Part 5

"_IV artikla_. Että sanottu Quinbus Flestrin, vastoin kaikkea sitä kuin yhden uskollisen alamaisen tulee ja sopii, nyt parhaillansa itseänsä matkalle varustaa Blefuscun valtakunnan hoviin, johon hänelle ainoastansa suullinen lupa Hänen Keisarilliselta Majesteetiltansa annettu on, ja sanotun luvan varjon alla nyt viekkaasti ja kavalasti tämän matkan edes-ottaa aikoo, sen kautta edes-auttaen, kannattaen ja rohkaisten Blefuscun Keisaria, vihollista, joka julkisessa sodassa Hänen Keisarillisen Majesteetinsa kanssa ollut on.

"Oli siellä muitakin artikloja, mutta nämä ovat tärkeimmät, ja niistä olen teille lukenut otteen.

"Myönnettävä on, että tämän johdosta seuranneissa keskusteluissa hänen majesteetinsa osoitti monta kertaa lempeyttänsä, nimenomaa viitaten teidän palveluksiinne ja koettaen lieventää teidän rikostanne. Valtiovarain ministeri ja yliamiraali sitä vastoin vaativat, että teidät on tuomittava mitä tuskallisimpaan ja häpeällisimpään kuolemaan, sytyttämällä yön aikana teidän asuntonne tuleen. Kenraali puolestaan vaati, että 20 tuhatta sotamiestä pantaisiin laukaisemaan myrkytettyjä nuolia teidän kasvoihinne ja käsiinne. Teidän palvelijanne pitäisi käskeä sirottamaan teidän paitoihinne myrkyllistä mehua, joka syöpyy lihaan ja tuottaa teille mitä tuskallisimman kuoleman. Kenraalikin yhtyi samaan mielipiteesen, niin että enemmistö oli kauan aikaa teitä vastaan. Majesteeti oli kumminkin päättänyt säästää teidän henkenne ja sai vihdoin puolellensa kamariherrankin.

"Tämän jälkeen sai Reldresal, yksityisasian ylisihteeri, kuninkaan käskystä puhevuoron. Hän on aina osoittanut olevansa teidän ystävänne, ja sellaisena hän nytkin esiintyi. Hän myönsi rikoksenne olevan varsin suuria, mutta siinäpä, sanoi hän, on juuri tilaisuutta osoittamaan armoa, tuota hallitsijan kauniinta omaisuutta, josta hänen majesteetinsa on täydellä syyllä niin kuuluisa. Hän sanoi teidän ja hänen välisen ystävyytensä olevan niin ylt'yleensä tunnettua koko maailmassa, että kunnian-arvoinen neuvoskunta kenties pitänee häntä puolueellisena, mutta, noudattaakseen armollista käskyä, hän tahtoo kumminkin vapaasti lausua mielipiteensä. Jos hänen majesteetinsa, lukuun ottaen Flestrinin palvelukset ja oman, armosta uhkuvan sydämensä kehoitusta noudattaen, tahtoisi säästää hänen henkensä ja käskeä vain puhkaista häneltä silmät, niin luulee hän, Reldresal, alamaisimmasti, että oikeuden vaatimukset tulisivat täytetyiksi, ja koko maailma kiittäen ylistäisi keisarin lempeyttä ja niitten kaunista ja ylevämielistä menettelyä, joilla on kunnia olla hänen neuvon-antajinansa. Näön puute ei ole vähentävä Flestrinin voimaa, vaan saattaa hänestä edelleenkin olla hyötyä hänen majesteetillansa. Sokeus lisää vaan ihmisessä rohkeutta, kätkien häneltä vaarat. Silmiänsähän Flestrinkin pahimmin pelkäsi, vihollisen laivastoa noutaessaan. Hän tulee vallan hyvin toimeen, kun katsoo ministerien silmillä, niinkuin suurimmat hallitsijatkin tekevät.

"Moinen esitys kohtasi vastarintaa koko neuvoskunnan puolelta. Bolgolam, yliamiraali, ei osannut hillitä suuttumustaan. Hän kavahti vimmoissaan pystyyn ja sanoi suuresti kummastelevansa, mitenkä sihteeri rohkenee puhuakaan sellaista, että petturin henki olisi säästettävä. Flestrinin palvelukset, valtion kannalta punniten, ne ne juuri raskauttavat hänen rikoksiansa. Mies, joka kykenee likavesillä sammuttamaan tulipalon hänen majesteetinsa keisarinnan huoneissa (kammolla ja kauhistuksella hän, Bolgolam, vieläkin mointa tekoa muistelee), saattaa toisella kertaa vesitulvaan hukuttaa koko palatsin. Mies, joka jaksaa tuoda satamaan vihollisen laivaston, saattaa, jos vähänkin vastoin mieltä käy, viedä sen takaisinkin. Ja sydämessään Flestrin ihan varmaan on paksumman pään miehiä. Ja koska kavallus aina alkaa sydämessä, ennenkuin ilmitekoihin puhkeaa, niin vaati Bolgolam teitä kuolemaan tuomittavaksi.

"Valtiovarain ministeri oli samaa mieltä. Hän todisti, kuinka suunnattomia menoja teidän elättämisenne oli valtiokassalta niellyt; ajan pitkään ei kassa niitä kestä ensinkään. Sihteerin ehdottama silmäin puhkaiseminen ei suinkaan pahaa poista, vaan päinvastoin tekee sen suuremmaksi; sen siitäkin huomaa, että muutamat linnut, kun niiltä silmät puhkaistaan, syövät entistä enemmin ja lihoovat kahta kovemmin. Pyhä majesteeti, sanoi hän, ja neuvoskunta, hänen nykyiset tuomarinsa, ovat omissatunnoissaan täydellisesti vakuutetut Flestrinin syyllisyydestä, ja siinä syytä yltäkyllin tuomita hänet kuolemaan, ilman muodollisia todistuksiakin, joita lain puustavin tarkka noudattaminen vaatii.

"Hänen majesteetinsa oli kumminkin kerrassaan vastoin kuolintuomiota ja suvaitsi armollisesti lausua, että koska neuvoskunta pitää silmäin puhkaisemista liian helppona rangaistuksena, niin saattaa siihen perästäpäin liittää jotain muuta. Silloin pyysi sihteeri, teidän ystävänne, vielä kerran alamaisuudessa puheenvuoroa, vastatakseen ministerin lausuntoon niistä suurista kulungeista, joita teidän elantonne vaatii.

"Koska keisarin varat ovat yksinomaa hänen eksellensinsä hoidossa, niin saattaahan hän välttää kassan häviön siten, että vähitellen supistaa teidän ruoka-annoksenne. Siitä on oleva seurauksena se, että te laihdutte ja kuihdutte, ruokahalu vähenee vähenemistään, ja niin te muutaman kuukauden kuluttua surkastutte ja kuolette.

"Ja tällä tavoin sihteerin ystävyys teitä kohtaan sai asian lukkoon. Päätös tuli tällainen: nälkään näännyttäminen pidetään tarkoin salassa, jota vastoin silmäin puhkaiseminen merkitään tuomioon. Eri mieltä ei ollut kukaan muu kuin Bolgolam, keisarinnan kätyri, jota keisarinna myötäänsä oli yllyttänyt vaatimaan teille kuolintuomiota.

"Kolmen päivän perästä lähetetään nyt teidän ystävänne sihteeri tänne julkilukemaan teille syytös-artikloja ja selittämään hänen majesteetinsa ja neuvoskunnan suurta lempeyttä siinä, että teidät on tuomittu ainoastaan menettämään silmänne. Hänen majesteetinsa tahtoo olla varma siitä, että te nöyrästi ja kiitollisena alistutte tämän rangaistuksen alle.

"Älykkäänä miehenä te tiedätte kyllä, mihin toimiin teidän on ryhtyminen. Ja nyt minun täytyy, epäluuloja välttääkseni, palata yhtä salaisesti kuin tännekin tulin."

Hän läksi, ja minä jäin yksikseni, mieli täynnä levottomuutta ja epätietoisuutta.

Mietittyäni sitten asiatani pitkin ja poikki, tein vihdoin päätökseni, josta minua kenties moitittanee, eikä syyttäkään. Jos olisin silloin tuntenut ruhtinaitten ja ministerien mielenlaadun ja luonnon, niinkuin sittemmin useammissa hoveissa opin tuntemaan, jos olisin tiennyt, millä tavoin he kohtelevat pienempiäkin pahantekijöitä kuin minä, olisin aivan alttiisti antaunut niin lievän rangaistuksen alaiseksi. Mutta siihen aikaan minussa kuohui nuori veri vielä, ja koska minulla oli hänen majesteetinsa lupa käydä kunniaterveisillä Blefuscun keisarin luona, niin käytin tilaisuutta hyväkseni. Ennenkuin nuo kolme päivää olivat kuluneet, lähetin ystävälleni ylisihteerille kirjeen, jossa ilmoitin aikovani, ennen saamani luvan nojalla, lähteä samana aamuna Blefuscuun.

Vastausta odottamatta astuin sille puolen saarta, missä laivasto oli, otin suuren sotalaivan, sidoin köyden sen kokkaan ja nostin ankkurin. Riisuin sitten vaatteet yltäni ja panin ne ynnä peitteen, jonka olin tuonut kainalossani, laivaan ja läksin sitten, hinaten laivaa perässäni, matkalle. Kaalaten ja uiden saavuin sitten Blefuscun keisarilliseen satamaan, jossa ihmiset jo kauan aikaa olivat minua odotelleet.

Siellä minulle annettiin kaksi opasta ohjaamaan minua Blefuscun pääkaupunkiin. Kannoin niitä kädessäni, kunnes saavuttiin parinsadan yardin päähän pääkaupungin portista. Siellä laskin heidät maahan ja pyysin ilmoittamaan tuloni jollekin keisarin sihteereistä ja tiedoksi tekemään samalla, että minä odotan täällä hänen majesteetinsa lähempiä käskyjä.

Tunnin kuluttua tuli vastaus: hänen majesteetinsa, keisarillisen perheensä kanssa, ja seurassaan hovin korkeat virkamiehet, saapuu minua vastaan-ottamaan. Minä astuin satasen yardia eteenpäin. Keisari seurueineen astui alas ratsuilta, keisarinna hovidaameineen vaunuista. Varomista tai pelkoa en huomannut kenessäkään. Minä laskeusin maahan suutelemaan heidän majesteetiensa keisarin ja keisarinnan kättä. Lausuin saapuneeni tänne ennen antamani lupauksen mukaan ja hänen majesteetinsa Lilliputin keisarin, minun herrani, luvalla kunnioittavimmin tervehtimään niin mahtavaa keisaria ja tarjoamaan hänelle palveluksiani, mikäli velvollisuuteni omaa ruhtinasta kohtaan myöten-antaa. En maininnut sanaakaan siitä, että olin joutunut epäsuosioon, koskapa en vielä virallista tietoa siitä ollut saanutkaan. Enkä osannut luulla mahdolliseksi, että Lilliputinkaan keisari tämän salaisuuden ilmoittaa, niinkauan kuin olen hänen valtansa ulkopuolella. Siinä minä kumminkin erehdyin, niinkuin ennen pitkää sain huomata.

En rupea lukijaa väsyttämään seikkaperäisillä kertomuksilla minun vastaan-otostani Blefuscun hovissa. Ne olivat aivan senmukaisia kuin ylevämieliseltä ruhtinaalta sopii odottaakin. Enkä mainitse siitäkään, kuinka hankala minun oli tulla toimeen ilman varsinaista asuntoa: maassa sain vain maata, peitteeseni kääriytyneenä.

KAHDEKSAS LUKU

Onnellisen sattuman kautta löytyy keino, millä päästä Blefuscusta. -- Palajaminen kotia.

Kolme päivää sinne tuloni perästä läksin huvikseni kävelemään saaren koillisrannalle. Siellä huomasin ulapalla noin puolen meripeninkulman päässä jonkun esineen, joka näytti alassuin käännetyltä veneeltä. Riisuin kengät ja sukat ja läksin kaalaamaan merelle. Nousuvesi kuljetti tuota meren-ajoa yhä lähemmäs minua, ja viimein näin selvään sen olevan veneen. Se oli nähtävästikin myrskyssä irtaantunut laivasta.

Palasin kaupunkiin ja pyysin saada hänen majesteetiltansa lainaksi kaksikymmentä suurinta alusta, mitä hänellä vielä oli jäljellä, sekä kolmetuhatta merimiestä vara-amiraalin johdolla. Saamani laivat läksivät purjehtimaan satamasta, minä taas astuin suorinta tietä sinnepäin, missä ensiksi olin veneen huomannut. Nousuvesi oli ajanut sen vieläkin lähemmäs. Meriväki oli varustettu köysillä, jotka minä jo ennakolta olin kiertänyt kyllin lujiksi. Veneen saavuttua minun kohdalleni, minä riisuin vaatteet yltäni ja kaalasin noin sadan yardin päähän siitä, mutta silloin minun täytyi heittäytyä uimaan, kunnes pääsin veneen luo. Laivastosta heitettiin minulle köysi, jonka toisen pään sidoin veneen kokassa olevaan reikään ja toisen pään erääsen sotalaivaan. Turhaa työtä tuo, sillä näin syvässä vedessä en osannut toimia mitään. Ei auttanut muu kuin lähteä uimaan veneen perässä ja sysäillä sitä eteenpäin toisella kädellä niin usein kuin laatuun kävi. Nousuveden avulla pääsin sitten niin pitkälle, että jalka pohjasi, vaikka vesi vielä ulottui minua leukaan. Lepäsin pari kolme minuttia, ja rupesin taas lykkäämään venettä eteenpäin, kunnes olin jo kainaloita myöten vedestä ulkona. Nyt, kun vaikein osa työtä oli suoritettu, otin laivoista muut köydet, sidoin itsekunkin toisen pään veneesen ja toisen yhdeksään laivaan, ja niin lähdettiin myötätuulella hinaamaan venettä maata kohti.

Odottelin nyt pakoveden aikaa, kunnes vene jäi kuivalle maalle. Siinä sen sitten sain kahdentuhannen miehen ja monen vipulaitoksen avulla käännetyksi ylössuin. Ilokseni huomasin, että vene oli verraten varsin hyvässä kunnossa.

En käy lukijan ikäviksi kertomaan, kuinka minä, tekaistuani parin airoja, vihdoin, kymmenen päivän perästä, sain veneen Blefuscun satamaan, jonne suunnaton joukko ihmisiä oli kokoontunut katsomaan tuota hirveän suurta alusta. Minä sanoin keisarille, että hyvä onni se varmaankin oli minun tielleni ohjannut tämän veneen: siinähän minun sopii kulkea sellaiseen paikkaan, josta pääsen kotimaahani takaisin. Samalla pyysin hänen majesteetiansa antamaan minulle aineksia veneen kuntoon panemista varten ja samalla suomaan minulle lähtöluvan. Puoleen ja toiseen keskusteltuamme, hän vihdoin suvaitsi armossa suostua pyyntööni.

Kummakseni kävi, ettei Lilliputin keisarilta koko tänä aikana ollut tullut minkäänlaista viestiä Blefuscun hoviin. Jälkeenpäin sain tietää, että hänen majesteetinsa Lilliputin keisari, joka ei aavistanutkaan minun saaneeni vihiä heidän päätöksistään, oli luullut minun vain lähteneen luvan nojalla Blefuscun hoviin vierailemaan ja toivoi minun palaajavan sieltä ennen pitkää. Vihdoin hän alkoi käydä levottomaksi minun pitkällisen poissa-oloni tähden. Neuvoteltuansa valtiovarain ministerin ja muitten minua vastaan vehkeileväin korkeitten herrain kanssa, hän lähetti erään ylhäisen virkamiehen tuomaan Blefuscun hoviin kopiata minua vastaan tehdyistä syytös-artikloista. Tämän virkamiehen oli määrä selittää Blefuscun keisarille, kuinka hänen herransa ja keisarinsa suuressa laupeudessaan oli tuominnut minulta ainoastaan silmät puhkaistaviksi; edelleen, kuinka minä olin paennut oikeuden rankaisevaa kättä, ja vihdoin, että, ellen minä kahden tunnin kuluttua ole palainnut takaisin, niin minulta riistetään nardaein arvonimi ja minut julistetaan kavaltajaksi. Lähettiläs ilmoitti lopuksi, kuinka hänen herransa ja keisarinsa, haluten ylläpitää rauhaa ja ystävyyttä molempain valtakuntain välillä, toivoo, että hänen keisarillinen veljensä Blefuscussa käskee tuoda minut takaisin, käsistä ja jaloista sidottuna, kavaltajana rangaistavaksi.

Kolme päivää asiata harkittuansa, Blefuscun keisari vihdoin antoi vastauksensa, täynnä kohteliaisuuksia ja mairesanoja. Siinä lausutaan, että hänen keisarillinen veljensä kyllä tietää, kuinka mahdotonta minun sitomiseni on; että vaikka minä kyllä olin ryöstänyt hänen laivastonsa, hän kumminkin on suuressa kiitollisuuden velassa minulle niistä monista hyvistä palveluksista, joilla minä sain toimeen rauhan valtakuntain välille; että kumpainenkin majesteeti on ennen pitkää oleva tyytyväinen, sillä minä olin löytänyt rannalta ihmeellisen aluksen, jolla minä pääsen laskemaan ulos merelle, ja jonka hän on käskenyt panna kuntoon minun avullani ja johdollani; hän toivoo, että moniaan viikon perästä kumpikin valtakunta pääsee vapaaksi niin sietämättömästä taakasta.

Tämän vastauksen vei lähettiläs sitten Lilliputin hoviin. Blefuscun keisari kertoi minulle kaikki, mitä tapahtunut oli, tarjoten minulle samassa (ankarimmalla vaitiolon lupauksella kumminkin) armollisen suojeluksensa, jos edelleenkin tahdon jäädä hänen palvelukseensa. Täyttä totta hän kaiketi puhui, mutta minä olin päättänyt, ett'en enää milloinkaan luota ruhtinaisin enkä ministereihin. Kaikella alamaisella kunnioituksella minä lausuin syvän kiitollisuuteni hänen suuresta suosiostaan, mutta pyysin hänen suomaan minulle anteeksi, ett'en saata sitä hyödykseni käyttää. Koska, lausuin minä, hyvä tai paha onni oli tielleni viskannut aluksen, niin aion minä kernaammin antautua valtamerten vaaroille alttiiksi kuin olla eripuraisuuden aiheena kahden niin mahtavan hallitsijan välillä. Eikä hänen majesteetinsa näyttänyt tuota kovin pahaksensa panevankaan. Päinvastoin sain eräässä tilaisuudessa huomata hänen olleen päätökseeni varsin tyytyväinen. Ja sama oli useampain ministerienkin laita.

Kaiken tämän johdosta rupesin jouduttamaan lähtöäni, saaden siinä kohden tehokasta apua hovin puolelta, joka toivoi minun lähtevän tieheni niin pian kuin mahdollista. Viisisataa miestä pantiin neulomaan minun johdollani kahta purjetta veneeseni. Siihen piti panna lujinta palttinata kolmetoista kerrosta päällekkäin. Työ ja tekeminen minulla oli nuoria ja köysiä punoessa, sen puolen nuoria kun piti kiertää kymmenen, kaksi- jopa kolmekinkymmentä yhteen. Pitkän etsiskelemisen perästä löysin merenrannalta suuren kiven ankkuriksi alukseeni. Sadan lehmän rasvat annettiin minulle veneen voitelemista ja muita tarkoituksia varten. Suunnaton työ oli laittaa pisimmistä puista mastoja ja airoja, mutta siinä oli minulla paljo apua hänen majesteetinsa laivaveistämön kirvesmiehistä.

Kuukauden kuluttua minä ilmoitin odottelevani hänen majesteetinsa käskyjä ja olevani valmis lähtöön. Keisari korkeine perheinensä tuli ulos palatsista; minä laskeusin maahan suutelemaan kättä, jonka minulle armollisesti ojensivat keisarinna ja nuoret prinsessat. Hänen majesteetinsa lahjoitti minulle viisikymmentä kukkaroa, kaksisataa sprugia kussakin, ja samalla oman kuvansa luonnollisessa koossa. Sen pistin heti kintaaseni, jotta säilyisi ehjänä. Juhlamenoja läksiäisissä oli niin ylen monta, ett'ei niitten kuvaamisella maksa lukijaa vaivata.

Lastasin veneeseni sata teurastettua härkää, kolmesataa lammasta ja samassa suhteessa leipää ja juomavettä sekä niin paljon liharuokia kuin neljäsataa kokkia ennätti saada valmiiksi. Mukaani otin elävinä kuusi lehmää ja kaksi sonnia sekä yhtä paljon uuhia ja pässejä. Aikomukseni näet oli saada noita rotuja leviämään isänmaahani. Rehuiksi niille pantiin laivaan suuri kantamus heiniä ja säkillinen jyviä. Olisin mielelläni ottanut mukaani tusinallisen alkuasukkaitakin, mutta sitä ei keisari sallinut millään ehdolla. Taskut tarkastettiinkin minulta hyvin huolellisesti, ja sitä paitsi minun täytyi kunniasanallani luvata keisarille, ett'en vie mukaani ainoatakaan hänen alamaisistansa ilman hänen omaa suostumustaan.

Saatuani nyt kaikki niin hyvään kuntoon kuin suinkin osasin, minä nostin purjeet 24:nä syyskuuta 1701 kello 6 aamulla. Purjehdittuani noin neljä meripeninkulmaa pohjoiseen, kääntyi tuuli kaakkoiseksi, ja kello 6 illalla huomasin luoteessa pienen saaren. Laskin sitä kohti ja kävin ankkuriin tuulen alle. Saari näkyi olevan autio. Siinä illastin sitten, kävin pitkälleni ja makasin ainakin kuusi tuntia. Heräsin pari tuntia ennen päivännousua.

Haukkasin hiukan suurusta, nostin ankkurin ja läksin purjehtimaan eilistä kurssia taskukompassini mukaan. Aikomukseni oli päästä jollekin niistä saarista, joita arvasin olevan van Diemenin maasta pohjoiseen. Sinä päivänä en löytänyt missään maata, mutta seuraavana, kuljettuani minun laskujeni mukaan noin 24 meripeninkulmaa Blefuscusta, huomasin kello 3:n tienoissa illalla purjeen kulkevan kaakkoiseen. Minulla oli kurssina itä. Minä huusin sille, mutta ei vastattu. Tuulen laimetessa huomasin kumminkin tulevani yhä lähemmäs laivaa. Minä vedin ylös mikä vaan purjetta oli, ja puolen tunnin perästä minut huomattiin laivasta. Sieltä nostettiin lippu ja lauaistiin tykki merkiksi.

Ei ole sanoin selitettävissä, mitä riemua tunsinkaan, toivoessani vielä kerran saavani nähdä rakkaan kotimaani ja kalliit omaiseni siellä. Laiva laski purjeensa alas, ja minä saavuin sen luokse kello viiden ja kuuden välillä illalla syyskuun 26 p:nä. Sydän sykähteli rinnassani, nähtyäni Englannin värit. Pistin lehmät ja lampaat taskuuni ja nousin laivaan, mukanani vähäiset evääni. Laiva oli englantilainen kauppa-alus, paluumatkalla Japanista Etelämeren kautta, parhaillaan 30:nellä asteella eteläistä leveyttä. Kapteeni, John Biddle, Deptfordista, oli ystävällinen herra ja erinomainen merenkulkija. Laivaväkeä oli 50 miestä, joitten joukossa muuan vanha tuttavani Pietari Williams. Hän puhui puolestani hyvää kapteenille, ja tämä kohtelikin minua varsin suosiollisesti, tiedustellen, mistä minä tulen, ja minne minulla matka. Minä kerroin heille vaiheeni muutamilla sanoilla, mutta he pitivät minua mielipuolena, arvellen, että monet vaarat kai ne olivat panneet pääni pyörälle. Sitten vasta he uskoivat minua kuin olin vetänyt taskustani esille mustat raavaat ja lampaat. Näytin vielä kultarahatkin, jotka olin saanut lahjaksi Blefuscun keisarilta, samoin hänen kuvansa luonnollisessa koossa ynnä monta muuta harvinaista kalua ja kapinetta. Annoin sitten kapteenille kaksi kukkarollista kultarahoja ja lupasin lahjoittaa hänelle, Englantiin tultuamme, parin raavaita ja lampaita.

Matka kävi kaikin puolin onnellisesti, ja 13:na huhtikuuta 1702 kävimme ankkuriin Downsin suurella redillä Kentin rannikolla. Muuta tapaturmaa ei minulle sattunut kuin se, että rotat söivät minulta yhden lampaan. Löysin vain pelkät luut; lihat oli syöty sirulleen. Muun karjani vein ehjänä maahan ja laskin laitumelle Greenwichin pallokentillä.

Englannissa en viipynyt kuin vähän aikaa, mutta sillä välin ennätin ansaita koko joukon rahaa, näyttelemällä elukoitani ylhäisille henkilöille ja muillekin. Ennenkuin läksin toiselle retkelleni, möin karjani kuuteensataan puntaan. Sittemmin, viimeiseltä matkalta palattuani, huomasin karjani lisääntyneen suurissa määrin, varsinkin lampaitten. Siitä on luullakseni oleva paljokin hyötyä villateollisuudelle, niillä kun villa on erinomaisen hienoa.

Kaksi kuukautta vain viivyin vaimoni ja lasteni luona: en saanut rauhaa kiihkoisalta halultani, päästä näkemään yhä uusia maita. Jätin tuhannen viisisataa puntaa vaimolleni ja hankin perheelleni soman asunnon Redriffissä. Muun omaisuuden otin mukaani, osaksi rahassa, osaksi tavarassa, toivoen saavani varallisuuteni kartutetuksi matkalla. Vanhin enoni oli jättänyt minulle pienen maatilan lähellä Eppingiä. Se tuotti vuosittain kolmekymmentä puntaa. Sitä paitsi oli minulla vuokrattuna Black Bull ("musta härkä") niminen tila Fetter Lanessa, joka tuotti vielä enemmän. Ei siis ollut pelkoa, että perheeni joutuu vaivaishoidon niskoille. John poikani kävi alkeiskoulua ja oli kiltti lapsi. Tyttäreni Betty, joka nyttemmin on jo naimisissa, ja jolla jo on omiakin lapsia, oli ompelukoulussa.

Sanoin jäähyväiset vaimolleni ja lapsilleni, jolloin kyyneleitä kyllä vuodatettiin kummaltakin puolen. Sitten astuin _Adventure_ nimiseen laivaan, kapteenina John Nicholas, Liverpoolista. Se oli 300 tonnin vetoinen, määräpaikkana Surat.

Tästä matkasta enemmän kertomukseni toisessa osassa.

TOINEN OSA

MATKA BROBDINGNAGIIN

ENSIMMÄINEN LUKU

Ankara myrsky. -- Slumpissa vettä hakemaan. -- Tekijä jää rannalle. -- Joutuu maan-asukasten käsiin. -- Viedään farmarin taloon, jossa häntä kohdellaan hyvin.

Luonto ja kohtalo näkyvät säätäneen minun osakseni toimekkaan ja levottoman elämän. Niinpä minä nytkin, oltuani vain kaksi kuukautta kotona, jätin jälleen synnyinmaani ja nousin 20:na kesäkuuta 1702 _Adventure_ nimiseen laivaan, joka oli määrätty Suratiin Itä-Indiassa, ja jonka kapteenina oli John Nicholas.

Onnellisesti saavuttiin Hyvän Toivon niemelle saakka. Siellä käytiin ankkuriin ja noustiin maihin vettä ottamaan. Mutta kun laivassa samalla huomattiin vuoto, niin täytyi purkaa koko lasti ja jäädä sinne talvehtimaan. Päälle päätteeksi sairastui meiltä vielä kapteenikin. Kaikki tämä teki sen, että saimme olla siellä maaliskuuhun asti.

Laiva saatiin kuntoon, purjeet nostettiin ja muitta mutkitta purjehdittiin Madagaskarin salmeen. Päästiin tuosta sanotun saaren pohjoispäähän viidennelle asteelle eteläistä leveyttä, siis niihin seutuihin, joissa yhtämittainen luoteistuuli puhaltaa joulukuun alusta toukokuun alkuun. Tuuli yltyi 19:nä huhtikuuta rajuksi, kääntyen samalla tavallista läntisemmäksi. Tällaisena se puhalsi kaksikymmentä vuorokautta yhtämittaa ja ajoi meidät Molukki saarten ohitse noin kolme astetta päiväntasaajan pohjoispuolelle.

Toukokuun 2 p:nä tuuli hiljeni, ja ilma tuli aivan tyveneksi. Minä olin tuosta varsin hyvilläni, mutta kapteeni, näillä vesillä kokenut mies, ennusti ankaraa myrskyä. Ja niinpä kävikin: seuraavana päivänä alkoi puhaltaa eteläinen monsum-tuuli. Me koetimme vetää purjeita kokoon, minkä ennätimme, mutta laiva kallistui toiselle kyljelleen, niin että vihdoin täytyi jättäytyä tuuliajolle. Hirmuisen korkeat aallot huuhtelivat myötäänsä kantta, mutta vaaraa ei ollut mitään, sillä alus oli luja, eikä selvillä ulapoilla kareistakaan pelkoa.

Vähitellen vaimeni myrsky, purjeita nostettiin, ja alus totteli jälleen peräsintä. Kovaa vauhtia kuljettiin yhä itää kohti, emmekä tahtoneet tästä kurssista poiketakaan, jott'ei ajaisi meitä Suuren Tatarian kaakkoispuolitse vielä Pohjoiseen Jäämereen.

Ruokavaroja oli riittämään asti, mutta juomavedestä alkoi olla kova puute.