Part 1

GUNVOR KJELD, PAPIN TYTÄR

Kirj.

THOMAS P. KRAG

Norjankielestä suomentanut

Joel Lehtonen

Helsingissä, Yrjö Weilin & Kumpp. Osakeyhtiö, 1911.

ENSIMMÄINEN KIRJA

I.

Pappila oli peräisin vanhoilta ajoilta. Päärakennuksessa oli suuret, matalat huoneet, joissa oli sopukoita ja kulmauksia, ja pienet ikkunat hämärsivät kamareja varhain. Lähellä pappilaa oli kirkko. Se oli pohjoisten tunturiseutujen vanhimpia. Mutta vanhin ja omituisin oli tapuli; se oli niin korkea ja huomattava, että sanottiin sen kirkkaalla ilmalla näkyvän tasaisen nummen yli kauas merelle ja niin ollen tekevän merimerkin virkaa. Muinoin sitä oli muka käytettykin majakkana. Joku harras pappi oli omalla kustannuksellaan asettanut torniin suuren traani-lyhdyn, joka loisti ja paistoi paremmin kuin muut lyhdyt, opastaen laivoja, jotka muuten olisivat voineet eksyä yön pimeydessä.

Kun siellä nyt seisoi, niin oli sieltä laaja näköala. Näki kaarevan vuonon, joka sinisen kalpeana johti merta kohti ja haipui utuun ja valoon. Mutta jos antoi katseensa vapaammin liikkua, näki suuren puolipyörön taivasta ja merta.

"Kuka teillä on pappina?" kysyivät vieraat, jotka joskus sattuivat purjehtimaan saaren ohitse.

"Johannes Kjeld", vastattiin.

"Onko se hyvä pappi?" kysyttiin.

"Oo, se on koko pappi", kuului vastaus.

Vastaus ei olisi ollut noin varma alussa, jolloin Kjeld tuli seurakuntaan. Jos kuka silloin kysyi millainen oli pappi, vastattiin vältellen. Mutta aika vieri, ja maine levisi hiljalleen Johannes Kjeldistä: "Se on viisas... Se ymmärtää joka asian... Se puhuu kyllä ihmisille, mutta taivaallinen Isä istuu loitolla kuunnellen."

Nuo meren ja vuonojen ja vuorten miehet ja naiset tulivat joka pyhä soutaen tahi kävellen peninkulmien päästä kuuntelemaan Johannes Kjeldiä. Ja he istuivat ja kuuntelivat ja miettivät hänen sanojansa, ja usein saattoivat heidän kasvonsa, kun he istuivat joko pää kenossa kuunnellen tai kumarassa miettien, ikäänkuin kirkastua ilosta, ja heidän veisto-vankat piirteensä saattoivat tulla niin herkiksi, ja he kääntyivät vierustoverinsa puoleen ja nyökkäsivät päätään, ikäänkuin ne sanat, joita nyt heille puhuttiin, olisivat selvittäneet taas heille jonkin asian, jota he eivät ennen ymmärtäneet.

Johannes Kjeldin saarnat olivat aivan erikoista lajiansa. Joskus ne uhkuivat hehkua ja levottomia näkyjä, mutta joskus ne avasivat tien loitommalle ja näyttivät valon pilkettä ja juhlan loistetta. Niissä puhuttiin hyvin usein sieluntaistelujen suuruudesta ja kärsimyksen pyhyydestä. Ne eivät oikeastaan kääntyneet itsekästen uskovaisten, vaan raskautettujen ja halaavain sielujen puoleen. Kirjainta ei näissä saarnoissa huomannut; mutta sanan huomasi, ja tälle sanalle oli rakennettu taivaallinen kangastus, joka kuitenkin aina kohosi maan muhevasta mullasta. Ne rankaisivat ainoastaan yhtä ihmisten synneistä, sitä raihnaa, joka raiskaa sielun: hyvinvointia, ahdasmielisyyttä, julkeutta.

"Mutta", sanoi eräs pappi, joka oli matkalla sitä kautta ja oli kuullut Kjeldin saarnan, "onko jokapäiväinen hyvinvointi sitten paheena moitittava?"

Kjeld vastasi:

"Väitän, että se tekee ihmisestä tyhjän. Ihminen, joka voi hyvin, saattaa olla järkevä, älykäs, hyvä, mutta hänen sielunsa kuihtuu. Ihmisen sielun tulee palaa joka päivä."

"Mutta niilläkin ihmisillä, joilla on hyvä olo, on joskus vastahakoisuuksia tässä maailmassa."

Kjeld vastasi:

"Olkoonpa heillä vastahakoisuutensa, muutenhan he tulisivat aivan tuhmiksi mukavuudesta ja hyvinvoinnista... jota he melkein aina muuten ovatkin... Ja sitäpaitsi: onhan niin monta ystävällistä pappia heille, hyvine hyvinvointineen ja helppotajuisine vastuksineen."

"Mutta rakas virkaveli", väitti toinen, "täytyyhän meidän nauttia rauhaa Kristuksessa. Kristushan on sovittanut meidän syntimme. Hän on antanut meille rauhan veressään."

Kjeld vastasi:

"Kristus vihasi unteloja. Hänen verellänsä hyssytellään nyt sieluja makaamaan. Hänen kirkkonsa ovat täynnä ihmis-katraita, jotka tuskin uskovat papin evankeliumia, jotka häpeäisivät tunnustaa Kristusta palavasti, mutta kuitenkin käyvät asiallisesti kirkossa; ne ovat täynnä ihmis-katraita, jotka eivät koskaan ole tunteneet syvää värähdystä sielussaan. Katso noita Kristuksen seurakuntia. Mitä yhteistä on näillä unisilla ja ristiinnaulituilla."

"Heillä on kuitenkin raihnaudessaan se lohdutus, että Kristus on kärsinyt meidän syntiemme tähden. Että hän otti meidän ristimme kantaaksensa."

"Voi tuota velttoa mukavuutta! Kristus ei ottanut meidän kuormaamme kantaakseen, sillä tavalla kuin te luulette. Hän huusi: '_Kukin_ ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. Elköönkä seisko untelona, toivoen, että minun olisi kannettava risti hänen puolestaan!' Ei, on ryhdyttävä itse taisteluun, vaikkapa joutuisi häpeään ja kuolemaankin. Juuri siinä taistelussa, joka yksin taistellaan, on puhdistus."

* * * * *

Kjeldillä oli sisämaassa ja ulapan autioilla saarilla kirkkoja ja rukoushuoneita, joissa hänen oli käytävä. Usein oli sangen vaikea matkustaa sinne, syksyllä, kun myrsky möyrysi ja meri teuhasi valkean ja mustan kirjavana saarten välissä. Mutta hän meni sinne mielellään, ja hän oli varma, että siellä häntä odotti pieni lauma ihmisiä, jotka eivät tahtoneet luopua toivostansa, että heidän pappinsa kyllä tulee. Ja sitten he näkivät Kjeldin. Tuolla hän tuli tietä pitkin ylämäkeen! Ja he nousivat kaikki paikaltansa ja tulivat häntä vastaan. Yksinäisyys oli kalvanut heitä kauan, mutta nyt se unohdettiin, heidän elämäänsä olivat vaivat ja taistelut rasittaneet, mutta nyt he saisivat virvoitusta. Ja heidän silmiinsä tuli kuten nälän kiilto, ja heidän suunsa vääntyivät kuin itkuiseen hymyyn.

Ja kirkossa he asettuivat hänen ympärilleen. Ja kun myrsky pauhasi merellä ja kiiti autiomaiden ylitse ja raskautetut ihmiset kaipasivat siinä istuessaan lepoa, kulkivat Johannes Kjeldin sanat kuin suhina yli päitten:

"Jos tuskaa tunnet, niin iloitse! Jos sinua kohtaa suuri hätä ja sielun vaiva, niin iloitse vielä enemmän. Sinä kokoat latoon suurta tuonpuoleista varten. Sinun sielusi silmiä valmistetaan sietämään monten aurinkojen loistoa. Oletko nähnyt tyhjät elovankkurit, jotka kokoavat tyhjiä tähkiä -- niin palaa tyytyväinen sielu kotiinsa maallisen elon jälkeen, vaikka hän näyttäisi itsestään ja muista kuinka hyvältä ja jalolta. Mutta jos olet nähnyt raskaat vankkurit, jotka hytkyvät viljaa, minkä tähkät kimaltavat kuin kirkkain kulta -- sellaisena palaat sinä kotiin, kaipaava ja surun sortama sielu, ja sanomaton sulo on palkkasi. Niin on varmaan. Mitäpä muuta varten nämä monet huokauksemme? Mitä varten kipeät ja mielipuolet? He ovat suurimmat ja saavat maistaa kymmenkertaista iloa. Sielu, joka janoaa elämää ja valoa, jota särjetään ja kidutetaan varjossa, se synnyttää rukouksen, joka kimmahtaa korkeimman keskustaan. Silloin on saavutettu huippu, jonne kaikki elävä kaipaa. Iloitkaa, te raskautetut sielut!"

Silloin nousi joskus joku kalvas mies penkiltänsä kirkossa ja huusi: "Me iloitaan! Meidän sielun pohjassa polttaa! Meidän tuskamme sisus paistaa kuin päivä!"

Ja Kjeld vastasi: "Puhukaamme siitä juhlasta, joka odottaa meitä..."

Ja se kalpea mies huiskutteli päätänsä, ja hänen silmänsä säteilivät. Ja hän osoitti Kjeldiä ja huusi:

"Ah, tuossa on koira, jonka taivaallinen isä lähetti maailmaan haukkumaan!"

* * * * *

Vaikutettuaan kaksikymmentä vuotta siellä pohjoisessa, matkusti Johannes Kjeld etelään. Se tapahtui etupäässä hänen vaimonsa ja pikku tyttärensä tähden: Gunvor alkoi tulla aivan kummalliseksi, kun hän oli siellä yksin, ilman samanikäisiä puhelu- ja leikkitovereja.

Kjeld pääsi papiksi erääsen rantakaupunkiin lähelle pääkaupunkia.

Siellä hän näki toisellaista kansaa. Hän tapasi pienen kaupunki-seurakunnan. Hän sanoi itse saarnattuansa siellä ensi kertaa: "Näille ihmisille minun on sangen vaikeaa olla mitään. Minä kaipaan pohjoista seurakuntaani. Minä muistan niin monta heistä. Muistan, miten puhelin heille... Muistan verkkaiset pään-nyökkäykset, ja muistan, kuinka he tekivät minulle kysymyksiä, joita elämä oli tuonut heidän sieluunsa. Ja millaiset syvät lapsensilmät heillä monilla oli."

* * * * *

Johannes Kjeld kuuli muitten pappien puhuvan. Hän ihmetteli mielessään, miten vähän hän ymmärsi heidän sanan-julistustaan. Hän ei monesti muistanut sanaakaan heidän saarnoistansa. Ei ollut sanoissa yhdistävän ajatuksen alkuakaan... "Noo", hän rauhoitteli itseään, "he kai puhuvat niinkuin luulevat asian vaativan. Ja seurakunta ei kai mitään menetä, vaikka heitä kuunteleekin."

"Mutta ihmiset menettävät", hän jatkoi. "Jos joku ihminen, joka elämässään on kohdannut outoja merkkejä ja suuria seikkoja -- jos sellainen ihminen haluaa puhella Jumalalle ja tuntea yhteytensä elämän ja luonnon eriskummallisuuden kanssa, -- mikä näitten saarnain lause ravitsee häntä? Mitä hyötyä hänellä on näistä sirostetuista ja virallisista oletuksista ja muistutuksista ja rukouksista?"

Mitä häneen itseensä tuli, vaikutti tämä hänen seurakuntansa sen, että hänestä tuntui kuin olisi hänen oma sananjulistuksensa laimennut. Hän ei löytänyt sanoja, joita halusi käyttää. Sanat, jotka hän löysi, eivät ilmaisseet oikealla tavalla hänen ajatustaan.

Mutta eräs seikka askaroitti häntä ja kiihdytti häntä jonkin aikaa. Taistelu kaupungin yhtä virkahenkilöä, poliisimestari Ribeä vastaan.

Tämä poliisimestari oli pitkät ajat ollut halvan kansan pelkona. Jos jossakin oli jotain touhua: jos tuli lakko telakalla, tai oli kansanjuhlat, tai Amerikan laiva lähti: aina lähetti poliisimestari "oikean kätensä" toimeen, ja väistämättä tuotiin joku tai montakin putkaan. Tuo poliisimestarin "oikea käsi" oli poliisipalvelija Rejer Maeland, kutsuttu myös "Lasisilmä-käärmeeksi". Hän oli saanut sen nimen suurista silmälaseistaan, jotka hän oli vielä säilyttänyt siltä ajalta, jolloin hän kuljeksi kolportöörinä. "Lasisilmä-käärme" oli aina ja alinomaa liikkeellä, ja hänellä oli aina voitonpsalmit kainalossa. Jos mistä oli viety leipä tai takki tai taalarin kolikko: kyllä "Lasisilmä" nuuski ilmi varkaan. Ja jos "retku ei tahtonut tunnustaa", niin kyllä "käärmeellä" oli siihenkin neuvonsa. Hän nimittäin antoi hänen "köllöttää holossa ja miettiä päänsä puhki." Ja kun hän oli kotvan istunut ja tehnyt parannusta "holossa", jossa oli pimeää ja jäätävän kylmää ja jossa kestittiin nälällä ja haukkumasanoilla ja salaisella "löylyllä", niin voipa kyllä käydä niin, että "lellikki tunnusti". Niin, tosinhan voi sattua, että hän tunnusti sellaista, jota hän ei ollut koskaan tehnyt. Kerran huomattiin tämä ihme kahdennenkymmenennen kerran: että se tutkintopaikka oli eriskummallinen oikeuden pesä, että viatonta taas oli pidetty kiinni niin kauan, että hänet melkein oltiin unhoittaa. Se oli pian selvää kaikista. Mutta poliisimestari ei peljännyt, ja "Lasisilmä-käärme" kuljeksi turvallisena kuin ennenkin. Mutta seuraavana sunnuntaina piti Johannes Kjeld saarnan, jossa hän kiivaasti ahdisti tuota miestä, "jonka oli pidettävä huolta turvattomista, mutta joka päinvastoin otti avuttomat raakuutensa uhriksi". Poliisimestari katkeroitui ja nosti suuren melun asiasta. Mutta tämä johti vain siihen, että hänen menettelynsä tutkittiin tarkemmin, ja tutkimuksen tulos oli se, että hänet eroitettiin tuosta virasta ja sijoitettiin hyvään tullikasöörin toimeen, jossa hän kyllä lihoi lisää, mutta köyhälistöä kiusaamatta.

Pastori Kjeldin suosio yleisön joukossa ei kasvanut tämän asian tähden. Kaupungin rikkaat pitivät poliisimestari Ribestä, koska hän pohjaltansa oli reilu mies. Ja eräs lähetyssaarnaaja, jolle poliisimestari oli antanut luvan pitää hartauskokouksen torilla, valitteli puheissaan sitä, ettei pastori Kjeld muistanut, että esivaltaa on toteltava. Ja silloin nyökkäsi moni köyhä päätään ja sanoi toiselle, että saarnaaja oli tosiaan oikeassa, ja että pastori Kjeld taitaa kuin taitaakin olla mies, jota ei paljon kannata kuunnella.

Erästä toistakin seikkaa, joka tapahtui kohta sittemmin, moitittiin ja paheksuttiin suuresti. Kjeld kulki kerran erään toisen papin kanssa. Kadun kulmassa seisoi surkea, köyhä akka. Kjeld antoi hänelle pari killinkiä; mutta kohta sitten se toinen pappi huomautti poliisille tuosta akasta. Hyvin korealla ja saivartelevalla tavalla ja haikealla hartaudella pappi selitti, ettei lain mukaan eukolla toden totta ollut oikeutta seisoskella kadulla kerjäämässä -- poliisi ottaisi nyt heti hänet huostaansa! Poliisi oli hyvin halukas ja aikoi juuri käydä mummon kimppuun, kun Kjeld seisautti hänet: "Antakaa sen olla. Minä annoin sille, kun itse halusin." Poliisi ei tiennyt mitä tehdä. Toinen pappi hymyili: "No antaa hänen sitten olla, kun virkaveli pyytää hänen puolestansa."

He jatkoivat kävelyänsä. Johannes Kjeld oli kalpea levottomuudesta. "Minä en pyydä hänen puolestaan. Minä vain ihmettelen, ettei teidän sydämeenne koske kipeästi, kun näette tuollaisia poloisia. Minä ihmettelen, että te haluatte lisätä kiviä köyhän raukan kuormaan." Vähän päästä hän seisattui: "Voitte mennä. Sellaisen kanssa minä en halua kulkea."

Asiasta levisi tieto, ja monista oli Kjeld tavallansa oikeassa, estäessään viemästä putkaan tuota vanhaa raukkaa. Mutta olihan hulluutta käyttäytyä toista pappia kohtaan niinkuin hän teki. Mutta se toinen pappi oli hyvin suosittu. Ehkäpä Kjeld kadehti hänen suurta menestystään!

Johannes Kjeld oleksi paljon kotonansa ja lueskeli. Hän tutki muun muassa muinaisen kirkon historiaa. Hän tutkiskeli myöskin alkavan keskiajan legendoja. Hän näki niin syvää inhimillisyyttä monissa niissä. Ja millaista eloa niissä oli, mitä värejä, mitä rakkautta, suurta ja loppumatonta uskoa.

II.

Hän heräsi siitä levosta, jota oli saanut luku-kammiossaan, kuullessaan pappien kokouksesta, joka piakkoin pidettiin naapuri-kaupungissa. Jokin ääni kajahti heti hänessä: "Siellä minä puhun suuni puhtaaksi!"

Siellä pidettäisiin useita esitelmiä. Muun muassa oli piispa Cato luvannut pitää: "Mooseksen lain historiallisesta asemasta." Ja tunnettu pappi, Peder Praegel, aikoi herättää keskustelun aineesta: "Tiede ja raamatun-tulkinta."

Mutta ennen näitä ohjelma-numeroja aikoi piispa Cato esittää papeillensa erään kirjeen, jonka muudan nuori pappi, Alf Varre, oli kirjoittanut Saara-nimiselle naiselle, ja hän aikoi kuulustella heidän mielipidettänsä, mihin toimenpiteihin tässä asiassa olisi ryhdyttävä. Naista, jolle kirje oli lähetetty, tuota Saaraa, ei kukaan tuntenut. Tehtiin johtopäätöksiä monenlaisia, mutta varmaa ei voitu sanoa. Ja pastori Varre ei halunnut ilmoittaa.

Hän kuului olevan jäykkä ja ihmisiä arasteleva olento, tuo pastori Varre. Sitä kummallisempaa, että se kirje oli hellä ja hehkuva kuin hymni -- vaikka vain maallisen rakkauden hymni.

"Kirje Saaralle." Johannes Kjeld oli viime aikoina kuullut puhuttavan tuosta kirjeestä. Hän oli puhellut siitä erään lähikaupungin papin kanssa, joka oli piispa Caton läheisiä ystäviä. Tuo ystävä oli kuullut piispalta yksityisiä kirjeen lauselmia, jotka olivat hyvin paheksuttavia. Hän toisti niitä Kjeldille ja sanoi niitä "epäsiveellisiksi ja maallista onnea huokuviksi." Johannes Kjeld vastasi: "Minusta tuo arvostelu ei ole mitenkään sopiva. Se onni, josta nuo sanat puhuvat, ovat tosiansa raskasmielistä onnea." "Kyllä hänestä langetetaan kovat tuomiot", sanoi toinen pappi. "Sellaiset miehet kuin Praegel ja Brasen kuuluvat tulevan kokoukseen. Ne ovat virkaintoisia. Ne panevat toimeen nopsan päätöksen pastori Varren jutussa." Kjeld vastasi: "Praegelille ja Brasenille olisi itsellensä terveellistä, kun kerrankin pantaisiin toimeen nopsa päätös heihin itseensä nähden. He ovat nyt jo niin monta Herran vuotta tuominneet ja suomineet kaikkea, mikä heidän eteensä osui. Aina vain tuomita ja kehoitella! Ehkäpä meidän pappien sopisi ajatella, eikö meidän sielumme kuivu tuossa ainaisessa tuomitsemisessa?" "Te tietystikin tulette kokoukseen, Kjeld?" kysyi pappi vältellen. "Kyllä, minä tulen", vastasi Kjeld vakaasti ja hiljaa.

He erosivat kohta sitten, ja Kjeld meni kotiin. Sinä iltana ei hän istunut luku-kammiossaan, vaan perhehuoneessa, jutellen vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Tyttö istui koko ajan hänen sylissään. Joskus veti hän hymyillen Gunvoria pitkästä, keltaisesta palmikosta, ja tyttö nauroi ja vanutti häntä parrasta ja tukasta. Kjeld oli sinä iltana tavattoman vilkas ja innokas. Mutta välistä tuli lauselma, joka ilmaisi, että hänen ajatuksensa askaroivat muualla. Kun he esimerkiksi juttelivat jotain hyvin arkipäiväistä, huudahti Kjeld yhtäkkiä innokkaasti:

"Merkillinen asia. Kun kantaa kauan yksinänsä ajatuksiaan, niin tulee ikäänkuin lauhkeaksi. Oi, elkää uskoko sitä liiaksi! Antaa kipenen tulla. Oh, kyllä vielä näkyy, että hiljaisuudessa on koottu räjähdysainetta."

III.

Pappeinkokous pidettiin piispantalon salissa, jota muuten harvoin käytettiin. Sitä oli lämmitetty aamusta alkaen, mutta vielä nyt -- kello kävi jo viidettä illalla -- siellä hohkui kylmää katosta ja seinistä.

Papit alkoivat kokoontua. Ensimäinen heistä hieroi käsiänsä; eräs nuori pastori avasi uuninluukun ja heitti pari vankkaa halkoa uuniin. Tuli tohisi ja rätisi. Ja tuo liekkien ääni ja iloisen tulen hohde pani salin tuntumaan lämpöisemmältä.

Ja se tulikin vähitellen lämpöisemmäksi; suuri uuni teki tehtävänsä, ja elävät, hengittävät ihmiset, joita sinne tuli, auttoivat osaltaan. Ja heitä tuli yhä enemmän. Kello soi vähän väliä. Se oli tuollainen vanhanaikainen kello, se hätyytti koko taloa...

Salissa liikkuvain pappien parvesta kuului hillittyä puhelua. Silloin tällöin naurua, joka ei ollut hyvin kovaäänistä. Joku pappi, joka halusi ilmaista ajatustaan useammille, puuttui puheesen paussin-ajoilla. Monten pappien on kerrassa vaikea puhua yksinkertaisesti, heidän täytyy julistaa ja saarnata. Se on saarnastuolissa totuttu tapa.

Piispa otti tulijat vastaan, siinä puuhassa meni häneltä melkoisesti aikaa. Kun ei ketään sattunut tulemaan, pysähtyi hän jonkin pappisryhmän luo ja sanoi hänkin sanansa. Ja silloin monet vaikenivat ja kuuntelivat tarkkaavasti. Piispa Frederik Cato lausui sanansa painavasti. Ja hän muokkasi sanottavansa siihen sopivaan muotoon kuin piti. Ja aina hän lausui ne ultimatumin äänellä. Ikäänkuin odottaen, ettei kukaan vastaa eikä ryhdy inttämään.

Hänen päänsä oli merkillinen, tuon Cato piispan, viisas ja terävä. Näki heti, että hän oli mahdikas kirkon herra. Muut papit kuuntelivat häntä nöyrällä arvonannolla. He katselivat häntä hänestä ylpeillen, ehkäpä hieman epäluuloisestikin. He eivät aina olleet varmat, miten hän heitä arvosteli. Hän oli heistä monessa suhteessa kaukana. Hänen taipumuksensa tämän maailman makuisuuksiin, hänen hieno makunsa, hänen sattuvat huomautuksensa ajan ilmiöistä, hänen tuttavuutensa kuulujen vapaa-ajattelijain ja kieltäjien kanssa, hänen monipuolinen lukeneisuutensa ja varmat ajatuksensa, -- hän, hän oli mainio esiintyväksi kirkonmieheksi; mutta hän ei ollut aivan heikäläisensä, ja he eivät rakastaneet häntä.

Hän oli äärimmäiseen saakka ortodoksi, mutta hän uskoi vain valtiokirkon puoltajana. Hänen uskonsa ei ollut lapsen, vaan velvollisuutensa täyttävän soturin. Hän kun nyt oli kerran vannonut uskollisuuden valan lipullensa, niin hän aikoi varjella sitä kaikilta vaaroilta.

Cato piispa oli, eikä niin vähääkään, korkea-kirkollinen esteetikko. Hän puolsi raamattua, ja hän ihaili sitä samalla. Hän suhtautui siihen kuin johonkin hyvin arvokkaaseen koruun. Hän vihasi niitä, jotka tahtoivat sovelluttaa raamattua maallikkojen käytettäväksi. Hän vaati intohimoisesti ja kiivaasti, että ihmisten, jotka sitä lähestyivät, oli oltava nöyrät sydämestä ja aivan alistuttava suurten mysterioiden eteen. Ja kirkon dogmeja hän rakasti niiden selvän lujuuden vuoksi, niiden taipumattomuuden ja mahdin vuoksi.

Piispa puhui tänä iltana enemmän kuin tavallisesti. Useimmat papit tiesivät syyn. Aivan häntä vastapäätä seisoi kirkkoherra Peder Praegel. Ja oli tunnettu asia, että he, piispa ja pastori Praegel, olivat katkeria vihamiehiä. He olivatkin hyvin erilaisia.

Pastori Praegel oli suositun saarnamiehen tyyppi. Mukavuuteen valmiin paljoston mies, tasaisen katraan, joka pohjaltansa on hyvin tyytyväinen maailmaan. Hän oli niiden pappi, jotka ovat kristittyjä sen vuoksi, että _sellaisiahan_ ovat kaikki oikeat ihmiset, ja siksi, että, samea "haudantakaisen" pelko sanoo heidän järjellensä: onhan tuo "iankaikkinen elämä" varsin vakava asia; ei siitä vaan saa olla aivan tietääkseenkään olematta.

Tuollaisen väen, jolla ei ole mielen raskautusta, ei sielun järistyksiä, oiva ystävä oli pastori Praegel. Hän sovitteli heidän sielujensa asiat niin että heidän käsityksensä tulivat vielä parempaan järjestykseen ja heidän "haudantakainen" pelkonsa haipui. Hän oli heidän lohdutuksensa ja suuri mukavuus-välineensä.

Jos pastori Praegelin luo olisi tullut joku elämän haavoittama, joku, joka värisee vaikeain ja syväin onnettomuuksien runtomana, -- niin pastori Praegelin sanat olisivat tuntuneet hänestä lorulta. Mutta käytännöllisille syntisille hän oli hyvinkin mukaisa mies. Hän osasi antaa anteeksi monta syntiä ja karkeutta: Tulkaa minun tyköni ja kuulkaa ilosanomaa, rakkaat ystäväiseni! Jumala on hyvä, ja _tässä_ on hänen armonsa, ja tässä on pikkusen vapaamielisyyttä, ja tässä voimme taivuttaa vähän ankaran profeetan värsyjä, ja tässä saa olla pikkusen tiedettä... tulkaa tänne ja kuulkaa, mitä kirjoitettu on, että Jumalan valtakunta ei ole tästä maailmasta... mutta elkää säikähtäkö, vaikka se nyt sittenkin pikkusen on tästä maailmasta.

Pastori Praegel ihaili itseään rohkeana kuri-mestarina, ja monet pitivätkin häntä tosiaan rohkeana. Hänen rohkeutensa oli kuitenkin lähemmin nähtynä hyvin viisasta. Pastori karttoi nimittäin visusti kurittamasta ketään, joka mukavuutta haluavain joukossa oli pystyvä ja mahtava. Entisaikain parantajat sanoivat totuuden kuninkaille ja maailman mahtaville, ja heidät poltettiin roviolla. Pastori Praegel ei lähentänyt hiuskarvaansakaan vaaraan. Sillä hän valitsi uhreiksensa ne, joiden kurittaminen oli kunnon ihmisistä mielellistä. Tai valitsi onnettomia ja puolustuskyvyttömiä. Niin, pastori Praegel oli niinkin rohkea, että hän ahdisteli vainajia.

Jos, lyhyesti sanoen, kaupungin uteliaisuus ja soimaushalu oli nousussa, niin voitiin mennä kirkkoon ja kohdata siellä täydellisesti oma rakas itsensä. Pastori Praegelin saarnoissa esitettiin tapahtuma runsaasti. Ei mainittu opetusta, mikä siitä oli otettava, ei sen esimerkkiä, vaan nimet, ja uusiin, vielä tuntemattomiin seikkoihin viittailtiin. Juttu lasketeltiin jälleen uutena ja monten kielilakkarien hengeltä löyhkävänä.

Siellä salissa istui muita pappeja, monet heistä puhuivat. Tuolta kuului paljon sanoja, enimmäkseen pyöreitä, sileitä sanoja; täältä synnin-päästävä ääni, jollaisella on tavallisesti jonkinlaista yhteyttä "pyhä"-sanan kanssa, tuolta loitompaa paljon kuiskuttelevia sanoja, jotka aprikoivat ja seuloivat. Ja täältä eräs tyytyväinen, lihava ääni, jonkun pappis-gemyytlisen, joka mielellään pysytteleikse varjossa, mutta kuitenkin silloin tällöin sallii suulleen leppoisan vannomuksen.

Pastori Brasen oli tavallista suuremman huomion esineenä. Hän oli tunnettu kirkon pappien kaikkein ankarimpina. Monet olivat hänen ankaruutensa näytteet. Hänen tunnetuimpia puheitaan oli eräs hautapuhe merellä hukkuneille kalastajille. He olivat olleet suruttomia, sanoi Brasen, he olivat kuolemansa edellisenä päivänä tanssineet ja laulaneet maallisia lauluja. Ikuinen rangaistus odotti nyt heitä heidän syntiensä tähden, ei auttanut sanoa muuta kuin että he ovat nyt helvetissä. Pastori Brasen arveli myöskin, että Jumala oli uhrannut heidät helvetin piinaan sitä varten, että elävät vielä tietäisivät etsiä pelastusta.

Monet, jotka kuulivat tämän puheen, tulivat murheellisiksi ja suuttuivatkin. Useat lehdet mainitsivat siitä. Pari pappia esitti vastakkaisen käsityksensä; mutta pastori Brasenilla ja hänen hengenheimolaisillaan oli valmiit sanat vastaukseksi ja he vahvistivat painavilla syillä, että noiden vainajien ikuinen piina oli varma.