Part 4

ELISABETH (Weislingen'ille). Ikävöikää te häntä aina, niin kuin tähän saakka, kun vasta kositte häntä! Ja sitten! Olkaa sitä mukaa onnellinen kuin te ette unhota häntä!

WEISLINGEN. Amen! minä en pyydä mitään onnea, muuten kuin sillä ehdolla.

GÖTZ. Rakas rouvani, sulhanen lähtee nyt pikku matkalle; sillä tämä suuri muutos tuo monta pientä mukanaan. Hän erkanee piispan hovista, sekä antaa sikäläisen ystävyyden vähä vähältä jäähtyä. Sitten hän riistää omaisuutensa pois noiden omaa voittoa kiskovain vuokraajain kynsistä. Ja -- tule sisko, tule Elisabeth! Me annamme hänen olla yksinään. Hänen pojallansa on epäilemättä joitain salaisia asioita, toimitettavia hänelle.

WEISLINGEN. Ei mitään, joita teidän ei sovi kuulla.

GÖTZ. Ei tarvita. -- Franken ja Schwaben! Te olette nyt heimostuneita lähemmin kuin ennen koskaan. Kuinka meidän on helppo nyt pitää silmällä ruhtinaita!

(Kolmen pois).

WEISLINGEN. Jumala taivaassa! Että sinä minulle, tälle arvottomalle, voit valmistaa vakaisen autuuden! Se on liika paljon minun sydämeni osaksi. Kuinka minä olin riippuvainen niistä kurjista ihmisistä, joita minä uskoin vallitsevani, riippuvainen ruhtinaan silmäyksistä, ja siitä hyvin kunnioittavasta suosiosta, mikä minua siellä saarsi! Götz, kallis Götz, sinä minun olet antanut jälleen itselleni, ja sinä, Maria, vihdoin kerität täydelliseksi minun mielen-muutokseni. Minä nyt hengitän niin kepeästi, kuin nauttisin vapaata ilmaa. Bamberg'iä nähdä minä en tahdo enää, tahdon katkaista ne raiskat siteet, jotka minun alensivat omaa itseäni alemma! Minun sydämeni avartuu, ei minun tarvitse enää tuskissani tavoitella tuota kiellettyä suuruutta.[29] Niin totta kuin ikinä se on onnellinen ja suuri, jonka ei tarvitse hallita eikä totella, ollakseen jotakin!

FRANS (esiytyy). Jumala siunatkoon teitä, ankara herra! Minä tuon teille niin paljon terveisiä, ett'en tiedä oikein, mistä alkanen. Bamberg ja koko kymmenpeninkulmainen ympäristö lähettää teille tuhatkertaisen tervehdyksen: Jumala siunatkoon teitä!

WEISLINGEN. Tervetullut, Frans! Mitä sinä vielä muuta kuulutat?

FRANS. Teistä on niin tuores muisto hovissa ja kaikkialla, että sitä on mahdoton kertoa.

WEISLINGEN. Se ei ole kauvan kestävä.

FRANS. Niin kauvan kuin te elätte! Ja kuolemanne jälkeen, on se kirkkaampana välkkyvä, kuin messinki-kirjaimet jossain hautapatsaassa. Te ette voi ikinä aavistaa, kuinka syvästi teidän kovan-onnen kohtauksenne koski kaikkien sydämeen!

WEISLINGEN. Mitä piispa sanoi?

FRANS. Hän oli niin kiihkeä utelemaan, että hän kysymystensä hätiköivällä tulvalla haitalsi minun vastauksiani. Kyllä hän jo tiesi asian ennestään; sillä Färber, joka Haslach'issa pääsi karkuun, vei hänelle tuon odottamattoman sanoman. Mutta hän tahtoi saada selon kaikesta. Hän kyseli kuin tuskainen, jos te miten lienette särkeytynyt. Minä sanoin: Hän on ehommallaan, kiireestä kantapäähän.

WEISLINGEN. Mitä hän nimesi minun ehdotuksestani?

FRANS. Ensin hän käkesi paikalla antaa kaikki tyyni pois, sekä pojan että rahaa lunnaiksi, pelkästi vaan vapauttaakseen teidät. Mutta kun hän sai kuulla, että te ilmankin pääsette irti ja että teidän paljas sananne pätee korvaamaan sitä poikaa, silloin hän tahtoi välttämättä lykätä asian Berlichingenin kohdalta toiseen aikaan. Hän sanoi minulle satakin seikkaa teitä varten -- minä olen ne jo unhottanut kerrassaan. Se oli koko pitkä saarna, ylipään tätä maata: Minun on mahdoton tulla toimeen ilman Weislingeniä.

WEISLINGEN. Siihen hän kyllä saa tottua.

FRANS. Mitä te sanotte? Piispa sanoi: Kiirehdi häntä, kaikki odottaa häntä!

WEISLINGEN. Sopii odottaa. Minä en matkusta hoviin.

FRANS. Ettekö hoviin? Herra! Kuinka voi tuommoista pistää päähänne? Jos te tietäisitte, mitä minä tiedän. Jos te voisitte edes uneksia, mitä minä olen omin silmin nähnyt.

WEISLINGEN. Mikä sinuun meni?

FRANS. Ihan pelkkä muistelma hurmauttaa minut pois suunnalta. Bamberg ei ole enää Bamberg, eräs enkeli naisen hahmossa on siitä somaissut taivaan etehisen.

WEISLINGEN. Eikö muuta?

FRANS. Minä annan vaikka pääni pantiksi, jos te, sen naisen nähtyänne, ette liikahda pois suunnalta.

WEISLINGEN. Kuka se sitten on?

FRANS. Adelheid von Walldorf.

WEISLINGEN. Hän! Minä olen paljon kuullut hänen kauneudestaan.

FRANS. Kuullutko? Tuo on pian sitä kuin te sanoisitte: minä olen nähnyt musiikia. Kielen kyky lienee siksensä mahdoton ilmaisemaan yhtä piirrettä hänen täydellisyyksistään, koska silmäkään, hänen läsnäollessansa, ei ole kyllin riittävä tarkoitukseensa.

WEISLINGEN. Et sinä ole enää kotonasi.

FRANS. Mahtaa olla sitä. Viime kerran kun minä olin näkemässä häntä, ei minulla ollut selvää tajua enemmän kuin juopuneella. Tai pikemmin, voinpa sanoa, minä tunsin siinä silmänräpäyksessä samaa, mitä pyhimykset, kun heille näytetään taivaallisia ilmestyksiä. Kaikki aistimet voimallisempina, korkeampina, täydellisempinä, ja kuitenkin kykenemättömät mihinkään toimeen.

WEISLINGEN. Sepä on harvinaista.

FRANS. Hän istui huoneessa piispan tykönä, kun minä olin hyvästillä. He pelasivat shakkia. Pappi oli sangen armollinen, ojensi kätensä minulle suudeltavaksi, ja puhui minulle paljon, josta minä en tajunnut tuon taivaallista. Sillä minä vaan katselin puhujan naapuritarta, joka oli silmänsä teroittanut pelilautaa tähystämään, niin kuin olisi jotain suurta temppua ongelmoinut. Hieno, väijyvä juoni suun ja posken ympärillä! Minä olisin hinnalla millä tahansa tahtonut olla se norsunluu-kuningas. Ylhäisyys ja ystävällisyys valtioitsi hänen otsallaan. Ja se häikäisevä kasvojen ja poven valkeus, ah, kuin sen tenhoa teroitti mustain hiusten varjo!

WEISLINGEN. Ne ovat sinusta tehneet täydellisen runoilijan.

FRANS. Niin siinä silmänräpäyksessä ainakin sitä minä tunsin, mikä luopi runoilijan: täysi, tyyten yhtä ainoista tunnelmaa täysi sydän! Kun piispa lopetti ja minä kumarsin, katsoi se ihanainen minuun ja sanoi: Minulta myös tuntemattoman terveiset! Pyytäkää häntä tulemaan pian. Häntä odottaa uudet ystävät; niitä halveksimaan hän ei tule, olkoonpa hän entisistä kuin rikas hyvänsä. -- Minä yritin vastaukseksi sohmata jotain, mutta sydämen ja kielen välinen väylä oli sulussa, minä kumarsin. Olisin koko ajallisen omaisuuteni antanut siitä, jos minä olisin saanut luvan suudella hänen pikku sormensa päähyttä! Juuri kun minä niin seison, sattuu piispa nyrväämään yhden talonpojan lattialle; minä sitä nostamaan ja kosketan siinä tuon naisen verho-lievettä, -- sekös mua säräytti kautta joka jäsenen, enkä tiedä, mitenkä minä lienen mennyt ovesta ulos.

WEISLINGEN. Onko hänen miehensä hovissa?

FRANS. Hän on jo neljä kuukautta ollut leskenä. Huolta huojentaakseen, oleksii hän nyt Bamberg'issa. Teidän pitää hänet nähdä. Kun hän katsoo toiseen, tuntuu ihan kuin ihattaisiin kevät-auringon paistetta.

WEISLINGEN. Minuun tuo vaikuttaisi paljon vähemmän.

FRANS. Minä olen kuullut, että tehän olette jo ihan kuin naimisissa.

WEISLINGEN. Soisin, että minä olisin. Hellästä Mariastani on minulle koittava elämän onni. Suloista sielua kuvastaa hänen siniset silmänsä. Ja valkoinen kuin taivaan enkeli, viattomuuden ja rakkauden luoma, hän johtaa minun sydämeni rauhan ja onnen satamaan. Laita kapineet kokoon! ja sitten minun linnaani! Minä en tahdo enää nähdä Bamberg'ia, en, vaikka itse Pyhä Veit tulisi pyytämään minua. (Pois).

FRANS. No Jumala armahtakoon meitä sitten! Vaan toivotaan parasta! Maria on rakastettava ja kaunis, enkähän minä saata moittia sairasta ja vankia siitä, jospa rakastuu häneen. Hänen silmissänsä on lohtua, myötätuntoista surumielisyyttä. -- Mutta sinun ilmeesi, Adelheid, on kaikki tyyni elämää, tulta, rohkeutta. -- Minusta tulisi! -- Minä olen hupsu -- siksi tekaisi minut yksi hänen katseensa. Minun herrani täytyy lähteä sinne! Minun täytyy lähteä sinne! Ja siellä minä tahdon itseni ällöttää selväksi tai hulluksi.

TOINEN NÄYTÖS.

Bamberg.

_Sali_.

PIISPA, ADELHEID pelaavat shakkia. LIEBETRAUT kitari-soittimineen. ROUVIA, HOVIVÄKEÄ Liebetraut'in ympärillä kaminin ääressä.

LIEBETRAUT (soittaa ja laulaa).

Jous-urho se liitää, Kera nuoliensa kiitää Ja soihtunsa toi Kupiido[30] miesmäinen, Yrö ylvästäväinen, Se valloittaa voi. Hei! Hei! Soi! Soi!

Asu kiivahan kilkkaa, Ja siipyet vilkkaa, Näkimet salamoi. Joka rinnan se kohtaa Ah! paljahaltaan, He hempien ottaa Sen syliinsä vaan. Poven poltoksi nuolens' Se pelmahuttaa, He lillii ja tuutii Sen uinahtamaan. Hei tuuti! Ai lulla!

ADELHEID. Te ette seuraa peliä. Shakki?[31]

PIISPA. On vielä joku keino.

ADELHEID. Vaan pitkältä te ette enää aja. Shakki!

LIEBETRAUT. Tuota peliä minä en pelaisi, jos olisin suuri herra, ja minä sen potkaisisin pois hovista ja koko maasta.

ADELHEID. Se on tosi, että tämä peli on aivojen koetus-kivi.[33]

LIEBETRAUT. Ei siitä syystä. Vaan minä hennoisin kernaammin kuulla kuolonkellon ja yöhuuhkajan ulinaa ja omantunnon, tuon murisevan kartanohallin, haukuntaa, kernaammin hennoisin kuulla niitä, kesken unen sikeimmänkin, kuin juoksurin, hevosen ynnä muun otuksen osalta kuulla tuota ikuista: Shakki, Shakki!

PIISPA. Kenenkä päähän voi tuokin pistää?

LIEBETRAUT. Sen esimerkiksi, jolla on heikko luonne[32] ja voimakas omatunto, nuo jotka enimmiten seurustaa yhdessä. Te nimitätte tuota kuninkaalliseksi peliksi ja sanotte, että se on keksitty kerran erästä kuningasta varten, joka keksijälle palkinnoksi lahjoitti koko merentäyden ylellisyyttä. Jos se on totta, niin minusta tuntuu juuri, että minä näen hänet silmieni edessä. Hän oli ala-ikäinen joko ymmärryksen tai ikävuosien puolesta, äitinsä tai rouvansa holhouksen alainen, hänellä tiihotti maitopartaa leuvassa, ja otsakierässä kiharsi pellavas-lieminkaa muutamia haivenia, hän oli niin notkean norea kuin pajun vesa, ja herkkä pelaamaan taamipököä[34] ja daamien kanssa, ei intohimosta -- Jumala varjelkoon! -- mutta ajan kuluksi vaan. Hänen hovimestarinsa taas, liika hommakas, ollakseen oppinut mies, liika tönkkö, ollakseen maailman-mies, keksi tuon in usum Delphini[35], mikä peli saattoi olla niin tasan yhtä maata Hänen Majesteettinsa kanssa -- ja niin edelleen.

ADELHEID. Voitettu! -- Liebetraut, teidän sietäisi ruveta meidän aikakirjaimme aukkoja täyttelemään. (He nousevat ylös pelaamasta).

LIEBETRAUT. Meidän sukuluetteloimme[36] aukkoja, se työ olisi edullisempaa. Sitä lyytä kuin esivanhempaimme ansiot ja muotokuvat soveltuvat yhtäläiseen tarkoitukseen käytettäviksi, nimittäin verhostamaan meidän luonnettemme ja huonettemme tyhjiä puolia, niin sehän työ olisi jotain, millä ansioittua.

PIISPA. Hän ei tahdo tulla, niin te sanoitte![37]

ADELHEID. Minä pyydän, heittäkää pois mielestänne tuo!

PIISPA. Mikä mahtaa olla syynä?

LIEBETRAUT. Mikä! Syitä sopii rukoilla pois, kuin helmipaatetta[38] helmi helmeltä. Hän on vaipunut jonkinlaiseen katumuksen sorrostilaan, josta minä voisin hänet helposti parantaa.

PIISPA. Tee kyllä niin, ratsasta hänen tykönsä.

LIEBETRAUT. Ja mikä olisi minun tehtäväni?

PIISPA. Sinulla on rajaton valta. Älä säästä mitään, millä suinkin hänet vaan saat tuoneeksi takaisin.

LIEBETRAUT. Saanko minä teidät myös sekoittaa asiaan, armollinen rouva?

ADELHEID. Kainosti vaan.

LIEBETRAUT. Sepä on epämääräinen toimi.

ADELHEID. Niinkö vähän te tunnette minua, vai oletteko te niin nuori, ett'ette tiedä, millä äänellä teidän on puhuttava minusta Weislingenin kanssa?

LIEBETRAUT. Totta peltopyy-luikun[39] äänellä, niin ajattelen minä.

ADELHEID. Te ette koskaan tule teräväksi!

LIEBETRAUT. Tullaanko siksikin, armollinen rouva?

PIISPA. Mene, mene! Ota paras hevonen tallistani, itse valitse huovit mukaasi, ja hanki vaan hänet tänne!

LIEBETRAUT. Jos minä en häntä saa velhonneeksi tänne, niin saatte sanoa, että joku vanha eukko, joka taitaa ajaa pois kesakoita ja käsniä, paremmin ymmärtää lempiluottehia, kuin minä.

PIISPA. Vaan mitäpä se auttaa sitten! Hänet on Berlichingen kietonut kokonaan. Jos hän tuleekin tänne, niin hän kohta pyrkii jälleen sinne.

LIEBETRAUT. Niin, kysymyspä sitä! vaan voipiko hän lähteä, se on toista. Ruhtinaan lämpöinen kättely, kauniin naisen suloinen hymyily! Siitä ei riistä itseään irti mikään Weisling. Minä kiiruhdan ja sulkeudun suosioon.

PIISPA. Onnea matkalle!

ADELHEID. Hyvästi! (Liebetraut lähtee).

PIISPA. Jos hän kerran tulee tänne, eipä hätää! Luotan teihin kokonaan.

ADELHEID. Aijotteko minua käyttää väliverkkona?

PIISPA. Enhän toki!

ADELHEID. Vaiko viehätyslintuna?

PIISPA. Ei, sen osan näyttelee Liebetraut. Minä pyydän, älkää te kieltäytykö siitä, mitä minulle ei kukaan muu voi aikaansaada, kuin te.

ADELHEID. Saamme nähdä.

* * * * *

Jaxthausen.

HANS von SELBITZ. GÖTZ.

SELBITZ. Jokainen kiittää teitä siitä, että olette julistanut kostokahakan niitä Nürnbergiläisiä vastaan.

GÖTZ. Se oisi minulta sydämen syönyt, jos minun oisi pitänyt kauvaksi jäädä velkaan niille. Päivän selvää on, että ne ne ovat minun palvelus-poikani kavaltaneet Bambergiläisille. Vaan ne vielä saavat muistaa minua!

SELBITZ. Niill' on vanhaa äkää teitä vastaan.

GÖTZ. Ja minulla niitä vastaan; minusta kuitenkin on aivan paikallaan se, että ne ovat alottaneet.

SELBITZ. Valtakunnan-kaupungit[40] ja papit kyllä vanhastaan vetävät yhtä köyttä.

GÖTZ. Onhan niillä syytä.

SELBITZ. Hitto vie, niitä meidän pitää löylyttää helvetin kuumasti!

GÖTZ. Minä luotin teihin. Soispa Jumala, että Nürnberg'in pormestari tulisi, kultavitjat[41] kaulassa, otteluun; kaikkine sukkeluuksineen,[42] kyllä hän hölmästyisi.

SELBITZ. Olen kuullut, että Weislingen on taas teidän puolellanne. Yhtyykö hän meihin?

GÖTZ. Ei vielä; niit' on syitä, miks'ei hän vielä saata julkisesti avittaa meitä; kuitenkin toistaiseksi on siinä kyllä, ett'ei hän ole meitä vastaan. Pappi häntä vailla on kuin messupaita pappia vailla.

SELBITZ. Milloinka me lähtään?

GÖTZ. Huomenna tai ylihuomenna. Nyt piakkoin palautuu Bamberg'in ja Nürnberg'in kauppamiehiä Frankfurt'in messumarkkinoilta. Me siis tehdään hyvä riistaretki.

SELBITZ. Suokoon Jumala? (Pois).

* * * * *

Bamberg.

_Adelheidin huone_.

ADELHEID. KAMARI-NEITSYT.

ADELHEID. Hän on täällä! sanot sinä. Tuskin minä voin uskoa sitä.

NEITSYT. Jos minä en oisi itse häntä nähnyt, epäilisin sitä minäkin.

ADELHEID. Sen Liebetraut'in saa piispa ihan kultaan puittaa; se mies on tehnyt mestarityön.

NEITSYT. Niin kuin sanottu, minä näin hänet ratsastamassa linnaan; hän istui papumus-ratsun selässä. Hevonen arasti tullessaan sillalle, eikä tahtonut paikalta hievahtaa. Kansaa tulvasi joka haaralta, miehissä katsomaan herran tuloa. Niitä huvittaa remautti hevosen epäkäytös. Herraa he tervehtivät kaikilta puolin, ja hän kiitti kaikkia. Herttaisen huoletonna ja ylväänä istui hän satulassa, ja vihdoin hän sai kuin saikin hyvittelyllä ja uhkailulla sen ajaneeksi portista sisään; hänen seurassaan tuli Liebetraut ja vähän huovia.

ADELHEID. Kuinka hän miellyttää sinua?

NEITSYT. Niin kuin minua tuskin on miellyttänyt mikään mies. Hän vivahtaa tähän keisariin, viittaa Maksimilianin kuvaan, ikäänkuin hän olisi tämän poika. Nenä vaan hiukkaa pienelämpi, muuten aivan niin ystävälliset, vaalean-ruskeat silmät, aivan niin valkoinen, kaunis tukka, ja vartaloltaan niin kuin nukke. Joku puolittain surullinen juonne kasvoissa -- enkä tiedä -- minua vaan miellytti niin hyvin!

ADELHEID. Olen utelias, minä tahtoisin nähdä hänen.

NEITSYT. Se olisi herra juuri teille.

ADELHEID. Narrimainen hupakko!

NEITSYT. Lapset ja narrit --

LIEBETRAUT (tulee). Nyt, armollinen rouva, mitä minä ansaitsen?

ADELHEID. Sarvet[43] omalta vaimoltanne. Sillä tästä päättäin te lienette jo monen naapurin kunniallisen emännän lörpötellyt pois velvollisuuden tieltä.

LIEBETRAUT. Eihän toki, armollinen rouva! Velvollisuuden tielle, te kai tahdoitte sanoa; sillä jos se on tapahtunutkin, minä olen lörpötellyt naisen miehensä vuoteelle.

ADELHEID. Kuinka te olette menetellyt, saadaksenne hänet tänne?

LIEBETRAUT. Te tiedätte liika hyvin, mitenkä pyydystetään kurppia.[44] Pitääkö minun vielä päällisiksi opettaa teille omia pikku kepposiani? -- Ensin minä en ollut tietävinäni mitään, en ollut ymmärtävinäni mitään hänen käytöksestään, ja sillä tavoin vein hänet siihen pulaan, että hän rupesi ja itse kertoi koko historian. Sitä minä oitis katsoin aivan toiselta puolen, kuin hän -- en muka voinut älytä -- en käsittää -- ja niin edelleen. Sitten minä puhelin Bamberg'ista kaikellaista sikin-sokin, suurta ja pientä, herättelin eleille eräitä vanhoja muistoja, ja kun näin olin kiehitellyt hänen mielikuvattinsa, sain kuin sainkin solminneeksi ehommalleen hyvän joukon juuri niitä hienoja lankoja, jotka minä havaitsin katkenneiksi. Hän ei tiennyt, mitä hänessä verestyi, häntä vaan alkoi uusi haluntunne vetää Bamberg'iin päin, hän sekä tahtoi että ei tahtonut. Kun hän siinä meni omaan sydämeensä, ja koetti tunteitaan selvitellä sekä oli liika paljon itsensä puoleen kiintynyt, ollakseen varulla, siinä minä nakkasin hänen kaulaansa paulan, joka oli kerrattu kolmesta mahtavasta säästä: nais- ja ruhtinas-suosiosta sekä imartelusta, ja niin minä laahasin hänet tänne.

ADELHEID. Mitä te sanoitte minusta?

LIEBETRAUT. Pelkkää totta. Teillä on ikävyyksiä tilustenne tähden, -- te olitte toivonut, että, kun hän on keisarin luona niin suuressa arvossa, voisi hän helposti tehdä lopun niistä.

ADELHEID. Hyvä!

LIEBETRAUT. Piispa pian tuopi hänet teidän luoksenne.

ADELHEID. Minä odotan heitä -- (Liebetraut pois) -- niin levotonna, että harvoinpa minä sillä sydämellä odotan toisen tulemista.

* * * * *

Spessart.[45]

BERLICHINGEN. SELBITZ. YRJÖ (nyt ensi kertaa muassa, ratsuhuovina).

GÖTZ. Et sinä häntä tavannut, Yrjö?

YRJÖ. Hän oli päivää ennen ratsastanut Bamberg'iin Liebetrautin ynnä kahden huovin kanssa.

GÖTZ. Min'en ymmärrä, mitä tämä tietää.

SELBITZ. Kyllä minä. Teidän sovintonne oli vähän liian äkkipikainen, ollakseen kestäväinen. Se Liebetraut on ounas mies; sen lörpöttelijän hän on antanut itseään vietellä.

GÖTZ. Uskotko sinä, että hänestä voi tulla liitonrikkoja?

SELBITZ. Ensi askel on astuttu.

GÖTZ. En minä usko sitä. Ken ties, kuinka välttämätöntä oli hoviin meneminen; hänelle ollaan vielä velkaa palveluksesta; me tahdomme toivoa mitä parhainta.

SELBITZ. Suokoon Jumala, että hän ansaitseisi sen ja tekisi mitä parhainta!

GÖTZ. Minulle joukahtaa yksi juoni mieleen. Me voimme antaa Yrjön pukeutua siihen nuttuun, joka tuli saaliina siltä bambergiläiseltä ratsurilta, sekä pistää tälle mukaan sen saattomerkin. Tämä saa ratsastaa Bamberg'iin, katsomaan mitenkä on asian laita.

YRJÖ. Tuota minä olen toivonut kauvan.

GÖTZ. Se on sinun ensimäinen ratsuri-retkesi. Ole varovainen, poika! Minua rasittaisi kaiho, jos sinua mikä kovaonni kohtaisi.

YRJÖ. Antakaa minun vaan mennä! S'ei minua hairauta, vaikka kuin monta kihiseis' ympärilläni, ei enemmän kuin rottain ja hiirten vilinä. (Pois).

* * * * *

Bamberg.

PIISPA. WEISLINGEN.

PIISPA. Sinä et tahdo enää suostua viipymään?

WEISLINGEN. Te ette voi vaatia, että minun pitäisi rikkoa valani.

PIISPA. Minä olisin voinut vaatia, että sinun ei olisi pitänyt vannoa sitä. Mikä moinen henki hallitsi sinua? Enkö minä olisi voinut sinua vapauttaa ilman sitä? Olenko minä niin vähän pätevä keisarillisessa hovissa?

WEISLINGEN. Tehty mikä tehty; suokaa minulle anteeksi, jos te voitte.

PIISPA. En voi käsittää, mikä edes vienoimmallakaan tavalla pakoitti sinut astumaan tuota askelta! Vaiko sanoutuaksesi irti minusta? Eikö siis ollut satoja muita ehtoja irtipääsyksi? Eikö meidän huostassamme ole hänen aseenkantajapoikansa? Enkö minä olisi antanut rahaa kylliksi ja häntä rauhoittanut? Meidän aivoituksemme häntä ynnä hänen apulaisiansa vastaan olisi sittenkin jatkunut edelleen. -- Ah, en ajatellut, että minä puhuttelen tätä hänen ystäväänsä, joka nyt työskentelee minua vastaan ja voi pian laimistuttaa ne räjähdys-haudat, jotka tämä itse on kaivanut.

WEISLINGEN. Armollinen Herra!

PIISPA. Ja kuitenkin -- kun minä taas katson sinun silmiisi, kuulen sinun äänesi. -- Ei, se ei ole mahdollista, ei mahdollista!

WEISLINGEN. Jääkää hyvästi, armollinen Herra!

PIISPA. Minä annan sinulle siunaukseni. Ennen, kun sinä läksit, sanoin minä: Toiste -- näkemään! Nyt -- suokoon Jumala, ett'emme kuuna päivänä näkisi toisiamme toiste!

WEISLINGEN. Voi paljon muuttua vielä.

PIISPA. Ehkä minä sinut näen vielä toiste, kun sinä kerran astut vihollisena minun muurieni edustalle, hävittämään niitä vainioita, jotka nyt saavat sinua kiittää kukoistuksestaan.

WEISLINGEN. Ei, armollinen Herra!

PIISPA. Sinä et voi sanoa: Ei! Maalliset säädyt, minun naapurini, kaikki pitävät vihaa minulle. Niin kauvan kuin sinä olit minulla. -- Menkää, Weislingen! Minulla ei ole enää mitään sanomista teille. Te olette nyt monta toivetta tyhjään raukaissut. Menkää.

WEISLINGEN. Ja minä en tiedä, mitä minun pitäisi sanoman. (Piispa pois).

FRANS (esiytyy). Adelheid odottaa teitä. Hän ei voi hyvin. Ja hän ei kuitenkaan tahdo teitä heittää ilman hyvästiä sanomatta.

WEISLINUEN. Tule!

FRANS. Tuleeko lähtö tosiaan!

WEISLINGEN. Jo tänä iltana. --

FRANS. Minusta tuntuu, niin kuin minun täytyisi lähteä pois maailmasta.

WEISLINGEN. Minusta myös. Ja sen ohessa, niin kuin minä en tietäisi: mihin.

* * * * *

_Adelheidin huone_.

ADELHEID. NEITSYT.

NEITSYT. Te näytätte niin kalpealta, armollinen rouva.

ADELHEID. Minä en rakasta häntä, ja kuitenkin minä tahtoisin, että hän jäisi tänne. Katsopas, minä voisin elää hänen kanssansa, vaikka en juuri tahtoisikaan hänestä saada miestä.

NEITSYT. Niinkö te luulette, että hän lähtee?

ADELHEID. Hän on nyt piispalle hyvästiä heittämässä.

NEITSYT. Hänellä on vielä sen jälkeen joku tukala asema.

ADELHEID. Mitä sinä tarkoitat?

NEITSYT. Mitä te kysyttekään, armollinen rouva? Te olette hänen sydämensä saanut onkeenne; ja jos hän tahtoo itsensä riistää irti, niin hän haavoittuu.

ADELHEID. WEISLINGEN.

WEISLINGEN. Te ette voi hyvin, armollinen rouva?

ADELHEID. Se voi teistä olla yhtä kaikki. Te nyt hylkäätte meidät, hylkäätte ainiaksi. Mitä te kysytte siitä, eletäänkö me vai kuollaan!

WEISLINGEN. Te tunnette minut julmasti väärin.

ADELHEID. Minä arvioin teitä sen mukaan, miltä te näytätte.

WEISLINGEN. Ulkonäkö pettää.

ADELHEID. Niinpä te olette kameleontti.[46]

WEISLINGEN. Jos te voisitte nähdä minun sydämeni.

ADELHEID. Mahtaisi kauniita asioita astua minun silmäini eteen.

WEISLINGEN. Varmaan! Te saisitte siellä nähdä oman kuvanne.

ADELHEID. Jossain nurkassa, yhtenä muotokuvain joukossa sukupuuttoon kuolleista perheistä. Minä pyydän teitä, Weislingen, miettikää, että te puhutte minulle! Viekkaat sanat pätevät korkeintaan, kun ovat meidän tekojemme naamarina. Mutta se naamaroitu, joka on tunnettavissa, näyttelee viheliäistä osaa. Te ette kiellä tekojanne ja te puhutte vastakohtaa. Mitä teistä pitää ajatella?

WEISLINGEN. Mitä te tahdotte. Minä olen niin kiusattu tuolla, mikä minä olen, että vähän minä hätäilen siitä, miksi minut huolitaan arvata.

ADELHEID. Te tulitte vaan jäähyvästiä sanomaan.

WEISLINGEN. Suokaa minun suudella kättänne, ja minä tahdon sanoa: jääkää hyvästi! Te muistatte minua! Vaan en ajatellutkaan. -- Minä olen vastuksina, armollinen rouva.

ADELHEID. Te väärin selitätte: minä tahdoin auttaa teitä pois; sillä te tahdotte lähteä.

WEISLINGEN. Oi, sanokaa, että minun täytyy. Jos minua ei sitoisi ritarin-velvollisuus ja pyhä käden-lyönti --

ADELHEID. Menkää, menkää! Kertokaa tuota tyttärille, jotka lukevat sitä "Verratonta seikkailija-ritaria" sekä toivovat semmoista miestä itselleen. Ritarin-velvollisuus! Lapsen-leikki!

WEISLINGEN. Te ette ajattele niin.