Part 11

Minä nukuin suunnilleen kaksi tuntia ja uneksin, olevani kotona vaimoni ja lasteni luona. Siitä mieleni kääntyi sitäkin surullisemmaksi, kun herättyäni näin olevani yksin valtavan suuressa, kahden-kolmensadan jalan levyisessä ja kolmattasataa jalkaa korkeassa huoneessa, makaamassa sängyssä, joka oli kaksikymmentä kyynärää leveä. Emäntä oli lähtenyt toimittelemaan askareitansa ja oli sulkenut minut huoneeseen. Vuode oli kahdeksan kyynärän korkeudella permannosta lukien. Luonnolliset tarpeet vaativat minua pyrkimään alas. En uskaltanut huutaa ja jos olisinkin huutanut, ei se olisi mitään hyödyttänyt, koska heikko ääneni ei olisi kantanut makuusuojasta keittiöön, missä perhe oleskeli. Näiden olosuhteiden vallitessa kiipesi kaksi rottaa vuoteen uutimia ylös ja juoksenteli nuuskien ympäri vuodetta. Toinen niistä tuli melkein kasvoilleni, minä kavahdin kauhistuneena jaloilleni ja paljastin säiläni puolustautuakseni. Inhoittavat elukat uskalsivat käydä kimppuuni kahdelta puolelta, ja toinen niistä tarttui käpälällään kaulukseeni; mutta minun onnistui viiltää auki sen maha, ennenkuin se ehti tehdä minulle mitään. Se kaatui kuolleena eteeni, ja toinen, nähdessään kumppaninsa kohtalon, lähti pakoon, saaden kuitenkin selkäänsä kelpo haavan, jonka leikkasin sen paetessa, niin että siitä tiukkui veri. Tämän urotyön tehtyäni käyskelin hitaasti vuoteessa edestakaisin hengähtääkseni ja toipuakseni. Nämä eläimet olivat ison kahlekoiran kokoisia, mutta verrattomasti vikkelämpiä ja vihaisempia, ja olisivat aivan varmaan repineet minut kappaleiksi ja syöneet suuhunsa, jos olisin riisunut vyöni, ennenkuin menin levolle. Minä mittasin kuolleen rotan hännän ja havaitsin, että puuttui tuuma kahdesta kyynärästä. Mieltäetovalta tuntui hinata rotanraato alas vuoteesta, jossa se yhä makasi verta vuotaen. Minä huomasin sen vielä hiukan elävän; mutta voimakas isku sen niskaan teki siitä lopun.

Pian sen jälkeen tuli huoneeseen emäntä, näki minut yltä päältä verissäni, juoksi luo ja otti minut käteensä. Minä osoitin kuollutta rottaa, hymyilin ja ilmaisin toisillakin tavoilla, etten ollut vioittunut. Hän oli erittäin iloinen ja kutsui palvelustytön, joka tarttui pihdeillä kuolleeseen rottaan ja heitti sen ulos ikkunasta. Sitten hän asetti minut pöydälle, missä seisoen näytin hänelle veristä säilääni, jonka pyyhin nuttuni liepeeseen ja pistin tuppeen. Minulla oli ankara tarve toimittaa eräitä asioita, joita ei kukaan muu voinut toimittaa minun edestäni, ja sen vuoksi koin saada emäntäni ymmärtämään, että halusin päästä alas permannolle. Kun hän oli täyttänyt pyyntöni, ei häveliäisyyteni sallinut minun tehdä muuta kuin viitata oveen ja kumartaa useaan kertaan. Ajatustaan ankarasti jännitettyään kelpo nainen vihdoin ymmärsi, mikä oli kysymyksessä, otti minut jälleen käteensä, vei puutarhaan ja laski minut maahan. Sitten siirryin suunnilleen kahdensadan kyynärän päähän, viittilöin hänelle, ettei hän seuraisi minua, piilouduin parin hierakanlehden taakse ja toimitin siellä luonnolliset tarpeeni.

Toivon suopean lukijan suovan anteeksi, että olen viivähtänyt näissä ja muissa samanlaisissa yksityiskohdissa, jotka, näyttivätpä kuinka mitättömiltä tahansa alhaisista ja halpamaisista sieluista, sittenkin varmaan ovat eduksi ajattelijalle avartamalla hänen ajatuksiaan ja mielikuvitustansa ja soveltumalla käytettäviksi sekä julkista että yksityistä elämää hyödyttämään, mikä onkin ollut ainoa tarkoitukseni julkaistessani tämän ja muut kertomukset retkistäni. Minä olen niissä ahkeroinut ennen kaikkea totuuden esittämistä yrittämättä ollenkaan komeilla oppineisuudella tai korealla tyylillä. Tämän matkani koko näkymö vaikutti mieleeni niin voimakkaasti ja juurtui niin syvästi muistiini, etten sitä paperiin merkitessäni sivuuttanut yhtäkään huomattavaa seikkaa, joskin yksityiskohtaisesti esitystäni tarkastettuani pyyhin pois eräitä vähemmän merkittäviä seikkoja, koska pelkäsin pitkäpiimäisyyden ja vähäpätöisyyden moitetta, joka usein kohdistetaan matkakertomusten sepittäjiin, eikä kenties aivan syyttä.

TOINEN LUKU

Maamiehen tytärtä kuvaillaan. Tekijä kuljetetaan markkinapaikalle ja sieltä pääkaupunkiin. Hänen matkansa yksityisseikkoja.

Emännälläni oli yhdeksän vuoden ikäinen tytär, ikäisekseen erittäin kehittynyt, taitava neulan käsittelijä ja nukkensa pukija. Hänen äitinsä ja hän keksivät järjestää nuken kätkyen yösijakseni. Kätkyt sijoitettiin pieneen lipastonlaatikkoon ja se vuorostaan riippuvalle hyllylle, koska pelättiin rottia. Se oli makuusijanani koko sen ajan, jonka vietin tämän väen luona, joskin se vähitellen muovattiin mukavammaksi, kun aloin oppia heidän kieltänsä ja osasin ilmaista toivomuksiani. Tämä nuori tyttö oli niin kätevä, että kun olin kerran tai pari kertaa riisunut vaatteeni hänen nähtensä, hän jo kykeni pukemaan ja riisumaan minut, joskaan en koskaan häntä vaivannut, kun hän salli minun itse suorittaa ne tehtävät. Hän ompeli minulle seitsemän paitaa ja vähän muitakin liinavaatteita niin hienosta palttinasta kuin suinkin löysi, mutta ne olivat sittenkin säkkikangasta karheammat. Hän pesi ne aina omin käsin. Hän se perehdytti minua maan kieleenkin; minä osoitin jotakin esinettä, ja hän mainitsi sen nimen omalla kielellään, niin että muutaman päivän kuluttua osasin pyytää, mitä milloinkin halusin. Hän oli erittäin hyvänluontoinen eikä neljääkymmentä jalkaa pitempi, koska näet oli vähävartinen ikäisekseen. Hän antoi minulle nimen _Grildrig_, jota sitten alkoi käyttää koko perhe ja myöhemmin koko valtakunta. Sana merkitsee samaa kuin latinan kielen _nanunculus_, italian _homunceletino_ ja englannin _mannikin_. Tätä tyttöä saan ennen muita kiittää siitä, että säilyin hengissä tässä maassa; minä mainitsin häntä nimellä _Glumdalclitch_ eli pikku hoitajattareni ja tekisin itseni vikapääksi suureen kiittämättömyyteen, ellen tässä kunnioittaen mainitsisi hänen huolenpitoaan ja kiintymystään. Toivon hartaasti, että kykenisin asian hänelle korvaamaan hänen ansionsa mukaan sen sijaan, että olen ollut, kuten liiankin pätevien syiden nojalla pelkään, hänen epäsuosioon joutumisensa viaton, mutta onneton väline.

Lähiseuduilla alkoi nyt tulla tunnetuksi ja keskustelunalaiseksi asiaksi, että isäntäni oli löytänyt pellostaan merkillisen, suunnilleen _splacknuckin_ kokoisen eläimen, joka oli kaikin puolin ihmisen näköinen ja jäljitteli kaikkia inhimillisiä toimia, näytti puhuvan omaa pikku kieltänsä, oli jo oppinut useita sanoja heidän kielestään, kulki pää pystyssä kahdella jalalla, oli kesy ja kiltti, tuli, kun kutsuttiin, teki kaikki, mitä käskettiin, oli erittäin hienojäseninen ja hipiältään koreampi kuin ylhäisen henkilön kolmivuotias tytär. Eräs toinen maanviljelijä, joka asui aivan lähellä ja oli isäntäni hyvä ystävä, tuli talossa käymään saadakseen selville, mitä perää näissä puheissa oli. Minut otettiin heti esiin ja asetettiin pöydälle, missä kävelin niinkuin käskettiin, paljastin miekkani, pistin sen jälleen tuppeen, kumarsin isäntäni vieraalle, kysyin hänen omalla kielellään, kuinka hän jakseli ja lausuin hänet tervetulleeksi aivan niinkuin pikku hoitajattareni oli minulle opettanut. Mies, joka oli jo iällinen ja heikkonäköinen, asetti lasit nenälleen nähdäkseen minut paremmin, ja minä en voinut olla helakasti nauramatta, sillä hänen silmänsä olivat kuin täysikuu, joka paistaa huoneeseen pari-ikkunoista. Talon väki huomasi rattoisuuteni aiheen ja yhtyi nauruuni, mutta äijä oli kyllin tuhma suuttuakseen ja loukkaantuakseen. Hän oli pahan saiturin maineessa ja osoitti onnettomuudekseni sen ansaitsevansa antamalla isännälleni sen kirotun neuvon, että hänen piti näytellä minua nähtävyytenä markkinoilla lähimmässä kaupungissa, joka oli puolen tunnin ratsastusmatkan eli kahdenkolmatta peninkulman päässä kartanostamme. Minä arvasin jotakin tuhoisaa olevan tekeillä havaitessani isäntäni ja hänen ystävänsä kauan kuiskuttelevan toisilleen, toisinaan minuun viitaten, ja peloissani kuvittelin kuulevani ja ymmärtäväni joitakin heidän sanojansa. Seuraavana aamuna Glumdalclitch, pikku hoitajattareni, kertoi minulle koko jutun, jonka oli viekkaasti houkutellut tietoonsa äidiltään. Tyttö raiska painoi minut povelleen ja alkoi itkeä surusta ja häpeästä. Hän pelkäsi karkean ja töykeän rahvaan tekevän minulle jotakin pahaa, litistävän minut kuoliaaksi tai murtavan jäseniäni ottaessaan minut käteensä. Hän oli myös huomannut, kuinka häveliäs luonnostani olin, kuinka arka kunniastani ja kuinka häpeällisenä pitäisin, jos minua näytettäisiin rahasta kaikkein kehnoimmalle rahvaalle. Hän kertoi isän ja äidin luvanneen Grildrigin hänelle, mutta havaitsi heidän nyt aikovan menetellä aivan samoin kuin edellisenä vuonna, kun olivat olleet lahjoittavinaan hänelle karitsan, mutta olivat myyneet sen teurastajalle heti, kun se oli riittävästi lihonut. Minä puolestani voin varmasti vakuuttaa olleeni pikku hoitajatartani levollisempi. Toivoin alinomaa ja aivan varmasti pääseväni vielä vapaaksi, ja mitä tuli siihen häpeälliseen seikkaan, että jouduin kummana kuljetettavaksi, oli huomattava, että pidin itseäni täydellisenä muukalaisena tässä maassa ja ettei sellaista onnettomuutta milloinkaan voitaisi lukea viakseni, vaikka palaisin Englantiinkin, sillä olisihan itsensä Ison-Britannian kuninkaan täytynyt minun sijassani kokea sama nöyryytys.

Isäntäni noudatti tuttavansa neuvoa ja kuljetti minut seuraavana markkinapäivänä laatikossa läheiseen kaupunkiin. Hänen pieni tyttärensä, minun hoitajattareni, sai lähteä mukaan, takasatulassa istuen. Laatikko oli joka puolelta suljettu, siinä oli pieni ovi, josta pääsin kulkemaan sisään ja ulos ja sitäpaitsi muutamia näverinreikiä ilmanvaihdon edistämiseksi. Tyttö oli minusta huolta pitäen sijoittanut sinne nukkensa pieluksen, jotta voin olla pitkälläni. Kaikesta huolimatta jouduin kokemaan kamalaa tärinää ja pahoja kolahduksia tämän matkan aikana, vaikka se kestikin vain puoli tuntia. Hevonen näet astui suunnilleen neljäkymmentä jalkaa joka askelella ja poukotti niin, että jouduin samanlaiseen liikkeeseen kuin laivan kallistellessa ankarassa myrskyssä, se vain erona, että nouseminen ja laskeminen tapahtui paljoa nopeammassa tahdissa. Matkamme oli hiukan pitempi kuin Lontoosta St. Albansiin. Isäntäni asettui asumaan majataloon, jossa hän yleensäkin markkinamatkoillaan asusti. Neuvoteltuaan sitten vähän aikaa ravintolanisännän kanssa ja ryhdyttyään asian vaatimiin valmistaviin toimenpiteisiin hän palkkasi _grulirudin_ eli huutajan ilmoittamaan kaupungilla, että Viheriän Kotkan majatalossa oli nähtävänä merkillinen, ei edes _splacknuckin_ (erään siinä maassa elävän erittäin hienomuotoisen, suunnilleen kuuden jalan pituisen eläimen) kokoinen olento, joka kaikin puolin muistutti ihmistä, osasi lausua erinäisiä sanoja ja tehdä satoja huvittavia temppuja.

Minut asetettiin pöydälle majatalon suurimpaan huoneeseen, joka saattoi olla lähes kolmesataa jalkaa neliöön. Pikku hoitajattareni seisoi matalalla jakkaralla pöydän vieressä pitämässä minusta huolta ja sanomassa, mitä piti kulloinkin tehdä. Tungoksen välttämiseksi päästi isäntäni vain kolmekymmentä henkeä kerrallaan minua näkemään. Minä liikuin pöydänkannella tytön ohjeiden mukaan; hän esitti minulle kysymyksiä, joihin tiesi minun kielentaitoni nojalla kykenevän vastaamaan, ja minä lausuin vastaukseni niin äänekkäästi kuin voin. Minä käännyin useat kerrat katsomon puoleen, tervehdin kunnioittavasti, lausuin kaikki tervetulleiksi ja käytin muitakin oppimiani sananparsia. Minä otin nesteellä täytetyn sormustimen, jonka Glumdalclitch antoi minulle pikariksi, ja join heidän terveydekseen. Minä paljastin säiläni ja heilutin sitä englantilaisten miekkailijain tavalla. Hoitajattareni ojensi minulle oljen kappaleen, jota käyttelin peitsenä; olin näet oppinut sen taidon nuoruudessani. Minua näytettiin sinä päivänä kahdelletoista katselijakunnalle, ja minun täytyi joka kerta suorittaa samat hullutukset, kunnes olin uupumuksesta ja harmista puolikuollut. Ne, jotka olivat minut nähneet, kertoivat toisille niin ihmeellisiä asioita, että markkinaväki oli vähältä rikkoa ovet päästäkseen minua katselemaan. Omaa etuansa silmällä pitäen isäntäni ei sallinut minuun koskea kenenkään muun kuin hoitajattareni, ja vaaran välttämiseksi oli rahit sijoitettu pöydän ympärille sellaisen matkan päähän, ettei kukaan ylettynyt minua tavoittamaan. Eräs kelvoton koulupoika sentään tähtäsi minua pähkinällä päähän ja vähältä piti, ettei osunutkin. Heitto oli muuten niin voimallinen, että aivokoppani olisi varmaan murskautunut, kun pähkinä oli melkein kurpitsan kokoinen. Minä sain kumminkin tyydytyksekseni nähdä, kuinka nuorta vintiötä piestiin ja hänet ajettiin pois huoneesta.

Isäntäni antoi julkisesti tiedoittaa, että minua näytettäisiin jälleen seuraavana markkinapäivänä, ja valmisti minulle sillävälin mukavammat kulkuneuvot. Siihen olikin täysi syy, sillä minä olin ensimmäisestä matkastani ja kahdeksan tuntia kestäneestä katsojien huvittamisesta niin uupunut, että tuskin jaksoin pysyä jaloillani tai mitään sanoa. Kului ainakin kolme päivää, ennenkuin tulin jälleen voimiini, ja jotten saisi olla rauhassa kotonakaan, saapui maineeni levitessä herrasväkeä sadan penikulman kehästä minua katsomaan isäntäni taloon. Niin saapui päivittäin vähintään kolmekymmentä henkeä vaimoineen ja lapsineen (maa näet on erittäin väkirikas), ja isäntäni vaati aina maksun täydeltä huoneelta näyttäessään minua kotonaan, vaikkapa vain yhdelle ainoalle perhekunnalle. Minulla oli niinmuodoin viikon mittaan vain vähän levon tilaisuutta (lukuunottamatta keskiviikkoa, heidän sabattiansa), vaikka minua ei kuljetettukaan kaupunkiin.

Isäntäni havaitsi, millainen tulolähde minusta voi koitua, ja päätti viedä minut valtakunnan huomattavimpiin kaupunkeihin. Hän varusti mukaansa kaikki pitkällä matkalla tarvittavat tavarat, järjesti kotoiset asiat, sanoi hyvästi vaimolleen, ja niin me lähdimme elokuun 17 p:nä 1703, suunnilleen kahden kuukauden kuluttua saapumisestani, matkalle pääkaupunkiin, joka sijatsi noin kolmentuhannen peninkulman päässä talostamme. Isäntäni otti jälleen tyttärensä Glumdalclitchin takasatulaan. Glumdalclitch piteli sylissään vyötäisille kiinnitettyä laatikkoa, jossa olin minä. Tyttö oli verhonnut asumukseni kaikkein hienoimmalla saatavissa olevalla veralla, oli patjoittanut sen hyvin, sijoittanut siihen nukensängyn, varustanut minut liinavaatteilla ja muilla tarpeilla, sanalla sanoen tehnyt oloni niin mukavaksi kuin suinkin. Mukanamme ei ollut ketään muuta kuin eräs talon renkipoika, joka ratsasti jäljessämme tuoden matkatavaroita.

Isäntäni aikomuksena oli näyttää minua kaikissa kaupungeissa matkan varrella ja poiketa tieltä viidenkymmenen ja sadankin peninkulman päähän kyliin tai herraskartanoihin, joissa voi toivoa olevan ansion mahdollisuutta. Me suoritimme helppoja päivämatkoja, korkeintaan sataneljäkymmentä tai satakuusikymmentä peninkulmaa päivässä, sillä Glumdalclitch, joka tahtoi minua säästää, sanoi väsyvänsä hevosen hölkästä. Omasta pyynnöstäni hän otti minut monet kerrat laatikosta antaakseen minun hengittää raitista ilmaa ja näyttääkseen minulle maisemia, mutta piti minua aina nuoraan sidottuna. Me kuljimme viiden tai kuuden virran poikki, jotka olivat monin verroin Niiliä tai Gangesta leveämmät ja syvemmät, ja tuskinpa oli ollenkaan niin pientä puropahasta kuin Thames London-Bridgen kohdalla. Matkamme kesti kymmenen viikkoa, ja minua näytettiin kahdeksassatoista suuressa kaupungissa, monista kyläkunnista ja yksityisistä kartanoista puhumattakaan.

Lokakuun 26 p:nä me saavuimme pääkaupunkiin, jota heidän kielellään mainittiin nimellä _Lorbrulgrud_ eli Maailman Ylpeys. Isäntäni asettui asumaan kaupungin valtakadun varrelle, lähelle kuninkaan palatsia, ja julkaisi niinkuin ainakin ilmoituksia, joissa tarkoin kuvailtiin henkilöäni ja taitojani. Hän vuokrasi suuren, kolmen- tai neljänsadan jalan laajuisen salin, hankki pöydän, jonka läpimitta oli kuusikymmentä jalkaa, ja sijoitti sen kanteen, kolme jalkaa reunasta, kolmen jalan korkuisen suojakaiteen, jottei tarvinnut pelätä minun putoavan. Minua näytettiin kymmenen kertaa päivässä ihmisten ihmeeksi ja ihastukseksi. Minä osasin nyt säällisen hyvin puhua heidän kieltänsä ja ymmärsin täydellisesti jokaisen minulle lausutun sanan. Sitäpaitsi olin oppinut heidän aakkosensa ja kykenin jotenkuten saamaan selkoa joistakin lauseista; Glumdalclitch näet oli ollut opettajanani kotona ja lepohetkinä matkalla. Hänellä oli taskussa pieni kirja, ei paljon suurempi kuin Sansonin Kartasto. Se oli tavallinen nuorten tyttöjen oppikirja, jossa lyhyesti selostettiin heidän uskontoansa; siitä hän opetti minulle aakkoset ja selitti sanoja.

KOLMAS LUKU

Tekijä haetaan hoviin. Kuningatar ostaa hänet hänen isännältään maanviljelijältä ja lahjoittaa hänet Kuninkaalle. Hän väittelee Hänen Majesteettinsa hovissa olevien suurten oppineiden kanssa. Tekijälle järjestetään hoviin huoneisto. Hän on Kuningattaren suuressa suosiossa. Hän esiintyy kotimaansa kunnian puolustajana. Hänen ja Kuningattaren kääpiön välillä vallitsee eripuraisuus.

Lukuisat ponnistukset, joita minun täytyi joka päivä suorittaa, riuduttivat muutamassa viikossa melkoisesti terveyttäni; mutta mitä enemmän isäntäni minusta hyötyi, sitä ahnaammaksi hän tuli. Minä olin tyyten menettänyt ruokahaluni, ja minusta oli jäljellä tuskin muuta kuin luut ja nahka. Isäntä huomasi sen, otaksui minun kohta kuolevan ja päätti saada minusta niin hyvän hinnan kuin suinkin mahdollista. Hänen asiaa harkitessaan ja päätellessään tuli hovista eräs _slardral_ eli marsalkka, joka käski isäntäni heti kuljettaa minut sinne Kuningatarta ja hänen hovinaisiaan huvittamaan. Muutamat viimeksimainituista olivat jo käyneet minua katsomassa ja olivat kertoneet ihmeitä kauneudestani, käytöksestäni ja hyvästä älystäni. Esiintymiseni ilahdutti erinomaisesti Hänen Majesteettiansa ja hänen seuruettaan. Minä lankesin polvilleni ja pyysin saada kunnian suudella hänen keisarillista jalkaansa, mutta tämä armollinen ruhtinatar ojensi minulle pikkusormensa (minut oli nostettu pöydälle), johon tartuin molemmin käsin vieden sen nipukan syvimmän kunnioituksen ilmein huulilleni. Hän esitti minulle muutamia syntymämaatani ja retkiäni koskevia yleisiä kysymyksiä, joihin vastasin niin lyhyesti ja ytimekkäästi kuin suinkin osasin. Hän kysyi minulta, tekisikö mieleni elää hovissa. Minä kumarsin niin syvään, että hiukseni hipoivat pöydänkantta, ja vastasin nöyrästi olevani isäntäni orja, joka kuitenkin, jos saisi vapaasti kohtalonsa määrätä, olisi ylpeä saadessaan omistaa elämänsä Hänen Majesteettinsa palvelukseen. Sitten hän tiedusteli isännältäni, halusiko hän myydä minut hyvästä hinnasta. Isäntä, joka otaksui, etten eläisi enää kuukauttakaan, suostui mielellään minusta luopumaan ja pyysi hinnaksi tuhat kultakolikkoa, mikä heti määrättiin hänelle maksettavaksi. Jokainen kappale oli suunnilleen sadan moidorin paksuinen, mutta kun ottaa huomioon kaikkien tämän maan ja Euroopan asiain välisen suhteen, ei tämä summa sittenkään, huolimatta kullan korkeasta arvosta heidän keskuudessaan, liene vastannut täyttä tuhatta Englannin guineaa. Sitten sanoin Kuningattarelle, että koska nyt olin Hänen Majesteettinsa kaikkein nöyrin alamainen ja palvelija, minun täytyi anoa sellaista armonosoitusta, että Glumdalclitch, joka oli aina hoitanut minua erinomaisen huolellisesti ja hellästi ja oli asiaan hyvin perehtynyt, pääsisi hänen palvelukseensa ja toimisi edelleenkin hoitajanani ja opettajanani. Hänen Majesteettinsa suostui anomukseeni ja sai isännän helposti myöntymään; mies oli varsin tyytyväinen tietäessään tyttärensä koroitetuksi hovinaisen arvoon, ja tyttö raiska itse ei kyennyt salaamaan iloansa. Entinen isäntäni poistui sanottuaan minulle jäähyväiset ja huomautettuaan jättävänsä minut hyvään palveluspaikkaan. Minä en vastannut siihen sanaakaan, kumarsinhan vain kevyesti.

Kuningatar havaitsi kylmäkiskoisen käyttäytymisen! ja kysyi miehen mentyä, mistä se johtui. Minä uskalsin sanoa Hänen Majesteetilleen, etten ollut entiselle isännälleni kiitollisuudenvelassa mistään muusta kuin siitä, ettei hän ollut murskannut sattumalta pellostaan löytämänsä viattoman olentoraukan aivoja ja että tämä kiitollisuudenvelka oli runsaasti korvattu sillä ansiolla, jonka hän oli saanut näyttäessään minua puolessa valtakunnassa, ja sillä hinnalla, jonka hän oli saanut nyt minut myydessään. Huomautin vielä viettämäni elämän olleen niin vaivalloista, että siihen olisi voinut menehtyä kymmenin verroin minua voimakkaampi olento, että terveyteni oli kovin riutunut, kun oli täytynyt pitkin päivää rääkätä itseäni huvittamalla rahvasta ja että Hänen Majesteettinsa kukaties ei olisi saanut minua niin huokeasta hinnasta, ellei isäntäni olisi otaksunut henkeni olevan menoteillään. Koska nyt kumminkaan en enää ollenkaan pelännyt joutuvani huonon kohtelun alaiseksi, kun suojelijanani oli niin korkea ja hyvä Ruhtinatar, Luonnon Kaunistus, Maailman Hempi, Alamaisten Ihastus ja Luomakunnan Phoiniks, toivoin entisen isäntäni pelon osoittautuvan aiheettomaksi, varsinkin kun jo nyt tunsin elonhenkieni virkistyvän hänen kaikkeinkorkeimman läsnäolonsa vaikutuksesta.

Tämä oli pääasiallisena sisältönä puheessani, jonka esitin sangen virheellisesti ja epäröiden; sen jälkiosa oli täysin muovattu tämän kansan erikoiseen tyyliin, jonka erinäisiä lauseparsia olin oppinut Glumdalclitchiltä hänen kuljettaessaan minua hoviin.

Kuningatar antoi jalosti anteeksi puheeni puutteellisuudet, mutta ihmetteli samalla, että niin pienessä elukassa oli niin paljon älyä ja hyvää ymmärrystä. Hän otti minut omaan käteensä ja kantoi minut Kuninkaan luo, joka oli vetäytynyt omaan työhuoneeseensa. Hänen Majesteettinsa, erittäin yksivakainen ja karmeailmeinen ruhtinas, ei tullut ensi silmäyksellä kiinnittäneeksi erikoista huomiota hahmooni ja kysyi Kuningattarelta kylmäkiskoisesti, oliko jo kulunut pitkäkin aika siitä, kun hän oli _splacknuckiin_ mielistynyt. Sellaisena olentona hän näytti pitävän minua, joka makasin ryntäitteni varassa Kuningattaren oikealla kämmenellä. Mutta tämä ruhtinatar, joka oli harvinaisen älykäs ja leikkisä, asetti minut varovasti kirjoituspöydälle seisomaan ja kehoitti minua kertomaan Hänen Majesteetilleen kohtaloistani. Minä tottelin, kerroin vaiheeni muutamin sanoin, ja Glumdalclitch, joka odotti Kuninkaan työhuoneen ovella aivan levotonna, kun minä en ollut näkyvissä, vakuutti todeksi kaikki, mitä oli tapahtunut minun saavuttuani hänen isänsä kartanoon.

Kuningas oli yhtä oppinut henkilö kuin kuka hyvänsä hänen valtakunnassaan ja oli saanut perusteellisen filosofisen ja varsinkin matemaattisen koulutuksen, mutta kunnollisesti minun hahmoni havaittuaan ja nähdessään minun kävelevän kahdella jalalla hän sittenkin, ennenkuin suutani avasin ja puhuin, luuli minua jonkinlaiseksi mekaaniseksi laitteeksi (niillä aloilla näet tämän maan asujaimet ovat ehtineet varsin pitkälle), jonka oli sommitellut jokin nokkela taitoniekka. Mutta kuullessaan sitten ääneni ja huomatessaan puheeni säännölliseksi ja järkeväksi hän ei voinut salata hämmästystään. Hän ei suinkaan tyytynyt kertomukseeni, mikäli se koski saapumistani hänen valtakuntaansa, vaan otaksui sen tarinaksi, josta olivat keskenään sopineet Glumdalclitch ja hänen isänsä opetettuaan minulle joitakin lauseita, jotta saivat minut myydyksi parempaan hintaan. Niin ajatellen Hänen Majesteettinsa esitti minulle erinäisiä kysymyksiä saaden niihin kuitenkin aina järkevät vastaukset, joiden ainoana puutoksena oli vieras ääntämistapa ja vaillinainen kielentuntemus sekä eräät talonpojan kartanossa oppimani kansanomaiset käänteet, jotka eivät soveltuneet hovin hienostuneeseen tyyliin.