Part 9

Nyt ilmestyi teltan ovelle valkea ukonpää, joka ei ollut lainkaan tavallinen. Se ei ollut Paavalin pää, eikä Pietarinkaan, mutta hiukan kumpaakin. Edestä loisti hyväntahtoisuus, kohtaloon alistuminen, kristillinen nöyryys; mutta profiilista näkyi druidi, Odinin pappi, joka etsi piikiviveistä kaivertaakseen sydämen vankien povesta. Mieleen juontuivat Upsalan hautakummut, Odinin lehdon puunoksat, joissa teurastettujen tuli riippua leppymättömän sovittajan uhreina.

Mutta Aksel E., joka näki lyhdynvalon heittävän vanhuksen jättiläismäisen varjokuvan teltan kankaalle, piti hänen kuviotaan kuin pilvipeikkona, jonka näkee ukkosilman jälkeen. Siinä oli hiukan Zeusin tai Mooseksen näköä, ja se vaikutti häneen valtavasti vasten hänen tahtoaan, kuten kaikkiin, jotka joutuivat tämän nuorison rippi-isän läheisyyteen.

-- No, rakas Aksel, aloitti vanhus, kuinka voit nyt?

-- Huonoapa se vain on, setä, vastasi Aksel E., joka katui jo, että oli heikkoudessaan haastanut taisteluun tämän rotevan soturin.

-- Kuinkas sitten on sielusi laita?

-- Niin, nähkääpäs setä, sitähän olen juuri tässä maatessani ajatellut yhdeksänkymmentä päivää, mutta en ole päässyt selville.

-- Etkö ole? Etkö ole? Eikö synnintunto ole herännyt sinussa?

-- Ei ole. Tiedän kyllä, että olen syntinen, koskapa olemme synnissä siinneet ja syntyneet; ja koska me kaikki olemme syntisiä, niin en minä ole mikään poikkeus, jonka pitää tunnustaa syntinsä toiselle syntiselle, jonka tulisi yhtä suurella syyllä tunnustaa vikansa minulle, me kun olemme sisarukset...

-- Olet vielä kaukana, poikaseni...

-- Odottakaa hetkinen, niin sanon kaikki seikat syitä myöten, ja ystäväni tässä ovat todistajiani. -- -- --

Sitten hän yski, ja hänen kuiskaava äänensä sai jälleen sointunsa hänen noustessaan istuvaan asentoon.

-- Olin kaksitoistavuotias, kun mieskuntoisuuteni näyttäytyi. Aivan ymmärtämättömänä, noin vain leikillä, minut viekoitteli muuan vanhempi toveri, jota sittemmin kirosin nuoruuteni viettelijänä tavatessani hänet jälleen paljon myöhemmin, jolloin hän mainitsi _oman_ viettelijänsä nimen. No niin, muuan kirja säikytti minut, ja oli saattaa minut hourujenhuoneeseen iankaikkisen rangaistuksen pelosta. Minusta tuli herännyt, ja luulin saavuttavani rauhan; mutta sitä mielentilaa, jonka uskonto synnytti, tahtoisin sanoa kadotukseksi; kaikki musteni ympärilläni, maailma ja ihmiset, ja pahinta oli askeesi ja kidutus. -- Makasin paljaalla sängynpohjalla, jonka tukihihnat viilsivät ruumistani, ja minua palelsi pelkän lakanan alla; rukoilin iltarukoukseni uunin edustalla olevilla kivillä; kidutin itseäni nälässä; nöyrryin ihmisten edessä, niin että vetäydyin katuojaan, väistyin jokaisen tieltä, koska pidin itseäni kaikkein huonoimpana ja arvottomana kävelemään katukäytävällä. Kun sitten olin voittanut itseni, niin ahdistivat unet minua öisin; ja tuo uusi selittämätön säikytti minua niin, etten uskaltanut nukkua; pyhä uni oli muuttunut minulle kiroukseksi; mutta sieluni oli puhdas, sillä minä runoilin vain kauniista asioista, sen tiedätte kaikki, jotka olette lukeneet nuoruuteni runoja. Kun sitten näin, että hyvä tahto, kaikki ponnistukset olivat turhia, ja luulin, että elämäni kuluisi tyhjiin, kun huomasin, että Jumala pilkaten vastasi rukouksiini, silloin luulin olevani helvetissä, ja että Jumala oli hyljännyt minut. Silloin luin sattumalta Stagneliusta, ja sain häneltä jonkinlaisen selityksen tähän kurjuuteen. Sielu oli kytketty ruumiin kahleisiin, ja saattoi pysyä vapaana vain heittämällä silloin tällöin lihapalan uhriksi eläimelle. Minä tein niin -- -- -- ja joka kerran niin tehtyäni on sieluni lähtenyt ankkurista, ja minä olen lentänyt yli rämeikköjen. Mutta heti kun vaivuin jälleen itsekidutukseen, askartelivat ajatukseni vain aistillisissa asioissa, kuten nälkäinen aina ajattelee ruokaa. Sitten kohtasi minua tämä sairaus! -- Kysytään sitten, miksi kaikki eivät saa sitä; ja miksi ne eivät sorru ensin, jotka harjoittavat haureutta urheiluna, jota minä en ole tehnyt. Vastatkaa siihen! Lääkärit väittävät, että muutamat henkilöt ovat vastaanottamattomia, siksi että heidän vanhempansa ovat olleet myrkytettyjä...

Nyt nousi Druidivanhus suutuksissaan ja nakkasi niskojaan:

-- Oletko kutsunut minut luoksesi istumaan ja kuulemaan tuollaista sikamaisuutta?

-- Juuri niin, ukkoseni, sinun täytyy kuunnella minua, huusi pienoinen mies vuoteellaan; ja tarttui tuohon valkeaan partaan ikäänkuin olisi tahtonut temmata irti tekoparran. Sinun täytyy kuunnella minua, sinun täytyy tietää, ennenkuin tuomitset. Tiedä, että tunteeni olivat joutua harhateille, kun pidättäymisellä koetin vapautua tuosta helvetinpoltteesta; tiedä, että isäni kotilääkäri määräsi minut naisten pariin, ja että tämä tapahtui isäni tieten ja tahtoen.

-- Sen sinä valehtelet, vastasi ihmisuhraaja.

-- Ettäs kehtaatkin: häpeä hiukan! Sinä vanhus, joka olet maannut aviovuoteessa rakastamasi naisen kanssa, se on onni, joka ei tule milloinkaan nuoren miehen osaksi siksi, että hänellä ei ole leipää: sinun pitäisi sääliä, pitäisi lohduttaa, mutta sinulla on vain kiviä ja käärmeitä leivän ja kalan asemesta.

Ukko tarttui yöpöydällä olevaan kirjaan, ja nähdessään Andersenin sadut, asetti hän sen jälleen paikoilleen kasvoillaan pettymyksestä aiheutunut anteeksiannon ilme.

-- Niin, tirsku vain saduille, mutta lue se, jossa kerrotaan papin pahoista unista sen jälkeen kuin tämä oli saarnannut iankaikkisesta rangaistuksesta. Tunnetko sitä?

-- Täällä on minun osani suoritettu loppuun, harhautui Druidi sanomaan.

-- Sinäpä sen sanoit; osasi! jatkoi kuoleva. Muista maailmalliset pyyteet omissa povissanne, sinä, joka olet niistä saarnannut nuorisolle, ajattele koko tuota "sisäisen mielen vapautumista maailman lumouksesta", kun maailma ensi kerran on lumoava sinut, hovisaarnaaja! "Voi sitä, ken tässä taistelussa sortuu ja heittää aseensa", Principiis obsta! Sinä tunnet nuorison viettelykset, vanhus, mutta sinä et tunne vanhuuden viettelyksiä, silloinkuin maailmallinen kunnia ja kunnianosoitukset houkuttelevat sinut luopumukseen, sinun hetkesi tulee, jolloin olet kolmasti kieltävä vapahtajasi, Pietari, jolloin tulet viekoitelluksi ylistämään antikristusta, joka hiipivine oppeineen puolusti syntiä, jolloin Jumala on lyövä sinut sokeudella, niin että kilvoitellen pyrit sen valtaistuimelle, joka on pistänyt vapahtajaamme kantapäähän! Ole varuillasi! se hetki on koittava, ja ajattele silloin minua, jota ei enää ole...

Tässä sammui sairaan ääni ja hän painui jälleen pielukselle ja vaipui unenhorrokseen.

Hovisaarnaaja, sillä siksi hänen hahmonsa oli nyt muuttunut, ja monta hänellä niitä olikin, oli nyt käynyt korkeaksi ajatellessaan arvokkuuttaan, joka oli säilytettävä opiskelevan nuorison nähden, joka oli kuullut hänen saamansa läksytyksen; ja ikäänkuin jättäen lopun asianomaisen lääkärin huomaan, kohotti hän kätensä jäähyväisiksi ja virkkoi tyhjänpäiväisen sanan:

-- Tohtori pitää huolen, että hän saa nukkua.

Sitten pilvipeikko alkoi kasvaa teltan katossa ja kävi peljättävän suureksi, jolla oli jättiläismäinen pää, alkuajan ihmisen, joka kivitti kirkkoja, ei suvainnut kellonsoittoa ja kauhistui kristityn veren hajua. Sitten jäljellä oleva osa kutistui ja ryömi ulos teltan aukosta.

Tasangolta tuleva yötuuli ravisteli suuria vaahteroita, jotka humisivat ja solisivat kuin pikkukivien yli juokseva puro; telttakangas aaltoili pienissä kareissa ja lyhdyn neljä nurkkapylvästä heitti häkin muotoisen varjon, missä näkyi sairaan valkeat kasvot, joissa kuvastui ihmisen suunnaton tuska, joka kärsii mielestään syyttömästi.

-- Hän nukkuu ilman morfiinia, sanoi alilääkäri valtimoa koeteltuaan.

Nuo kolme nuorta ihmistä astuivat ulos, ja istuutuivat whiskypöydän ääreen vaahteran alle. Kuu oli painunut alemmaksi ja paistoi valkeana teltan kankaalle; leiri, haavoittuneille ja kuolleille rakennettu.

-- Niin, pojat, alkoi alilääkäri, pääsettekö selville siitä professorista? Minä teosoofina ja martinistina olisin taipuvainen otaksumaan, että jokin vieras sielu on aikaisin oksastanut itsensä tähän metsärunkoon, ja elää yhä loisena hänessä. Tämä suurinkvisiittori ei ole oikeastaan se, miltä hän näyttää; jos saisin ajaa hänen partansa ja leikata hänen tukkansa, niin näkisitte luultavasti tyypin Lombroson albumista: tarkoitan, että hän on paha ihminen, joka tuntee pahuutensa, ja on siksi saanut sen tutkaimen lihaansa, jota sanotaan uskonnoksi; tai on hän itse pannut kapulan suuhunsa, jotta ei purisi. Oletteko huomanneet, että hyvät ihmiset eivät ole milloinkaan heränneitä? ja että heränneet tuntuvat aina ilkeiltä meistä tavallisista syntisistä? Olin nuorena herännyt, ja otin vastaan uskonnon kuin vihaisten koirien piikkikaulaimen. Ilman nuoruuteni ankaraa uskonnollisuutta olisi minusta tullut ihmispeto, sillä en ollut luonnostani hyvä. Herännäisyys on mielentila, joka tulee tai on tulematta; on siis järjetöntä vihata tai soimata ihmistä hänen mielenlaatunsa vuoksi; herännäisyys on katumustila, pyrkimys kohoamaan kasvatuksen kautta yli-ihmiseksi; epäonnistuu usein, ja senvuoksi heränneet näyttävät teeskentelijöiltä, vaikkakaan eivät ole; uskonnollinen ihminen on aina hiukan muita huonompi, siksi että hän tarvitsee ruoskaa, ja hiukan muita parempi, siksi että hän käyttää ruoskaa. Ajatelkaahan _uskonnotonta_ Oftedalia? Hän olisi ollut todennäköisesti Caligula; nyt tuli hänestä vain pienoinen Ludvig XV:s; onhan aina jotakin voitettu. Mitä sitten Akselin tunnustukseen tulee, niin tiedän sen todeksi, ja oli tuskallista kuulla vanhuksen tekevän hänet valehtelijaksi, mutta varmaankaan hän ei paremmin ymmärtänyt, sillä ei kai hän ole milloinkaan elämää elänyt. Ja nähkääpäs, se on suuri kysymys, onko elämä läpeensä elettävä vai kierrettävä ulkopuolelta koko moska. En tiedä; muutamat sukeltavat kerran ja uivat edelleen; muutamat jäävät pohjaan. Se tuntuu olevan määrätty jokaiselle ennakolta, ja näyttää siltä, että Akselin gnostilaisuus, jonka hän oli saanut Stagneliukselta, oli herättänyt hänessä tarpeen tuhota aineellisen pohjan, jotta henkinen olisi päässyt vapauteensa. Jos uskonto yleispiirteissään katsottuna on liittymistä maata ylempään, niin oli Aksel uskonnollinen, sillä hän oli aina lennossa, etsi aina ilmiön syitä, piti elämää jonakin väliaikaisena muotona, ohimenevänä, tilapäisenä vierailunäytäntönä, kärsi olemassaolosta, ja kaipasi kotia. Hän ei ollut mikään paha ihminen, pikemmin päinvastoin...

Tässä Ester, joka oli tullut liikutetuksi, keskeytti puhujan:

-- Miksi sanot hän _oli_?

Lääkäri näytti tahtovan peruuttaa sanansa, mutta se oli liian myöhäistä:

-- Sanon _oli_ senvuoksi, että häntä ei _ole_ enää. -- Tiesin sen hetki sitten.

-- Onko hän kuollut?

-- On!

Syntyi äänettömyys, ja noiden kolmen kasvot kalpenivat. Yksikään ei tahtonut sanoa mitään jokapäiväistä katsoessaan silmästä silmään tuota suurta arvoitusta. Mutta he nousivat ja menivät telttaan lausumaan jäähyväisiä.

Aamu oli valjennut ja lyhty sammunut.

Heikko ruusunhohde punasi telttakangasta ulkoa, ja kuollut lepäsi pää taaksepäin vaipuneena, suu avoinna kuin haltioitumistilassa, ja silmät luotuina ylös; kasvot säteilivät kuin hurmauksessa ikäänkuin hän olisi nähnyt jotakin suunnattoman kaunista, unelmiensa maan kenties.

* * * * *

Pitkän talven jälkeen Upsalassa tuli jälleen kevät, ja Ester saapui kotia vanhempiensa luo. Storö oli muodostunut kylpypaikaksi ja oli sinne rakennettu seurahuone; sinne saapui kansaa kaikenlaista, purjehtijoita, kesävieraita. Ja Esterin täytyi pukeutua hienon naisen tavoin, mikä tuntui hänestä sangen eriskummalliselta; etenkin valkeissa pukimissa tuntui ikäänkuin olisi kulkenut makuuvaatteissa, ne muistuttivat niin lakanoita ja pieluksia, hän tuumiskeli. Mikään ei sopinut hänelle, ei näyttänyt hyvältä, ja tietäessään sen, pysytteli hän syrjässä. Mutta Brita rouva pakoitti hänet käymään seurahuoneella, sillä hän ei saanut unohtaa olevansa nainen. Nämä hetket olivat hänelle katkerimmat silloinkuin tanssittiin. Silloin hän saattoi istua seinivierellä ja odottaa tuntikausia tanssiin pyyntöä, mutta yksikään herra ei tullut: ja jos joku todellakin tuli, niin hän näki siinä vain sääliä rumaa tyttöä kohtaan, ja se loukkasi hänen sisintään. Silloin hän ei mennyt, vaan painui metsään, läksi merelle, mutta lähetettiin jälleen tanssisaliin seuraavan tilaisuuden sattuessa. Tämä hänen naisellisuutensa näytteille asettaminen, tämä kilpailu epätasaisessa, arvottomassa taistelussa raateli häntä, ja hän kirosi sitä julmaa huvitusta, missä luonnostansa kovaosaiset asetettiin julkisen huomion alaisiksi.

Oli sellainen tanssi-ilta alkukesällä. Vanhemmat kuuluivat johtokuntaan, ja Ester oli heidän takiaan ja ajatellen myöskin juhlan hyväntekeväistä tarkoitusta lähtenyt mukaan. Mutta hän ei ollut mennyt sisälle, vaan istuutunut lasiseinäkuistille, josta hän näki parien kulkevan ohitse. Enin häntä tuskastutti pettymystä ja mielikarvautta kuvastavien kasvonilmeittensä peittäminen, ja tämä väkivalta muutti hänen ilmeensä hurjiksi ja uhmaaviksi.

Hänen siinä istuessaan tuli muuan upsalalainen medisiinari hiukan iloisella tuulella eräästä purjeveneestä:

-- Kas, Pellehän se on, sanoa paukahutti tämä. Onko Saulkin profeettojen joukossa? Et kai sinä käy tällaisissa reproduktsioonieläinten näyttelyissä?

Ester jäi sanattomaksi, ja toveri meni sisään pyytämättä häntä tanssiin. Se että tämä ei pannut kysymykseenkään sitä, että hän olisi tahtonut tanssia, loukkasi Esteriä erikoisesti, huolimatta kohteliaisuudesta miehen kaksimielisessä lausunnossa, tämä kun piti häntä liian hyvänä moiseen ilveilyyn.

Hetken kuluttua näyttäytyi nuori Upsalan kreivi tanssittaen huvien kuningatarta, seudun kaunotarta, joka lepäsi hänen käsivarsillaan ja joi hänen katseitaan. Ester näki heidän astuvan saliin, tanssivan, ja sitten keskustelevan. Kaikki kylpyvieraat seurasivat noita kahta merkitsevin katsein, ja erään vanhan naisen, joka astui salista, kuultiin sanovan:

-- Tuosta tulee kreivitär! Onneksi olkoon; kreivi, jonka isä on rahastonhoitaja, ja joka itse on sosialisti, siitä sukeutuu hieno kauppa.

-- Mutta hän on miellyttävän näköinen! vastasi toinen naisista.

Ester kuuli tämän; ja nähdessään nyt uuden ilmeen kreivin kasvoissa, jotka kuvastivat nuoren kaunottaren ilmeitä, silloin hänen mielensä musteni, ja hän ymmärsi, miksi ei ollut milloinkaan nähnyt sellaista loistoa kreivin kasvoilla omassa seurassaan.

Hän läksi suoraa päätä kotia ja istuutui omaan kamariinsa. Oli yö, mutta valoisaa, ja muutamat seurahuoneen soiton yksinäiset sävelet tunkeutuivat hänen huoneeseensa. Silloin hänen mieleensä muistui Chopinin nocturne, jonka kreivi oli soittanut hänelle tuossa harvinaisessa seurapiirissä Upsalassa. Ollen luonteeltaan kylmä ja järkevä, hän oli luullut olevansa yläpuolella sellaisia lapsellisia tunteita kuin erotiikka on, mutta nyt hän oli takertunut siihen, siitä ei ollut epäilystäkään. Ja siinä hän nyt itki tuskasta, että oli ylenkatsottu.

Kun hän ei saanut unta, läksi hän ulos; joutui alas rantaan ja otti veneen; istuutui soutamaan ja suuntasi ulapalle kohti pientä luotoa, joka tavallisesti oli hänen päämääränään.

Mutta hänen täytyi soutaa seurahuoneen ohi, ja sieltä kaikui vielä soitto; himmenneet valot loistivat ikkunoista. Hän tahtoi paeta, mutta jokin voima veti häntä sinne kuin virran pyörre. Silloin hän vetäisi aironvedon ja kääntyi suoraan ulommaista nientä kohti, niin että maa jäi hänen taakseen, ja ohjasi sitten ulapalle.

Mutta maista tuleva heikko tuuli kantoi hänen korviinsa pianon sävelet. Ja hänen oli pakko soutaa valssin tahdissa, yksi, kaksi, kolme, mikä tuntui siltä kuin häntä olisi komennettu tuolta sisältä, tuolta kaukaa, missä _heidän_ ruumiinsa keinuivat samassa tahdissa. Silloin hän muutti jälleen suuntaa, mutta ei päässyt pakoon, ei päässyt tästä lumopiiristä. Äkkiä taukosi valssi, ja syntyi hetken hiljaisuus, jota vain lokit ja laineiden loiske häiritsivät. Mutta silloin alkoi äänettömyys soida, ja hän kuuli mielessään nocturnen, tunsi sen pikemmin, kuten voi muistella soittoa hiljaisuudessa. Kuitenkin, nehän olivat oikeita säveliä, g-duurissa, jotka kaikuivat kuin mollissa; Ester tunsi hänen kosketustapansa, soittotapansa! Mikä kavallus! Hän soitti heidän Chopiniansa tuolle toiselle, veti hänet heidän peitteensä alle, johon he olivat kerran kätkeytyneet!

Nyt hän todenteolla pakeni aukealle merelle, ja koetti airojen melulla vaientaa soittoa; veden kohina kokassa auttoi sitä, ja lopulta hän pääsi pois kuulopiiristä, soutaessaan pienen luodon ohi, jolla kasvoi petäjä. Mutta hiljentäessään vauhtia ja lakatessaan soutamasta hän kuuli luodon takaa airojen hiljaista narinaa hankaimia vasten. Seuraavassa silmänräpäyksessä pisti soutuveneen terävä kokka esiin matalan paaden takaa, näkyi pää, ja airoissa oleva kreivi tuli näkyviin.

-- Esterkö se on? kysyi hän aivan rauhallisesti.

Tyttö vastasi, vähääkään hämmästymättä:

-- Niin on, oletko sinä täällä?

Se, minkä hän luuli jättäneensä taakseen, oli hänen edessään; virranvaihdos tapahtui niin äkkiä, että hän toimi heti säännöllisesti.

-- Siellä sisällä oli hirvittävä näytös! jatkoi kreivi.

Nyt vasta Ester joutui takaisin äskeiseen kiusalliseen mielialaansa:

-- Luulin, että olisit vielä jäänyt tanssimaan kaunottaren kanssa!

-- Ei kiitos! Hän oli sellainen, jonka pyydyksissä aina piti olla jonkun; keimaileva kokotti! Hän viritti pauloja minulle saadakseen meriupseerin, ja sitten hän otti meriupseerin kiduttaakseen postimestaria, ja heti paikalla saattoi nähdä, että hän lopuksi oli ottava apteekkarin.

-- Niinkö? tokaisi Ester, häntä nimitettiin jo kreivittäreksi.

-- Vai niin, hän varasti minut? Sen näköinen hän oli, ja sellainen päättyy kyllä koiramarkkinoihin.

-- Mitä se on?

-- Laskemmeko maihin katsomaan auringonnousua?

He laskivat maihin; ja kun syy Esterin suruun oli poistunut, vaipui hän jälleen vanhaan tavalliseen mielentilaansa, hiljaiseen välinpitämättömään epäilyyn, ja aavistamatta mitään erotiikasta.

Ja niin läksivät he kotia auringonnousussa!

* * * * *

Kreivi Max viipyi kahdeksan päivää Storön hotellissa, ja seurusteli koko ajan tuttavallisesti Esterin kanssa. He purjehtivat ja kävelivät, mutta eivät menneet milloinkaan seurahuoneelle; heidän suhteensa pysyi ennallaan; ainoan eron huomasi vain siinä, että Ester alkoi pitää huolta ulkoasustaan, naisen pukua seurasivat naiselliset tavat, ja hänen olemukseensa ilmestyi eräitä kesyttömän, terveen kauneuden piirteitä. Vanhemmat eivät virkkaneet mitään, sillä he tiesivät, ettei siitä olisi ollut mitään apua. Mutta eräänä iltana -- eräänä iltana olivat nuoret painuneet kauaksi metsään merta katselemaan. Ester oli istuutunut paadelle, ja Max oli heittäytynyt pitkälleen hänen viereensä. Se näytti sydämellisemmältä kuin itse asiassa oli, vallankin kun Max juuri oli tarttunut tytön käteen ja kysynyt, mistä tämä oli saanut sormessaan olevan sormuksen.

Silloin astui yht'äkkiä esiin isä Borg, toimittaja, ja vapisten hän sai suustaan vain nuo tavanmukaiset sanat:

-- Onko herrasväki kihloissa?

Asema oli kiusallinen, ja kreivinhän täytyi puhua ensin:

-- Sitä emme ole milloinkaan ajatelleet, hän vastasi ja nousi, hitaasti, mutta hän tarkasteli Esterin kasvoja, joihin oli tullut uusi ilme, häpeän, kainouden ja lapsellisen pelon isää kohtaan, ja hän havaitsi yhdellä erää heidän sisäisemmän suhteensa laadun. Senvuoksi hän jatkoi, mutta toisella äänellä:

-- Sehän riippuu sitäpaitsi Esteristä.

Tämä myönnytys sai tytön hahmon jälleen muuttumaan, ja isä oli tahtomattaan sytyttänyt sen kipinän, joka ei vielä äsken ollut syntynyt.

-- Koska Max pitää sitä mahdollisena, ja...

Sitten purskahti hän itkuun, ja heittäytyi isän syliin ikäänkuin olisi sinne tahtonut kätkeä tunteet, joita hän itse häpesi.

Gustaf Borg ei ollut pitkiin aikoihin kokenut tällaista, ja pitäessään Esteriä helmassaan, tuntui hänestä kuin tämä olisi ollut jälleen lapsi, ja hänen isälliset tunteensa siirtyivät tuohon nuoreen mieheen, jonka käteen hän tarttui.

-- Onneksi olkoon sitten, hän sanoi, ja karkaisi luontonsa. Nyt jätän teidät, mutta odotan herrasväkeä päivällisille kotiani.

Ja sitten hän läksi.

Muutos oli tapahtunut, muodonmuutos, ja nuo kaksi nuorta ihmistä seisoivat siinä, ei tovereina ja ystävinä, vaan miehenä ja naisena; tavallaan he huomasivat alastomuutensa, kainostelivat, heidän äänensä sai uuden soinnun, uudet sanat syntyivät, he kulkivat käsi kädessä, kuten pienet lapset värisevien puiden siimeksessä, ja ihmisiä kohdatessaan he eivät hävenneet, vaan olivat ylväitä kuin nuoret jumalat, ja heistä tuntui kuin kaikki olisivat kumartaneet ja tervehtineet heitä kunnioituksella.

* * * * *

Tämä tapahtui kesällä 1890. Seuraava vuosi kului samalla tavalla tutkintoluvuissa ja tulevaisuuden suunnitelmissa. Vanhemmat tahtoivat kernaasti johtaa puheen avioliittoon, mutta nuoret eivät vastanneet mitään. Toisinaan herätti tämä äänettömyys levottomuutta. Purkautuneet kihlaukset olivat niin tavallisia, mutta epämiellyttäviä; oli kuviteltu toisiaan sukulaisiksi, sekoitettu harrastuksia, otettu tunteita etukäteen ja sotkettu ehkä yhteen aineellisia arvoja.

Brita rouva oli levollisempi kuin Gustaf.

-- Antaa heidän olla rauhassa; siihen me emme saa sekaantua.

Tuli sitten joululoma 92. Silloin Brita rouva oli miehensä mielipidettä kysymättä kutsunut sulhasen asumaan heille Storöhön. Gustaf oli raivostunut, mutta hänen täytyi alistua järkähtämättömään tosiasiaan.

Joulu oli ohi ja vuoden viimeiset päivät olivat käsissä.

Oli harmaata ja uneliasta, ja Gustaf Borg tahtoi pelata erän lautapeliä. Senvuoksi hän nousi tornikamariin hakemaan vävyään. Huomatessaan, että avain oli otettu ovesta, koputti hän. Kukaan ei avannut, mutta hän kuuli kaksi ääntä, jotka kuiskaten lausuivat "hiljaa".

Silloin hän ymmärsi, ja läksi alas etsimään vaimoaan. Hyvin tietäen, kuinka mainiosti tämä osasi antaa sanan sanasta, valikoi hän mielessään sarjan kysymyksiä, laadultaan enemmän väittäviä, sillä vaikeampaa oli torjua syytös kuin vastata kieltävästi tai myöntävästi kysymykseen. Hän syöksyi siis salamana Brita rouvan kirjoituskeittiöön, ja sinkahutti:

-- Kuinka kauan olet tiennyt, että nuoret sulkeutuvat Maxin huoneeseen?

-- Kuinka kauan? Koko ajan kuin he ovat olleet täällä! vastasi Brita rouva, joka laati juuri kirjoitusta avioliiton uusista muodoista.

-- Se on siis tapahtunut sinun tietesi ja äänettömällä suostumuksellasi?

-- Julkisella suostumuksellani.

-- Parittaja! huusi ärsytetty isä ja alkoi kieputtaa tuolia käsissään.

-- Häpeä! vastasi rouva.

-- Sinä olet tehnyt kotimme porttolaksi!

-- Se kai se aina on ollut.

Tätenhän oli kaikki sanottu, mutta isä puhui tällä kertaa isän näkökannalta, eikä puolison, senvuoksi hän jatkoi edelleen:

-- Nyt menen kuitenkin murtamaan auki oven, sitten ajan keppi kädessä molemmat ulos, ja haen sitten avioeron...

-- Minkä nojalla?

-- Sen nojalla, että vaimo on esiintynyt tyttärensä parittajana.

-- Entäs alaikäiset lapset sitten?

-- Ne otan minä, sittenkuin sinä olet havaittu sopimattomaksi äidiksi.

-- Sinä aiot ajaa minut ulos?

-- Aion!

-- Kuulehan Gustaf, lasten vuoksi, etkö tahdo selvitellä tätä kaikessa sovinnossa?

-- En!

-- Silloin pyydän lykkäystä, vastasi Brita rouva; minun täytyy järjestää perheseikat, ja jätän sitten kaikessa rauhassa tämän kodin.

Se kuulosti todennäköiseltä, ja sitä se tavallaan olikin sen tuskan ilmaisuna, joka aina seuraa eroamisajatusta. Mies, joka tunsi samaa, antoi viekoitella itsensä, ja lupasi, ettei ryhtyisi kolmeen päivään mihinkään toimenpiteisiin sillä ehdolla, että kreivi läksi talosta.

Sitten hän vetäytyi takaisin huoneisiinsa toiseen kerrokseen, pyytäen ettei hänen tarvitsisi saapua yhteiselle aterialle.

* * * * *