Part 8

Kuningatar ivaili usein minun arkain viisauttani ja tiedusti minulta kerran, ovatko kaikki ihmiset minun kotimaassani sellaisia pelkureita kuin minä. Syy oli seuraava. Kesäiseen aikaan on tässä maassa paljo kärpäsiä, kooltaan niin suuria kuin leivoset meillä. Näiltä pahan-ilkisiltä hyönteisiltä en tahtonut ateriain aikana saada rauhaa ensinkään, ne kun myötäänsä hörisivät ja pörisivät korvissa, pyrkivätpä lautasellenikin ja väliin lensivät nenälle tai otsalle, pistellen kipeästi ja levittäen ympärilleen varsin ilkeätä löyhkää. Minulla oli koko työ ja tekeminen, huiskiessani niitä pois, enkä saattanut olla hätkähtämättä joka kerta kuin ne lensivät kasvoilleni. Kääpiön tavallisia koiruuksia oli se, että hän otti kouraansa koko joukon kärpäsiä -- aivan niinkuin koulupojat meillä -- ja päästi ne äkkiä lentoon minun nenäni alla, säikyttääkseen minua kuningattaren suureksi huviksi. Kostoksi minä silvoin niitä veitselläni lennosta, ja siinä toimessa minä pian totuinkin sangen näppäräksi.

Muistuu tässä mieleeni, että Glumdalclitch asetti minut kerran taas tapansa mukaan lippailleni akkunalaudalle, raitista ilmaa hengittämään. (Minä näet en uskaltanut sallia ripustaa lipasta naulasta akkunan ulkopuolelle, niinkuin meillä Englannissa ripustetaan linnunhäkkejä.) Olin lykännyt toisen akkunani syrjään ja söin parhaillani makeata kakkua murkinaksi. Silloin hyökkäsi, makean tuoksun tuomina, parikymmentä ampiaista lippaasen, ja siinäkös ne surisemaan ja pörisemään kuin yhtä monta säkkipilliä. Muutamat hyökkäsivät kakkuni kimppuun ja veivät sen murena murenelta ulos, toiset lentelivät pääni ympäri ja kasvojeni kohdalla. Humina oli huumata minut kokonaan, ja kauheasti minä pelkäsin niiden pistoja. Rohkaisin kumminkin mieleni, sieppasin miekan ja rupesin huitomaan niitä ilmaan. Neljä sain tapetuiksi, muut lensivät tiehensä, jonka jälkeen minä vedin akkunan kiinni. Peltokanan kokoisia nuo herhiläiset olivat; pistimet, jotka kiskaisin ulos, olivat puolentoista tuuman pituisia ja teräviä kuin neulat. Kätkin ne sitten visusti talteen ja myöhemmin näyttelin niitä ynnä muita merkillisiä esineitä useissa paikoin Europassa. Englantiin tultuani lahjoitin niistä kolme Greshamin Collegeen; neljännen pidin itse.

VIIDES LUKU

Muutamia piirteitä Brobdingnagin maasta, kuninkaan palatsista ja pääkaupungista. -- Vanha temppeli.

Käyn nyt lyhykäisesti tekemään selkoa tästä maasta, mikäli sitä pääsin tuntemaan, nimittäin 2000 peninkulman piirissä pääkaupungista Lorbrulgrudista.

Brobdingnagin valtakunta sijaitsee niemellä, jonka koillispuolella on kolmetoista peninkulmaa korkea seljänne, täynnään tulivuoria, niin että ylitse on mahdoton kulkea. Ei Brobdingnagin oppineimmatkaan miehet tiedä, millaista kansaa vuorten toisella puolen asuu, vai onko siellä asukkaita lainkaan. Kolmella muulla puolen niemeä on valtameri. Koko valtakunnassa ei ole ainoatakaan merisatamaa. Jokien suistamotkin ovat niin täynnään teräviä kallioita, ja ulapalla meri useimmiten pauhaa niin rajusti, ett'ei veneillä ole ulos yrittämistäkään. Väestö on niinmuodoin aivan erillänsä muusta maailmasta. Mutta joet ovat suuria ja laivaliike niillä vilkasta. Erinomaisen kalarikkaita ne ovat myös. Ani harvoin siellä asukkaat merenkaloja käyttävätkään, ne kun ovat samankokoisia kuin Europassakin, siis niin pieniä, ett'ei niitä maksa pyytää. Luonto on nähtävästikin muodostanut nuo suunnattoman suuret kasvit ja eläimet yksinomaa tätä maata varten. Miksikä niin on käynyt, siitä ottakoot filosofit selvän.

Maa on tiheästi asuttua, sillä siinä on yksikuudetta kaupunkia, satakunta muureilla ympäröityä linnaa ja suuri joukko kyliä. Pääkaupunki Lorbrulgrud on kahden puolen jokea. Taloja siinä on kahdeksantuhatta ja asukkaita noin 600 tuhatta. Kaupunki on kolme glomglungia (noin neljäkuudetta Englannin peninkulmaa) pitkä ja puolta kolmatta leveä. Sen minä mittasin itse kuninkaalliselta noin 100 jalkaa pitkältä kartalta, joka oli tehty hänen majesteetinsa käskystä ja nyt levitettiin tanterelle minun eteeni. Minä astuin paljain jaloin sen rajapiirteitä myöten ja samoin poikkipuolinkin useampaan kertaan ja vertasin askelten luvun asteikkoon, niin että minun laskuni ovat ihan tarkat.

Kuninkaan palatsi ei ole yhtenäinen rakennus, vaan ryhmä useampia kartanoita seitsemän peninkulman piirissä. Pääsalit ovat yleensä 240 jalkaa pitkiä ja yhtä leveitä; korkeus niissä sitä mukaa. Glumdalclitchin ja minun käytettävikseni oli annettu vaunut, joissa kotiopettajatar silloin tällöin läksi kasvattinsa kanssa ajelemaan kaupungille ja puoteihin ostoksille. Minä olin näillä matkoilla aina mukana, istuen lippaassani. Usein otti kumminkin Pikku-muori minut kämmenelleen, jotta paremmin näkisin kartanoita ja ihmisiä.

Paitsi tavallista lipasta, missä minua kannettiin, oli minulle kuningattaren käskystä tehty toinenkin, 12 jalkaa pitkä, yhtä leveä ja 10 jalkaa korkea. Se oli aiottu matkoja varten, koskapa entinen oli Glumdalclitchin liian raskas sylissä kantaa ja ylen hankala vaunuissakin pidellä. Tämän matkalippaan oli minun johdollani tehnyt sama taideniekka, jonka tekemä edellinenkin oli. Siinä oli ikkuna kolmelle taholle, kukin lujalla rautaristikolla varustettu tapaturmani varalta. Neljännen seinän ulkopuolella oli kaksi ripaa, ja niitten läpi kulki nahkahihnat, joista kantaja saattoi sitoa lippaan vyötäisilleen. Milloin vaunuissa kulkeminen alkoi minua rasittaa, nosti palvelija minut lippaineni eteensä hevosen selkään pehmoisten pielusten päälle. Siitä minun oli mukava katsella ympärilleni, eikä tuo vatkaava kulkukaan minua sen pahemmin rasittanut, minä kun olin tottunut aalloilla keinumaan.

Milloin mieleni teki lähteä kaupunkia katselemaan, otti Glumdalclitch minut matkalippaineni syliinsä kantotuoliin, jota oli kantamassa neljä miestä, ja jonka perässä kulki saattueena neljä kuninkaallista lakeijaa livreat yllään. Uteliasta kansaa tungeskeli kantotuolin ympärillä, ja Pikku-muori se, ystävällisesti kyllä, pysäytti tuon tuostakin kantajat ja asetti minut kämmenelleen, jotta ihmiset paremmin näkisivät minua.

Teki kerran mieleni nähdä kaupungin päätemppeliä ja sen tornia, jota pidetään korkeimpana koko maassa. Sinne lähdettiinkin Pikku-muorin kanssa, mutta minun täytyy sanoa, että minä petyin koko lailla. Maasta ylimmäiseen huippuun asti ei torni ole kuin 3000 jalkaa korkea, mikä sen maan suuruus-asteissa ei ole niinkään hämmästyttävää. Mutta minkä temppeli menetti korkeudessa, sen se voitti lujuudessa ja kauneudessa. Seinät olivat noin 100 jalkaa paksut, hakatusta kivestä raketut, kukin kivi 40 jalkaa taholleen. Temppelin komeroissa seisoo marmoriin veistetyitä jumalien ja kuninkaitten kuvapatsaita luonnollista suuremmassa koossa. Eräästä patsaasta oli sakarisormi pudonnut maahan. Minä mittasin sen: ummelleen tuuma viidettä jalkaa. Glumdalclitch kääräisi sen nenäliinaansa ja pisti taskuunsa. Kotona hän pani sen muitten lelujensa joukkoon, sillä niistä tuo tyttönen piti paljon, niinkuin lapset kaikkialla muuallakin.

Kuninkaallinen keittiö on kerrassaan uljas holvirakennus, noin 600 jalkaa korkea. Iso uuni on läpimitassa kymmenen askelta pienempi kuin St. Paulin kirkon kupukatto. Mutta jos kävisin kuvailemaan paistin-uuneja, jättiläismäisiä patoja ja kattiloita, paisteja vartailla ynnä sen semmoisia yksityisseikkoja, niin tuskin minua uskottaisiinkaan. Sanottaisiin ainakin minun hiukan liioittelevan, niinkuin matkustajat konsanaankin. Pelkäänpä, että minä, tätä moitetta välttääkseni, olen mennyt päinvastaiseen liiallisuuteen. Pelkään, että jos tämä kertomus käännetään Brobdingnagin kieleen ja lähetetään sinne, niin kuninkaan ja hänen kansansa tulee paha mieli: sanovat minun antaneen heistä vääriä kuvauksia liian pienissä mitoissa.

Kuninkaalla on harvoin enempää kuin 600 hevosta tallissaan. Ne ovat yleensä 50-60 jalkaa korkeita. Matkoilla ja juhlapäivinä ulkona ratsastaessaan on hänellä saattoväkenä 400 ratsumiestä kansalaiskaartia. Se oli loistavin kuva, mitä silmäni milloinkaan oli kohdannut.

KUUDES LUKU

Kaikenlaisia seikkailuja. -- Oma pursi. -- Sammakko. -- Apina. -- Onneton hyppäys.

Onnellista minun elämäni olisi tässä maassa ollutkin, ellei minun varteni vähyys olisi saattanut minua kaikenlaisiin sekä naurettaviin että harmillisiin puliin. Kerron tässä muutamia.

Glumdalclitch vei minua usein pienemmässä lippaassa hovin puutarhoihin, piteli minua siellä välisti kämmenellään, vuoroin taas laski maahan. Muistan, kuinka kerran kuningattaren kääpiö, ennenkuin joutui hovista pois, kulki meidän perässämme pitkin puutarhaa. Pikku-muori oli laskenut minut maahan, ja siinä me, kääpiö ja minä, satuimme yhdessä erään hyvin pienen omenapuun, tuommoisen kääpiöpuun, alle. Siinä pääsi minulta väkistenkin semmoinen sanasutkaus, jolla letkautin sekä kääpiön että puun vaivaiskokoa. Sellaisia sanoja näet löytyy heidän kielessään yhtä hyvin kuin meidänkin. Silloin tuo hirtehinen, käyttäen hyödykseen sitä silmänräpäystä, jolloin parhaillani astuskelin omenapuun alla, puistalti äkkiä puuta. Samassa humahti korvieni ohitse kymmenkunta omenaa, suuria kuin oluttynnyri. Minä kyykistyin, mutta samalla iski omena minua niskaan, niin että menin nenälleni. Muuta vahinkoa ei tuosta sentään tullut, ja anteeksi suotiin kepponen kääpiöllekin minun pyynnöstäni, varsinkin kun itse olin antanut kinastukseen aihetta.

Kerran taas oli Glumdalclitch pannut minut nurmikolle ja lähtenyt kotiopettajattarensa kanssa kävelemään kauemmas. Äkkiä tuli raesade, niin ankara, että paiskasi minut maahan, ja siinä nyt rakeet pieksivät minua yli koko ruumiin, niinkuin olisi minua tennis-palloilla pommitettu. Nelin ryömin pääsin vihdoin pensaan alle suojaan, mutta ruumis oli minulla niin ylt'yleensä täynnä pahkoja ja kuhmuja, ett'en kymmeneen päivään kyennyt lähtemään ulos. Eikä tämä ole kumma eikä mikään, sillä koska luonto on laittanut siellä kaikki samassa suhteessa, ovat rakeetkin siellä 1800 kertaa suuremmat kuin Europassa. Ihan minä ne punnitsin ja mittasin.

Oli minulle sattua pahempikin seikka samassa puutarhassa. Pikku-muori oli pannut minut tavalliseen paikkaan, niinkuin välisti pyysin, saadakseni rauhassa mietiskellä kohtaloani. Lipas oli jätetty kotia. Itse hän oli opettajattarensa ja tuttavainsa kanssa mennyt kävelemään puutarhan toiseen päähän, niinkin kauas, ett'ei voinut enää minua nähdä eikä kuulla. Tuleepa tuosta äkkiä puutarhurin valkoinen lintukoira puutarhaan, vainuaa jotain outoa ja rientää suoraa päätä minua kohti. Muitta mutkitta se sieppaa minut niskasta hampaisinsa, kantaa retuuttaa minut isäntänsä luo ja laskee, häntäänsä heilutellen, maahan. Kaikeksi onneksi oli koira niin hyvin opetettu, ett'ei se tehnyt minulle mitään vahinkoa, ei edes repinyt vaatteitakaan. Mutta puutarhuri, joka tunsi minut varsin hyvin ja oli sangen ystävällinen minulle, säikähti pahanpäiväiseksi, otti minut molempiin käsiinsä ja kysyi, kuinka minä jaksan. Minä olin niin hämmästynyt ja hengästyksissäni, ett'en ensi alussa kyennyt sanaakaan sanomaan. Muutaman minutin perästä minä toinnuin taas, ja puutarhuri vei minut Pikku-muorille. Tämä oli sillä välin tullut siihen paikkaan, mihin minä olin jäänyt yksikseni, ja oli hirveästi säikähtänyt, kun ei minua näkynyt eikä kuulunut. Hän antoi puutarhurille ankarat nuhteet koiran tähden, mutta koko asia jätettiin sikseen, eikä hovi saanut koko tapauksesta mitään tietoa. Tyttö pelkäsi näet kuningattaren suuttuvan, enkä minäkään pitänyt mointa sattumaa oikein edullisena maineelleni.

Tämän tapauksen johdosta Glumdalclitch päätti olla enää milloinkaan jättämättä minua yksikseni ulos. Tuota minä olin peljännyt jo aikaa sitten ja senvuoksi salannut häneltä muutamia kolttosia, mitä minulle oli sattunut, yksin ollessani.

Kerran lentää liihoitteli iso haarahaukka puutarhan kohdalla ja iski alas minua kohti. Ellen minä uljaasti olisi vetänyt miekkaani ja lymynnyt tiheän pensas-aidan taakse, olisi se kaiketi lyönyt terävät kyntensä minuun. Toisen kerran nousin vasta kaivetun myyränmäen harjalle, mutta vajosin siihen kaulaa myöten. Vaatteet ryvetin pahanpäiväisiksi, mutta sen seikan selvittämiseksi pistin hätävalheen. Kerran taas loukkasin pahasti sääriluuni: kompastuin näet etanan kuoreen, kävellessäni yksinäni ja muistellessani poloista Englantia.

En tiedä oikein, miellyttikö vai harmittiko minua enemmän se seikka, ett'eivät pienemmät linnut näyttäneet ensinkään pelkäävän minua. Ne lähestyivät minua kyynärän päähän kaikessa rauhassa noukkimaan maasta matoja ja muuta suuhun pantavaa, niinkuin ei olisi ketään likimaillakaan. Muistan, kuinka kerran muuan julkea rastas sieppasi minulta kädestä palasen kakkua, jonka Pikku-muori vastikään oli antanut minulle murkinaksi. Jos milloin yritin ottamaan tuommoista lintua kiinni, niin lensi niitä uhkeasti minun ympärilleni koko parvi, ja nekös koettivat pistää nokallaan minua sormiin, niin että täytyi kätkeä kädet piiloon niiltä. Sitten ne taas kaikessa rauhassa läksivät noukkimaan matoja kuin ennenkin. Mutta kerran heitin paksulla karangolla niin ovelasti erästä hamppuvarpusta, että se tupertui maahan. Minä tartuin siihen molemmin käsin ja läksin riemuissani viemään sitä Pikku-muorin luokse. Mutta lintu, joka olikin vaan pyörtynyt, toipui heti kohta ja rupesi siivillään pieksämään minua ympäri korvia ja kupeita. Minä pitelin sitä niin kaukana luotani, ett'ei se ulottunut minuun kynsillänsä, ja olin monasti jo päästää koko otuksen tiehensä, mutta pian tuli avukseni muuan renki, joka väänsi siltä niskat nurin. Huomenissa se laitettiin minulle päivällisiksi, ja oli se muistaakseni tavallisen joutsenen kokoinen.

Kuningatar, joka usein oli kuullut minun kertovan merimatkoistani ja tahtoi kaikin tavoin huvittaa minua, milloin olin alakuloinen, kysäisi kerran, osaanko minä hoitaa purjetta ja käyttää airoja, ja olisiko pieni souteleminen minulle terveellistä. Minä vastasin osaavani kumpaakin ja selitin edelleen, että vaikka minä oikeastaan olin laivan lääkäri, niin täytyi minun usein hätätilassa toimittaa tavallisen matrossinkin tehtäviä. Mutta, sanoin, kuinkapas soutaminen kävisi päinsä tässä maassa, missä pienimmät ruuhetkin ovat meidän suurimpain sotalaivain kokoisia? Eihän tällaisilla vesillä ensinkään pystyisi liikkumaan sellainen vene, jota minä voisin hoidella. Silloin sanoi kuningatar, että jos minä otan tehdäkseni piirustukset, niin kyllä hän panee oman puuseppänsä tekemään sellaisen veneen kuin minulle sopii, hankkiipa minulle vielä paikankin, missä soudella. Nikkari, näppärä mies, sai minun johdollani kymmenessä päivässä valmiiksi huvipurren, jossa oli purje ja muut tarpeet. Kuningatar, sen nähtyään, ihastui siihen niin, että sieppasi sen syliinsä ja juoksi näyttämään kuninkaalle. Kuningas käski koetteeksi panna minut pursineni vesisaaviin, mutta siinä oli niin ahdasta, ett'en päässyt pieniä airojani eli huopureitani liikuttamaankaan. Mutta kuningatarpa oli jo sitä ennen keksinyt paremman keinon. Hän käski puuseppänsä rakentaa puusta 100 jalkaa pitkän, 50 jalkaa leveän ja 8 jalkaa syvän puisen altaan. Se tilkittiin ja tervattiin vedenpitäväksi ja pantiin lattialle erääsen palatsin ulommaisia huoneita. Pohjassa oli hana, josta vesi päästettiin ulos, niin kohta kuin oli alkanut pilaantua. Puolessa tunnissa sai kaksi palvelijaa sen jälleen täyteen. Siinä minä sitten useasti soutelin ratokseni sekä kuningattarenkin ja hänen seuralaistensa huviksi, ja mielikseen he katselivatkin minun taitavuuttani ja sukkelia liikkeitäni. Väliin vedin purjeen ylös ja asetuin perään: tuulta minulle löyhyttivät hovinaiset viuhkoillansa. Heidän väsyttyänsä, pantiin palvelijat puhaltamaan tuulta purjeesen, ja siinäkös minä ohjasin purttani, milloin laitaiseen, milloin hankavastaiseen! Leikin loputtua nosti Glumdalclitch purteni ylös ja ripusti huoneesensa naulaan kuivamaan.

Tällaisessa tilaisuudessa olin kerran vähällä menettää henkeni. Muuan hovipoika oli nostanut purteni altaasen. Kotiopettajatar, joka oli tullut Glumdalclitchin kanssa saapuville, yritti nostaa minua purteen, mutta minä luiskahdin hänen hyppysistään ja olisin ehdottomasti pudonnut 40 jalkaa korkealta lattialle, ellen olisi onnen sattumasta tarttunut nuppineulaan, joka pisti esille tuon arvoisan mamselin puserosta. Neulan pää pisti housujeni kauluksen läpi paitaan ja siten jäin roikkumaan ilmaan, kunnes Glumdalclitch tuli pelastamaan minut.

Kerran taas muuan palvelija, jonka tehtävänä oli panna joka kolmas päivä uutta vettä altaasen, oli epähuomiosta nostanut siihen sangon vedessä suuren sammakon. Sammakko oli pohjassa, kunnes minut pantiin purteeni. Silloin sen teki mieli päästä kuivalle maalle ja nousi purren laidalle, jolloin pursi kallistui niin pahasti, että minun täytyi hypätä toiselle laidalle tasapainoksi. Sisäänpäästyään se loikkasi yhdellä harppauksella puolet veneen pituutta ja alkoi sitten hyppiä minun pääni ylitse edestakaisin, tahraten minun kasvoni ja vaatteeni pahanpäiväisiksi ilkeällä limalla. Se oli inhottavin eläin, mitä ikinä olin nähnyt. Pyysin kumminkin Pikku-muoria jättämään minut kahden kesken tuon konnikan kanssa, kolhin sitä sitten airollani, kunnes se loikkasi ulos veneestä.

Suurin vaara, mikä minua tässä maassa uhkasi, on vielä kertomatta. Glumdalclitch oli kerran telkinnyt minut huoneesensa ja itse mennyt ulos asialle tai vieraisin. Ilma kun oli lämmin, oli akkuna jäänyt auki, samoin ovet ja akkunat minunkin suuremmassa lippaassani, jossa useimmiten asuin, se kun oli avarampi ja mukavampi. Istuin tuossa pöytäni ääressä hiljaisissa miettein, kun äkkiä kuulin jonkun tulla tuhahtavan huoneesen ja loikkivan laidasta toiseen. Säikähtäen kurkistin ulos, tuoliltani kumminkaan nousematta, ja huomasin silloin, että huoneesen oli tullut erään keittiön virkamiehen kesy apina. Siinä tuo lystikäs eläin nyt keikkui ja kuperkeikkojaan heitteli, kunnes saapui minun lippaani ääreen. Sitä se näkyi katselevan peräti suurella uteliaisuudella ja mielihyvällä, pilkistellen sisään joka akkunasta ja ovesta. Minä menin huoneen eli lippaan perimmäiseen nurkkaan, mutta kun apina joka puolelta oli aina näkyvissä, niin valtasi minut sellainen pelko, ett'en hoksannut edes mennä vuoteenkaan alle piiloon, vaikka se olisi ollut niin helppo tehdä. Hetken aikaa kurkisteltuaan ja irvisteltyään ja ulistuaan se vihdoin huomasi minut ja kurotti kätensä ovesta sisään niinkuin kissa, hiiren kanssa leikkiessään. Minä koetin väistää sitä, minkä suinkin osasin, mutta kiinni se minut sai kuin saikin takin rintamuksesta ja veti ulos. Nyt se otti minut oikeaan etukäteensä ja piteli kuin amma, joka viihdytellen tuudittaa lasta. Kun yritin päästä irti, silloin se puristi minua niin lujasti, että näin parhaaksi pysyä asemillani. Kaiketi se luuli minua pieneksi apinanpojaksi, sillä usein se varsin hellästi silitteli toisella kädellään minun kasvojani. Tässä mieluisassa toimessaan se äkkiä keskeytyi, kuultuaan ulkoa kolinaa, hyppäsi sitten samaan akkunaan, mistä oli tullutkin, ja nousi vesitorvia ja räystäitä myöten läheisen rakennuksen katolle, yhä kulkien kolmella raajalla, neljännessä pidellen minua. Kuulin Glumdalclitchin parkaisevan samassa silmänräpäyksessä kuin apina vei minut ulos akkunasta. Tyttö parka oli vähällä pyörtyä. Hälinä syntyi koko tässä palatsin korttelissa; palvelijat kantamaan tikapuita. Sadat ihmiset näkivät apinan istuvan rakennuksen katonharjalla, pidellen minua kuin vakaista lasta toisessa etukädessään ja toisella syöttäen minua: pistellen suuhuni ruokapalasia, joita sillä oli tallella poskessaan. Roskaväen joukossa oli sellaisiakin, jotka eivät saattaneet olla purskahtamatta nauruun. Eikä heitä siitä kovin käy moittiminenkaan, sillä näyttihän tila kieltämättä hassunkuriselta kaikkien muitten silmissä, paitsi minun. Muutamat rupesivat viskomaan apinaa kivillä, pakottaakseen sen tulemaan alas, mutta se kiellettiin ankarasti, muutoinhan olisivat saattaneet musertaa minulta pään.

Nyt nostettiin tikapuita, joita myöten muutamia miehiä alkoi kiivetä katolle. Apina kun näki olevansa melkein joka puolelta saarroksissa ja huomaten vaikeaksi liikkua kyllin nopeasti kolmella raajalla, laski minut kattotiilen päälle ja puikki tiehensä. Siellä minä nyt istua kökötin jonkun aikaa 300 jalkaa korkealla maasta, peljäten joka hetki, että tuuli paiskaa minut alas tahi että minua rupee pyörryttämään, ja minä putoan päistikkaa räystään yli maahan. Mutta ennen pitkää muuan urhea poika, Pikku-muorin palvelijoita, kiipesi katolle, pisti minut housuntaskuunsa ja toi alas.

Säikäyksestä, apinan inhottavasta syöttämisestä ja lujista puristuksista minä olin käynyt niin heikoksi, ett'en kahteen viikkoon päässyt vuoteeltani nousemaan. Kuningas, kuningatar ja koko hovi panivat joka päivä tiedustelemaan minun tilaani. Kuningatar omassa personassaan kävi monta kertaa minua katsomassa sairauteni aikana. Apina tapettiin, ja sellainen julistus annettiin, ett'ei palatsin läheisyydessä saa pitää elukoita minkäänlaisia.

Kun terveeksi tultuani kävin kuninkaan luona kiittämässä minulle osoitetusta suosiosta, suvaitsi kuningas armollisesti laskea leikkiä minun seikkailuni johdosta. Hän kysyi, mitä kaikkea minä lienen mietiskellytkään apinan käsissä, mitä minä pidin apinan antamasta ruuasta ja ruokintatavasta, ja mahtoiko raitis ilma siellä korkeuksissa lisätä minulle ruokahalua. -- Hän tahtoi tietää, mitä minä olisin sellaisessa tapauksessa tehnyt kotipuolellani. Minä kerroin hänen majesteetillensa, ett'ei meillä Europassa ole apinoita, paitsi muutamia, joita sinne tuodaan nähtäviksi muista maista, nekin niin pieniä, että kymmenkunnan minä niitä ainakin korjaisin, jos uskaltaisivat kimppuuni käydä. Mitä taas tähän hirvittävään eläimeen tulee, jonka kanssa täällä olin tekemisissä (sehän oli suuri kuin hyväkin norsu), jos vaan säikäykseltäni olisin hoksannut vetäistä miekkani, niin (ja tätä sanoessani minä katsahdin uljaasti ja lyödä lapautin kahvaa) kyllä minä olisin pannut semmoisen merkin sen käpälään, että suuremmalla kiireellä se olisi kamaristani lähtenyt kuin oli sinne tullut. Tämän kaiken minä sanoin niin vakavalla äänellä kuin konsanaankin mies, joka luulee rohkeuttansa epäiltävän. Puheestani ei kumminkaan ollut sen valtavampaa vaikutusta kuin että läsnäolijat purskahtivat nauramaan, mikäli nimittäin kunnioituksesta majesteetia kohtaan uskalsivat.

Joka päivä minusta aina joku hassu juttu hovissa kerrottiin. Glumdalclitch rakasti minua kyllä aivan sanomattomasti, mutta hänessäkin oli niin paljo veitikkaa, että aina kertoi kuningattarelle minun pienimmätkin hupsutukseni, jos vaan luuli niitten huvittavan hänen majesteetiansa. Kerran oli Pikku-muori hiukan huonovointinen ja läksi kotiopettajattarensa kanssa maalle tunnin matkan päähän, noin 30 peninkulmaa kaupungista. He astuivat vaunuistansa erään kapean polun kohdalla ja läksivät kedolle. Minun matkalippaani Glumdalclitch laski maahan, ja minäkin läksin jaloittelemaan. Polulla sattui olemaan lehmänkasa, ja minun piti malttamattomasti päästä näyttämään, kuinka notkeasti minä hyppään sen yli. Otin vauhtia, mutta hyppäsin liian lyhyeen ja olin yks kaks polvia myöten keskellä kasaa. Pääsinhän minä siitä miten kuten kaalaamalla ulos, jonka jälkeen palvelija pyhki minut nenäliinallaan niin puhtaaksi kuin osasi, sillä kauheassa siivossa minä vaan olin. Pikku-muori pisti minut lippaasen, kunnes päästiin kotia. Siellä kerrottiin asia heti kohta kuningattarelle, ja palvelija levitti siitä hoviinkin tiedon, ja niinpä ei muutamaan päivään muusta lystistä puhuttukaan kuin minulle sattuneesta kolttosesta.

SEITSEMÄS LUKU

Somia näperrystöitä. -- Klaveerinsoitto. -- Mitenkä kuningas ei ymmärrä omaa etuansa.