Part 7

Minut pantiin pöydälle ravintolan suurimpaan saliin, joka oli ainakin kolmesataa jalkaa kullekin taholle. Pikku-muori seisoi matalalla tuolilla pöydän ääressä varomassa, ett'en putoaisi maahan, ja määräämässä, mitä minun milloinkin pitää tehdä. Isäntäni, tungosta välttääkseen, ei päästänyt kuin 30 henkeä yhtähaavaa sisään. Minä astua tepastelin pöydällä sitä myöten kuin Pikku-muori käski ja vastailin hänen kysymyksiinsä maankielellä sen verran kuin osasin. Minä käännyin useampia kertoja yleisön puoleen, kumarsin nöyrästi, sanoin heitä tervetulleiksi ja puhuin heille muutamia lauseita, mitä olin oppinut. Otin sitten sormistimen, jonka Pikkumuori oli täyttänyt juomalla, ja join läsnäolijain onneksi. Vedin ulos miekkani ja heiluttelin sitä siihen tapaan kuin miekkailijat Englannissa tekevät. Pikku-muori antoi minulle oljenkorren, ja sillä minä tein kaikenlaisia keihästemppuja, mitä nuoruudessani olin oppinut.

Sinä päivänä näyteltiin minua kahdelletoista eri yleisölle, ja kun minun myötäänsä ja myötäänsä piti uudistaa samat hassutukset, niin olin lopulla jo ihan nääntyä väsymyksestä. Aina kun yksi katsojavuoro oli kertonut ulkona oleville, mitä kaikkia kummallisia konsteja he olivat nähneet, olivat ulkona olijat melkein väkivallalla murtautua sisään. Isäntä ei sallinut kajota minuun kenenkään muun kuin Pikku-muorin -- vahinkoahan hänelle olisi tullutkin, jos olisi minulle joku tapaturma sattunut, -- ja siksipä asetettiin lavitsoja pöydän ympärille niin kauaksi, ett'ei kukaan ulottunut minuun. Muuan pahanilkinen koulupoika sai sentään viskatuksi minua kohti pähkinän ja oli vähällä satuttaa minua sillä päähän. Pähkinä oli pienen kurpitsan kokoinen ja tuli niin kovaa vauhtia, että olisi varmaankin lyönyt minulta pääkallon puhki, jos olisi kohti osunut. Se tyydytys minulle sentään suotiin, että poika lurjus sai selkäänsä ja ajettiin ulos. Isäntä julistutti, että minua näytellään taas seuraavana toripäivänä. Sitä varten hän laittoi minulle mukavamman kuljetusneuvon ja pakostakin, sillä ensimmäinen matka ja markkinaväen huvittaminen kahdeksan tuntia yhtämittaa olivat näännyttäneet minut niin, että tuskin jaksoin pystyssä pysyä. Kului kokonaista kolme päivää, ennenkuin pääsin entisilleni. Rauhaa minulla ei ollut kotonakaan, sillä kaikki aatelisherrat sadan peninkulman piiristä tulivat minua katsomaan. Heitä oli vaimoineen ja lapsineen ainakin kolmekymmentä henkeä, -- seutu oli näet tiheästi asuttua. -- Isäntä vaati minun näyttelemisestäni näin kotona täyden huoneen maksun jokaiselta eri perhekunnalta. Ei minulle täten montakaan levonhetkeä päivässä jäänyt, vaikk'ei minua kaupunkiin vietykään. Keskiviikon vaan sain olla rauhassa, se kun on heillä sabattipäivä.

Huomattuaan, kuinka suuri rahallinen hyöty minusta on, päätti meidän isäntä lähteä näyttelemään minua valtakunnan suurimpiin kaupunkeihin. Hän järjesti kotoiset askareet ja varustautui pitkälle matkalle. Ja niinpä sitä lähdettiin liikkeelle 17:nä elokuuta 1703, noin kaksi kuukautta siitä kuin olin tähän maahan tullut. Matkan määränä oli pääkaupunki, valtakunnan keskiosassa, noin 3000 peninkulmaa kotoa. Tyttärensä Glumdalclitchin hän pani taaksensa hevosen selkään, ja Pikku-muori otti minut lippaineen syliinsä. Lippaan hän oli sitonut vyötäisilleen, ja verhonnut sisäpuolelta niin pehmoisilla kankailla kuin suinkin oli käsiinsä saanut sekä pannut minulle sinne nukkensa patjat, alusvaatteita sekä muuta tarpeellista. Tilani siinä hän oli koettanut tehdä niin mukavaksi kuin suinkin. Muuta matkaseuraa ei meillä ollut kuin talon renkipoika, joka ratsasti jäljessä, tavarat mukanaan.

Isännän aikomus oli näytellä minua kaikissa kaupungeissa matkan varrella ja poiketa vallantieltä 50-100 peninkulmaa kyliin ja aateliskartanoihin, missä tuloja oli toivottavina. Lyhyitä taipaleita kuljettiin: noin 120-140 peninkulmaa vaan päivässä, sillä Pikku-muori, minua säästääkseen, valitti ratsastusta liian raskaaksi. Usein hän minun pyynnöstäni otti minut lippaasta ulos raitista ilmaa hengittämään ja näytti minulle maisemia, yhä vaan pitäen minua talutusnuorasta kiinni. Kuljettiin siinä myös viiden, kuuden virran yli, joista itsekukin oli leveämpi ja syvempi Niiliä tai Ganges virtaa. Tuskin oli yhtään niin pientä puroa kuin Thames London Bridgen kohdalla. Kymmenen viikkoa tätä matkaa kesti, ja sill'aikaa oli minua näytelty kahdeksassatoista suuressa kaupungissa, kyliä ja maakartanoita lukematta.

Lokakuun 26:na saavuttiin vihdoin pääkaupunkiin nimeltä Lorbrulgrud, joka on niin paljo kuin: koko maailman ylpeys. Isäntä otti asuntoa pääkadun varrelle, lähelle kuninkaan linnaa, ja lähetti ympäri kaupungin tavallisia ilmoituksia, joissa oli tarkat selitykset minun personastani ja ominaisuuksistani. Hän vuokrasi näyttelyhuoneeksi 3-4 sataa jalkaa avaran salin ja hankki sinne pyöreän pöydän, 60 jalkaa läpimitassa. Ylt'ympärille, kolme jalkaa pöydän laidasta, hän rakensi suojaksi minulle kolmen jalan korkuisen aitauksen. Kymmenen tuntia päivässä minua näyteltiin, ihailla ja ihmetellä kaiken kansan. Nyttemmin osasin jo kutakuinkin hyvin heidän kieltään ja ymmärsin jok'ikisen sanan, mitä minulle puhuttiin. Olin oppinut heidän aapeluksensa ja osasin välisti suunnilleen saada selvän koko lauseistakin. Pikku-muori oli näet opettanut minua sekä kotona että matkoilla joutohetkinä. Hänellä oli taskussaan pikkuruinen kirja, ei kovinkaan paljoa suurempi Sansonin kartastoa. Se oli opas nuorille tytöille ja sisälsi samalla lyhyen esityksen heidän uskonnostaan. Siitä hän opetti minua lukemaan.

KOLMAS LUKU

Tekijä viedään hoviin. -- Kuningatar ostaa hänet farmarilta omakseen ja esittää kuninkaalle. -- Väittely tiedemiesten kanssa. -- Kuningattaren suosiossa.

Alinomaiset ponnistukset olivat muutamassa viikossa koko lailla tärvelleet minun terveyteni tilan. Mitä enemmän rahaa isäntä minun kauttani ansaitsi, sitä enemmän hän tahtoi saada. Olin lopulta jo niin laihtunut, ett'ei minussa enää ollut kuin luu ja nahka jäljellä. Farmari huomasi tuon ja, peljäten minun pian kuolevan, päätti paikata taskuansa vielä niin paljon kuin suinkin. Tuota hänen miettiessään ja punnitessaan saapui sardral eli sanansaattaja hovista käskemään isäntääni heti kohta tuomaan minut hoviin kuningattaren ja hovidaamien huviksi. Muutamat viimeksi mainituista olivat jo nähneet minut ja kertoneet aivan ihmeellisiä asioita minun kauneudestani, hienosta käytöksestäni ja älykkäisyydestäni. Hänen majesteetinsa kuningatar oli seuranaisineen aivan ihastuksissansa minun kohtelustani. Minä lankesin polvilleni ja pyysin kunnian saada suudella kuningattaren jalkaa, mutta tämä armollinen ruhtinatar suvaitsi -- sittenkuin minut oli nostettu pöydälle -- ojentaa minulle sakarisormensa pään, johon minä tartuin molemmin käsin ja nostin syvimmällä kunnioituksella huulilleni.

Kuningatar teki muutamia yleisiä kysymyksiä minun kotimaastani ja matkoistani, ja minä vastailin niin selvästi ja lyhyeen kuin suinkin osasin. Sitten hän kysäisi, huvittaisiko minua olla ja elää hovissa. Minä kumarsin ihan pöydän laitaan asti, vastaten olevani isäntäni orja, mutta samalla lisäten, että jos minä oma herrani olisin, niin pitäisin ylpeytenäni saada panna henkeni alttiiksi hänen majesteetinsa kuningattaren palveluksessa. Hän kysyi sitten isännältäni, suostuisiko tämä luovuttamaan minut hyvää maksua vastaan. Farmari, joka pelkäsi, ett'ei minusta enää ole kuukaudeksikaan, vaati minusta tuhannen kultarahaa. Summa suoritettiin hänelle paikalla kolikoissa, joista kukin oli niin paksu kuin 800 Portugalin moydoria. Europan oloihin verraten ei tuo summa ollut sen suurempi kuin tuhat guineata. [Vähän yli 25000 markan.]

Minä lausuin senjälkeen kuningattarelle, että koska minä nyt olen hänen majesteetinsa nöyrin alamainen ja vasalli, minun täytyy pyytää osakseni sitä suosiota, että Glumdalclitch, joka aina on niin hellää huolta minusta pitänyt, otettaisiin myöskin kuningattaren palvelukseen, pysyäksensä edelleen minun hoitajanani ja opettajanani. Kuningatar hyväksyi minun pyyntöni. Farmarikin puolestaan suostui, iloissaan siitä, että tytär pääsee hoviin. Tyttö parka ei osannut salata riemuansa. Entinen isäntäni läksi nyt tiehensä.

Jäähyväisiä ottaessaan hän sanoi hankkineensa minulle hyvän palveluspaikan. Siihen en minä vastannut sanaakaan, nyökäytinhän vain päätäni hiukan.

Kuningatar huomasi tuon kylmyyteni ja kysyi, heti isännän lähdettyä, syytä siihen. Minä sanoin rohkeasti: isäntääni ei minun ole kiittäminen muusta kuin siitä, ett'ei hän tappanut pellolla löytämäänsä pientä olennon pahaista; tästä hyvästä hän on saanut runsaat maksut, vaellettuansa puolet valtakuntaa minua näyttelemässä, ja viimeksi vielä myönyt minut kalliista hinnasta. Se elämä -- näin haastoin edelleen, -- mitä minun on täytynyt viettää, olisi saattanut viedä hengen kymmenen kertaa väkevämmältäkin olennolta. Terveyteni on mennyt pilalle, kun minun viikkomääriä on täytynyt tehdä roskaväen nähden temppuja aamusta iltaan. Ellei isäntä olisi luullut minun pian kuolevan, ei teidän majesteetinne niin huokeasta olisi minua saanutkaan. Mutta, jatkoin minä, kosk'ei minun nyt enää tarvitse peljätä huonoa kohtelua, minua kun suojelee niin suuri ja hyvä hallitsijatar, ihmiskunnan kunnioitus, maailman lemmikki, alamaistensa ihastus, kansansa onnen luoja, niin toivon minä isäntäni pelvon olevan turhan, sillä johan minä nytkin tunnen elinvoimieni palajavan keisarillisen majesteetin läsnäolon vaikutuksesta.

Näin minä puhuin takerrellen ja sanoja tavoitellen. Jälkimmäinen osa puhetta oli ollut puettu siihen muotoon kuin tässä kansassa tavallista on. Nuo lauseparret oli Pikku-muori opettanut minulle matkalla hoviin.

Hänen majesteetinsa suvaitsi suopeasti suoda minulle anteeksi kieleni vaillinaisuudet, olipa päinvastoin hämmästynyt, huomatessaan niin paljon älyä ja ymmärrystä näin pienikokoisessa olennossa. Hän otti minut omaan käteensä ja vei kuninkaan luokse, joka juuri nyt oli vetäytynyt huoneesensa. Hänen majesteetinsa, varsin vakava ruhtinas, katse tuima ja terävä, ei huomannut ensi aluksi, millainen minä olenkaan, vaan kysyi kuningattarelta kylmällä äänellä, mistä saakka hän on niin mielistynyt splaknuk'eihin, sillä sellaisena hän näkyi minua pitävän, viruessani alassuin kuningattaren kämmenellä. Mutta kuningatar, erittäin teräväjärkinen ja hilpeäluontoinen ruhtinatar, pani minut seisomaan kuninkaan kirjoituspöydälle ja käski minun omin sanoin antamaan kertomuksen itsestäni. Minä tein sen muutamin sanoin. Glumdalclitch, joka ei olisi päästänyt minua mihinkään silmistänsä ja nytkin odotti oven suussa, kutsuttiin sisään ja vahvisti todeksi kaiken sen, mitä minulle oli tapahtunut siitä saakka kuin olin heidän taloonsa tullut.

Kuningas oli kyllä niin oppinut mies kuin joku toinenkaan tässä valtakunnassa, oli tutkinut filosofiaa ja erittäinkin matemaatikaa, mutta minua tarkemmin katseltuansa ja nähtyänsä minun kävelevän, hän päätti kuin päättikin minun olevan jonkinlaisen, erittäin näppärästi keksityn kellovärkin. (Sellaisten rakentaminen on näet siinä maassa kehittynyt varsin korkealle kannalle.) Mutta kuultuansa minun puhuvan selvästi ja järkevästi, hän ei osannut salata hämmästystään. Hän ei tyytynyt siihen, mitä minä olin kertonut tulostani tähän maahan, hän luuli vaan, että Glumdalclitch yksissä neuvoin isänsä kanssa oli opettanut minut matkimaan muutamia lauseita, saadakseen vaan minusta sitä kalliimman hinnan. Senpävuoksi hän kyseli minulta yhtä ja toista muutakin ja sai minulta järkeviä vastauksia, joissa ei ollut muuta vikaa kuin että lausumiseni oli murteellista, ja että puheessani tuli farmarin talossa opituita moukkamaisia lauseparsia, jotka eivät ole hienossa hovissa käypiä.

Kuningas käski käydä tänne ne kolme suurta tiedemiestä, jotka maan tavan mukaan olivat vuoroviikollaan hovissa. Nämä herrat tutkivat ja tarkastivat minut kaikin puolin ja tulivat kovin erillaisiin päätöksiin. Siitä he kyllä olivat yhtä mieltä, ett'en minä ole tullut maailmaan ihan tavallisten luonnonlakien mukaan, sillä eihän minulla muka ole mitään edellytyksiä henkeni elättämiseen: ei minusta ole juoksijaksi, ei puihin kiipeäjäksi, ei kolojen kaivajaksi maan sisään. Hampaita he tutkivat erittäin huolellisesti ja päättivät minun kuuluvan lihansyöjäin lahkoon. Mutta minkäs eläinten lihaa minä söisin? Useimmat nelijalkaiset ovat väkevämmät minua, peltohiiret ja sen semmoiset ovat liian ketterät minun saada kiinni. Etanoita ja hyönteisiäkö minä ruuakseni käytän? Mutta sen he heti monilla tieteellisillä syillä todistivat mahdottomaksi. Enkä minä mikään vajanainenkaan luontokappale ole, sillä onhan minulla ruumis sopusuhtainen ja raajat täydelliset. Enkä minä aivan nuorikaan ole, sen todisti parransänki, jonka he suurennuslasilla kyllä selvästi näkivät. Kääpiönä eli kerinä he eivät saattaneet minua pitää, sillä minun pienuuteni meni siinä kohden yli kaiken rajan: kuningattaren keri, pienin mies koko valtakunnassa, oli sentään lähes 30 jalkaa pitkää. Väiteltyään sitten puoleen ja toiseen, he päättivät vihdoin, että minä olen _relplum scalcath_, latinaksi: lusus naturae, luonnon-oikku. Siinä he tekivät aivan samoin kuin nykyiset filosofit Europassa. Professorit meillä näet eivät tahdo puikahdella "salattujen syitten" verhon taakse, johon Aristoteleen seuraajat turhaan koettivat tietämättömyyttään peitellä, vaan ovat keksineet "luonnon oikut", joilla he ratkaisevat kaikki pulmalliset kysymykset ja vievät inhimillistä tietoa sanomattomasti eteenpäin.

Tämän ratkaisevan päätöksen jälkeen minä pyysin saada sanoa pari sanaa. Käännyin sitten kuninkaan puoleen, vakuuttaen hänen majesteetillensa olevani sellaisesta maasta, missä minun kokoisiani ihmisiä asuu miljonittain kumpaakin sukupuolta; siellä ovat eläimet ja puut ja rakennukset samassa suhteessa, ja siellä minä kykenen pitämään puoliani ja hankkimaan elatukseni yhtä hyvin kuin kuka tahansa hänen majesteetinsa alamaisista täällä. Tämä riittänee, sanoin minä, vastaukseksi näitten herrain väitteisin. Oppineet herrat ne tuohon vain myhähtelivät ylenkatseellisesti, arvellen, että kylläpä farmari on minulle läksyni hyvin opettanut.

Kuningas, ymmärtäväinen herra, lähetti oppineet miehet pois ja käski tuoda hoviin farmarin, joka kaikeksi onneksi ei vielä ollut lähtenyt kaupungista. Kuulusteltuansa farmaria ensin erinänsä, sitten yhdessä minun ja tyttären kanssa, hänen majesteetinsa tuli siihen päätökseen, että meidän puheissamme on sittenkin perää. Hän pyysi kuningatarta pitämään minusta erityistä huolta ja oli sitä mieltä, että Glumdalclitchin on edelleen pysyttävä kuningattaren palveluksessa minun hoitajanani, koskapa me olemme niin kiintyneet toisiimme. Pikku-muorille annettiin sovelias huone. Sitten määrättiin hänelle kotiopettajatar pitämään huolta hänen kasvatuksestansa, kamarineitsyt ja kaksi muuta naispalvelijaa. Minun hoitamiseni oli uskottu yksinomaa hänen huostaansa. Kuningatar käski hovinikkarin tekemään soveliaan lippaan minulle makuuhuoneeksi. Malli siihen oli Glumdalclitchin ja minun määrättävissäni.

Tämä hovinikkari oli erittäin näppärä mies. Minun johdollani hän sai kolmessa viikossa valmiiksi puukojun, 16 jalkaa pitkän ja yhtä monta leveän sekä 12 jalkaa korkean. Siinä oli kaksi siirtoakkunaa, ovi ja kaksi pikku komeroa, niinkuin Lontoon makuukammioissa konsanaankin. Suojuskatto oli kahdella vintturilla siirrettävä syrjään. Siitä laskettiin alas valmis, kuningattaren omain tapiseeraajain sisustama vuode. Glumdalclitch otti sänkyvaatteet joka aamu ulos tuulotettaviksi ja laittoi illalla jälleen omin käsin minulle makuutilan. Muuan taitava puuseppä, kuuluisa pienistä näperryksistään, otti tehdäkseen kaksi tuolia selkämyksen ja käsinojain kanssa norsunluun tapaisesta aineesta, samoin kaksi pöytää ja kaapin kapineitani varten. Seinät, niinkuin katto ja lattiakin, olivat verhotut pehmeällä täytteellä, jott'ei minulle mitään tapaturmaa sattuisi kantajain huolimattomuuden tähden tai vaunuissa kuljettaissa. Pyysin saada oveeni lukon, jott'eivät rotat ja hiiret pääsisi sisään; ja hovisepän onnistuikin monen yrityksen perästä saada valmiiksi lukko, pienin, mitä siinä maassa milloinkaan oli nähty. Minä puolestani en ole koskaan nähnyt sen suurempaa ulkoportin lukkoa Englannissa. Avainta koetin säilyttää omassa taskussani, sillä pelkäsin sen pian joutuvan Pikku-muorilta hukkaan.

Vaatteet käski kuningatar laittaa minulle kaikkein hienoimmasta silkkikankaasta, mitä vaan saatavissa on. Ei se kangas juuri paljoa paksumpaa ollut kuin Englannissa hevosloimet, 'mutta karkeata se oli, kunnes ennätin tottua siihen. Vaatteet tehtiin minulle maan tavan mukaan, puoleksi persialaiseen, puoleksi kiinalaiseen kuosiin: kerrassaan arvokas puku.

Kuningatar oli niin mielistynyt minun seuraani, ett'ei tahtonut olla päivällisilläkään ilman minua. Minulle oli pantu pöytä ja tuoli hänen majesteetinsa pöydälle, juuri hänen vasemman kyynärpäänsä kohdalle. Glumdalclitch seisoi maassa jakkaralla, valmiina auttamaan minua ja pitämään minusta huolta. Minulla oli kokonainen serviisi hopeisia lautasia ja vateja, jotka kuningattaren pöytäkalujen rinnalla olivat kuin nuken astiat. Pikku-muori talletti niitä taskussaan, hopeisessa rasiassa, ja pani niitä eteeni milloin mitäkin tarvitsin, itse pyyhittyään ne ensin puhtaiksi.

Kuningattaren pöydässä ei ollut aterioimassa muita kuin molemmat prinsessat, toinen kuudentoista vuoden ja toinen kolmentoista vuoden ja yhden kuukauden vanha. Kuningattaren oli tapa panna lautaselleni palanen lihaa, minkä minä itse leikkasin hienoksi; häntä huvitti nähdä minun syövän niin pieniä simareita. Itse puolestaan hän (vaikka olikin hänellä varsin heikko vatsa) otti yhtenä suullisena niin paljon kuin kaksitoista englantilaista farmaria syövät yhdessä rupeamassa. Tuo oli minusta ensi alussa varsin inhottavaa katsella. Hänen hampaissaan murskautui leivosen siipi luineen päivineen, vaikka se oli yhdeksän kertaa niin suuri kuin lihotetun turkinpyyn siipi meillä. Hänen haukkaamansa leipäpala oli niin suuri kuin shillingin [1 shilling = 1,25 mk] sämpylä. Kultaisesta pikarista hän juoda kulautti härkätynnyrin verran kerrassaan. Veitset oli hänellä niin pitkät kuin viikate oikoisenaan varren päässä, ja sitä mukaa ne olivat lusikatkin, kahvelit ja muut pöytäkalut. Muistan, kuinka Glumdalclitch kerran vei minua katsomaan hovissa erästä juhla-ateriaa, joissa kymmenkunta näitä suunnattomia veitsiä ja kahveleita yhtaikaa oli liikkeessä: tokko sitä ennen lienen milloinkaan niin kauheata kuvaa nähnyt.

NELJÄS LUKU

Tekijä puolustaa kuninkaan edessä maansa kunniata ja arvoa. -- Kuningattaren kääpiön vehkeet. -- Kärpäset ja ampiaiset.

Tapa oli hovissa sellainen, että joka keskiviikko (sabatti, kuten ennen jo olen maininnut,) kuningas ja kuningatar korkeine lapsineen olivat yhteisillä päivällisillä kuninkaan huoneissa. Minusta kun oli tullut kuninkaan suosikki, niin nostettiin minun pöytäni ja tuolini hänen vasemmalle puolelleen suola-astian kohdalle. Kuningasta huvitti haastella minun kanssani. Hän tiedusteli minulta, millaiset ovat Europassa tavat, millainen uskonto, millaiset lait, hallitus ja sivistyskanta, ja minä puolestani tein selkoa mikäli osasin. Selväjärkisenä ja terävä-älyisenä miehenä hän teki varsin viisaita johtopäätöksiä ja huomautuksia kaiken sen johdosta, mitä minä olin kertonut. Tunnustanpa, että kerran olin liiankin suulaasti laverrellut armaasta kotimaastani, meidän kaupasta ja teollisuudesta, maa- ja merisodista, uskonnollisista riidoista, valtiopuolueista. Kuningas, joka oli tietysti saanut sellaisen kasvatuksen kuin siinä maassa mahdollista on, meni silloin ennakkoluuloissaan niin pitkälle, ett'ei malttanut olla ottamatta minua oikeaan käteensä ja hiljalleen lyödä lopsauttamatta minua vasemmallaan. Sydämellisesti naurahtaen hän kysäisi, olenko minä Whig'eja vai Tory'ja. [Valtiolliset pääpuolueet Englannissa.] Kääntyen sitten pääministeriinsä, joka seisoi hänen takanaan, kädessä valkoinen sauva, niin pitkä kuin hyvänkin linjalaivan suurmasto, hän lausui, kuinka vähäpätöistä sentään maailmassa inhimillinen suuruus on, koskapa tällaisetkin turilaanpahaiset kuin tämä (minä nimittäin) saattavat sitä matkia. Niinpä vainenkin, sanoi hän; noilla olennoilla on omat kunnianimensä ja arvoasteensa, he rakentelevat pesiä ja koloja, joita he sanovat taloiksi ja kaupungeiksi; he keikailevat pulskissa puvuissa ja ajelevat upeissa vaunuissa; hekin rakastavat, taistelevat, riitelevät, pettävät ja kettävät. Tuohon tapaan hän puheli, mutta minä vuoroin vaalenin, vuoroin punastuin, harmikseni kuullessani, kuinka hän halveksimalla haastelee minun jalosta isänmaastani, taiteitten ja sotakunnon emämaasta, Franskan vitsauksesta, Europan riidanratkaisijasta, kaiken kunnon, hurskauden ja totuuden kotimaasta, koko maailman kateuden ja ylpeyden esineestä.

Ei minua sentään mikään niin paljoa harmittanut ja loukannut kuin kuningattaren kääpiö. Hän kun oli varttansa vähäisempi kuin yksikään muu maan-asukkaita (hän ei todellakaan ollut täyttä kolmeakymmentä jalkaa pitkä), niin menetteli hän peräti hävyttömästi vielä pienempäänsä olentoa kohtaan. Joka kerta kuin hän kulki kuningattaren odotushuoneen läpi, missä minä pöydällä haastelin hovin lordien ja ladyjen kanssa, hän ylvästeli ja pöyhisteli suuresta koostansa ja tuon tuostakin sutkautti minulle sanan ja toisen minun pienuudestani muka. Min'en osannut kostoksi muuta kuin sanoa häntä veljekseni ja vaatia häntä voittosille ja paiskata hänelle kaikenlaisia pistopuheita, hovin paashien suussa niin tavallisia. Päivällisillä kerran minä olin sanonut hänelle jotain peräti purevaa. Siitä tuo pahan-ilkinen junkkari sydämistyi niin, että nousi kuningattaren istuimen sivun ojalle, sieppasi minut joka en osannut mitään pahaa varoakaan, vyötäisistä ja paiskasi minut suureen kultaiseen kerma-astiaan ja juoksi tiehensä. Minä putosin päistikkaa astian pohjalle, ja ellen minä olisi ollut hyvä uimari, niin ties, mitenkä minun olisi käynytkään. Pikku-muori oli sillä hetkellä toisessa päässä huonetta, ja kuningatar oli niin hämmästynyt, ett'ei kyennyt sanomaan eikä tekemään mitään. Vihdoin joutui Pikku-muori hätään ja veti minut ulos, sittenkuin minä pakostakin olin nielaissut neljännen-osan kermaa suuhun. Minut pantiin vuoteesen, vaikk'ei minulle muuta vahinkoa tullut kuin että yksi vaatekerros meni pilalle. Kääpiö sai aika lailla selkäänsä ja pakotettiin päälle päätteeksi juomaan kerman, johon hän oli minut viskannut. Eikä hän sen koommin enää suosiossa pysynytkään. Kuningatar lahjoitti hänet eräälle korkealle rouvalle, niin ett'en minä häntä senjälkeen koskaan enää nähnyt. Siitä minulle suuri mielihyvä, sillä ei sitä osaa niin sanoa, mitä kaikkia koukkuja tuommoinen häijy hirtehinen saattaa keksiäkään.

Oli hän jo kerran ennenkin tehnyt minulle aika kepposen, joka pani kuningattaren väkistenkin nauramaan, mutta suututti häntä samalla niin, että hän jo sillä kertaa olisi karkoittanut kääpiön pois hovista, ellen minä jalomielisenä miehenä olisi pelastanut häntä. Kuningatar oli näet ottanut lautaselleen paistista luun, kovertanut siitä ytimen ulos ja asettanut luun jälleen pystyyn vadille. Kääpiö käytti hyödykseen sitä silmänräpäystä, jolloin Glumdalclitch oli askaroimassa toisen pöydän ääressä ja hyppäsi jakkaralle. Siitä hän sieppasi minut molempiin käsiinsä, puristi minulta jalat yhteen ja pisti minut onton luun sisään vyötäisiä myöten jalat edeltä.

Ja siinä minä nyt olin kiinni ja mahdoin näyttää peräti naurettavalta. Kului luullakseni kokonainen minutti, eikä kukaan huomannut, mitä tapahtunut oli, sillä huutamaan minä en ruvennut; se ei olisi ollut lainkaan arvoni mukaista. Koska kumminkin ruhtinaitten ruuat harvoin kannetaan kuumina pöytään, niin eivät minun raajani tuossa sentään sen pahempaa vammaa saaneet. Sukat ja housut ne vaan tulivat sen siivoiseksi. Minun pyynnöstäni ei kääpiö saanut muuta rangaistusta kuin kelpo selkäsaunan.