Part 20

Koko tutkimus oli sepitetty erittäin teräväjärkisesti, ja siihen sisältyi lukuisia poliitikoille sangen mielenkiintoisia ja hyödyllisiä huomautuksia, jotka eivät ymmärtääkseni kumminkaan olleet läheskään täydelliset. Minä rohkenin siitä huomauttaa tekijälle ja tarjouduin hänen suvaitessaan antamaan eräitä lisiä. Hän suostui ehdotukseeni auliimmin kuin kirjailijat yleensä, varsinkaan suunnittelijat, ja vakuutti erittäin mielellään ottavansa vastaan lisätietoja.

Minä kerroin hänelle, että Tribnian kuningaskunnassa, jota maanasukkaat mainitsevat nimellä Langden ja jossa olin matkoillani viettänyt joitakin aikoja, väestön suurimman osan muodostivat tavallaan vakoilijat, todistajat, kantajat, syyttäjät, toteennäyttäjät, valantekijät ja heitä tottelevat alemmat toimihenkilöt, jotka kaikki ovat valtion ministerien ja heidän edustajiensa palveluksessa ja heidän palkkaamansa. Salajuonia punovat mainitussa kuningaskunnassa yleensä henkilöt, jotka tahtovat siten päästä etevien poliitikkojen maineeseen, luoda uutta voimaa kehnoon hallintoon, tukahduttaa tai hälventää tyytymättömyyttä, täyttää taskujaan takavarikoidulla tavaralla ja vahvistaa tai heikontaa yleistä luottoa, aina yksityisen etunsa mukaisesti. He sopivat ennakolta keskenään siitä, keitä henkilöitä on syytettävä salajuonesta; sitten he toimittavat haltuunsa kaikki heidän kirjeensä ja paperinsa ja vangituttavat rikoksentekijät. Nämä paperit jätetään erikoiselle toimikunnalle, jonka jäsenet ovat erittäin ovelat keksimään sanojen, tavujen ja kirjainten salaisia merkityksiä. Niinpä he esimerkiksi havaitsevat, että tarvetuoli merkitsee salaista istuntoa, hanhiparvi eduskuntaa, rampa koira vallananastajaa, kapaturska —, rutto pysyvää armeijaa, hiirihaukka pääministeriä, luuvalo korkeata prelaattia, hirsipuu valtiosihteeriä, yöastia ylhäisten miesten kokousta, siivilä hovinaista, luuta vallankumousta, hiirenloukku virkaa, pohjaton hauta valtion rahastoa, likaviemäri hovia, tiukumyssy suosikkia, katkennut ruoko tuomioistuinta, tyhjä tynnyri kenraalia, märkivä haava hallintoa.

Jos tämä menetelmä pettää, niin heillä on kaksi vieläkin tehokkaampaa, joita heidän oppineensa mainitsevat nimillä akrostikon ja anagramma. Ensinmainitun avulla he osaavat tulkita kaikki alkukirjaimet niin, että niihin sisältyy poliittista tarkoitusta. _N_ merkitsee salaliittoa, _B_ ratsuväkirykmenttiä, _L_ laivastoa. Toista käyttäen he voivat epäilyksenalaisen asiakirjan kirjaimia siirtämällä keksiä vastustuspuolueen salaisimmat aikeet. Jos esimerkiksi kirjoitat kirjeessä tuttavallesi _Veli Tuomasta kiusaavat taas ne peräpukamat_, niin taitava salakirjoituksen selittäjä havaitsee, että tuon lauseen kirjaimet voidaan järjestää myöskin seuraaviksi sanoiksi: _Et saa murtua, tekevä. Aikomus tappaa valtias N_. Tämä on anagrammaattinen menetelmä.

Professori kiitti minua mitä lämpimimmin näiden huomioitteni ilmoittamisesta ja lupasi kunnioittavasti mainita minut tutkimuksessaan.

Kun en nähnyt tässä maassa mitään, mikä olisi houkutellut pitkäaikaisempaan oleskeluun, aloin suunnitella Englantiin palaamista.

SEITSEMÄS LUKU

Tekijä lähtee Lagadosta, saapuu Maldonadaan. Ei ole yhtäkään lähtövalmista laivaa. Hän poikkeaa pikimmältään Glubbdubdribissä. Kuvernööri ottaa hänet vastaan.

Mannermaa, jonka osan tämä kuningaskunta muodostaa, ulottuu arvioni mukaan itäänpäin Kalifornian länsipuolella sijaitsevaan tuntemattomaan seutuun ja pohjoisessa Tyyneen valtamereen, joka on korkeintaan sadan viidenkymmenen peninkulman päässä Lagadosta. Tässä kaupungissa on hyvä satama, ja se harjoittaa vilkasta kauppaa suuren Luggnaggin saaren kanssa, joka sijaitsee siitä luoteiseen suunnilleen 29. pohjoisen leveysasteen ja 140. pituusasteen kohdalla. Luggnaggin saari on Japanista kaakkoon, suunnilleen sadan meripeninkulman päässä. Japanin keisari ja Luggnaggin kuningas ovat kiinteässä liitossa, ja sen vuoksi tarjoutuu usein tilaisuutta purjehtia saaresta toiseen. Päätin siis suunnata matkani sinne, jotta pääsisin palaamaan Eurooppaan. Vuokrasin kaksi muulia ja oppaan tietä näyttämään ja kuljettamaan vähiä tavaroitani. Sanoin jäähyväiset jalolle suojelijalleni, joka oli osoittanut minulle erinomaista suopeutta ja vielä lähtiessäni antoi minulle runsaat lahjat.

Matkan varrella ei sattunut mitään kertomisen arvoista tapausta tai seikkailua. Kun saavuin Maldonadan satamaan (niin sitä nimitetään), ei siellä ollut yhtäkään Luggnaggiin lähtevää alusta eikä ollut tietoakaan, milloin sellainen tilaisuus tarjoutuisi. Kaupunki on suunnilleen Portsmouthin kokoinen. Minä sain pian tuttavia, ja minut otettiin erittäin vieraanvaraisesti vastaan. Eräs hieno herra sanoi minulle, että koska Luggnaggiin lähtevät laivat eivät voineet päästä matkaan ennenkuin kuukauden kuluttua, minua kenties huvittaisi käväistä Glubbdubdribin pienessä saaressa, joka sijaitsee noin viiden meripeninkulman päässä lounaassa. Hän tarjoutui erään tuttavansa keralla minua saattelemaan ja lupasi hankkia retkeä varten pienen sopivan purren.

Yrittäessäni kääntää Glubbdubdribin saaren nimeä niin täsmällisesti kuin suinkin voin sanon, että se on _Noitien_ eli _Maagien_ saari. Se on kooltaan suunnilleen kolmannes Wight-saarta ja erinomaisen hedelmällinen. Sen kuvernöörinä on eräs heimonpäämies, jonka kaikki alamaiset ovat noitia. Heimon jäsenet menevät naimisiin ainoastaan keskenään, ja vanhin on aina ruhtinas eli kuvernööri. Hänellä on komea palatsi ja suunnilleen kolmentuhannen tynnyrinmaan suuruinen puisto, jota ympäröi hakatusta kivestä rakennettu kahdenkymmenen jalan korkuinen muuri. Tässä puistossa on useita pieniä aidattuja laitumia, viljapeltoja ja puutarhoja.

Kuvernööriä ja hänen perhettänsä palvelee sangen omituinen väki. Kuvernööri, on taitava aaveiden nostattaja, kykenee kutsumaan kenen vainajan tahansa ja velvoittamaan hänet palvelukseensa neljäksikolmatta tunniksi, mutta ei pitemmäksi ajaksi. Hän ei myöskään kykene kutsumaan samaa henkilöä uudestaan ennenkuin kolmen kuukauden kuluttua, aivan erinomaisia poikkeustapauksia lukuunottamatta.

Kun olimme yhdentoista tienoissa aamupäivällä saareen saapuneet, lähti toinen saattelijoistani kuvernöörin luo ja pyysi pääsylupaa muukalaiselle, joka oli tullut saareen toivoen saavansa kunnian käydä tervehtimässä Hänen Korkeuttansa. Lupa annettiin heti, ja niin me kaikki kolme astuimme sisään palatsin portista. Molemmin puolin seisoi rivi kaartin sotilaita, joiden vaatetus oli kovin vanhanaikainen ja joiden ulkomuodossa oli jotakin sellaista, mikä sai ihossani kareilemaan sanomattoman kauhun. Sitten kuljimme useiden suojien läpi, joissa seisoi samoin riveissä samanlaista palvelusväkeä, kunnes saavuimme audienssisaliin. Kun olimme kolmasti syvään kumartaneet ja kun vielä oli esitetty muutamia yleisluontoisia kysymyksiä, saimme istuutua kolmelle tuolille, lähelle Hänen Korkeutensa valtaistuimen alinta askelmaa. Hän ymmärsi Balbinarbin kieltä, vaikka se erosi hänen saarensa kielestä. Hän kehoitti minua kertomaan retkistäni, tahtoi osoittaa seurustelevansa kanssani kursailematta ja lähetti pois kaikki palvelijansa. Hänen sormensa vain hiukan liikahti, ja samassa he hävisivät niinkuin unihaamut äkkiä herätessämme. Minä en päässyt kohta toipumaan hämmästyksestäni, mutta Kuvernööri vakuutti, ettei minulle voinut tapahtua mitään pahaa, ja kun sitten huomasin, että molemmat saattelijani, jotka olivat olleet jo useita kertoja tätä näkemässä, olivat aivan levolliset, rohkaisin minäkin itseni ja kerroin Hänen Korkeudelleen lyhyesti seikkailuistani, kuitenkin hiukan epäröiden ja katsahdellen taakseni, missä olin nähnyt nuo aavepalvelijat. Minulla oli kunnia syödä päivällistä Kuvernöörin pöydässä uuden aavejoukon tarjoillessa ruokaa. Nyt havaitsin, etten ollut enää niin peloissani kuin aamulla. Minä viivyin auringonlaskuun asti ja pyysin nöyrästi Hänen Korkeudeltaan anteeksi, etten hänen kutsuansa noudattaen jäänyt palatsiin. Molemmat tuttavani ja minä nukuimme yön yksityistalossa läheisessä kaupungissa, joka on tämän pienen saaren pääkaupunki. Seuraavana päivänä palasimme tervehdyskäynnille Kuvernöörin luo, kuten hän oli suvainnut käskeä.

Sillä tavalla vietimme saaressa kymmenen päivää, enimmän osan päivää aina Kuvernöörin luona ja yöt asunnossamme. Minä totuin aaveiden näkemiseen aivan pian, niin etteivät ne kolmannen tai neljännen kerran jälkeen enää herättäneet minussa minkäänlaista tunnevaikutelmaa, ja jos pelkoa ehkä vielä oli hiukan olemassa, niin uteliaisuuteni voitti sen. Hänen Korkeutensa näet kehoitti minua kutsumaan keitä henkilöitä ikänä halusin ja kuinka paljon tahansa maailman alusta nykyaikaan asti ja vaatimaan heiltä vastausta kaikkiin kysymyksiin, joita tahdoin heille esittää, ainoastaan sillä ehdolla, että kysymysteni tuli rajoittua siihen aikakauteen, jossa he elivät. Ja erään seikan sai varmasti uskoa: että he puhuivat totta, sillä valehteleminen on haudantakaisen maailmassa täysin hyödytön taito.

Minä kiitin nöyrästi Hänen Korkeuttaan tästä suuresta suosiosta. Me olimme huoneessa, josta avautui vapaa näköala puistoon. Ja koska aluksi teki mieleni nauttia upeista ja suurenmoisista näytelmistä, halusin nähdä Aleksanteri Suuren armeijansa etunenässä kohta Arbelan taistelun jälkeen. Kuvernöörin liikahdutettua sormeansa näky ilmestyi heti ikkunamme eteen. Aleksanteri kutsuttiin sisään. Minä ymmärsin vain vaivoin hänen kreikkaansa, ja omat kreikkalaiset kielivarani tuntuivat olevan vähissä. Hän vakuutti minulle kunniasanallaan, ettei ollut kuollut myrkytettynä, vaan liiallisesta juomisesta johtuneeseen kuumeeseen.

Sitten näin Alppien yli kulkevan Hannibalin, joka vakuutti, ettei hänellä ollut etikan tippaa leirissään.

Minä näin Caesarin ja Pompeiuksen joukkojensa etunenässä, valmiina hyökkäykseen. Näin ensinmainitun viimeisessä suuressa riemusaattueessaan. Pyysin saada nähdä Rooman senaatin avaraan huoneeseen kokoontuneena ja jonkin myöhemmän ajan eduskunnan kerääntyneenä toiseen. Edellinen näytti minusta sankarien ja puolijumalien kokoukselta, jälkimmäinen oli kuin joukko pussikauppiaita, taskuvarkaita, maantierosvoja ja räyhääjiä.

Kuvernööri viittasi pyynnöstäni Caesaria ja Brutusta astumaan lähemmäksi. Minut valtasi syvä kunnioitus, kun näin Brutuksen, ja hänen kasvojensa jokainen piirre osoitti ilmeisesti mitä täydellisintä hyvettä, ehdottominta pelottomuutta ja mielenlujuutta, vilpittömintä isänmaanrakkautta ja yleistä ihmisystävyyttä. Suureksi ilokseni havaitsin, että nämä molemmat henkilöt olivat hyvässä sovussa, ja Caesar tunnusti minulle peittelemättä, etteivät hänen oman elämänsä suurimmat teot olleet läheskään hänen elämänsä päätökseksi koituneen mainetyön veroiset. Minä sain kunnian keskustella kauan Brutuksen kanssa, ja hän kertoi minulle, että hänen esi-isänsä Junius, Sokrates, Epameinondas, nuorempi Cato, sir Thomas More ja hän itse olivat alinomaa toistensa seurassa. Siinä onkin kuuden miehen liitto, johon ei milloinkaan maailmassa voida lisätä seitsemättä.

Ikävää olisi vaivata lukijaa kertomalla kaikista niistä lukuisista mainehikkaista henkilöistä, jotka kutsuttiin esiin tyydyttämään kyltymätöntä haluani saada nähdä maailma edessäni kaikkina menneinä aikakausina. Minä ravitsin silmiäni erittäinkin katselemalla tyrannien ja vallananastajien surmaajia ja sorrettujen ja loukattujen kansakuntien vapauttajia. En kumminkaan osaa ilmaista oman mieleni kokemaa tyydytystä niin, että se voisi pitää vireillä lukijan mielenkiintoa.

KAHDEKSAS LUKU

Enemmän Glubbdubdribistä. Korjauksia vanhan ja uudemman ajan historiaan.

Mieleni teki tavata niitä vanhan ajan henkilöitä, jotka olivat kuuluisimmat älystään ja opistaan, ja niin varasin päivän siihen tarkoitukseen. Ehdotin ensinnäkin, että Homeros ja Aristoteles ilmaantuisivat näkyviin kaikkien selittäjiensä etunenässä, mutta viimeksimainittuja oli niin paljon, että muutamien satojen täytyi jäädä pihalle ja palatsin ulompiin suojiin. Heti ensi silmäyksellä tunsin molemmat sankarit ja erotin heidät sekä muusta joukosta että myöskin toisistaan. Homeros oli pitempi ja pulskempi, käveli ikäisekseen sangen suorana, ja enpä ole milloinkaan nähnyt niin vilkasta ja läpitunkevaa katsetta kuin hänen. Aristoteles oli kovin kumarainen ja nojasi sauvaan. Hänen kasvonsa olivat laihat, hiukset sileät ja ohuet ja ääni kolea. Kohta havaitsin, että molemmat olivat aivan vieraat koko muulle joukolle eivätkä olleet koskaan kuulleet seuralaisistaan puhuttavankaan. Eräs haamu, jonka nimi jääköön tässä mainitsematta, kuiskasi minulle, että nuo selittäjät pysyttelivät Manalassa niin kaukana päämiehistään kuin suinkin mahdollista, koska häpesivät ja tunsivat syyllisyytensä kamalasti väärinselitettyään näiden kirjailijain ajatuksia jälkimaailmalle. Minä esittelin Didymon ja Eustathion Homerolle ja koetin kehoittaa häntä kohtelemaan heitä paremmin kuin ansaitsivat; hän näet havaitsi aivan pian, ettei heissä ollut sitä nerollisuutta, jota runoilijan henkeen syventyminen edellyttää. Aristoteles tuskastui kovin, kun Scotusta ja Ramusta hänelle esitellessäni kerroin, mitä he olivat miehiään, ja kysyi minulta, olivatko kaikki muut joukon jäsenet samanlaisia tolvanoita.

Sitten pyysin Kuvernööriä kutsumaan Descartesin ja Gassendin, jotka sain selittämään järjestelmiään Aristoteleelle. Tämä suuri filosofi tunnusti vilpittömästi luonnonfilosofian alalla tekemänsä virheet; hänen näet oli täytynyt useissa seikoissa perustaa oppinsa otaksumiin, kuten muuten on kaikkienkin ihmisten laita. Hänen mielestään oli Gassendi, joka oli yrittänyt parhaansa mukaan valmistaa Epikuron opista maittavaa keitosta, yhtä hylättävä kuin Descartes kaikkine _pyörteineen_. Hän ennusti samaa kohtaloa _vetovoiman_ teorialle, jota nykyiset oppineet ylen innokkaasti puolustavat. Hän sanoi, että uudet luonnonfilosofiset järjestelmät olivat vain uusia muoteja, jotka vaihtelevat kaikkina aikoina. Nekin, joiden väitettiin pohjautuvan matemaattisiin periaatteisiin, kukoistavat vain lyhyen kauden ja joutuvat ajan tullen pois muodista.

Minä vietin viisi päivää keskustellen useiden muiden muinaisajan oppineiden kanssa. Näin useimmat Rooman ensimmäisistä keisareista. Kuvernööri kutsui pyynnöstäni Heliogabaluksen kokit valmistamaan meille päivällistä, mutta heiltä puuttui aineksia, joten he voivat vain puutteellisesti osoittaa meille taitoaan. Eräs Agesilaon helootti keitti meille spartalaisen mustan liemen, mutta minä en saanut kurkustani kulkemaan enempää kuin lusikallisen.

Molempien minua saatelleiden herrojen täytyi yksityisasiain vuoksi palata kotiin kolmeksi päiväksi, ja minä käytin tämän ajan tutustuakseni henkilökohtaisesti muutamiin uudemman ajan vainajiin, jotka olivat viimeksikuluneiden kahden tai kolmen vuosisadan kuluessa olleet huomattavimmassa asemassa joko omassa maassamme tai muualla Euroopassa. Olen aina erinomaisesti ihaillut vanhoja mainehikkaita sukuja ja pyysin senvuoksi Kuvernööriä kutsumaan tusinan tai parikin tusinaa kuninkaita sekä kahdeksan tai yhdeksän sukupolvea heidän esi-isiänsä. Pettymykseni oli kuitenkin ankara ja odottamaton. Pitkän kruunupäitten sarjan asemasta näin eräässä hallitsijasuvussa kaksi viulunvinguttajaa, kolme hovileikaria ja italialaisen prelaatin. Eräässä toisessa parturin, apotin ja kaksi kardinaalia. Minä kunnioitan kruunattuja päitä niin syvästi, etten tahdo enempää puhua niin arkaluontoisesta asiasta. Kreivit, markiisit, herttuat, paroonit ja muut sellaiset eivät kuitenkaan herättäneet minussa yhtä suurta arkuutta. Ja tunnustanpa saaneeni kokea eräänlaista mielihyvää, kun havaitsin voivani johdella eräiden sukujen erikoiset piirteet niiden alkulähteistä. Erotin aivan selvästi, mistä jokin suku oli saanut ulkonevan leukansa, minkätähden toisessa oli ohut kahden miespolven aikana runsas määrä konnia ja kahden seuraavan polven aikana yhtä runsaasti hölmöjä, minkätähden kolmas oli täynnä hourupäitä ja neljäs täynnä hirtehisiä. Minulle selvisi, minkätähden Polydoros Vergilius sanoo eräästä suuresta suvusta _Nec vir fortis, nec femina casta_, minkätähden julmuus, kavaluus ja pelkuruus muuttuivat ominaisuuksiksi, joista muutamat suvut tunnettiin yhtä hyvin kuin vaakunastaan, kuka oli ensimmäisenä tuonut kuppataudin aateliseen huoneeseen, missä se oli suoraan alenevassa polvessa siirtynyt jälkeläisille risataudin paiseina. En kumminkaan voinut tätä kaikkea ihmetellä, kun havaitsin, kuinka moneen kertaan sukusarja keskeytyi siihen työntyvien hovipoikien, lakeijojen, kamaripalvelijain, ajomiesten, seikkailijain, hurjastelijain ja taskuvarkaitten vuoksi.

Uudemman ajan historia herätti minussa melkein yksinomaan inhoa. Tarkoin tiedusteltuani asioita viime vuosisadan aikana hallitsijoiden hoveissa olleilta kuuluisimmilta miehiltä tulin näet huomaamaan, kuinka lahjotut kirjoittajat olivat uskotelleet maailmalle, että pelkurit olivat suorittaneet suurimpia sankaritöitä, houkkiot jakaneet viisaimpia neuvoja, imartelijat osoittaneet vilpittömyyttä, jumalankieltäjät hurskautta, maanpettäjät roomalaista kuntoa, sodomiitit siveyttä, ilmiantajat rehellisyyttä. Kuinka paljon viattomia ja mainioita henkilöitä olivatkaan tuominneet kuolemaan tai maanpakoon lahjotut tuomarit korkeiden ministerien tai puoluevihan vaikutuksen alaisina. Kuinka paljon konnia olikaan koroitettu ylimpiin asemiin nauttimaan luottamusta, valtaa, arvoa ja hyötyä, kuinka suurena tekijänä ovatkaan hovien, valtaneuvostojen ja eduskuntien toimissa ja tapahtumissa parittajat, portot, loiseläjät ja leikarit. Kuinka alhaiseksi minun täytyikään arvioida inhimillinen viisaus, kunto ja nuhteettomuus, kun sain tietää maailman suurten yritysten ja kumousten varsinaiset pontimet ja vaikuttimet ja ne halveksittavat sattumat, joista niiden menestys johtui.

Minä havaitsin, kuinka konnamaisia ja tietämättömiä ovat ne, jotka sanovat kirjoittavansa _anekdootteja_ eli salaista historiaa, toimittavat useita hallitsijoita hautaan antamalla heidän tyhjentää myrkkymaljan, kertovat ruhtinaan ja pääministerin välisestä keskustelusta, jota kuulemassa ei ole ollut ketään, tahtovat tunkeutua lähettiläiden ja valtiosihteerien ajatuksiin ja työhuoneisiin ja erehtyvät valitettavasti aina ja joka kohdassa. Minä havaitsin useiden maailmaa hämmästyttäneiden tapausten salaiset syyt: kuinka portto voi vallita takaportaita, takaportaat valtioneuvostoa ja valtioneuvosto eduskuntaa. Eräs kenraali tunnusti kuulteni saavuttaneensa voiton yksinomaan pelkuruutensa ja tottelemattomuutensa perustuksella, ja eräs amiraali kertoi lyöneensä ihan vahingossa vihollisen, jolle oli aikonut laivastonsa kavalasti luovuttaa. Kolme kuningasta vakuutti minulle, etteivät he olleet koko hallituskautenaan milloinkaan asettaneet etusijalle ansioitunutta henkilöä, ellei ollut niin tapahtunut sulasta erehdyksestä tai jonkun heidän luottamustaan nauttineen ministerin juonten vuoksi. He lisäsivät, etteivät menettelisi toisin, vaikka heräisivät jälleen elämään, ja todistivat erittäin teräväjärkisesti, ettei kuninkaan valtaistuin voinut pysyä pystyssä, ellei ollut tapainturmelusta, koska hyveestä ihmisiin koituva luja, luottavainen ja itsepäinen mielenlaatu oli julkisten asiain menestymisen alinomaisena esteenä.

Uteliaisuuteni sai minut erikoisesti tiedustelemaan, millaisin keinoin suuri joukko ihmisiä oli hankkinut itselleen korkeita arvonimiä ja valtavia rikkauksia. Rajoitin tiedusteluni aivan läheiseen aikakauteen, kumminkaan hipomatta nykyaikaa, koska tahdoin olla varma siitä, etten loukannut ulkomaalaisiakaan (toivon näet olevan joutavaa vakuuttaa lukijalle, etteivät tätä seikkaa koskevat lausumani ollenkaan koske kotimaatani). Kutsuttiin joukko sellaisia henkilöitä, ja aivan vähäinen tutkimus osoitti jo sellaisen kataluuden määrän, etten voi sitä ajatella painumatta lievään alakuloisuuteen. Valapattoisuus, sorto, lahjominen, petos, parittaminen ja muut sellaiset heikkoudet olivat heidän mainitsemistaan tempuista kaikkein lievimpiä, ja minä tietenkin suhtauduin niihin hellävaroen. Mutta kun sitten muutamat tunnustivat saavuttaneensa suuruutensa ja varallisuutensa luonnottomien paheiden ja sukurutsauksen avulla, toiset prostituoimalla oman vaimonsa ja tyttärensä, toiset kavaltamalla maansa tai kuninkaansa, muutamat myrkyttämällä ja useammat vääristelemällä lakia viattoman turmioksi, niin toivon suotavan minulle anteeksi, että nämä havainnot olivat omansa hiukan vähentämään luontaista syvää kunnioitustani korkea-arvoisia henkilöitä kohtaan, joille meidän, heidän alamaistensa, tulee osoittaa heidän ylhäisyytensä edellyttämää erinomaista arvonantoa.

Olin usein lukenut ruhtinaille ja valtakunnille tehdyistä suurista palveluksista ja halusin nyt nähdä niitä henkilöitä, jotka olivat sellaisia palveluksia suorittaneet. Kysymykseeni vastattiin, ettei heidän nimiänsä ollut merkitty mihinkään aikakirjoihin, lukuunottamatta muutamia, jotka historia esitti kaikkein pahimpina konnina ja pettureina. Muista en ollut kuullut puhuttavankaan. He esiintyivät kaikki alakuloisen näköisinä ja mitä kehnommissa pukimissa. Useimmat kertoivat kuolleensa köyhyydessä ja epäsuosiossa, muut mestauslavalla tai hirsipuussa.

Heidän joukossaan oli eräs mies, jonka kohtalo näytti minusta hiukan merkilliseltä. Hänen vieressään seisoi suunnilleen kahdeksantoista vuoden ikäinen nuorukainen. Hän kertoi olleensa vuosikausia laivanpäällikkönä, päässeensä Aktionin meritaistelussa tunkeutumaan vihollisen suuren taistelulinjan läpi, upottaneensa kolme suurinta laivaa ja vallanneensa neljännen, mikä oli Antoniuksen pakenemisen ja sitä seuranneen voiton ainoa syy. Hänen vieressään seisova nuorukainen oli hänen ainoa poikansa, joka oli kaatunut taistelussa. Hän kertoi vielä lähteneensä sodan päätyttyä, hyvin tietäen saavuttaneensa jotakin ansiota, Roomaan ja anoneensa Augustuksen hovissa pääsyä erääseen suurempaan alukseen, jonka päällikkö oli kaatunut. Hänen vaatielmistaan ei kumminkaan välitetty mitään, vaan annettiin virka eräälle nuorukaiselle, joka ei ollut milloinkaan ollut merellä, keisarin erään rakastajattaren palveluksessa olevan Libertinan pojalle. Hänen palattuaan omaan alukseensa häntä syytettiin virkatoimensa laiminlyömisestä ja alus luovutettiin vara-amiraali Publicolan suosikkipaashille. Sitten hän vetäytyi vaivaiselle maatilalle kauas Roomasta ja päätti siellä päivänsä. Minun teki kovin mieli tietää, oliko kertomus todenperäinen, ja niin pyysin kutsuttavaksi Agrippan, joka oli tuota taistelua johtanut. Hän ilmaantui ja vahvisti kertomuksen oikeaksi, mutta esitti sen kapteenille vieläkin edullisemmassa valossa. Viimeksimainittu näet oli vaatimattomana vähentänyt tai salannut suuren osan ansioitaan.

Minä hämmästyin havaitessani, kuinka nopeasti ja kuinka laajalle tapainturmelus oli myöhempinä aikoina vallitsevan ylellisyyden vaikutuksesta päässyt leviämään tässä valtakunnassa, mutta sitä vähemmän ihmettelin lukuisia samanlaisia seikkoja muissa maissa, joissa kaikenlaiset paheet ovat rehoittaneet paljoa kauemmin ja joissa ylipäällikkö korjaa haltuunsa kaiken kunnian samoinkuin kaiken ryöstösaaliinkin, vaikka hän kenties on vähimmin oikeutettu saamaan kumpaakaan.

Kaikki kutsutut henkilöt esiintyivät aivan samanlaisina kuin eläessään, ja siitä minä johduin alakuloisiin mietteisiin, kuinka ihmissuku on keskuudessamme rappeutunut viimeksikuluneiden sadan vuoden aikana, kuinka kuppatauti kaikissa eri muodoissaan ja kaikkine seurauksineen on vääristänyt englantilaisten kasvojen jokaisen piirteen, lyhentänyt ruumiinkokoa, heikontanut hermot, höllentänyt jänteet ja lihakset ja tehnyt lihan löyhiksi ja eltaantuneeksi.

Menin niinkin pitkälle, että pyysin kutsumaan muutamia vanhan kannan vapaita englantilaisia talonpoikia, joiden tapojen, ravinnon ja vaatetuksen yksinkertaisuutta, vilpittömyyttä ja rehellisyyttä, aito vapaudenhenkeä, urhoollisuutta ja isänmaanrakkautta on aikoinaan kovin ylistetty. Eläviä kuolleisiin verratessani jouduin jossakin määrin liikutettuna ajattelemaan, kuinka jälkeläiset ääniään myyden ja vaaleihin vaikuttaen ovat omaksuneet kaikki hovissa opittavat paheet ja kaiken siveettömyyden ja siten antaneet rahakolikosta raiskattaviksi kaikki nuo puhtaat synnynnäiset hyveensä.

YHDEKSÄS LUKU