Part 2
Oi Santavuori, laki kohtalon tää kerran tähtihin on kirjoitettu: ah, hirsipuin ja kärsimyksin on tie vapauteen aina viitoitettu.
Ja tuskan kautta kaipuu korkehin vain täyttyy, jok' on luotu ihmisrintaan Tie vapauden tie on verisin. Ja kallein saadaan kallehimpaan hintaan.
Luut valjennehet esi-isien on porraspuita vapauden tiellä. Oi, kiitos, urhot alla kumpujen oi siunaus ja kiitos teille siellä!
KARJALAN VIRSI.
Ma unessa maan näen mairehen, suven-kaunoisen, sadun-kaukaisen.
Sata järveä sinne soutaa on, sata korpea samota sinne. Miss' synkentyy salo loputon, yhä ylenee vaarojen rinne, maat jylhistyy, salot sakenee, polut eksyy ja taapäin pakenee, veet vuoltuu, kosket kuumentuu ja uupuu soitten pitkospuu, mi kantais ihmisen jalkaa — siell' unteni maa se alkaa.
Siell' laelta vaaran viimeisen maa aukee nuori ja neitseellinen.
Maa alla suven auringon. Se kaunis ja korkea Karjala on.
Sitä saartaa sinisin metsäin vyö, sitä kattaa valkehin kesäyö, miss' ehtoo ja aamu ne kättä lyö. Ja kaunein rusko ja kirkkain koi sen vaaroja päärmää ja purppuroi kuin siunaten Karjalan multaa. Käet kukkuu sen korvessa kultaa. Siell' ikuiset hongat huokaavat, öin rotkoissa kosket kohisevat. Siell' on lempeimmät lehdot ja laulupuut ja hopean-välkkyvät virtain suut. Salojärvien silmät seijastaa ja valkeita koivuja heijastaa.
Sinne ammoin vanhat jumalat yli vuorten ja vaarain pakenivat. Sen metsissä vielä Tapio käy, jalanjälkeä miss' ei ihmisen näy, siell illoin Tellervo huhuilee ja Tapion karjat huutelee. Siell' ylväänä hirvi kruunupäin käy keskellä salojen synkeäin, mesikämmen suolla viheltää, hukan silmä korvessa välkähtää.
Ja partailla selkien siintäväin kylät siell' on harmajat, ja ympäri laihot vihertäin ylös vaaroja nousevat. Savu sininen kotain kohoaa päin taivaan lakea leppoisaa, kun vetten kuullosta kirkastuu suven-heleä, nuori aamunsuu, kun kastehelmet päilyy ja rannan ruoho häilyy. Kun urho iloista orhiaan kylän kaivon luona juottaa ja vaari lahdella ruuhessaan koin kullassa kokee nuottaa. Kun alla akkunan kultaisen tytär kangasta helskyttelee, ja kaivonpuulla pääskynen se laulaa visertelee.
Se on Karjala, Karjala kaunoinen. Se on Karjalan kansa onnellinen.
Runot vanhat sen kansan huulilla elää, sen polvilla Väinämön kantele helää.
Ma unessa maan näen mairehen, suven-kaunoisen, sadun-kaukaisen. Ma nään sen orpona, yksinään. surun kuiluhun syöstynä synkimpään Ma nään kylät kauniit kylmillään.
Suven armahan jälkeen ja laulun ja työn nään talven tulleen ja kuolon-yön.
Nyt sijalla kodin ja kartanon on rauniot vaan, on tuhkaa vaan. Kuin paisteessa kuoleman-kuutamon nään raiskatun autio-maan.
Näen urhon hangelle kylmenneen, ken orhia äsken juotti. Ja vaappuvaa vaaria tyttärineen tie mieron ja maanpako vuotti. Miss' äsken lauloi neitonen, nyt talven myrsky puhuu. Miss' ääni helisi kantelen, nyt huuhkaja korven huhuu.
Se poloinen, kurja Karjala on. Se on Karjalan kansa onneton. — — — Oi Herra, auta Karjalaa, oi Herra, Karjala säästä. Suo sen, joka koditta vaeltaa, kotiliedellensä päästä. Yli siroita Karjalan kunnaitten sun siunaukses kultaa, oi siunaa haudat ja kehdot sen, sen siunaa maata ja multaa. Taas kultaisten viljain nousta suo sa Karjalan virtain suuhun ja onnen poutapääskynen tuo sen orpoon viiripuuhun. Suo lehdoissa helkkyä laulujen ja pirteissä kantelen helää. Oi Herra, Karjalan kaunoisen suo tuhastaan nousta ja elää.
SUOMEN LINNA.
Missä maamies raataa ja raivaa, luo pelloks korpimaan, missä nähden huolta ja vaivaa maa viljalle vallataan, missä iskuja ankarinna maamiehen kuokka lyö — siellä lujin on Suomen linna ja Suomen vartiovyö.
Missä hallan henget karkaa pois pakoon pimeyteen, missä liittyy sarkahan sarkaa ja kynnöstä kynnökseen, missä kylvää siemenen multaan työn riemu ja rakkaus — siellä noussut päivän kultaan on Suomen vapaus.
Missä riemuks raatajan vaivaan soi elämää ylistäin ilo kiurun kuin siunaus taivaan yli viljain kypsyväin, missä kultaista tähkää häilyy saran vieressä sarka uus — siellä vuorenvarmana säilyy myös Suomen vastaisuus.
Missä työn ilo ilmat täyttää, siellä turvass' on kotilies, käden, sydämen voimaa käyttää miss' ikänään Suomen mies, missä kylistään, kaupungeistaan työn laulu soi loppumaton — siellä muureilla valmiina seistaan, siellä Suomi on voittamaton.
Niin hengen ja aineen yötä pois pakoon työntäkää! Niin tehkää riemulla työtä! Niin kyntäkää, kylväkää! Niin maan yli armahinna työn päivä sa loistaos! Niin seiskösi Suomen linna ja Suomea suojellos!
VÄINÄMÖISEN LAULU.
Pois on Väinämöinen, loitos sousi meren aaltojen hän lauleluun, yläisihin taivosihin nousi runon pursin päälle päivän, kuun.
Haipui sineen kauas airon tahti, punapursi Väinämöisen vei. Menee mahtajat, ei mene mahti. Katos Väinämöinen, laulu ei.
Vielä kiertää Suomen vetten rantaa kaiku Väinämöisen kanteleen, metsäin humu hiljainen sen kantaa valkein illoin yli maan ja veen.
Vielä on kuin kesäyötä käyden näkymätön kannel humiseis, mielenpolton kaipauksen-täyden kultakielet julki soitteleis.
On kuin sitä linnunlaulu puussa aroin äänin kaukaa säestäis, on kuin kastehelmiin aamunsuussa, taivaan pilviin siitä jotain jäis.
Siinä laulaa kaikki mainen kaipuu ylös valoon, iäisyytehen, aallon rantaan, joka loitos haipuu, virran kaipuu kauas merehen.
Laulun perinnöksi lähtiessään Väinämöinen jätti lapsilleen. Sukupolvet kuulee syntyessään aina uudestaan sen säveleen.
Niinkuin riemu soi se rinnassamme taikka niinkuin itku iäinen, itseämme on se omintamme — virran kaipuu kauas merehen.
Säveleestä luomisvoimaa uutta yhä uudet sukupolvet juo, tähtein kirkkautta, ikuisuutta juo hän, joka siitä kerran juo.
Kanna, laulu, aavistusten teitä kaipuun pursin päälle päivän, kuun Virran lailla vieös loitos meitä suuren iki-meren lauleluun.
DAMASKON PUUTARHA
Arabialaisia lauluja.
1.
KEVÄT MERELLÄ.
Olen nähnyt meren keväisen ah, kerran aamunsuussa: kuin matto sinipunainen oli keinunta kevään laineitten, ne laski ja nous, ne laski ja nous — ja ilmassa valkeat linnut sous kuin kukkaset mantelipuussa.
2.
VAIHTOKAUPPA.
Mua pyysit kanssasi vaihtamaan puutarhani kauniin, armaan paratiisiss' siihen puutarhaan, joka sulle on varattu varmaan.
Ma suostun vaihtoon. Puutarhain saat, veljeni, ainiaaksi, jos neilikoitani ruukun vain saan viedä kuoleman taaksi.
3.
KYYHKYSTEN UNI.
Seetripuussa nukkuu kyyhkyset.
Sinne tänne epäröityään laskeutui parvi havisten viimein puuhun yksinäisehen yöks — pää siiven alla — lepäämään.
Seetripuussa nukkuu kyyhkyset. Latvasta sen äänin suloisin tänä yönä niinkuin ennenkin soivat satakielen sävelet.
Lemmenlauluun niin sun nukutin. Sama vaisto sinne ohjannee kyyhkyt, neidot, — missä laulelee satakieli äänin suloisin.
4.
VIISAUS.
Sinipunervana silkkinä hiekalla oli hento varjonsa.
— Oi, lausuin, varjos silkkiä sun suo suudella mun.
— Vain varjo se naisen on, näethän, mulle vastas hän.
— Rakas, huultes kuumaa varjoakin ma suutelisin.
— On kuumemmat huuleni. Suuta mun suon suudella sun.
En voi. Menen pois. Jos suutelin, mitä sitten kaipaisin.
5.
DAMASKON PUUTARHA.
Juur' yli Damaskon kun koitti koi — sit' aamua en unhoittaa ma voi — niin hiljaisuudessa sun puutarhas. näin salaa sinut, armas, unessas.
Sun kaulas varjo oli sininen — Sun rintas nous kuin rytmi lähtehen, ja nurmella sun kätes valtoimet ne oli niinkuin purot hopeiset, ja rusokyntes lailla ruusujen ne houkutteli luokseen perhosen.
Niin tokko ihanaa sin' aamunaan lie isä nähnyt paratiisissaan. Niin kumarruin ma eteen armahan kuin kerjäläinen luona moskeijan.
6.
SUUTELO YÖLLÄ.
Otin käsiini pääsi kuin maljakon ja sen viiniä huuleni joi.
Miten mahtua pieneen maljakkohon niin paljon viiniä voi?
Vasta huulemme erkani, auringon kun koitti yöstä koi.
7.
RUUSUILLE SATAA.
Yks pisara ja sitten toinen lankee. Ens' sade yli ensi ruusujen.
Ne värähtää ja niinkuin murhe ankee käy yli taipuvien kukkien.
Mut armaammin ne kohta tuoksuu, hohtaa ja ihanamp' on niiden loiste sees.
Ah, nuori rakkautemme, jota kohtaa sun, armas, ensimmäiset kyynelees.
8.
RESIGNATSIONI.
Magnolian kukan varjo puhuissani sun lankes polvilles niin raskahana mua ettet — näin sen — kuunnellut sa enää.
Sa sitä soudatit kuin kerran oisit sa soudattanut rakkautemme lasta, jos rakastaa me olisimme voineet.
Sua katsoin helmassasi soudattaissas niin varjoa tuon loistavaisen kukan.
9.
KANGASTUS.
Näin unta. Karavaanin uupuneen näin erämaahan kauas kulkeneen. Ma johdin sitä karavaania.
Niin nousi sadun-kaunis kangastus. Se olit sa, mun syömein ihastus, sun silmäis järvet, ruumiis puutarha.
Näin pilven päällä lähestyvän sun ja maahan lankes kumppanini mun ne epätoivossansa kuollakseen.
Ma lausun nimeäs, jos kunne käyn, sen että vielä näkisin ma näyn. Mut kangastust' ei nähdä uudelleen.
10.
MEIDÄN PENKKIMME.
Hän lupas mua siellä odottaa niin missä toisiamme rakastimme.
En palannut ma sinne milloinkaan. Oi matkamies, jos tiesi milloin vie Dar Uld Zidahan, silloin seisahdu sa luona puiston, jota vartioi kaks sypressiä tummaa niinkuin yö, ja hänen nimensä sa hiljaa kuiskaa.
Jos kenkään enää ei käy avaamaan, niin astu portista sa puistohon, suo vesitilkka juoda ruususton, mi vanhan marmorisen penkin kaartaa.
11
YKSINÄISYYS.
Jok' ainut päivä vielä takaisin sua odottanut olen, rakkahin, ma surun-sykkiväisin sydämin.
Ma muistan lähtös illan vaikean ja portin, hiljaa kiinni painuvan, ja hiljaisuuden jälkees haikean.
Jok' ainut päivä vielä takaisin sua odottanut olen, rakkahin, ma surun-sykkiväisin sydämin.
Niin vihdoin saavutkin, mun armahain Ja lausut: »Kuljin ohi. Katson vain sun enää kukkivatko ruusus lain.»
Näin lausut sa ja sitten hymyilet. Puut ympärillä kaikk' on hiljaiset. Ma tiedän nyt: sa enää lähde et.
12.
SUKKAMIELI.
Pian! Pian hunnut haukkojen päästä! Pian koirat irroittakaa! Ja paikalla soimaan symbaalit!
Ylös, naiset haaremin! — teko-unenne teidät paljastaa! En teitä nyt sääli, säästä, en kautta Allahin!
Nopeammin, soturit! Nyt en siekailua siedä, — miss' on miekka, — se päänne voi viedä! Satuloikaa ratsut, nopeaan!
Mansur, kuin leimaus satulaan! Sa lennä tie, sana isälle vie: jos tytär on poissa, kun ilta saa, niin viljansa tulessa loimottaa!
On Miriâm luota nukkuvan kera paennut nuoren rakastajan!
Pian hunnut haukkojen päästä, pian koirat irti ja soimaan symbaalit!
Avuks, mustat enkelit! Mikä loitsu se ois, joka karkurein jäljille viedä vois, löis haukat silmiin petollisiin ja koirat ratsujen sieraimiin!
Kuin tuli mua syö, veri sakeana lyö, ma verta himoan! Ah, kaktuksen-varsin ruoskitan ma karkurit eessä moskeijan kun kolmas rukoushetki saa! En armoa anna, en säästä!
Pian hunnut haukkojen päästä! Pian koirat irroittakaa!
Näin Abd El Bekri ärjyy ja itkussa naiset värjyy. Ja haukat nuolina singahtaa päin taivaan kantta korkeaa. Miss' ikään karkurit kurjat lie, pian turma ne vie. — — — Sillävälin laakeripuun alla puutarhassa Miriâm rauhassaan syöttää kädellänsä valkealla — noutain hurskaan sydämensä mieltä — nuorta, värisevää satakieltä, pudonnutta äsken oksaltaan.
13.
KUOLEMASTA.
Kun haavoitettu on gaselli, se itkein ja väristen kuolee.
Kun lamppu on sammumaisillaan, niin palaa se rauhallisesti.
Miten otat sinä vastaan kohtalos, sen itkein vai hymyillen teetkö?
14.
YÖ.
— Veljeni, veljeni, viimeks näithän elossa armahain. Anoithan anteeks, niinkuin pyysin, mun polon puolestain?
Veljeni, veljeni, mitä hän teki? Minkä hän vastuun soi? — Kaivon kannella istui ja katsoi karja kun kaivolla joi.
— Veljeni, veljeni, mitä sanoit hälle? — Sanoin: sinä vuotat vaan. Mutta hän painoi päänsä ja haastoi mulle vain laumastaan.
— Veljeni, veljeni, värisikö silloin äänensä armainen? — Paimenet melusivat, — tuskin kuulin puheensa hiljaisen.
— Katsoiko ennenkuin itsensä surmas kohti mun majaani hän? — Yö oli tullut, majasi peittyi silloin jo hämärähän.
15
SOTILAITTEN JÄÄHYVÄISET.
Jääkööt uneksimaan paimenet aamunsuussa karjalaumoillansa. Jääkööt kyntömiehet vakaiset kyntämähän vehnäpeltojansa.
Jääkööt neidot luokse kaivojen. Syösköön sukkulainen eellehen käsiss' armahien vaimojemme. Herran siunaus yli seutujemme:
Siks, ah siksi koitoss' aamunkoin jätämme me kotimme ja maamme, jotta viime katsein, kaipioin syleillä sen kunnahia saamme. Sydän moni silloin särkynee. Moni armas teltta vangitsee katseen monen. Mutta henkäyksesi kuivaa, Herra, silmät poikiesi.
Paimenet, kun aamutuulonen alas huminoipi vuoriltamme, tuo se tuoksut kaukoseutujen, missä voitetuita paimennamme. Kyntömiehet, yli peltojen lankee sade hedelmöittäen aina koska poikienne omain veri kastaa kentät uskottomain.
Neidot, koska hiljaa heläjää kaivot teille rakkauden kieltä, kuiskehemme teitä tervehtää toisten kaivoin luota, kaukaa sieltä Vaimot, vartioikaa majoja! Voimme tulla taas kuin salama. Silmät teidän syttyy loistoon silloin niinkuin päivänlaskun taivas illoin!