Part 2

YRJÖ. Niit' olen minä ruokkinut hyvästi ja huoltanut siihen reilaan, jotta te voitte istua satulaan, milloin tahansa tahdotte.

GÖTZ. Haepas mulle yksi potti viiniä, anna myös Hannulle lasillinen, sano hälle, jotta hänen sietää olla pirteänä, pian koittaa lähtöhetki! Minä tässä vartoon joka silmänräpäys vakoojoitani palajaviksi.

YRJÖ. Ah, ankara Herra!

GÖTZ. No mikä sinua vaivaa, poika?

YRJÖ. Enkö minä pääsisi mukaan?

GÖTZ. Toissa kertana, Yrjö, kun lähtään kauppamiehiä saavuttamaan ja kuormia riistämään.

YRJÖ. Toissa kertana! Niin te olette jo monesti sanonut. Oi, tällä kertaa, tällä kertaa! Minä juosta vikittäisin vaan jälkivietteessä, vaan sivulta päin pälymässä. Minä tahtoisin olla nuolen-noutajana teillä.

GÖTZ. Vasta-kertana, Yrjö. Sinun pitää ensin saada jakku, kypärä ja keihäs.

YRJÖ. No ottakaa minut matkaan! Jos min' oisin ollut mukana viime kerrallakin, ei teilt' oisi jousi joutunut hukkaan.

GÖTZ. Oletko sinä sen jälille päässyt?

YRJÖ. Te olitte sillä heittänyt vihollista päähän, joku jalkamies oli siepannut sen ylös, ja hui-hai! -- se oli mennyttä kalua. Eikös ole totta? Tiennen sitä toki minä, niin!

GÖTZ. Kertooko mun huovini sulle semmoisia!

YRJÖ. Nepä ne vissiin. Sen livulta minä viheltelenkin niille minkä mitäkin virrentutkaimia, kun ollaan hevosia sukimassa, ja opetan niille somia lauluja.

GÖTZ. Sin' oot urhakka poika.

YRJÖ. Ottakaa minut mukaanne, että mä saisin näyttää.

GÖTZ. Vasta-kertana, ja sanasta miestä! Noin asutonna sin' et saa lähteä taisteluihin. Tuleva aika myöskin tarvitsee miehiä. Minä sanon sulle, poika, että moinen kallis aika on tuleva: ruhtinaat tarjoovat aarteitaan tämmöisestä miehestä, jota he nyt vainoovat. Mene, Yrjö, anna Hannulle haarniska takaisin ja tuo mulle viiniä. (Yrjö pois.) Missä ihmeellä mun huovini viipyvät! Sitä en voi käsittää. Joku munkki! Mistähän se tullee?

Veli Martti tulee.

GÖTZ. Kunnian-arvoinen taatto, hyvää iltaa! Mistä näin myöhään? Pyhän rauhan mies, teidän verrallanne saa hävetä moni ritari.

MARTTI. Kiitän teitä, jalo Herra! Ja olen tätä nykyä ainoasti nöyrä veli, jos mitä nimi tulee kyseeseen. Augustinus olen luostari-nimeltä, toki mieluisin maine on minusta ristimänimeni: Martti.

GÖTZ. Te olette väsynyt, veli Martti, ja epäilemättä te janootte. (Poika tulee). Siinä tuleekin viini ihan tasaiseen tarpeeseen.

MARTTI. Minulle joku siemaus paljasta vettä. Minä en tohdi juoda viiniä.

GÖTZ. Sotiiko se teidän lupaustanne vastaan?

MARTTI. Ei, jalo herra, viinin-juominen ei sodi minun lupaustani vastaan; mutta koska viini sotii lupaustani vastaan; niin minä en juo viiniä.

GÖTZ. Kuinka tuo teistä on ymmärrettävä?

MARTTI. Hyvä teille, ett'ette sitä ymmärrä. Syömä ja juoma, luullakseni, on ihmisen elämä.

GÖTZ. Hyvä!

MARTTI. Te kun olette syönyt ja juonut, te olette kuin uudesti-syntynyt, olette voimakkaampi, rohkeampi, luonnistuneempi tehtäväänne. Viini ilahuttaa ihmisen sydäntä, ja iloisuus on kaikkien hyvien avujen äiti. Kun te olette viiniä juonut, olette aina kahdenvertainen siksi, mikä teidän tulee olla, kahta mointa selvempi ajattelemaan, kahta mointa hartaampi ryhtymään toimeen ja kahta mointa kerkeämpi sen suorittamaan.

GÖTZ. Siihen nähden kuin minä sitä juon, tuo on totta.

MARTTI. Teihinpä minä tuota osuutin. Mutta me --

YRJÖ (tuopi vettä).

GÖTZ (salavihkaa Yrjölle). Juoksaise Dachsbach'in tielle, kuulosta korva maata vasten, tuntuuko hevosia tulevan; palaite tuota pikaa takaisin!

MARTTI. Mutta me, kun olemme syöneet ja juoneet, vedämme suoraa vastahankaa sille, mitä meidän tulisi olla. Meissä elää untelo sulatuskyky sovittaa pään vatsan mukaan, ja ylenpalttisen levon ja rauhan martaus-tilassa sikiytyy himoja, jotka hiettaasti paisuvat yli äitinsä.

GÖTZ. No yksi lasi viiniä, veli Martti, ei tuo häirinne teiltä yö-unta. Te olette tänään kävellyt pitkältä. (Tarjoo lasia). Kilai! Taistelijain[6] malja!

MARTTI. Jumalan nimessä sitten! (Kilistävät). Minä en voi sietää joutilaita ihmisiä, enkä kuitenkaan saata sanoa, että kaikki munkit ovat jouten; he tekevät mitä he voivat. Minä nyt tulen St. Veil'istä, sieltä missä lepäsin viime yötä. Priori vei minut puutarhaan. Sehän se on heidän mehiläis-pesänsä. Mainiota sallaatia! Kaalia, ai herra hetunen sitä! Ja sitä erinomaista kukkakaalia ja arttisokkaa[7], verratonta koko Europassa muuten!

GÖTZ. S'ei siis ole teidän asianne. (Nousee, käy silmäämässä poikaa, tulee paikoilleen).

MARTTI. Kyllä minä soisin, että Jumala olisi minusta tehnyt tarhurin tai rohtoniekan! Vasta sinä olisin voinut elää onnellisena. Apottini rakastaa minua, luostarini on Sachsenin Erfurtissa, hän tietää, ett'en minä tule aikaan yhdessä kohti; niin hän lähettää minut kaikkialle, missä on mitä toimitettavaa. Nyt minä olen matkalla Konstans'in piispan tykö.

GÖTZ. Vielä yksi lasi! Onnea teidän puuhillenne!

MARTTI. Niin myös teidän.

GÖTZ. Miksi te niin katsotte minuun?

MARTTI. Siksi että minä olen niin ihastunut teidän haarniskaanne.

GÖTZ. Tekisikö teidän mielenne semmoista? Se on raskas ja hankala kannettava.

MARTTI. Niin, mikäpä se ei liene hankalaa tässä maailmassa! Ja minusta kuitenkaan ei mikään tunnu hankalammalta, kuin että ihminen ei tohdi olla ihminen. Köyhyys, siveys ja kuuliaisuus -- kolme lupausta, joista jokainen, kukin erikseen, näyttää luonnolle olevan ratki mahdoton, niin tuiki kiusallisia ne ovat kaikki. Ja koetas koko elinaikasi tämän kuorman alla tai tuon paljoa rasittavamman taakan alla, omantunnon vaivoissa, valjuna voihkia! O, herra! Mitä on teidän elämänne vaivalloisuus sen säädyn viheliäisyyteen verraten, joka parhaat vietit, joiden kautta me ollaan olemassa, kartumme ja vartumme, kieltää kiroten, ymmärtäessään väärin sen halun, mikä ihmisessä on -- hipua Jumalaa lähemmä?

GÖTZ. Jos teidän lupauksenne ei olisi niin pyhä, minä tahtoisin houkutella teitä, että sonnustautuisitte haarniskaan, tahtoisin antaa teille hevosen, ja niin me lähettäisiin yhteen matkaan.

MARTTI. Soisipa Jumala, että minun hartiani tuntisi itsessään voimaa, jaksaaksensa kantaa haarniskan, ja käsivarteni tarmoa, jaksaakseen syöstä vihollisen alas satulasta! -- Raukka, heikko käsi, ennestään tottunut kuljettamaan ristiä sekä rauhan lippua ja häilyttämään suitsutus-astiaa, kuinka sinä pystyisit hallitsemaan keihästä ja kalpaa! Minun ääneni, ainoastaan sopeutunut Ave- ja Halleluja-veisuuseen, kuuluisi vihollisen korvaan minun heikkouteni airunna, kun taas teidän äänenne hänet valloittaisi. Mikään lupaus ei voisi pitää minua palautumasta vielä siihen säätykuntaan, jonka Luoja itse on perustanut -- vapaaseen ihmisyyteen.

GÖTZ. Onnellisen palautumisen malja!

MARTTI. Sen minä juon ainoasti teidän onneksenne. Palautuminen omaan häkkiini on kumminkin aina onnetonta. Kun te, herra, palajatte omain muurienne sisälle, iloisena urhoutenne ja tarmonne tunnossa, tarmon, jok'ei tiedä väsymyksestä mitään, vakaana rauhassa vihollisen hyökkäyksiltä, riiseissä aseista rupeatte omalle vuoteellenne ja antautte unen helmaan, joka maistuu paremmalle teistä, kuin minusta virvoitusjuoma pitkään janoon: silloin te voitte puhua onnesta!

GÖTZ. Niin, siksi tuleekin se harvoin.

MARTTI (tulisemmin). Ja on, milloin tulee, taivaan esimaku. -- Kun te käännytte takaisin vihollisistanne, viljan raskaana riistaa, ja siinä mieleenne muistuu: sen minä survasin pois satulasta, ennen kuin se ehti ampua, ja sen minä syöksin hevosineen alas, ja sitten te ratsastatte ylös omaan linnaanne, ja --

GÖTZ. Mitä tarkoitatte?

MARTTI. Ja teidän vaimoväkenne! (Kaataa lasiin). Teidän rouvanne malja! (Pyhkii silmiään). Onhan teillä kai se?

GÖTZ. Erinomaisen jalo, ehtoisa emäntä!

MARTTI. Onnellinen se mies, jolle on suotu kunnollinen, siveä puoliso! Siitä puolin elää hän kahta vertaa kauvemman. Minä en tunne mitään naisia, ja kuitenkin, olihan vaimo luomisen kukka!

GÖTZ (itsekseen). Hän säälittää minua. Oman säätynsä ikävä tuntemus kalvaa hänen sydäntänsä.

YRJÖ (juoksujalassa tulee). Herra! Minä kuulin, että hevosia laukkaa täyttä karkua. Kaksi! Ne ne on vissiin.

GÖTZ. Taluta hevoseni ulos! Hannun pitää hypätä satulaan. Jääkää hyvästi, veli kulta, Jumala johtakoon teitä! Olkaa urhoollinen ja kärsivällinen. Jumala antaa teille vielä tilaa.

MARTTI. Pyytäisin kysyä teidän nimeänne!

GÖTZ. Suokaa anteeksi! Voikaa hyvin! (Tarjoo vasemmustaan).

MARTTI. Miksi te tarjootte mulle vasemmustanne? Enkö minä ole sen ritarillisen oikean käden arvoinen?

GÖTZ. Vaikka te olisitte itse keisari, pitäisi teidän tyytyä tähän. Oikea käteni, jos koht'ei ihan mitääntekemätön sodassa, on turta tuntemaan rakkauden lämmintä likistystä: se on yhtä käsineen kanssa -- näette, se on rautainen.

MARTTI. Niinpä te olette Götz von Berlichingen! Minä kiitän sinua, Jumala, että näytit minulle hänet, tämän miehen, jota ruhtinaat vihaavat, jonka puoleen kääntyy ahdistettu kansa. (Tarttuu Götz'in oikeaan käteen). Sallikaa minulle tämä käsi, antakaa minun suudella sitä!

GÖTZ. Te ette saa.

MARTTI. Suokaa minun! Sinä, kalliimpi kuin joku pyhimyksen jäännös-käsi, jonka suonissa on pyhin veri virrannut, kuollut astalo, elostunut mitä jaloimman hengen luottamuksesta Jumalaan!

GÖTZ (panee kypärän päähänsä ja ottaa keihään).

MARTTI. Oli eräs munkki meillä -- siitä on nyt vuosi ja päivä -- joka oli käynyt teitä näkemässä silloin kun teiltä kämmen oli ammuttu Landshut'in[8] piirityksessä. Kuin hän meille kertoi, mitenkä teihin koski, ja mitä syvää tuskaa te tunsitte siitä, että teidän täytyi nähdä itsenne vaivaiseksi kutsumukseenne, ja kuinka teille oli juolahtanut mieleen, kuulleenne miehestä, jolla myöskään ei ollut muuta kuin yksi käsi ja yhtä hyvin oli uljaana ratsumiehenä palvellut vielä kauvan, -- ah, tuota minä en unhota koskaan!

Ne kaksi huovia tulee.

GÖTZ (puhuu niille salaa).

MARTTI (jatkaa sill'aikaa). Sitä minä en unhota koskaan, kun hän puhui jaloimmassa, yksinkertaisimmassa luottamuksessa Jumalaan: Ja vaikka minulla olisi kaksitoista kättä, eikä Sinun armosi minulle soisi hyvää, mitäpä ne hyödyttäisi minua? Niin minä voin yhdellä --.

GÖTZ. Niin muodoin sinne Haslach'in metsään! (Kääntyy Martin puoleen). Jääkää hyvästi, arvoisa veli Martti! (Suutelee häntä).

MARTTI. Älkää unhottako minua, niin totta kuin minä en unhota teitä ikinä! (Götz pois).

MARTTI. Kuinka niin sydäntäni puristi, kuin minä näin hänet! Hän ei puhunut tuon kummempaa, ja kuitenkin voi minun henkeni erottaa hänen henkensä. On oikein imanne nähdä suurta miestä.

YRJÖ. Kunnian-arvoinen herra, te kai nukutte tässä meillä?

MARTTI. Voisinko minä saada vuoteen?

YRJÖ. Ei, herra! Min' en tunne vuoteita muuta kuin korvakuulolta. Tässä meidän majassamme ei ole olkia kaksisempaa.

MARTTI. Hyvä sekin! Mikä on nimesi?

YRJÖ. Yrjö, kunnian-arvoinen herra!

MARTTI. Yrjö! Niinpä sinä oletkin kaimastunut uljaaseen suojelus-urhoon.

YRJÖ. Ne sanovat, että se on ollut ratsuri; se minäkin aijon olla.

MARTTI. Malta! (Ottaa esille rukouskirjan ja antaa pojalle erään pyhimyksen kuvan). Tässä sinä saat sen. Seuraa hänen esimerkkiään, ole urhoollinen ynnä pelkää Jumalaa! (Martti pois).

YRJÖ. Ah, niin kaunis kimo! Jos minä kerran saisin tuommoisen! -- Ja tuo kultainen tamineisto! -- Siin' on kamala lohikäärme -- Nyt minä vaan ammuksentelen varpusia. -- Pyhä Yrjänä! Tee minut suureksi ja väkeväks', anna mulle tuommoinen keihäs, asu ja ratsu, sitten joutaa tulla lohikäärmeitäkin!

* * * * *

Jaxthausen.

_Götz'in linna_.

ELISABETH. MARIA. KAARLE, Götz'in ainoa poikanen.

KAARLE. Minä pyytäisin sinua, rakas täti, kerropas vielä joku kerta siitä hurskaasta lapsesta,[9] s'on hyvin kaunis satu.

MARIA. Kerro sinä nyt mulle, pikku vekkuli, siinä mä kuulen, tokko sinä olet tarkkaavainen.

KAARLE. Malt's aikaa, jahka minä muistelen --. Oli kerran -- niin -- oli kerran pikku poika, ja sen äit' oli kipeä, silloin lähti poika pois --

MARIA. Eihän toki. Silloin sanoi äiti: Rakas lapsi --

KAARLE. Minä oon kipeä --

MARIA. Enkä itse voi mennä ulos --

KAARLE. Ja antoi pojalle rahaa ja sanoi: mene ja osta itsellesi vähän einettä. Sitte tuli eräs köyhä mies --

MARIA. Poika meni; sitten tuli sitä vastaan eräs köyhä mies, joka oli -- no, Kaarle!

KAARLE. Joka oli -- vanha --

MARIA. Niin tosiaan! joka vaivoin jaksoi enää kävellä, ja sanoi: Rakas lapsi --

KAARLE. Anna mulle apua, min' en ole leivän murua maistanut en eilen enkä tänäpänä. Silloin -- poika antoi rahan --

MARIA. Jolla pojan piti ostaman einettä itselleen.

KAARLE. Sitte sanoi se vanha mies --

MARIA. Sitten otti vanha mies lapsen --

KAARLE. Kädestä kiinni, ja sanoi -- ja miehestä tuli kaunis, kiiltävä pyhimys, ja sanoi: Rakas lapsi --

MARIA. Jumalan äiti palkitsee minun kauttani sinun hyvän tekosi: ketä sairasta sinä kosketat --

KAARLE. Kädelläsi -- tarkoitti oikeaa kättä, luulen ma.

MARIA. Aivan niin.

KAARLE. Hän paranee heti terveeks.

MARIA. Sitten se poika juoksi kotiin eikä ilolta saattanut puhua.

KAARLE. Ja lankes' äitinsä kaulaan, teivi ja itki ilosta.

MARIA. Silloin äiti huusi: kuinka minun on! ja oli -- no, Kaarle!

KAARLE. Ja oli -- ja oli --

MARIA. Nytpä sinä et olekaan tarkkaavainen! -- ja oli terve. Ja poika paransi kuninkaita ja keisareita, sekä tuli niin rikkaaksi, että hän voi rakentaa suuren luostarin.

ELISABETH. En voi käsittää, missä mieheni viipyy. Jo viisi vuorokautta ollut poissa, ja hän toivoi, että hän niin pian saa suorittaneeksi sen yrityksensä.

MARIA. Siitä olen minä jo kauvan ollut tuskassa. Jos minulla olisi mies, joka noin yhtenään antautuisi vaarallisiin puuhiin, niin minä kuolisin jo ensimäisenä vuonna.

ELISABETH. Minä kiitän Jumalaa siitä, että hän minut on kyhännyt taneammasta aineesta.

KAARLE. Vaan miks' isän täytyy lähteä ratsastamaan, jos siellä on niin vaara tarjona?

MARIA. Se on hänen oma hyvä tahtonsa niin.

ELISABETH. Kyllä hänen täytyy, rakas Kaarle!

KAARLE. Miksi?

ELISABETH. Etkös muista, kun hän viimeksi kävi ratsastamassa, mitenkä hän sieltä sinulle toi vehnäs-tuomiset?

KAARLE. Tuokos hän nytkin?

ELISABETH. Niin minä luulen. Näepäs, silloin oli eräs räätäli Stuttgart'ista, mainio joutsimies, joka oli Köln'in kilpa-ammunnassa voittanut parhaan palkinnon.

KAARLE. Kuinka paljon?

ELISABETH. Sata taaleria. Mut sitten eivät ruvenneetkaan räätälille maksamaan niitä rahoja.

MARIA. Eikö tuo ollut ruma teko niiltä, Kaarle?

KAARLE. Rumia ihmisiä?

ELISABETH. Niin se räätäli tuli isäsi luo ja päästäkseen rahainsa perille, pyysi auttamaan. Ja silloin hän lähti ratsastamaan ja otti Kölniläisistä parisen kauppamiestä kiini ja kiusasi niitä niin kauvan, kunnes he antoivat pois sen rahasumman. Etkö sinäkin oisi lähtenyt ratsastamaan?

KAARLE. En! siellä täytyy ajaa sankan, sankan metsän läpi, joss' on mustilaisia ynnä noita-akkoja.

ELISABETH. On tuo oikea poika, pelkää noita-akkoja.

MARIA. Vainenkin sinä teet paremmin, Kaarle, jos elelet aikojasi linnassasi hurskaana, kristillisenä ritarina.[10] Oman kontunsa piirissä on jokaisella tilaisuus tehdä hyvää. Rehellisimmätkin ritarit kuitenkin matkaan-saavat retkillänsä epä-oikeutta enemmän, kuin oikeutta.

ELISABETH. Sisko, siinä et tiedä, mitä puhut. Soispa vaan Jumala, että tämä meidän poikanen aikaa myöten miehistyy urhoollisemmaksi eikä väisty Weislingeniä, joka niin pattomaisesti menettelee minun miestäni vastaan!

MARIA. Ei tuomita, Elisabeth. Veljeni on kovin katkeroitunut, sinä myös. Minä olen koko tässä asiassa enemmän sivusta-katsoja sekä sitä lyytä voin olla kohtuullisempi.

ELISABETH. Ei sitä miestä sovi puolustaa.

MARIA. Se mitä minä hänestä olen kuullut on minua aina viehättänyt. Eikö yksin oma miehesikin kertonut hänestä niin paljon herttaista ja hyvää! Kuinka onnellinen oli heidän nuoruutensa ollut, kun he olivat yhdessä elelleet Rajakreivin hovipoikina!

ELISABETH. Jouti se olla niin. Mutta sanos mulle, mitä kuunaan on saattanut hyvää piillä ihmisessä, joka salavehkeilee parhainta, uskollisinta ystäväänsä vastaan, myöpi itsensä minun mieheni vihollisia palvelemaan, ynnä koettaa väärillä, halpamaisilla kuvauksilla viekoitella omalle puolelleen meidän kelpo keisariamme, joka meitä kohtaan on niin armollinen.

KAARLE. Isä! Isä! Tornivahti puhaltaa toitahusta: Helei, portti auki!

ELISABETH. Nyt hän tulee saaliinensa.

Yksi ratsumies tulee.

RATSUMIES. Ollaan metsästetty! Ollaan saalistettu! Jumalan rauha, jalot rouvat!

ELISABETH. Onko teillä Weislingen?

RATSUMIES. Hän ja kolme ratsumiestä.

ELISABETH. Mitenkä se niin kävi, että te olitte, näin pitkään silmää näyttämättä?

RATSUMIES. Me väijyttiin häntä Nürnberg'in ja Bamberg'in välillä, hän ei vaan tahtonut tulla, ja kumminkin me tiettiin, että hän oli sillä matkalla. Vihdoin vakoiltiin hänestä vihi: hän olikin syrjäytynyt vähän ja istui rauhallisena Schwarzenberg'in kreivin pakeilla.

ELISABETH. Sen he myös mielellään tahtoisivat yllyttää minun miestäni vastaan.

RATSUMIES. Minä ilmoitin heti löytösen herralle. Ylös! ja me ratsastettiin oitis Haslach'in metsään. Ja sielläpäs oli ilveellistä: Siinä yöllä kun niin ratsastetaan, ikään yksi lampuri on paimenessa, ja viis' sutta suimistaksen laumaan ja hurtostaa vihmakasti. Sillä nauroi herra ja sanoi: Onnea, kelpo toverit! Onnea kaikkialle ynnä meille myös! Ja meitä kaikkia riemastutti tuo onnellinen enne. Niin jo ottaap' siihen tulee Weislingen, ratsastaa neljän huovin kanssa.

MARIA. Sydän väräjää minun rinnassani.

RATSUMIES. Niin kuin herra oli käskenyt, minä ja minun toverini takerruimme häneen, jotta oltiin, kuin yhteen kasvettunut nujakka, niin ett'ei hän kuontunut nousemaan, ei hievahtamaan, ja herra ja Hannu hyökkäsi huovien niskaan ja vannotti niillä oikein uskollisuus-valan. Yksi luiskahtipas karkuun.

ELISABETH. Olen utelias. Joutuvatko he pian, että minä saisin nähdä hänet?

RATSUMIES. Ne ratsastaa laaksoa ylöspäin. Neljännes-tunnissa ne joutuu tänne.

MARIA. Hän lienee aivan alakuloinen.

RATSUMIES. Kyllä hän näyttää synkältä.

MARIA. Hänen hahmonsa tuimelee haikeasti minun sydäntäni.

ELISABETH. Ah, mitä sitten! -- Minun pitää heti laittaa ateria. Kaikitenkin te isootte jokainen.

RATSUMIES. Oikein rehellisesti.

ELISABETH. Ota kellarin avain ja ha'e sitä parasta viiniä! He ovat siks' ansainneet. (Pois).

KAARLE. Minä lähtisin yhdessä, Täti!

MARIA. Tule vaan, poika! Kahden pois.

RATSUMIES. Tuost' ei tule isäänsä; muuten se nyt lähtis' yhdessä talliin! (Pois).

GÖTZ. WEISLINGEN. RATSUMIEHIÄ.

GÖTZ (panee kypäränsä ja miekkansa pöydälle). Avatkaa mun haarniskani ja antakaa mulle jakku! Pikku mukavuus tehnee mulle hyvää. Veli Martti, oikein sinä sanoit -- Te olette pitänyt meitä vireissä, Weislingen.

WEISLINGEN (mitään vastaamatta astuksii edes taas).

GÖTZ. Olkaa hyvällä tuulella! Tulkaa, riisukaa asunne! Missä teidän vaatteenne on? Minä toivon, ett'ei mitään ole hukkautunut. (Muutamalle huovilleen). Kysykää hänen palvelijoiltaan ja avatkaa taakka ja katsokaa, ett'ei siitä mitään mene hukkaan! Minä voisin vaikka lainata teille omistanikin.

WEISLINGEN. Antakaa minun olla näin, kaikki tyyni on yhdentekevää.

GÖTZ. Voisin teille antaa kelpo siistin ja siron puvun; tosin se on vaan aivinainen. Minulle se on käynyt liika ahtaaksi. Se päällä minä olin armollisen herran, Pfalz-kreivin[11] häissä, juuri sillä erää, kun teidän piispanne kävi niin myrkylliseksi minua vastaan. Kaksi viikkoa sitä ennen olin minä häneltä pari laivaa nujertanut Main-joella. Ja minä astun Frans von Sickingenin kanssa Heidelbergissa Hirvi-ravintolan portaita ylös. Ennen kuin päästään vallan ylös, on joku välikannas ynnä rautainen pikku nojake sen ympärillä; siinä seisoi piispa ja antoi Frans'ille kättä, joka meni siitä ohi, ja pistipä minulle myös, joka tulin juuri perästä. Minä sydämessäni nauroin, ja menin siitä Hanau'n maakreivin luo, joka oli mulle hyvin suosiollinen herra, sekä sanoin: Piispa antoi minulle kättä, vaan minä lyön vetoa, ett'ei hän minua tuntenutkaan. Tämän kuuli piispa, sillä minä tahallani puhuin kovasti, ja tuli uhkamielisenä meidän luoksemme ja sanoi: Hyvä, ainoasti kun minä en teitä tuntenut, ojensin minä teille käteni. Siihen minä vastasin: Herra, minä hyvästi huomasin, että te ette tuntenutkaan minua, ja tässä te saatte kätenne takaisin. Silloin pikku mieheltä tulehtui kaula vihasta punottamaan kuin keitetty äyriäinen, ja hän juoksi vierus-huoneeseen, Pfalz-kreivi Ludvigille ja Nassau'n ruhtinaalle valittamaan sitä ilkkua. Ja se on usein jälestäpäin meitä hauskuttanut.

WEISLINGEN. Minä soisin, että te jättäisitte minut yksin olemaan.

GÖTZ. Mitenkä niin? Minä pyydän teitä, olkaa iloissanne! Tehän olette minun hallussani, ja valtaani min' en käytä väärin.

WEISLINGEN. Siitä minä en ole hätäillytkään. Se on teidän ritarinvelvollisuutenne.

GÖTZ. Ja te hyvin tiedätte, että se velvollisuus on minulle pyhä.

WEISLINGEN. Minä olen vankina; tuo muu on minulle yhtäkaikki.

GÖTZ. Teidän ei sietäisi puhua niin. Aatelkaa, jos oisitte ruhtinasten kanssa tekemisissä, ja ne kytkisi teidät syvään tyrmään, kahleissa virumaan, ja vartijan täytyisi viheltämällä karkoittaa uni pois teidän silmistänne --

(Huovit tuovat vaatteita).

WEISLINGEN (riisuutuu ja pukeutuu).

(Kaarle tulee).

KAARLE. Hyvää huomenta, Isä!

GÖTZ (suutelee pojuttaan). Hyvää huomenta, poika! Kuinka te olette eläneet sill'aikaa?

KAARLE. Hyvin kiltisti, isä! Täti sanoo, että min' oon hyvin kiltti.

GÖTZ. Vai niin!

KAARLE. Onko sulla mitään tuomisia mulle?

GÖTZ. Tällä kertaa ei.

KAARLE. Min' oon oppinut paljon, niin.

GÖTZ. Oho!

KAARLE. Saanko sulle kertoa hurskaasta lapsesta?

GÖTZ. Aterian perästä.

KAARLE. Osaan minä vielä enemmän.

GÖTZ. No mitä sitten?

KAARLE. Jaxthausen on eräs kylä ja linna Jaxt-joen varrella, kuulunut kaks' sataa vuotta Berlichingen-herroille, niin kuin perintö ja oma.

GÖTZ. Tunnetko sinä herra Berlichingenin?

KAARLE (katsoa tuijottaa vaan).

GÖTZ (itsekseen). Hän ei, poloinen poika, pelkältä oppisuudeltaan näe tuntea omaa isäänsä. -- Kellenkäs kuuluu Jaxthausen?

KAARLE. Jaxthausen on eräs kylä ja linna Jaxt-joen varrella.

GÖTZ. En minä sitä kysynyt. -- Minä tunsin kaikki tiet, solat ja kaalamot, ennen kuin tiesin, mikä tämä joki, kylä ja linna on nimeltä. -- Onko äiti kyökissä?

KAARLE. On, isä! Hän keittää porkkanoita ja lammaspaistia.

GÖTZ. Tiedätkö sinä vielä senkin, Hannu keittomestari?

KAARLE. Ja mulle on täti paistanut jälkinamuksi yhden omenan.

GÖTZ. Etkö sinä voi sitä koviltaan syödä?

KAARLE. Paistettu maistuu hyvemmälle.

GÖTZ. Niin, sulla pitää aina olla jotain erikoista -- Weislingen! minä tulen kohta teidän luoksenne takaisin. Pitäähän minun käydä tervehtimässä rouvaani. Tule mukaan, Kaarle!

KAARLE. Kuka se on tämä mies?

GÖTZ. Tervehdi häntä! Pyydä, että hän oisi iloissaan!

KAARLE. He', mies, tässä kättä! Olepas iloissasi, ruoka on pian valmis!

WEISLINGEN (nostaa poikaa ylös pitkäksi ja suutelee). Onnellinen lapsi, joka ei tunne mitään pahaa, muuta kuin minkä soppa viipyy liika pitkään. Suokoon Jumala teille paljon iloa pojastanne, Berlichingen!

GÖTZ. Missä on paljon valoa, siinä on varjo sitä sankempi -- kuitenkin, olisi minulle tervetullut sen toivotuksen täyttö. Meidän pitää käväistä katsomassa, mitenkä siellä jaksetaan. (He lähtevät).

WEISLINGEN. Oi että minä heräjäisin, ja että kaikki olisi kokonaan unta! Berlichingenin hallussa! sen josta minä töin tuskin olin irtautunut, jonka muistoa minä koetin karttaa kuin tulta, -- sen hallussa, jonka minä toivoin lopulta voittavani vallan! Ja hän -- se vanha, hurskas-sydäminen Götz! Pyhä jumala, kuinka, oi, kuinka tämä kaikki on päättyvä? Uudestaan tuotuna, Adelbert, sinä, tähän saliin, jossa me poikasina kisata tepastettiin -- kun sinä rakastit häntä, hänessä riipuit kuin omassa sielussasi! Ken voi lähestyä häntä ja vihata? Ah, minä olen täällä niin tyhjän mitätön! Onnelliset ajat, te olette olleet ja menneet, kun vielä se vanha Berlichingen istui täällä kamiinin ääressä, kun me hänen ympärillänsä ilakoitiin keskenämme ja rakastettiin toinen toistamme, kuin enkelit. Kuinka tuskissaan nyt mahtaa olla piispa ja kaikki minun ystäväni! Minä tiedän, että koko maa ottaa osaa minun kovan-onnen kohtaukseeni. Mitä siitä! Voivatko he minulle antaa, mitä minä koetan tavoittaa?[12]