Part 4

Keisari oli koko hoviväkensä kanssa rannalla odottamassa tämän suuren seikkailun päättymistä. Ensi alussa he näkivät laivaston lähenevän lavean puoliympyrän muodossa. Minua he eivät erottaneet, minä kun olin rintaa myöten vedessä. Laivaston tullessa keskelle salmea, ulottui vesi minua kaulaan saakka. Silloin he säikähtivät, keisari luuli minun hukkuneen ja vihollisen laivaston lähenevän täydessä sotarinnassa. Mutta pian häneltä pelko hälveni, sillä salmi kävi matalammaksi joka askeleelta, minkä astuin, eikä aikaakaan, niin jo olin kuuleman päässä rannasta. Silloin minä kohotin korkealle köyden solmupään ja huusin kovalla äänellä: "Kauan eläköön kaikkein mahtavin Lilliputin keisari!"

Maihin noustuani tämä suuri hallitsija otti minut vastaan mitä mairittelevimmilla ylistyspuheilla ja nimitti minut ihan siinä paikassa _nardac_'iksi, joka siellä on arvonimistä korkein.

Hänen majesteetinsa lausui nyt sen toivomuksen, että minä jossain toisessa tilaisuudessa toisin loputkin vihollisten laivoja hänen satamiinsa. Näin määrätön on ruhtinaitten kunnianhimo. Tämäkään keisari ei näkynyt tavoittelevan sen vähempää kuin tehdä koko Blefuscun valtakunnasta pelkkä maakunta, varakuninkaan hallitsema. Siten hän toivoi saavansa kukistetuiksi paksumman pään miehet kokonaan ja pakottaneeksi senkin puoleisen kansan avaamaan munia terävämmästä päästä. Siten, niin hän ajatteli, tulee hänestä koko maailman yksinvaltias. Minä koetin saada häntä luopumaan moisista ajatuksista, esiintuoden sekä politillisia että oikeusopillisia syitä. Sanoin hänelle suoraan, etten minä ikipäivinä suostu käymään kätyriksi sellaiseen yritykseen, jolla vapaa ja uljas kansa aiotaan saattaa orjuuteen. Asia otettiin keskusteltavaksi valtakunnan neuvostossa, ja siellä olivat viisaimmat ministerit minun puolellani.

Tämä minun avoin selitykseni oli niin täydessä ristiriidassa hänen majesteetinsa hankkeiden ja politiikan kanssa, ett'ei hän saattanut sitä milloinkaan antaa minulle anteeksi. Hän toi tämän mielipiteensä esiin valtakunnan neuvostossa varsin salakavalalla tavalla. Viisaimmat ministereistä -- niinkuin perästäpäin sain tietää -- näkyivät vaitiolollaan olevan samaa mieltä kuin minä. Toiset sitä vastoin, salaisia vihollisiani, eivät malttaneet olla ohimennen lausumatta muutamia epäedullisia sanoja minusta. Ja siitä saakka rupesi muuan hänen majesteetinsa kannattama liittokunta ministereitä vehkeilemään minua vastaan. Kahden kuukauden perästä puhkesi vihamielisyys ilmiliekkiin ja oli vähällä saada toimeen minun kukistumiseni. Näin vähän painavat suurimmatkaan ruhtinaille osoitetut palvelukset, jos toiselle vaakalautaselle joutuu kieltäyminen tottelemasta heidän oikkujansa.

Kolme viikkoa minun onnistuneen yritykseni jälkeen saapui Blefuscusta juhlallinen lähetyskunta, nöyrimmästi tarjoamaan rauhaa. Se solmittiinkin meidän keisarille peräti edullisilla ehdoilla. Lähettiläitä oli kuusi ja heillä mukanaan noin 500 henkeä saattueena. Heidän esiintymisensä oli kerrassaan loistava, niin hyvin heidän hallitsijansa mahtavuuden kuin heidän toimensa tärkeyden mukainen. Liittokirjaa tehtäessä olin minä heille apuna sen luottamuksen nojalla, mikä minulla hovissa siihen aikaan oli tai minkä ainakin luulin itselläni olevan. Toimensa päätettyään, heidän eksellensinsä tekivät muodollisen visitin minun luonani, sillä he olivat saaneet kuulla, kuinka paljon minä olin pitänyt heidän puoltaan. He puhelivat ensin mairittelevin sanoin minun voimastani ja ylevämielisyydestäni ja herransa ja keisarinsa nimessä kutsuivat minua käymään heidän maassansa, lausuen sen toivomuksen, että minä osoittaisin sielläkin sitä verratonta väkevyyttäni, josta he olivat niin paljon ihmeitä kuulleet.

Minä puolestani pyysin heitä edeskantamaan minun nöyrimmän kunnioitukseni heidän herrallensa ja keisarillensa, jonka hyväin avujen maine on täyttänyt koko maailman ihmettelyllä ja ihailulla, ja jonka eteen minä toivon saavani astua, ennenkuin palajan isänmaahani.

Päästyäni ensi kertaa senjälkeen meidän keisarin puheille, pyysin häneltä lupaa saada käydä Blefuscun hallitsijan luona. Luvan hän minulle suvaitsi antaa, mutta varsin kylmästi, sen huomasin. Syytä tuohon en osannut arvata, kunnes minulle kuiskattiin, että Flimnap ja Bolgolam olivat selittäneet minun keskusteluni lähettiläitten kanssa osoittavan epäkunnioitusta hänen majesteetiansa kohtaan. Omatuntoni oli tässä kohden aivan syytön, ja siksipä minun käsitykseni hovista ja ministereistä silloin ensi kertaa järkähti.

Lukija muistanee vielä, että minun vapautuskirjassani oli muutamia kohtia, jotka eivät minua miellyttäneet, ne kun olivat liiaksi orjamaisia. Enkä olisi allekirjoituksellani niihin suostunutkaan, ellei kova hätä olisi pakottanut. Nyt kun minusta oli tullut ylhäinen nardac, ei tuommoisia toimia enää pidetty minun arvolleni sopivina, eikä keisari -- se olkoon sanottu hänen kunniakseen -- niistä minulle koskaan edes maininnutkaan. Pian senjälkeen oli minulla tilaisuus osoittaa hänen majesteetillensa ainakin minun mielestäni varsin suuri palvelus.

Sydänyön aikana kerran heräsin siihen, että suuri kansan paljous piti kauheata melua oveni ulkopuolella. Säikähdin todellakin. Kuulin heidän myötäänsä hokevan: "burglum". Muutamat hoviherroista tunkeusivat väkijoukon läpi ja pyysivät minua heti paikalla tulemaan palatsiin, jossa keisarinnan huoneusto oli syttynyt palamaan. Muuan hovidaameista oli nukkunut vuoteesensa romaanin ääreen, lamppu oli kaatunut, ja siitä tulipalo. Minä nousin heti. Käsky annettiin astua syrjään minun tieltäni, ja kun tänä yönä oli kuutamo, niin pääsin palatsille, tallaamatta ketään. Siellä oli jo pystytetty tikapuita seiniä vastaan ja ihmisillä sangot kädessä, mutta vesi oli pitkän matkan päässä. Sangot olivat suuren sormustimen kokoisia, ja ihmiset ojensivat minulle niitä minkä ennättivät, mutta liekki oli päässyt jo sellaiseen vauhtiin, ett'ei moisista mitä apua. Olisinhan minä helposti saanut tulen tukautetuksi takillani, mutta pahaksi onneksi olin jättänyt sen kiireissäni kotia; ylläni ei ollut kuin nahkaiset liivit. Tila näytti varsin surkealta ja epätoivoiselta. Ja niin tuo muhkea palatsi olisi kuin olisikin palanut perustuksiansa myöten, ellei neuvokkaisuuteni -- jota minulla toki ei aina ole mukana -- olisi tullut avuksi. Mieleeni muistui, että muurin ulkopuolella on muuan likaropakko. Hetkeäkään viipymättä minä harppasin sinne, täytin hattuni tuolla hiukan löyhkäävällä vedellä ja riensin palopaikalle takaisin. Tulipalon sain nyt pian sammutetuksi, mutta sitä tehdessäni olin kauhukseni vähällä hukuttaa keisarinnan ja keisarilliset lapset. Vesi oli näet täyttänyt huoneet, joihin keisarinna lapsineen ja hovidaameineen oli paennut, ja minulla oli täysi tekeminen poimiessani heitä akkunain kautta ulos ihan tunnottomina. Siitä sukesi varsin ikävä juttu minulle, mutta kolmen minutin kuluttua oli tulipalo kokonaan sammutettu, ja tuo jalo linna, monen ihmispolven aikana rakettu, oli pelastettu hävitykseltä.

Aamun koittaessa palasin kotia, odottamatta keisarin onnitteluja. Olin tosin tehnyt erinomaisen palveluksen, mutta enhän ollut varma, mitä hänen majesteetinsa arvelee siitä tavasta, jolla tehtävä tuli suoritetuksi. Valtakunnan perustuslaeissa on näet säädetty hengenrangaistus jokaiselle, ken ikinä olla mahtaa, joka sormellaankaan kajoaa keisarinnaan tai prinsessoihin. Hiukan lohdullisemmalta tuntui, saatuani tietää, että hänen majesteetinsa oli käskenyt oikeusasian ministerin laatimaan minulle nimenomaisen kirjallisen anteeksi-annon. Sitä ei minulle kumminkaan annettu. Yksityistä tietä kuulin keisarinnan olevan kauheasti pahoillansa minun teostani, vetäytyneen sisimpiin huoneisinsa ja päättäneen, ett'ei hän enää entistä asumustansa ikinä kuntoon laitata. Uskotuillensa hovidaameille hän ei malttanut olla ilmaisematta, että hän aikoo kostaa minulle keisarinnan palatsin saastuttamisen.

[Tämä tulipalo-kohtaus on kokonaan jätetty pois Henry Craik'in esipuheella varustetusta painoksesta. Muissa näkyy siitä olevan erillaisia mukailuja. Olemme tämän kohdan ottaneet pääasiallisesti George Routledgen julkaisusta. _Suom. muist._]

KUUDES LUKU

Lilliputin asukkaista ja heidän tavoistaan ja laeistaan. -- Tekijän elintavat. -- Vihamiehiä.

Vaikka aikomukseni on julaista lähempi selonteko Lilliputin valtakunnasta erityisessä teoksessa, annan uteliaalle lukijalle jo tässäkin moniaita yleisiä tietoja. Ihmiset siellä, kuten jo olen sanonut, ovat vajaata kuutta tuumaa pitkiä, ja sitä mukaa ovat eläimet ja kasvitkin. Niinpä ovat suurimmat hevoset ja härjät neljä, virsi tuumaa korkeita, lampaat puoli kolmatta tuumaa, hiukan päälle tai alle; hanhet ovat varpusen kokoisia ja niin edespäin pienenevässä sarjassa niin pikkuisiin, ett'eivät niitä ainakaan minun silmäni erottaneet. Luonto on kumminkin lahjoittanut Lilliputilaisille erittäin hyvät silmät, he näkevät pienimmätkin esineet varsin tarkasti, vaikk'ei kovin pitkänkään matkan päästä. Niinpä näin kerran kokin kynivän leivosta, joka ei ollut kärpästä suurempi, ja nuoren tytön pujottavan näkymättömän hienoa silkkiä näkymättömän hienon neulan silmään. Pisimmät puut ovat siellä noin seitsemän jalkaa korkeita, muut kasvit sitä mukaa, mutta ne saa lukija kuvitella mielessänsä.

En ota sen laajemmalti puhuakseni heidän tieteistään. Sanon vaan, että useimmat tieteenhaarat ovat siellä kukoistaneet monta miespolvea. Mutta heidän kirjoitustapansa on varsin omituista. Eivät he kirjoita vasemmalta oikealle, niinkuin Europalaiset, eivätkä oikealta vasemmalle, kuin Arabialaiset, eivätkä ylhäältä alaskaan, kuten Kiinalaisten on tapa, vaan poikki puolin, ylänurkasta alanurkkaan, aivan kuin naiset meidän maassa.

Omituisia tapoja ja lakeja on heillä koko joukko, ja elleivät ne olisi niin kerrassaan toisenlaisia kuin minun armaassa kotimaassani, niin tekisi mieli niitä hieman puolustaakin. Hyvä olisi vain, jos niitä noudatettaisiin. Mainitsen ensinnäkin ilmiantajista. Kaikki valtiorikokset rangaistaan siellä tavattoman ankarasti, mutta jos syytetty tutkittaessa todistaa viattomuutensa, silloin rangaistaan syyttäjä heti kohta häpeällisellä kuolemalla ja hänen maastaan ja mannustaan korvataan syytetylle nelin kerroin ajan hukka, mielipaha, kärsimykset vankeudessa ja kaikki kulungit, mitä hänellä on ollut asiansa puolustamista varten. Ja ellei riitä, suorittaa kruunu loput. Keisari antaa hänelle jonkun suosion-osoituksen, ja hänen viattomuutensa julistetaan ympäri kaupunkia.

Petosta pidetään siellä suurempana rikoksena kuin varkautta, ja harvoin petturi kuolemantuomion välttää. Siellä ollaan näet sitä mieltä, että huolellisuudella ja valppaudella ymmärtäväinen ihminen kyllä saattaa suojella omaisuutensa varkailta, mutta petokselta ei kunniallinen ihminen ole milloinkaan turvassa. Ja koska nyt alituinen ostaminen ja myöminen sekä luoton nojalla asioiminen on välttämätöntä, mutta siinä juuri paljo petosta tapahtuu, jopa sellaista sormienkin lävitse katsellaan, niin joutuisihan rehellinen mies myötäänsä vahinkoon, ja konna pääsisi voitolle, ellei laki petosta rankaisisi. Muistan, kun kerran olin keisarilta hankkimassa suojelusta eräälle syytetylle, joka oli isännältään kavaltanut rahoja: oli saanut jonkun summan vietäväksi toiseen paikkaan, mutta karannut rahoineen tipo tiehensä. Koetin lieventävänä asianhaarana vetää esiin sen ajatuksen, että tuohan oli vain luottamuksen väärinkäytöstä. Keisari puolestaan sanoi pitävänsä kerrassaan kamalana, että minä rupean puolustelemaan kaikkein pahinta rikosta. Eikä minulla siihen todellakaan ollut muuta sanomista kuin tuo yleinen lauseparsi: eri maissa eri tavat. Mutta kyllä minua vaan hävetti aika lailla.

Vaikka me yleensä sanomme palkintoa ja rangaistusta niiksi saranoiksi, joissa kaikkinainen hallitus kääntyy, niin en sitä perusohjetta ole nähnyt käytännössä noudatettavan missään muualla kuin Lilliputissa. Ken riittävästi todistaa tarkoin noudattaneensa maan lakeja 77 kuukautta, hän saa muutamia etuoikeuksia, aina säätynsä ja elämäntapansa mukaan, sekä sitä vastaavan summan rahoja nimenomaa tätä tarkoitusta varten perustetusta varastosta. Samalla hänelle annetaan _Snilpallin_ tai _Legalin_ arvonimi, joka liitetään hänen nimensä perään, mutta joka ei siirry hänen perillisillensä. Tämä kansa piti meidän valtiosääntöämme hämmästyttävän vaillinaisena, kuultuaan minulta, että meillä saadaan lait noudatettaviksi ainoastaan rangaistuksilla, ja ett'ei niissä palkinnoista puhuta mitään. Lilliputien oikeushovissa onkin Oikeuden kuvalla kuusi silmää, kaksi edessä, kaksi takana ja yksi kummallakin puolella: se tietää valppautta; oikeassa kädessä on sillä kukkaro täynnä kultaa, vasemmassa tuppeen pistetty miekka: se tietää, että oikeus on alttiimpi palkitsemaan kuin rankaisemaan.

Virkoihin asetettaessa otetaan enemmän huomioon hakijan siveellisyys kuin kyky. Koska hallitus kerran -- niin he ajattelevat -- on ihmiskunnalle tarpeellista, niin riittää tavallinen ihmisjärki ellei yhteen, niin toiseen elämänkohtaan, eikä sallimus suinkaan ole säätänyt yleisten asiain hoitamista miksikään salaisuudeksi, jota vaan joku ani harva älyn ylimmälle kannalle kohonnut pystyisi ymmärtämään. Sellaisiahan ei synny miespolvea kohti kuin pari kolme. Totuutta, oikeamielisyyttä, kohtuutta ja muita avuja sitä vastoin on heidän mielestänsä olemassa joka ihmisessä. Jokainen, ken kokemuksen nojalla ja asiata harrastaen näitä avujansa käyttää, hän pystyy maatansa palvelemaan, paitsi tietysti senkaltaisissa toimissa, jotka kysyvät erityisiä opinnoita. Siveellisen avun puute ei heidän mielestänsä likimainkaan saata korvata suurimpiakaan henkisiä lahjoja, ja jos siis virka uskotaan pelkän älymiehen hoidettavaksi, niin se joutuu peräti vaarallisiin käsiin. Jos siis siveellinen mies tietämättömyydessään erehtyy, niin ei siitä yhteiskunnalle ole läheskään niin suurta vauriota, kuin jos teräväjärkinen mies häijyjen taipumusten vaikutuksesta vaipuu turmiollisiin väärintekoihin ja käyttää älyänsä niitten uudistamiseen ja puolustamiseen.

Ei myöskään se, joka ei usko jumalalliseen kaitselmukseen, ole kelvollinen mihinkään yleiseen toimeen. Koska hallitsijat -- näin Lilliputissa ajatellaan -- pitävät itseänsä kaitselmuksen edustajina, niin onhan aivan nurinpäistä, että he käyttävät virkamiehinään sellaisia, jotka epäilevät sen voiman olemassa oloa, minkä alaisina he itse työskentelevät.

Riittämättömyyttä pidetään siellä hengenrikoksena. He ajattelevat näin: ken kehnosti palkitsee hyväntekijäänsä, se on koko muunkin ihmiskunnan vihollinen, koskapa ei ole saanut siltä mitään, josta olisi sille kiitollisuuden velassa. Sellainen mies ei siis ansaitse olla hengissä.

Lukijaa huvittanee sitten kuulla jotain minun kotoisista oloistani ja elämäni laadusta yhdeksän kuukauden ja kolmentoista päivän kuluessa tässä maassa. Ollen luonnostanikin taipuvainen kaikenlaisiin näperrystöihin, jopa tarpeenkin pakottamana, minä laitoin keisarillisen puutarhan pisimmistä puista itselleni tuolin ja pöydän.

Kaksisataa ompelijatarta neuloi minulle paitoja sekä lakanoita ja pöytäliinoja lujimmasta ja karkeimmasta kankaasta, mitä suinkin saivat. Sittenkin täytyi heidän panna niitä monta kerrosta päälletysten, sillä paksuimmatkin kankaat ovat siellä koko joukon hienommat harsoa. Palttina siellä on tavallisesti kolme tuumaa leveätä, ja pakkaan menee sitä kolme jalkaa. Ompelijattaret ottivat minusta mitan ollessani maassa pitkälläni. Yksi seisoi niskani, toinen polvien kohdalla, pinnoitettu nuora välillänsä. Kolmas mittasi nuoran pituuden tuuman pituisella nauhalla. Senjälkeen he mittasivat minulta oikean peukalon, eivätkä muuta tahtoneetkaan, sillä matemaatillisten laskujen mukaan kaksi mittaa peukalon ympäri on ranteen mitta, kaksi mittaa ranteen ympäri kaulan mitta, kaksi kaulan ympärystä vatsan ympärys. Kun sitten vielä vanhakin paita oli heille malliksi maahan levitetty, niin saivat he tarkat mitat.

Kolmesataa räätäliä pantiin tekemään minulle vaatteita. Niiltä kävi mitan-otto toiseen tapaan. Minä kävin polvilleni, ja räätälit asettivat tikapuut maasta niskaan asti. Yksi kiipesi tikapuitten päähän ja laski luotilangan kauluksen kohdalta maahan; siinä takin pituus. Vyötäisistä ja hihoista otin mitat itse. Vaatteet tehtiin minun asunnossani, sillä nehän eivät olisi sopineet heidän suurimpaankaan tupaansa. Valmiina ne näyttivät samallaiselta tilkkutyöltä, jota vihaiset naiset Englannissa osaavat tehdä. Erotus vain se, että minun tilkkutakkini oli yhdenvärinen.

Kolmesataa kokkia oli minulla ruuanlaittajina. He asuivat perheineen pienissä majoissa asuntoni lähitteellä. Itsekukin valmisti kaksi ruokalajia. Kaksikymmentä passaria minä nostin pöydälleni; sata muuta oli maassa, kellä lihavadit käsissä, kellä viinitynnyrit tai muut juomalekkerit olallaan. Ne hinattiin, aina sitä myöten kuin käskin, ylös pöydälle varsin näppärällä laitoksella, siihen tapaan kuin Europassa väännetään sankoja ylös syvästä kaivosta. Vadillisesta tuli hyvä suupalanen ja lekkerillisestä kelpo kulaus. Lammaspaisti siellä antaa perää meillä laitetulle, mutta härjänpaisti on erinomaista. Oli minulla välisti, vaikka harvoin, sellainenkin härjänjalka pöydällä, että siitä tuli kolme suupalasta. Hanhista ja turkinpyistä tuli tavallisesti vain yksi suullinen, mutta parempia ne olivatkin kuin meillä.

Hänen keisarillinen majesteetinsa, kuultuaan minun elintavoistani, lausui kerran halajavansa saada onnen (näin hän suvaitsi lausua) tulla puolisonsa ja keisarillisten lastensa, sekä prinssien että prinsessain, kera aterioimaan minun kanssani. He saapuivat säädetyllä hetkellä, ja minä sijoitin heidät juhla-istuimille pöydälleni, vastapäätä itseäni. Henkivartijat sijoittuivat heidän taakseen. Flimnap, valtiovarain hoitaja, seisoi hänkin siellä valkoisine sauvoineen. Huomasin hänen usein katselevan minua karsain silmin, mutta en ollut tuosta tietääksenikään; söin tavallista enemmän, oman rakkaan isänmaani kunniaksi ja hämmästyttääkseni hoviakin. Minulla on erityinen syy luulla, että Flimnap käytti tätä keisarillisten visittiä hyväkseen, kontitakseen herrallensa minua. Tämä ministeri oli pitkin aikaa ollut minun salainen vihamieheni, vaikka muitten silmissä oli minun kanssani enemmän mielin kielin kuin niin morakalta mieheltä sopi odottaakaan. Hän valitti keisarille, kuinka muka valtion rahavarat ovat huonossa tilassa, kuinka hänen on muka täytynyt ottaa kalliskorkoisia lainoja, kuinka valtion velkasetelit eivät enää käy kuin yhdeksän prosenttia alle nimellis-arvon, kuinka minä lyhyen ajan kuluessa olin tullut hänen majesteetillensa maksamaan lähes puolentoista miljonaa sprugia (heidän suurin, lehtikullan paksuinen kultarahansa), ja kuinka hänen majesteetinsa olisi edullista päästä minusta niin pian kuin mahdollista.

SEITSEMÄS LUKU

Syytökset majesteetirikoksesta. -- Karkaaminen Blefuscuun. -- Vastaan-otto siellä.

Ennenkuin käyn kertomaan, mitenkä minä läksin tästä Lilliputien maasta, mainitsen eräästä salajuonesta, jota jo parin kuukauden aikana oli punottu minua vastaan.

Tähän saakka minä olin, alhaiseen syntyperäänikin nähden, ollut kokonaan vieras hovielämälle. Olin kyllä kuullut ja lukenut ruhtinaitten sekä ministerien mielenlaadusta ja luonnosta, mutta en olisi koskaan luullut tällä asianhaaralla olevan niin kamalia vaikutuksia sellaisessa kaukaisessa maassa, jota hallitaan aivan toisenlaisten perus-ohjeiden mukaan kuin Europan valtakuntia.

Illalla kerran, valmistellessani parhaillani matkaa Blefuscun keisarin luokse, tuli luokseni muuan korkea hovin virkamies, jolle joskus ennen olin tehnyt suuria palveluksia, hänen ollessaan keisarin epäsuosiossa. Hän saapui kantotuolissa ja lähetti pyytämään puheille-pääsyä, nimeänsä kumminkaan ilmoittamatta. Kantomiehet lähetettiin pois, minä pistin kantotuolin lordisuuksineen päivineen taskuuni ja sanoin palvelijalleni, ett'en ole kenenkään tavattavissa. Panin sitten oven lukkoon, asetin kantotuolin, tapani mukaan, pöydälleni ja kävin istuvilleni sen ääreen.

Heti ensimmäisten tervehdysten jälkeen huomasin lordin kasvoilla syvän huolen. Tiedusteltuani syytä siihen, hän pyysi minua kärsivällisesti kuulemaan loppuun asti: asia koskee minun henkeäni ja kunniaani.

Hänen puheensa minä kirjoitin muistiin, heti hänen lähdettyänsä. Näin se kuului:

"Tietäkää, että joku aika sitten muutamat neuvoskunnan jäsenet ovat keisarin käskystä ja hänen majesteetinsa läsnäollessa pitäneet salaisia neuvotteluja teistä. Vasta pari päivää sitten hänen majesteetinsa teki lopullisen päätöksensä.

"Tiedättehän, että Skyris Bolgolam, galbeti eli yliamiraali, on ollut teidän verivihollisenne hamasta siitä saakka kuin maahan tulitte. Alkusyitä siihen en tiedä, mutta se on varma, että hänen vihansa teitä kohtaan on yhä yltynyt siitä saakka kuin valloititte Blefuscun laivaston. Sehän himmensi hänen, yliamiraalin, kunnian. Hän sekä valtiovarain hoitaja Flimnap, kenraali Limtoc, kamariherra Lalcon ja oikeus-asiain ministeri Balmuff ovat yhdessä sepittäneet syytösartiklat teitä vastaan majesteetirikoksesta sekä muista hengenrikoksista."

Tämä esipuhe pani minut semmoiseen vimmaan, että olin keskeyttää hänet, sillä minähän tiesin olevani viaton, mutta hän pyysi minua vaikenemaan ja jatkoi:

"Kiitollisena teidän ystävällisyydestänne minua kohtaan, olen hankkinut tiedon koko neuvottelusta ja seuraavan kopian artikloista. Oman henkeni uhalla tulin nyt ilmoittamaan asiasta teille.

"_Syytös-artiklat Quinbus Flestrinia (ihmisvuorta) vastaan_.

"_I artikla_. Että, sittenkuin valtakunnan laissa hamasta hänen majesteetinsa keisarin Calin Deffar Plunen ajasta saakka sanottu on, että ken ikinä hänen keisarillisen majesteetinsa palatsin muurein sisällä saastuksen eli pahennuksen aikaansaattaa, kärsiköön sen rangaistuksen kuin majesteetirikoksesta säätty on, ja vaikka tämä laki edelleen on voimassa, ei äsken mainittu Quinbus Flestrin kumminkaan ole siltä itseänsä ojettaa antanut, vaan on, itseänsä sillä tekosyyllä peitellen, että hän Hänen Keisarillisen Majesteetinsa rakastetun ja korkean Puolison huoneissa tulipalon sammuttaa aikoo, sangen häijyllä ja salakavalalla tavalla siihen tarkoitukseen sitä vettä käyttänyt, kuin siinä paikassa säilytetään, johon kaikkinainen rupa ja ruuhka vuotaa, ja näin rikkonut ei ainoastaan valtakunnan lakia vastaan, joka vahvana seisoo, vaan myöskin sitä velvollisuutta vastaan joka hänellä, niinkuin Hänen Keisarillisen Majesteetinsa alamaisella j.n.e., j.n.e. [Niinkuin lukija huomaa, on tekijä tässä ivannut vanhan-aikaista, pitkäveteistä lakikieltä. Valitettavasti ei meillä nykyinenkään lakikieli ole kokonaan vapaa tällaisesta monimutkaisuudesta. _Suom. muist._]

"_II artikla_. Että, sittenkuin mainittu Quinbus Flestrin oli Blefuscun sotalaivaston keisarilliseen satamaan sisälle vetänyt ja sen jälkeen Hänen Keisarilliselta Majesteetiltansa käsketty oli valloittamaan muutkin sanotun Blefuscun valtakunnanlaivat kuin myöskin saattamaan viimeksi sanottu valtakunta maakunnaksi, joka varakuninkaalta hallittaisiin, kuin myös kukistamaan ja hengiltä ottamaan ei ainoastaan maanpakoon ajetut paksumman pään miehet, vaan myöskin kaikki ne sen valtakunnan asukkaat kuin eivät paksumman pään harhaopista itseänsä erotettaa tahdo, on hän, usein mainittu Flestrin, niinkuin yksi kavala petturi Hänen kaikkein armollisinta, Korkeata Keisarillista Majesteetiansa kohtaan, senkaltaisella anomuksella sisään tullut, että hän mainitusta päällepanosta vapahdetuksi tulisi, sillä varjolla, ett'ei hän omaatuntoansa vastaan voi yhden viattoman kansan vapauden ja hengen päälle hyökkäystä tehdä.

"_III artikla_. Että, sittenkuin sanansaattajat Blefuscun hovista Hänen Keisarillisen Majesteetinsa hoviin rauhaa anomaan saapuneet olit, hän, vielä mainittu Flestrin, niinkuin yksi kavala petturi, näitä sanansaattajia auttanut, kannattanut, rohkaissut ja ilahduttanut oli, itse tykönänsä kyllä tietäen, että he olit sen ruhtinaan alamaisia, joka vähäistä ennen oli julkista vihollisuutta Hänen Keisarillista Majesteetiansa vastaan viljellyt ja julkista sotaa Hänen Majesteetinsa kanssa käynyt.