Part 1

GÖTZ VON BERLICHINGEN

Rautakoura. Näytelmä.

Kirj.

J. W. GÖTHE.

Suomentanut Antti Räihä

Werner Söderström, Porvoo, 1899.

ESIPUHE.

Niinkuin Göthen "Götz von Berlichingen" kuvaa erään aikakauden elämää, joka myllersi olot kansan alhaisimmista kerroksista ylhäisimpiin asti, samoin on se näytelmänä tehnyt käänteen, miltei vallankumouksen maansa runoudessa ja erittäinkin näytelmätaiteessa. Orjuuttihan vielä Göthen nuoruudessa Saksan mieltä ja kieltä vieras sivistys. Olihan jo kauan runoudessa vallinnut Ranskan kuosi, tuo luonnoton sievistely, joka Ranskan hovista lähteneenä oli levinnyt laajalle joka maan sivistyneihin, säädellen muka oikean taidetajun ja kauneuden sääntöjä. Mutta tuota "vale-klassillisuutta" vastaan oli jo nousemassa vastavirtaus, ja Göthekin oli nuoruuden innossaan liittäynyt tuohon "myrsky- ja hyrskysuuntaan", joka tahtoi antaa luonnolle ja sydämen tunteille täyden vallan vastoin Ranskalaisten teeskentelyä, vale-intoa ja kylmiä korupuheita.

Götzin tapainen henkilö, semmoisena kuin hän Göthen näytelmässä ilmestyy, näytti olevankin omansa viemään uutta taidesuuntaa voitolle. Oli kyllä vanhastaan tästä ritarista olemassa toinenkin käsitys, jonka mukaan hän ei juuri ollut muuta kuin joku viimeisiä jätteitä tuosta rosvoritarisuudesta, jonka korkein oikeuden periaate oli "oman käden apu". Mutta Göthen Götz on tuon vanhan, oikean, kultaisen ritarisuuden oiva edustaja, jalosydäminen ritari, heikkojen ja sorrettujen turva. Tämän ritarin tuo viheliäinen aikakausi, jossa hän joutuu elämään ja taistelemaan, tuntee väärin, tuomitsee valtakunnan-kiroukseen -- kuolemaan. Mutta Göthe on runoelmassaan puhdistanut jalon vainajan kilven kaikesta tahrasta, jopa tehnyt tämän niin oikein ja todenmukaisesti, että tunnollinen tieteellinenkin tutkimus on pääasiassa voinut yhtyä hänen käsitykseensä. Näin on Göthen "Götz" käännekohtana historialliseenkin käsitykseen nähden. Nuori runoilija oleskeli vv. 1770-1771 Strassburg'issa tutkimassa Saksan valtio- ja oikeushistoriaa, kun hän sattui saamaan käsiinsä muutamia kirjoja, joista uutta valoa levisi hänelle isänmaansa oloihin niinä etäisinä, metelisinä aikoina, jolloin uusi-aika teki tuloaan monine uudistuksineen ihmisten mielissä, kirkon, valtion ja yhteiskunnan oloissa. Tärkein näistä kirjoista oli Nürnbergissä 1731 julkaistu "Lebens-Beschreibung Herrn Götzens von Berlichingen, Zugenannt mit Eisern Hand, Eines zu Zeiten Kaysers Maximiliani I und Caroli V kühnen und tapfern Reichs-Cavaliers. Mit verschiedenen Anmerckungen erläutert, zum Druck befördert, von Verono Franck von Steigerwald." Tämä teos on Göthen puheenalaisen näytelmän pohjus. Luullaan ritari Götzin itse kirjoittaneen tuon elämäkertansa ollessaan vankina omassa linnassaan Honnberg'issä (Homberg'issä?), jonka alueelta hän ei saanut mennä mihinkään eikä mennytkään muuta, kuin mitä hän kerran keisari Kaarle V:nen palvelijana kävi sotaretkellä Unkarissa Turkkilaisia vastaan ja Champagne'ssa Ranskalaisia vastaan v. 1544. -- Ikänsä ikävällä iltapuhteella hän kirjoitti elämäkertansa. Hän kuoli 23 p. heinäkuuta v. 1562.

Saksan valtio- ja oikeus-historiaa lukiessaan oli Göthe tietysti yleensä yhtä mieltä kuin ne kirjailijat, joista hän tietojaan ammenteli (_Datt_ de pace publica, _Pistorius_ Diffidationes y.m.), että rauha, _maanrauha_ on hyvä ja oikea asia, _kahakat_ sitävastaan ja kapinat paha ja väärä, onnettomuus. Mutta iki hyväksi ihastui hän, kun tuota "elämäkertaa" lukiessaan sai tutustua jaloon, vakavaan, vilpittömään mieheen, joka virheineenkin oli "jaloimpia saksalaisia henkilöitä". Kertomuksen yksinkertaisuus ja vakavuus sai hänet luottamaan kertojan sanoihin; hän vähitellen aavisti: tämä on totta! Se ritari on varmaan syyttömästi kärsinyt pimeyden, pahuuden sortoa! Näin runoilijan mieli muuttui, hän alkoi aivan toisin silmin katsella puheenalaisen ajan olosuhteita.

Samana vuonna 1770, kuin Göthe tutki Saksan oikeushistoriaa, julkaisi vapaamielinen, etevä historiantutkija Justus Moser kirjoituksen "oman käden oikeudesta" (Von dem Faustrecht). Göthe siitä ei vielä silloin tiennyt. Mutta nämä miehet, toinen runoilija, toinen tiedemies, olivat, merkillistä kyllä, toisistaan tietämättä yhtyneet miltei samaan mieleen, mitä tulee keskiajan maanrauhoihin ja kahakoihin Saksassa. Niinpä Moser sanoi, että, keskiaikaisiin oloihin nähden, tuo järjestetty oman käden oikeus oli "taitoteos korkeinta laatua". Muuten, sanottakoon mitä tahansa jälkeenpäin tuosta oikeuden kannasta, aikanaan se varmaan on ollut jalosti _saksalainen_.

Rehellisen, jalon saksalaisen ritarin elämäntarina tuleentui pian runoilijan sielussa runollisesti käsiteltäväksi, mutta ei vanhaan sovinnaiseen "klassilliseen" tyyliin. Shakespearen syntymäpäivänä puhetta pitäessään oli hän lausunut luopuneensa säännöllisestä teaatterista, jossa vallitsi kangistava ajan, paikan ja toiminnan yhteys. Sen jäykkiin kaavoihin oli hänen mahdoton pingottaa Götzin draaman vilkkaita, tyrskyisiä tapauksia ja taisteloita, ne olivat koko hengeltään sille vento vieraita. Pikemmin miellytti runoilijaa mallina Shakespeare, johon hän oli hiljan tutustunut ja jota hän myrsky- ja tyrskyläisenä elävästi ihaili. Mutta eipä hän alussa edes aikonut tehdä Götzin elämäkerrasta teatterissa näyteltävää kappaletta; niin oli hänen mielikuvattimensa avartunut suuren englantilaisen teoksista. Shakespearen luonnollisuus ja luontehikas käsittely lienee kyllä ollut nuorelle runoilijalle suureksi avuksi sankarinsa kuvan sommittelussa, mutta etupäässä oli tämä kuitenkin hänen oman neronsa luoma. Häntä viehätti omituisella hengenheimolaisuuden vetovoimalla puoleensa tuo vanha saksalainen ritari. Asuihan Göthen omassa sielussa samallainen syvä pyrkimys oikeutta ja totuutta kohti, huolimatta lain varjosta. Näin runoelman luonti sujui kuin omasta povesta.

V. 1771 kirjoitti Göthe Götz'in n.s. "suunnitelman" (Entwurf), joka kyllä oli ihastuttavan suuremmoinen niiden mielestä, jotka saivat sen lukea -- vaan tuli heiltä muistutuksiakin. Vähän hämärää on, mitä Herder -- muuten ankara arvostelija -- oikeastaan lienee sanonut tuosta suunnitelmasta. Göthe itse on kertonut Herderin muka lausuneen siitä epäystävällisesti ja kovasti, pianpa pilkaten. Mutta toista puhuu Herder itse, kun hän esim. kirjoitti morsiamelleen mainitusta suunnitelmasta: "todellisen kaunis runotuote".

Kun Göthe v. 1772 oleskeli Wetzlarissa harjoittelijana valtakunnan kamarioikeudessa, kuului hän pieneen ystäväin piiriin, joka leikillä nimittihe pöytäkunnaksi ja antoi kullekin jäsenelleen jonkun ritarinimen. Göthen nimenä oli Götz von Berlichingen, _rehellinen_. Tästä näkyy, että Göthen suunnitelma oli jo siinä piirissä tuttu.

V. 1773 runoilija korjasi, jopa kirjoitti uudestaan koko teoksensa. Vielä samana vuonna saatiin tämä _toinen valmistelma_ painosta kustannetuksi. Siinä on vielä Shakespeare mallina, mutta "myrskyä" on vähemmän, paikoin lienee sentään "vasaran jälkiä", nuoruuden epäkypsyyttä.

Siitä huolimatta tämä perin saksalainen, luontehikas ja runollinen näytelmä, joka jo Göthen maltilla ja syvällä älyllä eläväksi henkilöittää erään mieltäkiinnittävän osan Saksan historiaa, heti herätti suurta huomiota. Jopa pian uskottiin syntyneen uuden Shakespearen. Mutta siinä olikin vain ensi jätti-askeleitaan astunut "jumalallinen Göthe." Sillä tähän näytelmään hän pääasiassa heittikin "myrskynsä" sekä Shakespearen-jälittelynsä, ja tästä puoleen hän kulki omaa uraansa yhtenä maailman suurimpia älyjä.

"Götz" herätti huomioita, ja arvosteluita sateli puolelta jos toiseltakin. Mitä moitteisiin tulee, kuvaavat ne sattuvasti aikaansa, niinkuin sekin, että siinä näytelmässä muka puolustetaan kahakoita ja oman kouran oikeutta. Vaan merkillisin kuvaamassa on se melkein typerä ja parjaava arvostelu, jonka tekijä ei ole kukaan vähempi kuin Preussin suuri Fredrik. Preussin oli hän kyllä etevällä sodanjohtotaidollaan kohottanut suurvallan asemaan ja siinä oli hänen suuruutensa, mutta muuten hän kuuluisalla gallomaniallansa, ranskankiihkollaan, ei ansaitse suuruuden nimeä. Hän tahtoi välttämättä olla sivistykseltään ranskalainen; ei siis kumma, ettei hän ymmärtänyt "Götzin" moisen perin-saksalaisen näytelmän kauneutta. Tuosta kuninkaallisesta arvostelusta on lausunut Göthen äiti: Voi sanoa niin, kuin on sanottu Englannin Elisabetista, että suurikin kuningatar on vain nainen, että suurikin kuningas on vain ihminen. --

Vaikka "Götz" ei ollutkaan aiottu näyteltäväksi, esitettiin se kuitenkin ensi kertaa teatterissa, Berliinissä, jo 14 p. huhtik. 1774 ja tekijäksi ilmoitti sikäläinen sanomalehti: "Dr. Göde in Frankfurt am Main", johon nähden kirja ei vielä liene maininnut tekijänsä nimeä. Sitten v. 1874 voitiin sanoa, että tätä kappalta jo oli näytelty 131 kertaa. Sinä Göthen ensi syntymäpäivänä, jona hän ei enää elänyt, oli Götz'in osaa näytellyt mies, esiin huudettuna, lausunut: Tänpäiväisen kappaleen mestari lepää maan povessa, mutta hänen teoksensa elää iankaikkisuudessa!

* * * * *

Historiallisen totuuden arvosta näytelmissä on lausuttu pianpa vastakkaisia mielipiteitä. Mitä "Götz'iin" tulee, on sen historiallisestakin puolesta kirjoitettu niin paljon, että nyt tässä, mikä vaan aikoo värjöttää sattumoisin pisteltynä viittana uudekseltaan lukevalle suomalaiselle, seikkaperäistä esitystä ei voi tulla kysymykseenkään. Sen verran olkoon vaan viitattu toiselta puolen, että nimenomaan juuri "Götz'in" historiallinen totuus on todistettukin ja että tuo "totuus" antaa tälle näytelmälle erityisen arvon. Ja vielä enemmän: jos Göthen tiedossa ja käytettävissä olisi ollut se _asiakirjain_ paljous, millä _nyt_ voidaan tätä näytelmää ikäänkuin oikeaksi leimata, niin olisi hän, niihin nähden, saanut kuvata vielä rohkeammin ja luottaa Götz'in "elämäkertaan". Nimittäin oikeusjuttu, josta nuo asiakirjat ovat tallella, oli nostettu Götz'iä vastaan, kun häntä syytettiin muka oman etunsa vuoksi johtaneen talonpoikia tuossa kauheassa Saksan talonpoikais-kapinassa v. 1525. Paljon olisi runoilija varmaan kostunut noista erinomaisista asiakirjoista. (Kats. esim. Rede -- -- am 22 November 1849 von Dr. Heinr. Zoepfl -- Ueber den Prozess von Kurmainz gegen Götz von Berlichingen wegen Beschädigungen im Bauernkriege. Heidelberg.)

Kuitenkin: totuus iski nuoren runoilijan sydämestä tulta, jonka valossa ja lämmössä kypsyi keväimen ihana runoelma, ylevä taideteos ja melkeinpä -- historia!

Tämä Saksan suurimman runoilijan ensimäinen suuri teos ja historiallinen draama tapahtuu noin vuonna 1519, mikä vuosiluku ainoastaan runollisena vapautena näkyy sovistuvan siksi luvuksi, 1525, jona historia kertoo suuren talonpoikaissodan tapahtuneen. Mutta kun ajattelee, että nuo talonpoikais-kahakat lähinnä syttyivät uskonpuhdistuksen aiheesta, inhimillisen vapaaksi-pyrinnön luonnollisina ilmiöinä, ja semmoisina yleensä kuuluvat keski- ja uudenajan väliseen murrokseen, ja koska tuo murros ilmiöineen on arvattava paljon väljemmäksi, kuin mitä yksityisillä vuosiluvuilla voidaan säntilleen sanoa, niin ei noiden kahakkainkaan suhteen vuosiluku sinne tai tänne suuria merkitse.

Maksimilian, hyvää tarkoittava, mutta heikko keisari, hallitsee Saksanmaata. Ei tuo hänen laittamansa pitkäveteinen valtakunnan kamari-oikeus eikä kurja valtakunnan armeija voi viedä keisarin tahtoa perille. Ruhtinaat koettavat päästä keisarista riippumattomiksi sekä suurentaa valtaansa kukistamalla heikompia naapureitaan. Tuo ruhtinaallinen vallanhimo uhkaa lähinnä vapaata ritarisuutta, joka ei saa turvaa eikä oikeutta keisarilta; on täytynyt turvautua omaan nyrkkiinsä, jos mieli varjella nahkaansa ruhtinailta. Vaan useimmiten ritarit vaihtavat asemaa: ylöllinen hovielämä vetää puoleensa näitä, niin että tahallaan hylkäävät ritarisuutensa vaaroineen, vaivoineen ja hupenevat ruhtinasten hoviloihin.

Ainoastaan yksityiset voimakkaat ritarihenkilöt pysyvät vielä lujasti ehommallaan: Götz von Berlichingen, Frans von Sickingen ja Hans von Selbitz. Nämä riippuvat keisarissaan murenemattomalla uskollisuudella, mutta ruhtinaista eivät piittaa mitään; vieläpä vanhan pitämyksen mukaan omin käsin kostavat jokaiselle ilkiölle, eivätkä viitsi, jos heille on väkivaltaa tehty, oikeuden-puutteessaan kääntyä tuon viheliäisen kamari-oikeuden puoleen; ovatpa käskemättäkin valmiit, miekka kädessä, suojelemaan jokaista viatonta, jota ahdistetaan. Mutta ruhtinaat juuri kiusaavatkin ja sortavat kansaa; oloonsa ikävystyneinä vartovat talonpojat tilaisuutta, milloin heidän kävisi kohottaa itseään ja kostaa sortajilleen. Siinä touhussaan he toivovat apua ritareilta. Etenkin on Götz rahvaan mielumies; kaikissa piireissä, talonpojan luona, munkki-seurueissa, yksinpä mustalais-joukkueissakin, jotka samoilla maleksivat maita mantuja, ylistetään hänen nimeänsä. Hän on turvaamassa sorrettua, missä hän suinkin voi, hänen avullaan tämä pääsee oikeutensa omistajaksi. Mutta ruhtinasten puolelta nähdään näissä ritareissa pelkkää rikosta. Nuo sekä hengelliset että maalliset valtakunnan _suuret_, niinikään valtakunnan-kaupungit ovat ritarien katkeroita vastustajoita, koska, kuten väittävät, nämä pilaavat julkisen rauhan ja turvallisuuden, ja heidän vallattomuuttansa vastaan alati kestettävien taistelujen takia laiminlyödään tärkeämpi tehtävä: valtakunnan suojeleminen ulkovihollisten, etupäässä Turkkilaisten uhkaavilta hyökkäyksiltä, -- vaan totta puhuen, koska nämä rohkeat ritarit tekevät haittaa ruhtinasten vallanhimoisille hankkeille. Sentähden he ritareita sortaakseen muodostavat liittokuntia keskuudessaan ja itse joka tilaisuudessa rikkovat maanrauhan. Yhtenään he pyrkivät riitaan ritarien kanssa ärsyttääkseen heitä epäoikeihin tekoihin, joista sitten saisivat aiheen raivata heidät pois tieltä. He eivät siinä voi toivoa kannatusta keisarilta, sillä hän suosii noita uskollisia ritareita ja tietää että, jos valtakunta vaaraan joutuu, näiden väkevä käsi hyödyttää häntä paljon enemmän kuin kaikki nuo vastahakoiset ruhtinaat, jotka kyllä huutaa pauhaavat, että valtakunnan turvallisuus on vaarassa, vaikka ainoastaan heidän itsekkäät etunsa välistä ovat vaarassa. Keisarin lempi näitä ikäviä rauhanhäiritsijöitä kohtaan ei ruhtinasten silmissä ole muuta kuin sulaa heikkoutta, ja he tekevät voitavansa panetellakseen niitä hänelle rauhan ja järjestyksen vihollisiksi.

Näin on Göthen näytelmällä vankka historiallinen pohja, ja pääsankarin yleiset piirteetkin tarjosi hänelle historia valmiina. Mutta tosi-elämän noihin piirteisiin loi sittenkin Göthen oma runoilija-nero, se sai Götzistä jotakin ominaisella elollaan viehättävää. Tuo "elämäkerta" oli vain kuiva luuranko, jonka vasta Göthe veresti verellä ja lihalla, elävöitti sykkivällä sydämellä. Historia-aineksistaan on runoilija sepittänyt kuvan 16:n vuosisadan oloista värikkäämmän, eloisamman, ihanteellisesti todemman kuin minkä mikään historioitsija olisi osannut kyhätä. Runollisen kuvausvoiman uhkuvasta lähteestä ne sukeuvat ilmi kaikki nuo henkilöt, jotka niin luonnollisina tosi-ihmisinä elävät edessämme ja samalla siirtävät meidät ylemmän olemuksen piiriin. Niiden hajanaisia kasvonpiirteitä ja alku-aiheita oli hän nähnyt elämässä ympärillään, ennenkuin hän ryhtyi niistä taideteoksia sommittelemaan. Sieltä ne ovat alkuaan kotoisin kaikki: Elisabeth, tuo kelpo emäntä, vaimojen valio, samoin hellästi lempivä, itsensä uhraava Maria, tulinen kunnon Lerse, reipas, miellyttävä ratsuripoika Yrjö, keimaileva, juonikas Adelheid, heikko, horjuva Weislingen, hehkuvan himokas Frans y.m. Tuommoisia ihmisiä näkee yhäti ympärillään -- mutta minkä rikkaan elämän on suuri runoilija osannut niistä luoda!

V. 1804 ryhtyi Göthe vielä 3:nnen kerran näytelmäänsä uudestaan muovailemaan, mutta tämä melodraamallinen muovailos ei voinut yleisön suosiosta syrjäyttää _toista valmistelmaa_ v:lta 1773 eikä päässyt näyteltäväksi juuri muualla kuin Weimarin hoviteatterissa. Paraiten tunnetuksi on siten mainittu 2:nen valmistelma jäänyt, ja siitä on tämä suomennoskin tehty.

HENKILÖT:

KEISARI MAKSIMILIAN. GÖTZ von BERLICHINGEN. ELISABETH, Götz'in vaimo. MARIA, Götz'in sisar. KAARLE, Götz'in oma poikanen. YRJÖ, Götz'in palveluksessa. BAMBERG'IN PIISPA. WEISLINGEN (Adelbert von Weislingen), piispan hovissa. ADELHEID von WALLDORF, piispan hovissa. LIEBETRAUT, neuvos, piispan hovissa. FULDAN APOTTI. OLEARIUS, lakitieteen tohtori. VELI MARTTI. HANS von SELBITZ. FRANS von SICKINGEN. LERSE. FRANS, Weislingenin asepoika. ADELHEIDIN KAMARINEITSYT. METZLER, | SIEVERS, | LINK, | kapinallisten talonpoikain johtajoita. KOHL, | WILD, | HOVIVÄKEÄ BAMBERG'IN HOVISSA. KEISARILLISIA NEUVOKSIA. NEUVOS-MIEHIÄ HEILBRONN'ISSA. SALAISEN TUOMIO-ISTUIMEN JÄSENIÄ. KAKSI KAUPPAMIESTÄ NÜRNBERG'ISTÄ. MAX STUMPF, Pfalz-kreivin palvelija. YKSI TUNTEMATON. APPI, | talonpoikia. SULHO, | BERLICHINGENIN, WEISLINGENIN, BAMBERG'IN ratsumiehiä. JOHTAJOITA, UPSEERIA, SOTAMIEHIÄ valtakunnan-armeijasta. RAVINTOLANISÄNTÄ. OIKEUDENPALVELIJOITA. PORVAREITA HEILBRONN'ISSA. KAUPUNGIN-VARTIO. VANGINVARTIJA. TALONPOIKIA. MUSTALAIS-PÄÄLLIKKÖ. MUSTALAISIA, mustalais-naisia.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

Frankenin[1] Schwarzenberg'issä.[2]

Ravintola.

METZLER, SIEVERS pöydässä. KAKSI RATSUHUOVIA tulingon ääressä. ISÄNTÄ.

SIEVERS. Hannu pikkunen, vielä yksi tilli viinaa, ja mittaas, niin kuin ristitty.

ISÄNTÄ. Sin' oot pohjaton.

METZLER (hiljaa Sievers'ille). Kerro sinä siitä Berlichingenistä vielä kerta! Se äkäyttää noita Bambergiläisiä, joutavat suuttua silmittömäks'.

SIEVERS. Bambergiläisiä? Mitä ne tekee täällä?

METZLER. Weislingen on ollut jo pari päivää yläällä linnassa[3] herra kreivin luona. Sitä ne on saattamassa olleet sinne. Ties sen, mistä se herra tullee; ne kumminkin vuottavat sitä, ja se, kuulen ma, menee takaisin Bamberg'iin.

SIEVERS. Kuka on se Weislingen?

METZLER. Piispan oikea käsi, ylen mahtava herra, joka Götz'illenkin hyvänsä tehdäkseen sissii.

SIEVERS. Hänpä saa olla varoillaan, näen mä.

METZLER (hiljaa). Jatka sinä vaan! (kovasti) Milloinka taasen Götz ja Bamberg'in piispa ovat riitasille jämähtäneet? Johan tuota hoettiin, että kaikki välit on sovittu ja tasattu.

SIEVERS. Niin, mene sinä ja sovi mustanuttuin kanssa! Kun piispa näki, ett'ei hän saa mit'ikään aikaan ja aina jääp' alle-kynsin, niin hän herkes' armoille ja oli turkasen upera hommaamassa sovintoa väliin. Se sydämellisen vilpitön Berlichingen antoi tavattomiin asti myöten, jotenka hän tekee aina, jos hän on paremmalla puolen.

METZLER. Jumala varjelkoon häntä! Hän on peräti hurskas, rehellinen herra!

SIEVERS. No aattelehan, eikö tuo ole rietasta? Siinä patuisessa paikassa, kun hän ei osaa sanaakaan aavistaa, karkaavat kimppuun ja nujertavat yhden ratsuri-pojan häneltä. Mut älähän huoli, vielä hän niitä höyhentää siitä!

METZLER. Sittenkin oli se tuhma juttu, tuo että häntä niin huonosti veteli se viime yrkäys. Kyllähän lie hänen siitä tullut sydän-seuduille ähmää.

SIEVERS. Minä luulen, ett'ei häntä olle hamaan aikaan muu niin äijää karvastellut. Aattele vielä, että kaikki tyyni oli mitä tyystimmin urkittu tietoon: milloin piispa palautuu kylpymatkaltaan, monenko ratsumiehen keralla, mitä tietä; ja ell'ei se muutamain petollisten ihmisten kautta oisi tullut ilmi, kyllä hän ois' siunannut saunan ja hieronut hyvänpäiväiseksi papin.

ENSIMÄINEN RATSUMIES. Mitä te siellä pakisette meidän piispasta? Luulen, te vaan hankaatte riitaa.

SIEVERS. Huolehtikaa omia asioitanne! Ei teillä ole pienintäkään asiata ongitella tänne meidän pöytään.

TOINEN RATSUMIES. Kenenkä luvalla te sitte solvaten puhutte meidän piispasta?

SIEVERS. Vaan olenkos minä mikä velkapää vastaamaan sun eissäs? Kappas tuota pöhkiötä!

ENSIMÄINEN RATSUMIES (lyöpi Sieversiä korvalle).

METZLER. Lyö tuo koira hengeti! Ryntäävät vastakkain.

TOINEN RATSUMIES. Tuusta tänne, jos uskallat!

ISÄNTÄ (erottaa ne toisistaan). Tokko te pysytte kuoressanne! Tuhannen täytiset! Lapatkaa sen pisassa ulos, jos teillä on mitä ottelemista! Siks' että huoneen kunniaksi tulee meillä kaiken käydä siivosti ja säällisesti. (Syytää ratsumiehet ovesta ulos). Ja entäpäs, mitä te aiheilette, aasit?

METZLER. Oho, hauku sinä vaan verosi mukaan, Hannu pikkunen, tahi saat meiltä tuohon kuultavaan kalloosi. Lähetään, toveri, ja nepä siellä ulkona me asetetaan alakärsäksi.

Kaksi Berlichingenin ratsumiestä tulee.

ENSIMÄINEN RATSUMIES. Mitäs tääll' on tekeillä?

SIEVERS. Ahaa, hyvää päivä, Petter! Hyvää päivää, Veit![4] Mistä matka?

TOINEN RATSUMIES. Älä sanaakaan hiiskahda siitä, ketä me palvellaan.

SIEVERS (supisee). Sittepä ei mahtane teidän herra Götz'innekään olla kovin kaukana?

ENSIMÄINEN RATSUMIES. Suu poikki siitä! Onko teillä tässä mikä jupakka?

SIEVERS. Te tapasitte ne kaksi miestä ulkona, ne on Bambergiläisiä.

ENSIMÄINEN RATSUMIES. Mitä ne tekee täällä?

METZLER. No, Weislingen on linnassa, yläällä armollisen herran luona. Sitä ne on saattamassa olleet sinne.

ENSIMÄINEN RATSUMIES. Kuka? Weislingen?

TOINEN RATSUMIES (hiljaa). Petter! se juuri on löytty otus! (Kuuluvasti). Kuinka kauvan se on siellä ollut?

METZLER. Umpeen kaksi päivää. Mut että se nyt taasen aikoo lähteä taipaleelle, kuulin ma toisen noista miehistä sanovan.

ENSIMÄINEN RATSUMIES (hiljaa). Enkö minä sulle sanonut, että hän on täällä? Oispa vaan voitu tuolla puolen tähystää vähän aikaa. Lähetään, Veit!

SIEVERS. Ei, avittakaa ensin meitä löylyttämään niitä Bamhergiläisiä.

TOINEN RATSUMIES. Onhan teitä kaksi kahta vastaan. Ja meill' on kiire pois. Äijöö! (Pois).

SIEVERS. Aika hönkköjä, nuo ratsurit! Joll'et niille maksa, ei ne avuks' läimäise kertaakaan, niin.

METZLER. Minä saatan vannoa, jotta niill' on joku vehje tekeillä. Ketä ne palvelee?

SIEVERS. Ei mun pitäis' sitä virkkaa; muuten, sitä ne palvelee Götz'iä.

METZLER. Vai niin! Nyt pitää meidän niitä ulkona-olijoita pehmittää. Lähetään! Niin pian kuin minulla on jykeä pahkasauva kädessä, en nuita liioin pelänne heidän paistinvartaitaan.

SIEVERS. Kunpa me niinikään voisimme kerran rynnätä ruhtinasten[5] kisaan, jotka meitä kettävät, jotta valkea luu näkyy.

* * * * *

_Ravintola metsässä_.

GÖTZ (oven edessä, lehmusten varjossa). Missä mun huovini viipynevät! Mun täytyy tässä kävellä eestaas, muuten minut uni uuvuttaisi. Jo oltu viisi päivää ja viisi yötä väijyksissä siltä silmää! Karvaalta alkaa tuntua tämä rahtunen elämää ja vapautta. Jahka minä saavutan sinut, Weislingen, sitä jälkeä minä hennon viettää vähän hyviäkin päiviä. (Laskemassa lasiin). Taas tyhjä! -- Yrjö! Niin kauvan kuin viiniä kestää ja raikasta tuulta, ei minua muuta kuin naurattaa tuo ruhtinasten vallanhimo ja juonet. -- Yrjö! -- Niin, laittakaa te se luopuisa Weislingen kiertää lihmimään nepasten ja nipi-kuomasten pakeilla, se on omansa mustaamaan minua. Syteen tai saveen! Mut minä olen valveilla. Sinä kyllä pääsit luiskahtamaan minun kynsistäni, piispa! Vaan senpä tähden saakin sitten tuo sinun rakas Weislingenisi korvata koko pyräyksen. -- Yrjö! Onko nyt pojan korvat lumpeissa! -- Yrjö! Yrjö!

YRJÖ (päällä panssari, suhteettoman suuri). Ankara Herra!

GÖTZ. Arossako sinä piilet? Ootko sinä maannut? Mitä naamari-ilvettä sinä kujeilet? Mitä helkkarissa? Tulepas tänne! Sinä näytät hyvältä, näen mä. Elä ujostele yhtään, poika. Sinä olet reipas, Jyri! Vainenkin, jospa sinä oisit sen asun täyteinen! Se on Hannun haarniska, vai mitä?

YRJÖ. Hannu tahtoi nukahtaa, ja siks' aikaa riisaisi tämän päältään.

GÖTZ. Niinpä hän hennoo elää rennommin, kuin hänen herransa.

YRJÖ. Älkää vihastuko. Minä tämän hellävaraa otin siitä, sukaisin päälleni ja sivalsin isäni vanhan miekan seinältä, juoksin niitylle ja vetäisin paljaaksi.

GÖTZ. Jako huimit kaikinne päin? Siin' on tainnut pensaille ja orjantappuroille käydä hyvästi. Onko Hannu nukkumassa?

YRJÖ. Teidän huutoonne kavahti hän ylös ja kiljaisi mulle, että te kutsutte. Minä rupesin tätä haarniskaa riisumaan, kun kuulin teidät toisesti, kolmannesti!

GÖTZ. Mene! vie jälleen panssari hälle, jonka oma se on, ja sano, että hänen tulee olla valmiina ja hoitaa hevosia.