Part 5

ADELHEID. Valani kautta,[47] te teeskentelette! Mitä te olette luvannut? Ja kelle? Täyttää velvollisuutenne tuota miestä kohtaan, joka niin väärin tuntee oman velvollisuutensa keisaria ynnä valtakuntaa kohtaan, täyttää velvollisuus juuri siinä silmänräpäyksessä, kun samainen mies, siitä että hän otti teidät vangikseen, joutuu valtakunnan kirous-rangaistuksen alaiseksi! Täyttää velvollisuus, joka ei voi olla sen pätevämpi kuin epäoikea, pakoitettu vala! Eikö meidän lakimme vapauta tuommoisista vannomisista? Tuota voitte kuvailla lapsille, jotka uskovat pöötä. Ei, tässä piilee muita seikkoja alla. Sinun ruveta valtakunnan viholliseksi, viholliseksi porvarilliselle rauhalle ja onnelle! Viholliseksi keisarille! Apuriksi ryövärille! Sinun, Weislingen, vienolla sielullasi!

WEISLINGEN. Jos te tuntisitte hänen --

ADELHEID. Minä antaisin hänen tunnustaa oikeutta. Hänellä on korkea, huimaluontoinen sielu. Juuri sen tähden, voi sinuas, Weislingen! Mene ja kuvailete olevasi hänen vertaisensa! Mene ja antaudu hallittavaksi! Sinä olet ystävällinen ja luopuisa --

WEISLINGEN. Hän on myös.

ADELHEID. Sinäpä olet myöntyväinen; mutta hän ei! Äkki-arvaamatta tempaisee hän sinut huostaansa, sinusta tulee aatelismiehen orja, vaikka sinä voisit olla ruhtinasten herra. -- Kuitenkin on armoton teko, saattaa sinut kammomaan vastaista asemaasi.

WEISLINGEN. Jos sinä olisit tuntenut, kuinka hän kohteli minua lempeästi.

ADELHEID. Lempeästi! Tämänkö sinä luet hänelle ansioksi? Se oli hänen velvollisuutensa. Mitä sinä olisit menettänyt, jos hän olisi ollut vastahakoinen sinulle? Se minusta nähden olisi voinut olla tervetulleempaa. Uhkamielinen ihminen niin kuin tuo --

WEISLINGEN. Te puhutte vihollisestanne.

ADELHEID. Minä puhuin teidän vapautenne puoleen -- enkä ylipään tiedä, mitä minä osaa otan siihen. Hyvästi!

WEISLINGEN. Sallikaa vielä yksi silmänräpäys! (ottaa Adelheidin käden ja on vaiti).

ADELHEID. Onko teillä vielä mitä sanomista minulle?

WEISLINGEN. -- -- Minun täytyy lähteä.

ADELHEID. Niin menkää!

WEISLINGEN. Armollinen rouva! -- Minä en voi.

ADELHEID. No täytyyhän teidän.

WEISLINGEN. Onko tuo oleva teidän viimeinen katseenne?

ADELHEID. Menkää, minä olen kipeä, tuiki sopimattomaan aikaan.

WEISLINGEN. Älkää noin katsoko minuun!

ADELHEID. Tahdotko sinä olla meidän vihollisemme, ja meidän pitää hymyillä sinulle? Mene!

WEISLINGEN. Adelheid!

ADELHEID. Minä vihaan teitä!

FRANS (tulee). Armollinen Herra! Piispa laittoi kutsumaan teitä.

ADELHEID. Menkää! Menkää!

FRANS. Hän pyytää teitä pian tulemaan.

ADELHEID. Menkää! Menkää!

WEISLINGEN. Minä en heitä jäähyvästiä, minä näen teitä toiste! (Pois).

ADELHEID. Minuako toiste? Meidän pitää varoa. Margareeta, jos hän tulee, häädä hänet pois. Minä olen kipeä, päätäni kivistää, minä nukun. -- Häädä hänet pois. Jos hän on vielä voitettavissa, niin se käy sillä tavoin. (Pois).

* * * * *

_Etehinen_.

WEISLINGEN. FRANS.

WEISLINGEN. Hänkö ei huoli minua nähdä?

FRANS. Tulee yö. Pitääkö minun satuloida hevoset?

WEISLINGEN. Hänkö ei huoli minua nähdä?

FRANS. Milloinka teidän Armonne käskee hevoset varustaa?

WEISLINGEN. Nyt on liika myöhä! Me jäämme tänne.

FRANS. Jumalan kiitos! (Pois).

WEISLINGEN. Sinäkö jäät? Ole varoillasi! Kiusaus on suuri. Minun hevoseni arkaili, kun oltiin tulemassa linnan portista sisään. Minun hyvä haltijani asettautui vastaan, se tunsi ne vaarat, jotka täällä odottivat minua. -- Kaikitenkaan, ei ole oikein heittää niitä monia tehtäviä, jotka minä jätin piispalle kesken, edes sille kannalle järjestämättä, että seuraaja voisi alottaa siitä, mihin minä olin keskeyttänyt. Ja sen verran minä voin suorittaa vallan puhtaasti, loukkaamatta Berlichingeniä tai sitä sopimusta, mikä meillä on. -- Yhtä kaikki, parempi olisi ollut, jos minä en ensinkään olisi tullut tänne. Mutta minä tahdon lähteä pois -- huomenna tai ylihuomenna. (Pois).

* * * * *

Spessart.

GÖTZ. SELBITZ. YRJÖ.

SELBITZ. Te näette, onhan se käynyt, niin kuin minä olen sanonut.

GÖTZ. Ei! Ei! Ei!

YRJÖ. Uskokaa, että minä teille kerron totta. Minä tein, niin kuin te käskitte, otin sen bambergiläis-nutun ja saattomerkin, ja ansaitakseni matkalla syömäni ja juomani, rupesin muutamia Reineckiläis-talonpoikia saattamaan ylös Bamberg'iin.

GÖTZ. Siinä valhepukimessa?[48] Tuo seikka oisi voinut pahaksi käydä sinulle.

YRJÖ. Niin minäkin aattelen perästäpäin. Mutta ratsumies, joka sitä ennakolta aattelee, ei pääse kovin pitkälle, niin. -- Minä menin Bamberg'iin, ja kohta kuulin ravintolassa kerrottavan, että Weislingen ja piispa ovat sopineet keskenään, ja puhutaanpa aika lailla hänen ja sen von Walldorf'in lesken naimiskaupasta.

GÖTZ. Mitä loruja!

YRJÖ. Min' olin hyvä näkijä, kuinka hän sitä leskeä vei pöytään. Se nainen on kaunis, niin, valani kautta! se on kaunis. Me kumarsimme kaikki, se kiitti meitä kaikkia, herra nyökytti päätään ja näytti hyvin tyytyväiseltä, he menivät ohitse, ja joukko kuiskaili: Kaunis pari!

GÖTZ. Se voi olla.

YRJÖ. Kun herra sitte toisena päivänä meni messuun, satutin minä itseni saapuville. Hän oli yksinään jonkun pojan kanssa. Minä seisoin porrasten juuressa ja hiljaa virkoin hänelle: Pari sanaa ystävältänne, Berlichingeniltä! Hän hämmästyi, minä näin, että hänen silmissään lukeutui pahanteon tunnustus, hän tuskin uskalsi katsoa minuun, minuun, tähän pahaiseen ratsuri-poikaan.

SELBITZ. Se tulee siitä, että hänen omatuntonsa oli pahempi, kuin sinun säätysi.

YRJÖ. Oletko sinä Banbergiläisiä?[49] kysäisi hän. Minä tuon terveisiä ritari Berlichingeniltä, vastasin minä, ja oisin kysyjä. -- Tule huomenna varhain, sanoi hän, pääset minun huoneeseeni, puhutaan sitten enemmän.

GÖTZ. Menitkö sinä?

YRJÖ. Tietysti minä, ja mun täytyi etuhuoneessa seista kauvan, kauvan. Hänen silkkiset poika-palvelijansa tirkistelivät minua sekä edestä että takaa. Minä aattelin: tirkistelkää vaan! Viho viimein minut vietiin sisään; hän näytti vihaiselta, min' en siitä piitannut mitään. Minä astuin hänen eteensä, ja toimitin, millä asialla olin. Hän tekeytyi turkasen vihaiseksi, niin kuin joku, joll' ei ole yhtään sydäntä, vaan jok' ei tahdo, että hänet huomataan semmoiseksi. Hän ihmetteli sitä, että te hänet panitte vastaamaan muutaman ratsupojan kautta. Sekös minua suututti! Niitä löytyy ainoastaan kahta laatua ihmisiä, sanoin minä, kunnollisia tai lurjuksia, vaan minä palvelen Götz von Berlichingeniä. Nytkös hän rupesi ja repesi kaskuamaan kaikellaista sekasotkua, mikä kiertyi tuohon loppujuoneen: Että te olette hänet äkki-arvaamatta yllättänyt, hän ei ole minkään velvollisuuden velassa teille, eikä tahdo missään tekemisissä olla teidän kanssanne.

GÖTZ. Onko sinulla tuo hänen omasta suustansa?

YRJÖ. On, ja vielä enemmän. Hän uhkaili minua --

GÖTZ. Jo välttää! Hänkin siis on mennyttä! Usko ja kunnia, sinä olet taas minut pettänyt. Maria raukka! Kuinka minä nyt saatan sinulle ilmoittaa tuon!

SELBITZ. Minä hennoisin ennemmin menettää vielä toisen jalkani, kuin olla tuommoinen ryökäle. (Pois).

* * * * *

Bamberg.

ADELHEID. WEISLINGEN.

ADELHEID. Aika alkaa minusta tuntua tukalan pitkältä; vakavasti minä en kehtaa puhua, ja minua hävettää leikkiä laskea teidän kanssanne. Ikävyys, sinä olet pahempi, kuin vilutauti.

WEISLINGEN. Oletteko te minuun jo kyllästynyt?

ADELHEID. Teihin vähemmän, kuin teidän seuraanne. Minä tahtoisin, että te olisitte siellä, minne te tahdoitte lähteä, ja ett'emme olisi pidättäneet teitä.

WEISLINGEN. Tuota se on nais-suosio! Ensin se hautoo äidinlämmöllä meidän rakkaimpia toiveitamme; sitten, niin kuin epävakainen kana, se hylkää pesänsä ja heittää jo itävän perilliskuntansa kuolemaan ja mätänemään.

ADELHEID. Soimatkaa te naisia! Typerä pelari repii rikki ja tallaa niitä viattomia korttia, joilla pelaten hän joutui häviölle. Vaan sallikaa minun kertoa jotakin mies-väestä! Mitä te siis olette, haastamaan huikentelevaisuudesta? Te, jotka harvoin olette, mitä te olla tahdotte, ette koskaan, mitä teidän tulisi olla! Kuninkaita juhla-asussa, rahvaan kadehdittavia! Mitä joku räätälin-rouva hennoisikaan antaa, jos saisi kaulassaan kannettavaksi jonkun nauhan helmiä teidän pukimenne poimeesta, jonka saappaan-korkonne niin halveksivasti potkaisee pois!

WEISLINGEN. Te olette katkera.

ADELHEID. Se on säiste -- vuoron kaikua teidän lauluunne. Ennen kuin minä tunsin teidät, Weislingen, kävi minulle, niin kuin räätälin-rouvalle. Huhu, satakielinen -- minä en tässä puhu vertauksilla -- oli teidät niin parturinlaisesti sivellyt, että minä viehätyin halajamaan: Jospa sinä kuitenkin saisit omin silmin nähdä tämän erinäisen valion miehistä sukua, tämän Foiniks-Weislingenin! Niin kuin minä halasin, niin minulle tapahtuikin.

WEISLINGEN. Ja tämä Foiniks esiytyi kuin säntillinen kotikukko.

ADELHEID. Ei, Weislingen, minä olin myötätuntoinen teitä kohtaan.

WEISLINGEN. Ehkä luulitte vaan.

ADELHEID. Ja olin. Sillä, totta puhuen, te olitte yli sen mitä maineenne tiesi. Suuri yleisö arvottaa ainoastansa ansion heijastusta. Niin kuin minulle käy tavallisesti, että minun ei tee mieleni ajattelemaan niitä ihmisiä, joille minä suon hyvää, niin me elimme tovisen aikaa rinnatusten; tuntui kyllä, että mieleni oli jotain vailla, vaan minä en tiennyt, mitä oikeastaan teissä puuttui, jota minä kaipasin. Vihdoin aukenivat silmäni. Ja minä näin, että sen toimivan miehen sijassa, joka uuteen elon-toimeen herätti kokonaisen ruhtinaskunnan, eikä siltä itseään eikä mainettaan unhottanut, joka oli satojen suuremmoisten yritysten nojassa, niin kuin päällekkäin vyörytettyjen vuorten kukulla kohonnut ylös pilviin saakka: sen sain yks kaks nähdä, ja se ruikaili kuin kivulias runoilija, alakuloili kuin terve tyttö,[50] joutiloitsi enemmän kuin vanha nuori mies. Alussa minä luin syyksi teidän kovan-onnen kohtauksenne, joka vielä uutena painoi teidän sydäntänne, ja koetin puolustaa teitä parhaimman mukaan, niin pitkälle kuin vaan voin. Nyt, koska teidän olemuksenne näyttää päivä päivältä huononevan, täytyy teidän antaa anteeksi, jos minä riistän suosioni pois teiltä. Teillä ei ole oikeus sitä omata, minä lahjoitin sen[51] koko elämän ajaksi eräälle toiselle, joka sitä ei voinut siirtää teille.

WEISLINGEN. Niin päästäkää minut irti!

ADELHEID. En, ennen kuin kaikki toivo on kadonnut. Yksinäisyys on näissä suhteissa vaarallista. -- Mies parka! Te olette yhtä nurpeissanne kuin joku, jolle on ruvennut uskottomaksi ensimäinen tyttö-kulta, ja juuri sen tähden minä en heitäkään teitä vielä hukkaan. Antakaa minulle kätenne, suokaa anteeksi, jos minä mitä olen sanonut sulassa rakkaudessa!

WEISLINGEN. Jos sinä voisit minua rakastaa, jos sinä voisit minun tuliseen kiihkooni suoda edes yhden pisaran lievitystä! Adelheid! Sinun nuhteesi ovat kovin epäoikeita. Jos sinä voisit edes sadannen osan aavistaa siitä, mikä nyt jonkun aikaa on minussa työskennellyt, etpä suinkaan olisi minua niin armottomasti hennonut suopeudella, tylyydellä ja ylenkatseella sinne tänne raastella. -- Sinä naurat -- Tuon liika hopussa astumani askeleen perästä jälleen sointua oman itseni sopuun, se maksoi minulle enemmän kuin yhden päivän. Ruveta torjumaan pois mielestäni sitä ihmistä, jonka rakas muisto niin elävän uutena nyt asuu minussa!

ADELHEID. Kumma mies, joka voit rakastaa sitä, jota sinä kadehdit! Tuo on samaa, kuin jos minä sodassa kuljettaisin ruokavaroja viholliselle.

WEISLINGEN. Minä hyvin tunnen, ett'ei tässä siedä ensinkään nuhjustaa. Hänelle on annettu ilmi, että minä olen taas Weislingen,[52] ja hän tähystää tilaisuutta, saadakseen oman etunsa voitolle meistä. Vaan, Adelheid, ei me olla niin unteloita, kuin sinä luulet. Meidän ratsuväkemme on saanut lisävoimia, ja on varallaan, meidän neuvottelumme ovat käymässä edelleen, ja toivottavasti sitten Augsburg'in valtiopäivät jouduttavat meidän esityksemme terälle.

ADELHEID. Te siis menette sinne?

WEISLINGEN. Jos voisin ottaa mukaani yhden toivomuksen! (Suutelee Adelheidin kättä).

ADELHEID. O, te heikko-uskoiset! Aina tunnustähtiä sekä ihmeitä![53] Matkusta, Weislingen, ja täytä, mitä olet aikonut tehdä. Piispan etu, sinun etusi, minun etuni, ne ovat niin kutoutuneet yhteen, että, olipa tuo vaikka vaan politiikan vuoksi --

WEISLINGEN. Sinä voit ivailla.

ADELHEID. Minä en ivaile. Minun omaisuuttani pitää huostassaan se kopea herttua, sinun omaisuuttasi ei Götz hevillä heitä loukkaamatta; ja jos me emme pidä yhtä puolta keskenämme, samoin kuin meidän vihollisemme keskenään, ja taivuta keisaria puoleemme, niin me ollaan hukassa.

WEISLINGEN. En minä siitä ole hädissäni. Enin osa ruhtinaita on meidän kanssamme yhtä mieltä. Keisari pyytää apua Turkkilaisia vastaan, ja sen tähden on kohtuullista, että hän taasen avustaa meitä. Miten maireelta onkaan minusta tuntuva, kun saan vapauttaa sinun omaisuutesi vallattomain vihollisten käsistä, asettaa Schwabenissa rauhattomat päät lepoon, jälleen rakentaa rauhan piispakunnalle, meille kaikille! -- Ja sitten --?

ADELHEID. Yksi päivä synnyttää toisen, ja onnen kainalossa lepää tulevaisuus.

WEISLINGEN. Mutta meidän itsemme täytyy tahtoa.

ADELHEID. Mehän tahdomme.

WEISLINGEN. Oikeinko totta?

ADELHEID. No niin. Menkää vaan!

WEISLINGEN. Tenhotar!

* * * * *

Ravintola.

Talonpoikais-häät. Ulkona soittoa ja tanssia. APPI. GÖTZ ja SELBITZ (istuvat pöydässä). SULHO (menee edellisten luokse).

GÖTZ. Se oli selvintä, että te riitanne näin onnellisesti ja riemuisesti lopetatte naimiskaupalla.

APPI. Paremmin, kuin mitä minä oisin unissakaan saattanut kuvailla. Rauhassa ja sovussa naapurini kanssa, ynnä sen ohessa yksi tytär hyvässä turvassa.

SULHO. Ja minun omistettavana se riitamaa-tilkku ynnä sen ohessa koko kylän mairehin hieprukka. Kun Jumala ois' sallinut, että te ennemmin olisitte taipunut siihen!

SELBITZ. Kuinka kauvan te olette keräjöineet?

APPI. Noin kahdeksan pitkää vuotta. Minä hennoisin horkkaa ennen potea toista mointa kauvemman, kuin nyt alottaa uudestaan. Siinä saa nykkiä, ette voi uskoakaan, ennen kuin niiltä myssypölkyiltä kiskotaan päätös povesta; ja mitä on saatu sitten? Piru vieköön tuon asessori Sapupin![54] se on joku kirottu, musta Italialainen.

SULHO. Niin, se on hurja mies! kaksi kertaa olin minä sen luona.

APPI. Ja minä kolme. Ja nähkääs, te hyvät herrat, siinä me saadaan päätös viimein, joka julistaa, että mulla on yhtä suuri oikeus kuin tällä naapurilla, ja naapurilla yhtä suuri oikeus kuin minulla ja siinä sitä seistä ällötettiin avossa suin, kunnes minulle Herra Jumalani juolautti mieleen, että rupesinpa ja annoin tälle naapurille tyttäreni ynnä sen maa-resun yhtä mukaa.

GÖTZ (ryyppää). Etisen sovun malja.

APPI. Suokoon Jumala! Meni syteen tai saveen, mut keräjöimään en minä enää rupea en kuuna herran valkeana. Mikä kaunis roivio rahaa siinä kuluu takanakin! Joka kunnia-kumarruksesta, minkä tuo atvokaatti tekee, täytyy sinun maksaa.

SELBITZ. Onhan vuonna vuotuissaan keisarillisia tarkastuksia siellä.

APPI. Ei siitä ole vainuttu mit' ikään. Jo multa sen ohessa on moni kaunis talari ennättänyt laskea lippa-hivoota. Se on hiivatin kolistamista?

GÖTZ. Mitä te tarkoitatte?

APPI. Ah, siell' ei jää muuta kuin "matti" taskuun toiselle niiden kynsissä! Asessori yksin, Jumala antakoon hänelle anteeksi, minulta kolisti kahdeksantoista kulta-guldenia pois poikkeen.

SULHO. Kuka?

APPI. Kukako? Kukas muu kuin Sapupi!

GÖTZ. Tuo on rietasta.

APPI. Kyllä, mun täytyi sille ensin antaa kaksikymmentä. Ja kun min' olin sille ne maksanut sujoksi, hänen huvilassaan, jok'on niin muhkea, ett'ei se ole tosikaan, juuri siinä suuressa salissa, niin minulta perin tahtoi sydän murtua surusta. Sillä, nähkääs, ainahan tila ja talo saattaa olla aikaan-tultava melko hyvin, mutta mistä sitä rahaista rahaa koituu? -- Siellä minä seisoin, ja Luoja ties paraite, mitenkä minun oli laita! Mulla ei ollut ei niin kilahtavaa kuutinata massissa matkarahaksi. Viimeiseltä minä rohkaisime ja ilmaisin hälle seikan. Kun hän sitte näki, että minun sieluni keitti hädän tippeitä, niin hän sekä viskasi mulle kaksi takaisin jotta näytti mist' on viis' poikki.

SULHO. Tuo ei ole mahdollista! Sekö Sapupi?

APPI. Kuinka sin' oot olevinasi, näet! Se ikään! Eikä kukaan muu!

SULHO. Sen ottakoon perkele! Se suolsi niin ikään multa viisitoista guldenia.

APPI. Sen sika!

SELBITZ. Götz! Ja me ollaan ritaria sekä ryöväriä![55]

APPI. Sen tautta sieltä julkeni päätöskin ulos niin kaksisepisenä. Se koira!

GÖTZ. Tuota te ette raskine jättää ilman rankaisematta.

APPI. Mihinkä oisi ryhdyttävä?

GÖTZ. Lähtekää paikalla Speieriin.[56] Tarkastus-aika on käsissä. Ilmoittakaa asia; niiden täytyy se tutkia välttämättä ja avittaa teitä pääsemään omillenne.

SULHO. Niinkö te luulette, että me tää asia voidaan ajaa perille?

GÖTZ. Jos minä vaan saisin päästä hänen korvuksiinsa, kyllä voisin siitä vastata.

SELBITZ. Summa on kyllä sen puuhuinen, että kannattaisi koetella.

GÖTZ. Olenpa minä ennen joku kerta lähtenyt ratsastamaan, vaikka summa ei ollut kuin neljäs osa tästä kyseessä.

APPI. Mitä sinä arvelet?

SULHO. Koettaa meidän pitää, kävi miten kävi!

YRJÖ (tulee). Ne Nürnbergiläiset ovat jo tulossa.

GÖTZ. Missä?

YRJÖ. Jos hyvin hiljaa ratsastetaan, niin saavutamme heidät Beerheimin ja Mühlbach'in välisellä taipaleella.

SELBITZ. Mainiosti!

GÖTZ. Tulkaa, lapset! Jumalan rauha teille! Ja auttakoon hän meitä kaikkia omillemme!

JOKU TALONPOIKA. Suur' kiitosta! Ettenkö te tahtoisi jäädä ehtooruokaa nauttimaan yhdessä?

GÖTZ. Ei tuumalla millään. Hyvästi!

KOLMAS NÄYTÖS.

Augsburg.

_Puutarha_.

KAKSI NÜRNBERGILÄISTÄ KAUPPAMIESTÄ.

ENSIMÄINEN KAUPPAMIES. Tässä meidän pitää seista, sillä Keisari kulkee tästä lähite. Hän tulee nyt juuri tuota pitkää käytävää ylöspäin.

TOINEN KAUPPAMIES. Kuka se on tuo hänen viereisensä?

ENSIMÄINEN KAUPPAMIES. Adelbert von Weislingen.

TOINEN KAUPPAMIES. Bamberg'in ystävä. Se on hyvä.

ENSIMÄINEN KAUPPAMIES. Me Iangetaan polvillemme, ja minä johdan puhetta.

TOINEN KAUPPAMIES. Hyvä, tuossa ne tulevat.

KEISARI. WEISLINGEN.

ENSIMÄINEN KAUPPAMIES. Hän näyttää niin ynseältä.

KEISARI. Minä olen huonolla tuulella, Weislingen, ja kun silmäilen entistä elämääni, olen tulla pian alakuloiseksi: niin monta puolinaista, niin monta epä-onnistunutta yritystä! Ja tämä kaikki koituu siitä, ett'ei yksikään ruhtinas koko valtakunnassa ole niin pikkuinen, joka ei omista oikuistaan pitäisi enemmän lukua, kuin minun ajatuksistani.

(Kauppamiehet lankeavat keisarin eteen).

KAUPPAMIES. Suurivaltaisin, kaikkein armollisin Herra!

KEISARI. Keitä te olette? Millä asialla?

KAUPPAMIES. Köyhiä kauppamiehiä Nürnberg'istä, Teidän Majesteettinne nöyrimpiä palvelijoita, ja rukoillaan apua. Götz von Berlichingen ja Hans von Selbitz ovat kolmekymmentä meikäläistä, jotka olivat Bambergiläis-matkaturvan suojassa, palausmatkalla Frankfurt'in messu-markkinoilta, yllättäneet ja ryövänneet tyhjäksi; me anomme Teidän Keisarilliselta Majesteetiltanne apua, hoivaa, muuten me ollaan hävinneitä ihmisiä, joiden on pakko mierontiellä kerjätä leipämme.

KEISARI. Pyhä Jumala! Pyhä Jumala! Mitä tämä on? Toisella on vaan yksi käsi, toisella vaan yksi jalka; jos heillä mieheen edes olisi kaksi kättä ja kaksi jalkaa, mitä te sitten aikoisitte tehdä?

KAUPPAMIES. Me alamaisimmasti anomme, että Teidän Majesteettinne suvaitsisi luoda säälivän silmänsä meidän ahdistetun asemamme puoleen.

KEISARI. Kuinka se käy niin! Jos joltakin kauppamieheltä menee joku pippuripussi hukkaan, olisi käskettävä koko valtakunta sotajalalle sen vuoksi; vaan jos riitaisuuksia on noussut, jotka ovat Keisarilliselle Majesteetille ja koko valtakunnalle erittäin tärkeitä, jotka koskevat kokonaisia kuningaskuntia, ruhtinaskuntia, herttuakuntia ynnä muita, niin ei teitä silloin voi kukaan ihminen saattaa koolle.

WEISLINGEN. Te tulitte ajattomalla ajalla. Menkää ja viivästykää täällä muutamia päiviä.

KAUPPAMIEHET. Me sulkeudumme armolliseen muistoon. (Pois).

KEISARI. Taas uusia riitoja! Niitä kasvaa kuin hydran[57] päitä.

WEISLINGEN. Eikä niitä voi muulla kurin juurittaa pois kuin tulella ja miekalla sekä jollain ravakalla toimenpiteellä.

KEISARI. Niinkö luulet?

WEISLINGEN. Minusta nähden ei mikään ole niin kerkeä tehtävä, jos vaan Teidän Majesteettinne ja pikku ruhtinaat voisitte sopia muiden vähäpätöisten kinain puolesta. Ei ole hetikään koko Saksanmaa valittamassa rauhattomuuksia. Ainoastaan Franken ja Schwaben hehkuu vielä sen sisäisen, turmiollisen kansalais-sodan tuhkasta. Ja onpa sielläkin monta jaloa ja vapaata miestä ikävöimässä rauhaa. Jos kerran saisimme Sickingenin, Selbitzin ja Berlichingenin raivatuksi syrjään, niin tuo muu pian raukeaisi sitten itsestään. Sillä juuri heidän henkensä elähyttää sitä kapinallista joukkoa.

KEISARI. Minä tahtoisin mielelläni säästää niitä miehiä; he ovat urhoollisia sekä jaloja. Jos minä sotaa kävisin, varmaan he astuisivat minun kanssani tanterelle.

WEISLINGEN. Olisi suotava, että he olisivat alusta pitäin opetelleet noudattamaan velvollisuuttansa. Ja olisi sitä paitsi sangen vaarallista ruveta kunniapaikoilla palkitsemaan heitä kapinallisista yrityksistä. Sillä juuri tätä keisarillista lempeyttä ja armoa he ovat tähän saakka niin tavattoman väärin käyttäneet, ja heidän leisiönsä, joka luottamuksensa ja toivonsa panee siihen, ei ole hillittävissä, ennen kuin me olemme heidät kokonaan hävittäneet maailman silmäin edestä ja heiltä kaiken toivon, jonka varassa he voisivat aavistaa nousevansa uudestaan, olemme täydellisesti tyhjään raukaisseet.

KEISARI. Te siis neuvotte käyttämään ankaruutta?

WEISLINGEN. Minä en keksi muuta keinoa, millä karkoittaa tuo raivohenki pois, joka tarttuu kokonaisiin maakuntiin. Emmekö kuule jo sieltä ja täältä aatelisten katkeria valituksia, että heidän alamaisensa, heidän maa-orjansa, nousevat heitä vastustamaan ja käyvät heitä vastaan oikeutta, uhkaavat supistaa heidän ikivanhan ylivaltansa, niin että on peljättävissä mitä vaarallisimpia seurauksia?

KEISARI. Nyt olisi hyvin otollinen tilaisuus Berlichingeniä sekä Selbitziä vastaan; mutta minä en tahtoisi heille tapahtuvaksi mitään karvasta. Vangiksi minä heidät mielisin saada, ja sitten pitäisi heidän valalla vannoen luopua kahakoista, sitoutua rauhallisesti pysymään omissa linnoissaan, ulkoutumatta määrätystä piiristä mihinkään. Ensi istunnossa tahdon esittää tämän asian.

WEISLINGEN. Riemukas hyvä-huuto on siellä vapauttava Teidän Majesteettinne lausumasta puheen loppua. (Pois).

* * * * *

Jaxthausen.

SICKINGEN. BERLICHINGEN.

SICKINGEN. Niin, minä tulin teidän jalon sisarenne sydäntä ja kättä pyytämään.

GÖTZ. Niin soisin minä, että te olisitte tullut ennemmin. Minun täytyy teille sanoa: Weislingen on vankius-aikanaan voittanut hänen rakkautensa, on kosinut häntä, ja minä hänet lupasin sille. Minä olen päästänyt irti sulhon, sen linnun, ja se nyt halveksii tätä hyväntahtoista kättä, joka sille tarjosi hoivaa puutteessa. Se sirkuttelee tuolla ympärillä, ties Luoja missä tarha-pensaassa etsii elatustaan.

SICKINGEN. Onko tuo totta?

GÖTZ. Niin totta, kuin minä sanon.

SICKINGEN. Hän on siis rikkonut kaksinkertaisen liiton. Onneksi teille, että te ette sen kavaltajan kanssa joutuneet lähempään yhteyteen!

GÖTZ. Tyttö istuu nyt siinä, raukka, ja kuluttaa elämäänsä kujerrellen ja rukoillen.

SICKINGEN. Meidän pitää virittää hänet laulamaan ilosta.

GÖTZ. Kuinka! Te hennotte kosia hyljättyä ihmistä puolisoksenne?

SICKINGEN. Se on teille molemmille kunniaksi, että teidät on saanut pettää tuo kehno. Vaan pitäisikö nyt tämän tyttö raukan sulkeutua luostariin, sen vuoksi, että ensimäinen mies, minkä hän oppi tuntemaan, oli epäkelpo? Eihän toki! Minä pysyn lujasti siinä: hänestä on tuleva minun linnojeni kuningatar.

GÖTZ. Vaan minä saan lausua teille, että hän ei ollut välinpitämätön sitä miestä kohtaan.

SICKINGEN. Etkö sinä luota, että minä voin epäpätöisen kuvaimen häätää pois tytön mielestä? Lähtään nyt siskosi luo! (Pois).

* * * * *

_Eksekutsioni-sotaväen leiri_.[58]