nyt voin sinulle sen sanoa: minulla on ollut hyvin vaikeata näinä viime aikoina... kun olen tallustanut Herodeksen ja Pilatuksen väliä... Mutta nyt minä olen iloinen, ja sinäkin olet ihan iloinen, Gunvor? Eikö me olla mielestäsi toisillemme hyviä?"

Gunvor vastasi hiljaa:

"Sinä olet kiltimpi minulle!"

"Oh, mitä joutavia!" nauroi Grögaard, "sinä olet yhtä kiltti minulle, ja kiltimpi, jos niikseen tulee. Kuules, mikä on minusta surkeata, Gunvor? Se, että rakkauden osa on täällä maailmassa niin tukala. Ihmiset eivät tahdo olla siitä tietääkseenkään. Joko se loikoo polstereilla ja pieluksilla ja velttoudessa ja mukavuudessa, taikka se ajetaan yöhön ja korpeen, ja kaikki suursuiset koirat usutetaan sen kintereille, ja se kuolee verisenä ja raadeltuna. Minä iloitsen tänä iltana, tiedätkös miksi? Siksi että minä pidän puoleni, pidän, huomaan minä! Meidän rakkautemme ei saa riutua, ja minä ajan kyllä hurtat kintereiltä. Oi, Gunvor! Minä rakastan sinua aina! Suutasi, joka on niin totinen ja joka on niin kuuma! Saattavatko huulet polttaa niinkuin sinun!"

Eräänä päivänä tuli Gunvorille kovat synnytystuskat, iltapuolla hän synnytti pojan. Synnytys meni kuten pitikin. Sitten hän makasi uupuneena ja leväten.