Part 3

GÖTZ (tuopi putelin viiniä ynnä pikareita). Kunnes ruoka valmistuu, ryypätään yhdessä joku sarkka. Tulkaa nyt tänne istumaan ja olkaa kuin kotonanne! Ajatelkaa, että te nyt vielä kerran olette Götz'in luona. Emme ole hyvään aikaan istuneet yksissä, emme hyvään aikaan yhdestä puolin lasia kallistaneet. (Tarjoo). Kilai! Iloisen sydämen malja!

WEISLINGEN. Ne ajat ovat olleet ja menneet.

GÖTZ. Jumala paratkoon! Tosin hauskempia päiviä kuin joita nautimme Raja-kreivin hovissa emme enää saa viettää, kun me vielä nukuttiin yhdessä ja kahden kesken vaellettiin siellä ja täällä. Minä ilolla muistelen omaa nuoruuttani. Juohtuuko enää mieleenne, kuinka minä närkästytin sitä puolalaista, jonka kiiltovoideltuja ja kutrikiharoituja hivuksia minä vahingossa tulin hihallani sotkeneeksi?

WEISLINGEN. Se tapahtui pöydässä, ja hän tavoitti teitä veitsellä.

GÖTZ. Jonka minä koreasti löin pois sillä erää, ja paikalla te olitte hänen kumppaniensa korvuksissa. Me pysyttiin aina vilpittömästi yhdestä puolin, niin kuin urhoolliset ja kunniantuntoiset pojat, ja niiksi meidät tunnusti jokainen. (Kaataa lasiin ja tarjoo). Kastor ja Polluks![13] Se teki minun sydämelleni aina niin hyvää, kun meitä Raja-kreivi min nimitti.

WEISLINGEN. Würzburg'in piispa oli sen nimen antanut meille ensin.

GÖTZ. Hän oli oppinut herra ja sen ohessa niin ihmis-rakas. Minä häntä muistan niin kauvan kuin elän, kun hän meitä niin sydämellisesti hyväili, ylisti meidän yksimielisyyttämme ja kiitti onnelliseksi sitä ihmistä, joka on ystävänsä kaksois-veli.

WEISLINGEN. Ei puhuta enää siitä!

GÖTZ. Miks' ei? Työn ja toimen perästä en minä tiedä suloisempaa kuin muistella entisiä elämän kohtia. Ah! kun minä taas ajattelen, kuinka me yhdessä kestettiin ilon ja surun päivät, niin kaikessa pidettiin toinen toisestamme, ja kuinka minä silloin luotin, että sitä se on oleva koko meidän elämämme ikä! Eikö minulle ollut se ihan ainoa lohdutus, kun minulta tämän käden ampuivat Landshut'in piirityksessä, ja sinä minua vaalit sekä paremmin kuin veli ikään pidit minusta hellää huolta? Silloin minä toivoin, että Adelbert on vastaisuudessa oleva minun oikea käteni! Ja nyt --

WEISLINGEN. Oh!

GÖTZ. Jos vainen sinä olisit minua seurannut silloin, kun minä sulle esitin, että yhdessä olisi lähdetty Brabant'iin, niin olisi kaikki tyyni jäänyt entiselleen! Siihen aikaan pauloitti sinua se onneton hovi-elämä, ja tuo joutavointa ja liehakointa naisten kanssa. Minä sanoin sulle aina, kun sinä herkesit niiden turhamaisten, rivojen hulttiotarten keskuuteen, ja laversit niille eripuraisista avioliitoista, vietellyistä tyttäristä, sen kolmannen naikkosen karkeasta hipiästä, tai mitä muuta ne mielellään kuuntelevat: -- Sinusta, sanoin minä, tulee hirtehinen, Adelbert!

WEISLINGEN. Vaan mitä varten tuota kaikkea?

GÖTZ. Soispa Jumala, että minä tuon voisin unhottaa, tai että tuo olisi toisin! Etkö sinä ole niin vapaa, niin jalosukuinen kuin ikään Saksanmaassa ollaan, riippumaton, ainoasti keisarin alamainen, ja sinä viitsit kyyristellä vasallien[14] vallan alla? Mitä sinä välität piispasta? Kunko on sinun naapurisi? Ettäkö saattaisi sinua loukata? Eikö sinulla ole käsiä ynnä ystäviä, että voisit vuorostasi taas häntä loukata? Että sinä niin halvaksi arvaat vapaan ritarin arvon, ritarin, jok' ei riipu kestään muusta, kuin Jumalasta, keisaristaan ja omasta itsestään! Että sinä alennat itsesi ensimäiseksi liikavieraaksi muutaman itsepäisen, kateellisen papin hoviin!

WEISLINGEN. Sallikaa nyt minun puhua!

GÖTZ. Mitä sulla on sanomista?

WEISLINGEN. Sinä katsot ruhtinaita sillä silmällä, kuin susi paimenta. Ja kuitenkaan, tarvitseeko sinun haukkua niitä siitä, että he huoltavat oman väkensä ja omien maittensa parasta? Ovatko he hetkeäkään turvassa väkivaltaisilta ritareilta, jotka epä-oikeudessaan hyökkäävät heidän alamaistensa niskaan, kaikilla teillä, hävittävät heidän kylänsä ja linnansa? Kun taas, toiselta puolen, meidän kalliin keisarimme maat ovat tuon perivihollisen[15] väkipuuskille alttiina, ja hallitsija pyytää apua säädyiltä, ja nämä hädin tuskin voivat omaa elämäänsä varjella: niin eikö se ole ihan hyvä henki, joka heidän mieleensä on juohduttanut keinoja, mitenkä Saksanmaa on tyynnytettävä, oikeutta ja lakia viljeltävä, että jokainen, sekä suuri että pieni, pääsisi nauttimaan rauhan siunausta? Ja sinä, Berlichingen, ajattelet pahaa meistä, sen tähden, että me niiden suojaan asetumme, joiden apu on meitä lähellä, kun sitä vastaan tuo etäinen majesteetti ei voi edes omaa itseään suojella.

GÖTZ. Niin, niin, minä ymmärrän. Weislingen! Jospa ruhtinaat olisivatkin semmoisia, kuin joiksi te niitä selitätte, niin meillä kaikilla olisi, mitä kaivataankin: Lepoa ja rauhaa! Niin, minä hyvin uskon! Sitä toivoo joka ryöstölintu, saalista nauttiakseen kaikessa mukavuudessa. -- Hyvinvointia jokaisen! Jospa he ainoastaan siitä syystä heillensä kasvattaisivat harmaita hapsia! Ja meidän keisariamme petkuttavat törkeällä tavalla. Hän tarkoittaa hyvää ja tahtoisi mielellään tehdä korjauksia. Sitä lyytä saapuu joka päivä aina uusi paturi, ja tuumii, yks' yhtä, toinen toista. Ja kun herra äkkiä käsittää jotain ja hänen tarvitsee ainoastaan puhua, pannakseen tuhansia käsiä liikkeille, niin hän ajattelee, että kaikkikin on yhtä äkisti ja helposti suoritettavissa. Sitten tulee asetus asetuksen perästä, ja unhottuu toinen toisen takia; ja onko kyseessä vaan mitä kuta, joka käy ruhtinasten erä-alaan, vasta he ovatkin kiireissään, ja kerskuvat valtakunnan rauhalla ja turvallisuudella, hamaan siihen saakka, kunnes he ovat saaneet kaikki pienet jalkainsa alle. Minä vannon monen sydämessään kiittävän Jumalaa, että keisarille vertoja vetää Turkkilainen.

WEISLINGEN. Te katsotte asiaa omalta kannaltanne.

GÖTZ. Niin tekee jokainen. Kysymys on siitä, kummalla puolen valo ja oikeus on, ja teidän piilotienne karttavat vähintäänkin päivää.

WEISLINGEN. Teidän kelpaa puhua, minä olen vanki.

GÖTZ. Jos teidän omatuntonne on puhdas, niin te olette vapaa. Mutta kuinka oli sen maanrauhan laita? Minä vielä muistan, kun minä kuusitoistavuotisena poikana olin Raja-kreivin muassa valtiopäivillä. Mitä suurta suuta siellä ruhtinaat pitivät, ja niistä kaikista hengen-miehet pahiten? Teidän piispanne paasasi keisarille korvat täyteen, ikään kuin hänelle, miten ihmeellä! olisi oikeuden-tunto kasvanut sydämeen; ja nyt hän itse nujertaa minulta ratsuripojan, aikana, kun meidän riitamme oli sovittu, ja min'en osannut aavistaa mitään pahaa. Eikö kaikki meidän välimme ole tasattu? Mitä hänellä on minun käskyläiseni kanssa tekemistä?

WEISLINGEN. Tuo on tapahtunut hänen tietämättään.

GÖTZ. No miksi hän ei sitten laske poikaa irti?

WEISLINGEN. Se ei ole käyttäytynyt niin kuin olisi pitänyt.

GÖTZ. Eikö niin kuin sen olisi pitänyt? Valani kautta, se on tehnyt, niin kuin pitikin, niin totta kuin se on teidän ja piispan tieten otettu kiini. Luulettenko te, että minä vasta tänäpänä tulen maailmaan, jotta min'en pysty oivaltamaan, mitä tuo kaikki tähtää?

WEISLINGEN. Te olette epäluuloinen ja sitä lyytä teette meille väärin.

GÖTZ. Weislingen, pitääkö minun puhua suuni puhtaaksi? Aattelen, että minä olen teille silmätikkuna, niin pieni kuin olenkin, samoin ikään Sickingen ja Selbitz, sen takia että me tosiaan olemme lujasti päättäneet ennen kuolla kuin suostua kiittämään ilmasta, muita kuin Jumalaa, tai suostua pyhittämään uskollisuuttamme ja palvelustamme, muille kuin keisarille. Siellä he kiertävät ja kaartavat mustaamassa minua Hänen Majesteettinsa, ystäväinsä ja minun naapurieni luona, ja vaanivat oikeuden-aihetta minua vastaan. Pois tieltä he tahtovat raivata minut, millä kurin tahansa. Sen vuoksi te minun käskyläis-poikani vangitsitte, kun tiesitte, että minä olin lähettänyt sen vakoilemaan, ja sen vuoksi poika ei muka käyttäynyt niin kuin olisi pitänyt, kun se ei ruvennut kavaltamaan minua teille. Ja sinä, Weislingen, olet heidän kätyrinsä.

WEISLINGEN. Berlichingen!

GÖTZ. Ei sanaakaan enää siitä! Minä olen vihainen mies päättömille selvityksille; niillä vaan petetään itseänsä tai toista ja enimmiten kumpaakin.

KAARLE. Pöytään nyt, isä!

GÖTZ. Suloinen sanoma! -- Tulkaa! Minä toivon, että minun nais-väkeni hauskuttaa teitä. Ennen te olitte nais-ihailija, neitoset tiesivät kertoa teistä. Tulkaa! (Pois).

* * * * *

Piispan palatsi Bamberg'issa.

_Ruokasali_.

BAMBERG'IN PIISPA. FULDAN APOTTI. OLEARIUS. LIEBETRAUT. HOVIVÄKEÄ.

(Pöydässä. Jälkiruokaa ja isoja pikaria tuodaan).

PIISPA. Opiskeleeko Saksalaisia aatelis-miehiä nyt paljon Bolognassa?[16]

OLEARIUS. Aatelis- ja porvaris-säätyisiä. Ja ilman kehumatta sanoen, nepä saavatkin parhaimman kiitoksen siellä. On tullut sananlaskuksi yliopistossa: Niin ahkera kuin saksalainen aatelis-mies. Sillä kun porvaris-miehet harrastavat kiitettävää ahkeruutta ja uurastavat taidon avuilla korvata alhaista syntyperäänsä, niin rientää jokainen aatelis-mies, jalossa kilvassa, synnynnäistä arvoansa ylentämään loistavilla ansioilla.

APOTTI. Vai niin!

LIEBETRAUT. Sanokoon joku, mitä sitä ei saa eläissään havaita. Niin ahkera kuin saksalainen aatelis-mies! Tuota minä en ole kuuna päivänä kuullut ennen.

OLEARIUS. Niin, he ihmetyttävät koko yliopistoa. Piakkoin niistä eräitä vanhimpia ja taitavimpia palajaa tohtorina takaisin. Keisari varmaan kiittää onneaan, että saa niitä asettaa korkeimpiin virkoihin.

PIISPA. Siitä se ei sivuuta.

APOTTI. Tunnetteko esimerkiksi erään junkkarin? -- Se on Hessenistä[17] kotoisin.

OLEARIUS. Siellä on monta Hessenistä.

APOTTI. Sen nimi on -- se on -- Eikö teistä kukaan tiedä? Oi! Sen isällä oli vaan yksi silmä -- ja hän oli marsalkka.

LIEBETRAUT. Von Wildenholz?

APOTTI. Oikein -- von Wildenholz.

OLEARIUS. Hänet minä tunnen aika hyvin, hän on nuori herra, kyvyiltänsä erinomainen. Etenkin kehuvat häntä kovaksi väittelemään.

APOTTI. Se kyky hälle on periytynyt äidistä.

LIEBETRAUT. Vaan eipä mies-puoliso tuota äitiä koskaan kiittänyt siitä kyvystä.

PIISPA. Kuinka sanoittekaan, mikä oli nyt sen keisarin nimi, joka on teidän Corpus Juris-kirjanne[18] kirjoittanut?

OLEARIUS. Justinianus.

PIISPA. Oivallinen herra! Eläköön!

OLEARIUS. Malja hänen muistokseen! (Juovat).

APOTTI. Se lienee oikein aimo kirja.

OLEARIUS. Sitä kyllä sietäisi nimittää kirjojen kirjaksi; kokoelma kaikkia lakia. Se on joka tuomiokohtaan valmis latu; jospa siinä vielä esiytyy mitä kuta vajavaista ja hämärää, niin sen puolen korvaa ne valaisevat reunamuistutukset, joilla mitä oppineimmat miehet ovat sen verrattoman kirjan koristelleet.

APOTTI. Kokoelma kaikkia lakia! Herrainen aika! Sittenpä siinä lienee kai nekin kymmenen käskysanaa.

OLEARIUS. _Implicite_ kyllä, ei _explicite_.

APOTTI. Sitähän minä juuri tarkoitan, näet: itsessään, kaipaamatta muita selityksiä.

PIISPA. Ja mikä siinä on parasta, niin voisi, kuten sanotte, valtakunta, jossa se täydelleen otettaisiin laiksi ja sitä oikein käytettäisiin, elää mitä varmimmassa rauhassa ja levossa.

OLEARIUS. Tietäähän tuon.

PIISPA. Kippis, kaikki _Doctores juris_![19]

OLEARIUS. Minä tätä osaan ylistää.[20] (Juovat). Soisipa Jumala, että näin puhuttaisiin minun isänmaassani!

APOTTI. Mistä te olette kotoisin, korkeasti oppinut herra?

OLEARIUS. Mainin Frankfurtista, Teidän ylhäisyytenne luopuisin palvelija.

PIISPA. Eivätkö herrat lakimiehet olekaan siellä hyvässä huudossa? Mistä se tulee?

OLEARIUS. Erikoisen kumma kyllä. Minä olin siellä isäni perintöä hakemassa; rahvas oli kivittää minut, kun kuuli, että minä olen lakimies.

APOTTI. Jumala varjelkoon!

OLEARIUS. Mutta se tulee siitä, että kaupungin neuvosto, lautakunta, jolla on suuri arvo kauvaksi ympäristöön, on jäsenistönsä puolesta pelkkiä semmoisia miehiä, jotka eivät tiedä hölyn pölyä roomalaisesta oikeudesta. Uskotaan, että on täysin hyvä sillä, kunhan elämän ja kokemuksen varrella hankitaan tarkka tieto kaupungin sekä sisäisestä että ulkonaisesta tilasta. Niinpä vanhan pitämyksen ja muutamain säännösten nojassa sitten tuomitaan porvarit ynnä ympäristön maalaiset.

APOTTI. Tuo on kyllä hyvä.

OLEARIUS. Mutta ei hetikään riittävä. Ihmisen elämä on lyhyt, eikä yhden polvikunnan aikana ennätä sattua kaikkia oikeusjuttuja. Meidän lakikirjamme on kokoelma semmoisia tapauksia usealta vuosisadalta. Sitä paitsi on ihmisten tahto ja mieli horjuvainen; tänään on toisen mielestä oikein, mitä toinen ei huomenna voi hyväksyä; ja siitä seuraa hämminki ja epä-oikeus välttämättä. Tässä kaikessa määrää laki; ja laki on muuttumaton.[21]

APOTTI. Tuo on epäilemättä parempi.

OLEARIUS. Sitä ei käsitä rahvas, joka, niin utelias kuin onkin uutisille, kuitenkin kammoo oikein uskolla uutta, joka sitä pyrkii ohjaamaan pois entiseltä polanteelta, vaikkapa samaisen rahvaan kohtalo kostuisi kuin paljon uudennuksesta. He arvaavat lakimiehen pahemmaksi kuin kapinannostajan tai taskuvarkaan, ja ovat melkein raivostua, jos joku on aikeissa asettua sinne.

LIEBETRAUT. Te olette Frankfurtista! Minä olen aika tuttu siellä. Keisari Maksimilianin kruunaus-juhlassa me siellä sulhojenne herkkuja hieman maistelimme edeltäpäin. Teidän nimenne on Olearius? En tunne siellä sen-nimistä ketään.

OLEARIUS. Minun isäni nimi oli Oelmann. Ainoastaan välttääkseni, ett'ei tuo sopimaton nimi esiytyisi minun latinaisten kirjaini päällys-lehdellä, nimitin minä itseni, arvoisain oikeuden-opettajain esimerkkiä sekä neuvoa noudattain, täksi: Olearius.

LIEBETRAUT. Siinä te teitte hyvin, että käänsitte itsenne. Profeetta ei ole minkään arvoinen isänmaassaan, niinpä olisi voinut teille käydä äidin-kielessänne.

OLEARIUS. Ei se tapahtunut siitä syystä.

LIEBETRAUT. Kaikella on joku pari syytä.

APOTTI. Profeetta ei ole minkään arvoinen isänmaassaan!

LIEBETRAUT. Tiedättekö, miksi, kunnianarvoinen herra?

APOTTI. Siksi, että hän on syntynyt ja kasvanut siellä.

LIEBETRAUT. Hyvä! Joutaa se olla yksi syy. Ja toinen on tämä: koska tuo arvollisuuden ja pyhyyden säde-kehä, jolla utuinen etäisyys valhetellen ympäröitsee hänet, katoo pois, kun tullaan se herra lähemmin tunteneeksi; ja sitä lyytä hän onkin aivan vähäinen pätkä talia.

OLEARIUS. Näyttää, että te olette yksinomaan tilattu lausumaan ihmisille totuuksia.

LIEBETRAUT. Kun minulla on uskallusta siksi, niin ei minulta puutu suutakaan.

OLEARIUS. Mutta puuttuu taitoa, te näet ette osaa noita totuuksia istuttaa oikeaan paikkaan.

LIEBETRAUT. Kupparinsarvet ovat aina hyvin satutettuina siinä missä ne suinkin imevät.

OLEARIUS. Saunoittajat tutaan aina esiliinasta, eivätkä he siltä ole yhtään paheksittavia ammatissaan. Erhetyksen välttämiseksi, te tekisitte hyvin, jos te rupeisitte kantamaan narrin-kauhtanaa.

LIEBETRAUT. Missä teidät on vihitty tohtoriksi? Tämä on ainoastaan etukysymys, jos minulle miten pistää päähän, niin että minä osaisin oitis mennä oikeain seppojen eteen.

OLEARIUS. Te olette ruti julkea.

LIEBETRAUT. Ja te ruti ylpeä.

(Piispa ja Apotti nauravat).

PIISPA. Nyt jostain muusta! -- Ei olla niin kiihkeitä, hyvät herrat! Näin pöydässä sallitaan kaikkea -- Joku muu puheen aine, Liebetraut!

LIEBETRAUT. Vastapäätä Frankfurt'ia sijaitsee yksi paikka, jonka nimi on Sachsenhausen[22] --

OLEARIUS (piispalle). Mitä sanotaan sotaretkestä Turkkilaisia vastaan, Teidän Ruhtinaallinen Armonne?

PIISPA. Keisarin mielestä ei ole mikään tärkeämpää, kuin että ensi kädessä rauhoitetaan valtakunta, kumotaan kahakat pois, ja vahvistetaan tuomio-istuinten arvo. Sitten, niin sanotaan, aikoo hän, itsepä keisarikin lähteä tuota valtakunnan ja kristikunnan yhteistä vihollista vastaan. Tätä nykyä hänellä on omissa yksityis-riidoissaan kyllin tekemistä, ja valtakunta, huolimatta lähes neljästäkymmenestä maanrauhasta,[23] yhäti vielä on murhamiesten luolana. Franken, Schwaben, Ylä-Rhein, ynnä näiden rajamaat on vallattomain ja uhkarohkeiden ritarien hävitettävinä autioksi. Sickingen, tois-jalka Selbitz, rautakoura Berlichingen ilkkuen pilkkaavat niissä tienoissa keisarillista arvoa --

APOTTI. Jaa, jos Hänen Majesteettinsa ei pian puutu asiaan, niin nuo urokset lopuksi pistävät toisen ihmisen pussiin.

LIEBETRAUT. Se varmaan olisi uros, joka tahtoisi Fuldan viinitynnörin työntää pussiin!

PIISPA. Erittäinkin niistä se viimeksi mainittu, on monta vuotta ollut minun leppymätön viholliseni, ja kiusaa minua sanomattomasti; vaan ei sitä kauvan enää kestäne, toivon minä. Keisari pitää nyt hoviansa Augsburg'issa. Me olemme ryhtyneet tarpeellisiin keinoihin, ei ne voi mennä meiltä tyhjiin -- Herra tohtori, tunnetteko te Adelbert von Weislingenin?

OLEARIUS. En, teidän Ylhäisyytenne.

PIISPA. Jos maltatte odottaa, jahka hän saapuu tänne, niin saatte riemuksenne oppia tuntemaan mitä jaloimman, ymmärtäväisimmän ja herttaisimman ritarin.

OLEARIUS. Se lienee mainio mies, joka ansaitsee semmoisia ylistys-sanoja semmoisesta suusta.

LIEBETRAUT. Hän ei ole ollut missään yliopistossa.[24]

PIISPA. Sen me tiedämme.[25] (Palvelijat juoksevat ikkunaan). Mitä siellä näkyy?

YKSI PALVELIJA. Nyt juuri ratsasti Färber, Weislingenin ratsuhuovi portista sisään.

PIISPA. Ottakaa varteen, mitä sanomaa se saattaa! Se lienee ilmoittamassa hänen tuloaan.

(Liebetraut pois. Nousevat ylös ja kulauttavat vielä. Liebetraut tulee takaisin).

PIISPA. Mitä sanomia?

LIEBETRAUT. Soisinpa, että joku muu olisi ne teille saanut sanoa. Weislingen on vangittu.

PIISPA. Oh!

LIEBETRAUT. Berlichingen on siepannut vangiksi hänet ynnä kolme huovia Haslach'issa. Yksi on päässyt käsistä, kertomaan sitä tapahtumaa teille.

APOTTI. Sepä on Jobin-posti!

OLEARIUS. Se karvastelee minua oikein sydämen pohjasta.

PIISPA. Minä tahdon nähdä sen huovin, tuokaa hänet tänne ylös -- minä tahdon häntä itseänsä puhutella. Tuokaa hänet minun virkahuoneeseeni! (Pois).

APOTTI (rupeaa istumaan). Vielä yksi kulaus! (Palvelijat kaatavat lasiin).

OLEARIUS. Eikö Teidän Korkea-arvoisuutenne suvaitse lähteä pikku kävelylle puutarhaan? "Atrian jälkeen seiso'os tai tuhat askelta käyös".[26]

LIEBETRAUT. Niinpä kyllä, istuminen ei ole terveellistä teille. Teitä saattaisi tavata vielä halvaus.

(Apotti vääntäytyy seisaalleen).

LIEBETRAUT (itsekseen). Jos minä kerran hänet saan ulos, niin kyllä minä koetan pitää huolta liikeharjoituksista. (Lähtevät).

* * * * *

Jaxthausen.

MARIA. WEISLINGEN.

MARIA. Te rakastatte minua, niin te sanotte. Sen minä uskon kernaasti ja toivon tulevani onnelliseksi teidän kanssanne ja tekeväni teidät onnelliseksi.

WEISLINGEN. Minä en tunne muuta kuin sen ainoan onnen, että minä olen kokonaan sinun omasi. (Halaa Mariaa).

MARIA. Minä pyydän, päästäkää minut. Yhden suudelman minä tosin myönsin teille ikäänkuin käsirahaksi; mutta näyttää siltä, että te mielitte jo omistaa, mikä ainoastaan ehtojen nojassa kuuluu teille.

WEISLINGEN. Sinä olet liika ankara, Maria! Viaton rakkaus ilahuttaa jumaluutta eikä suinkaan pahoita.

MARIA. Olkoon niin! Mutta minä en siitä pyhemmäksi ylene. Minulle opetettiin, että rakkaus-halailut ovat sukulaisuuttaan voimalliset, niin kuin kahleet, sekä että tytöt, jotka rakastavat, ovat heikommat, kuin Simson, hivus-suortuansa menetettyään.

WEISLINGEN. Kuka sitä opetti sinulle?

MARIA. Sen luostarin abbedissa, jossa minua kasvatettiin. Kuudenteentoista ikävuoteeni asti olin minä hänen luonansa, ja ainoasti ollessani teidän luonanne, tunnen minä taas samaa onnea, mitä sain nauttia hänen seurassaan. Hän oli rakastanut ja sen takia hän tiesi puhua. Hänellä oli sydän täynnä tunnetta. Niin, hän oli oikein erinomainen nais-henkilö.

WEISLINGEN. Sittenpä hän oli sinun kaltaisesi! (Tarttuu Marian käteen). Ah! miltä se on tuntuva, kun minun täytyy jättää sinut!

MARIA (vetää kätensä takaisin). Vähän ahdistaa sydäntänne, toivon ma, sillä minä hyvin tiedän, mitenkä minulle käy. Mutta teidän täytyy lähteä.

WEISLINGEN. Niin, minun kallis kultaseni, ja minä tahdon lähteä. Sillä minä tunnen, mitä autuuden suloisuuksia itselleni saavutan sillä uhrauksella. Siunattu olkoon sinun veljesi, siunattu se päivä, jona hän lähti ottamaan minua vangiksi!

MARIA. Hänen sydämensä uhkui täynnä toiveita sekä häntä itseänsä että sinua kohtaan. Jääkää terveeksi! sanoi hän hyvästiä heittäissään, minä tahdon mennä ja koetan jälleen löytää sen miehen.

WEISLINGEN. Ja hänen aikeensa onnistui. Kuinka soisin minä, että tuon katalan hovi-elämän tautta ei minun tilusteni hoito ja talouteni turvaaminen olisi niin tullut laiminlyödyksi! Sinä voisit oitis olla minun omani.

MARIA. On odottamisellakin omat riemunsa.

WEISLINGEN. Älä sano sitä, Maria, muuten minun täytyy peljätä, että sinun tunteesi on vaisumpi kuin minun. Kuitenkin minä ansainneena kärsin rangaistuksen, ja mitkä toiveet minua sitten seuraavat joka askelella! Saada olla kokonaan sinun omasi, elää ainoasti sinun kanssasi ja hyväin ihmisten piirissä, kaukana, erillään maailmasta, saada nauttia kaikkea sitä armasta suloutta, mitä kaksi semmoista sydäntä voi toisilleen suoda! Mitä on ruhtinasten armo, mitä maailman ylistys tämän yksinkertaisen ja ainoan onnellisuuden verralla! Minä olen toiveillut paljon, paljon aaveillut; tämä minulle koituu yli kaiken toiveilun ja aaveilun.

GÖTZ (tulee ja ensiksi puhuu Weislingenille). Teidän palveluspoikanne[27] on jälleen täällä. Hän tuskin voi väsymykseltä ja nälältä lausua mitään. Vaimoni antaa jotain ruokaa hänelle. Niin paljon minä olen ymmärtänyt, että piispa ei tahdo sitä minun poikaani antaa pois, että keisarilliset komisariukset tulee nimitettäväksi, ja eräs päivä määrättäväksi, jona sitten asia tasataan. Olkoonpa sen laita miten tahansa, Adelbert, te olette vapaa! Enkä minä vaadi muuta mitään kuin teidän kättänne, sen vakuudeksi että te tästä puoleen ette julkisesti ettekä salaisesti toimita minun vihollisilleni mitään avustusta.

WEISLINGEN. Tässä puristan minä teidän kättänne. Suokaa, että tästä hetkestä alkain ystävyys ja luottamus, niin kuin muuttumaton luonnonlaki, vallitsee meidän kesken! Sallikaa samalla minun puristaa tätä kättä (ottaa Marian käden) ja omistaa mitä jaloin neito.

GÖTZ. Saanko minä sanoa teille: onnea!

MARIA. Jos te sen sanotte yhdessä mielin minun kanssani.

GÖTZ. Se on erinomainen onni, että meidän molemminpuoliset etumme tällä kertaa käyvät näin yhteen. Ei sinun tarvitse punastua. Sinun katseesi on hyvä puhumaan. No niin, Weislingen! -- Antakaa kättä toisillenne, ja minä lausun: Amen! -- Minun ystäväni ja veljeni! -- Minä kiitän sinua, sisko! Sinä taidat enemmän kuin kehrätä rohtimia. Sinä olet punonut yhden langan lisää pauloittamaan tätä paratiisi-lintua.[28] Sinä et näytä aivan vapaalta, Adelbert! Mikä sinua vaivaa? Minä -- olen ehyt onnellinen; mitä minä ainoasti uneksien toivoin, näen minä nyt, ja olen kuin uneksija. Ah! nyt on minun unennäköni päättynyt. Minä näin viime yönä unta, että olin ojentavinani tämän rautakouran sinulle, ja sinä puristit sitä niin kovasti, että se oli, ikään kuin poikkimurtuneena luiskahtavinaan irti rautahihasta. Minä säikähdin ja siihen heräsin. Olisinko saanut jatkaa untani, niin olisin minä siinä nähnyt, mitenkä sinä olisit minulle laatinut uuden, elävän käden. -- Sinun täytyy nyt lähteä täältä, panemaan linnasi ja kontusi täydelliseen kuntoon. Se kirottu hovi sinut on saattanut laiminlyömään ne molemmat. Minun pitää rouvani kutsua. Elisabeth!

MARIA. Veljeni on nyt täysin iloissaan.

WEISLINGEN. Ja kuitenkin minä tällä kertaa uskallan kiistata siinä häneltä etusijaa.

GÖTZ. Jahka joutuu, sinun asumuksesi on hyvin ihana.

MARIA. Franken, se on siunattu maa.

WEISLINGEN. Ja kyllä minä saatan sanoa, että minun linnani sijaitsee mitä siunatuimmassa ja suloisimmassa seudussa.

GÖTZ. Niin, kyllä sinä saatat, minä takaan. Tässä juoksee Main-joki, ja siitä vähitellen nousee vuori, jota kattaa peltojen ja viinimäkien vihanta, ja jonka ylinnä huippuna seisoo sinun linnasi, sitten taipuu joki pikaisena polvena kiertämään sen kallion alaviertä, jonka kukulla sijaitsee tuo linnasi. Suuren salin akkunat seisoo kohtisuorassa veden yllä, avaamassa näkö-aloja silmän siintämättömiin!

ELISABETH (tulee). Kuinka täällä ollaan?

GÖTZ. Sinun pitää myös kätellä näitä ja sanoa: Jumala siunatkoon teitä! Nää on pariskunta.

ELISABETH. Niin äkkiä!

GÖTZ. Vaan ei äkki-arvaamatta.