Part 8

Niiden kahdenkymmenen vuoden ajalla, jotka siitä ovat kuluneet, hän on julkaissut neljätoista romaania, paitsi näytelmiä ja filosoofisia teoksia, yhteensä kolmekymmentäkahdeksan nidettä. Nuo neljätoista romaania ilmestyvät rinnakkain Zolan romaanien kanssa, mutta tämän kuvatessa Rougon-sarjassa toista keisarikuntaa, kuvaa Péladan omaa aikakauttaan, kolmatta tasavaltaa. Finis Latinorum on hänen mottonaan, ja hän uskoo, että latinalaiset kansat häviävät; hän ennustaa heidän perikatoaan, kuvaa Juvenaliksen lailla nykyisen Parisin kaiken kurjuuden; yhtä pelottomasti kuin Zola ja yhtä lapsellisen ujostelemattomasti. Hänen kokemuksiin ja näkemyksiin perustuva aineistonsa on suunnaton, mutta hänen sanontatapansa hehkuu harrastusta; hän sukeltaa liejuun, mutta nousee aina jälleen pinnalle, räpyttelee siipiään ja kohoaa korkeuteen.

Hänen loistavin romaaninsa on L'Initiation sentimentale, kirja, jossa käsitellään rakkauden kaikkia lajia, äänilajia, lajimuunnoksia, jossa hän paljastaa kaikki sokkelot ja näyttää Parisin sisukset. Se on peljättävä kirja, runsas, suuri ja kaunis huolimatta kaikesta siitä rumuudesta, minkä hän tuo esille.

Tämä sama mies on uskaltanut ryhtyä suurtyöhön ja onnistunut siinä! Hän on runoillut Aiskhyloksen Promotheukseen ne trilogian kaksi osaa, jotka ovat hävinneet; ja joskaan niiden sävy ei ole aivan sama, niin se riippuu niiden runsaammasta ja syvemmästä sisällöstä, siltä ainakin tuntuu sen mielestä, joka ei usko antiikin saavuttamattomuuteen. Olisihan surkuteltavaa, ellei maailma olisi edistynyt ja kehittänyt samalla ajatuselämää ja ilmaisukeinoja.

Péladan ei ole mikään kansalliskiihkoilija eikä kostonhimoinen; hän on maailmankansalainen ja on tehnyt Wagnerin Ranskassa tunnetuksi, huolimatta isänmaanystävien vastustuksesta; ja tuskin yksikään saksalainen on tehnyt Wagneriaan niin jättiläismäiseksi kuin Péladan omansa.

Nykyaikaisen taiteen hyväksi hän on työskennellyt näyttelyillään, ja hän on perustanut kaiken symbolismin.

Mikä on miehessä vikana, koskapa hän ei ole tullut tunnetuksi omien piiriensä ulkopuolella? -- Hän oli liian sivistynyt kaikkien ymmärrettäväksi; hän oli kristillismielinen kuin ristiretkeläinen, ja sai senvuoksi pakanat vastaansa, hän piteli pahoin kolmannen tasavallan chequardeja ja panamalaisia.

Péladanin vaikutus on arvaamattoman suuri, mutta hän ei vaikuta suoranaisesti, vaan oppilaittensa kautta. Häneen ei viitata, mutta hänen altaastaan lainataan; hänen personalleen ei annettu mitään arvoa, ja syynä siihen olivat hänen poimukauluksensa kuten Kirkegaardilla hänen vihreä sateenvarjonsa; mutta hän elää kuin huutavan ääni, joka toi germaanisen sivistyksen maahansa, ja aukaisi sen suljetut portit Europalle.

* * * * *

Ihmishenki heräsi eristymistilastaan ja tunsi voimiensa loppuvan katkaistuaan kosketuksensa tuonpuoleisen maailman kanssa. 90-luvun erikoispiirteenä oli sen pyrkimys henkimaailman yhteyteen. Sittenkuin Hæckel nimittäin oli laatinut 80-luvulla järjestelmänsä Systema Naturæ eli Luomisen Sukutaulu, oli luonnontieteen aika mennyttä, ei tehty yhtään uutta merkitsevää keksintöä; suurinta hälinää herätti serumparannuskeino, mutta se huomattiin vääräksi; sitten oli kaikkialla pelkkää pikku kähnimistä; vanhoja väitelmiä kehitettiin hiukan ja pidettiin suurta melua, vaikka vainu oli väärä. Luonnontiede oli todenteolla tehnyt vararikon. Ajan voimalähteen, sähkön, liitti teollisuuden palvelukseen oppimaton Edison, joka valmisti valon ja teki fonograafin; puhelimen keksi Bell 60-luvulla; joten vallassa oleva darwinilaisuus ei ole milloinkaan vaikuttanut käännettätekevästi aikansa sivistyselämään, ei edes kemiaan, jossa Mendelejeffin perioodinen järjestelmä on kuin hautakivenä järjestelmällisyyden kuolinkentällä.

Silloin ihmiskunta huomasi olevansa harhatiellä ja kääntyi takaisin löytääkseen uuden polun tienristeyksestä. Oli kerätty ilmiöitä ja tosiasioita, mutta ei voitu selittää mitään; selittäminenhän oli ilmiön syiden tietämistä, ja kun huomattiin, että syyt olivat etsittävissä "tuolta puolen", niin haettiin aivan johdonmukaisesti tuonpuoleista maailmaa. Nyt oli taas tullut mystiikan vuoro. Ja silloin nousi Swedenborgkin satavuotisesta kuolonunestaan. Hän palasi takaisin monella muotoa. Balzacin hahmossa, jota alettiin jälleen lukea helppohintaisena painoksena, jossa Swedenborgin nièce Séraphitasta löydettiin jälkiä Nietzschen yli-ihmisestä ja Péladanin androgynistä. Parisilaiset salatieteilijät löysivät jälleen Swedenborgin ja Böhmen tutkimalla Eliphas Leviä ja Saint Martinia; teosoofit havaitsivat hänet Blawatskyn Salaisesta opista. Mutta voimakkaimman avun mystillisyydelle antoi Berthelot julkaisemalla alkemian historian. Tämä positivisti, joka oli tutkinut hiilivetyjen synteesiä, teki tässä mystillisyydelle palveluksen, jota ei ollut aavistanutkaan. Jos nimittäin muutamin sanoin tahtoo lausua alkemian ja kemian eron, niin saattaa sanoa, että alkemia uskoi alkuaineiden voivan muuttua toisiksi alkuaineiksi (transmutatsiooni), mutta uudempi kemia ei tehnyt sitä. Nyt oli Berthelot työn edistyessä alkanut osoittaa yhä suurempaa myötätuntoa alkemisteja kohtaan, mikä vahvisti heikkouskoisten rohkeutta jatkuvaan tutkimukseen. Samaan aikaan oli Crookes "Alkuaineiden synnyssä" lausunut mielipiteenään sen, että "alkuaineet" olivat syntyneet ja kehittyneet toisistaan. Lockyer oli Ranskan Institutille esittänyt epäilynsä siitä, että fosfori oli koottu aine, koska sillä oli kaksi spektriä. Tämähän kaikki oli sopusoinnussa vallalla olevan monismin eli kaikkeuden ykseyden kanssa ja olisi aikalaisten pitänyt johdonmukaisesti olla samaa mieltä, mutta epäjohdonmukaisesti kyllä pysyttiin mielipiteessä alkuaineiden erikoisesta muuttumattomasta luonteesta, millä vasten tahtoa pönkitettiin tuota hyljättyä oppia erikoisista luomistoimista.

Berzelius oli kuitenkin vielä 1835 tehnyt seuraavan tärkeän kysymyksen: "Ovatko metallit alkuaineita?" ja vastatessaan tähän hän oli lausunut seuraavat tärkeät sanat: "Aine, jonka olen asettanut metallien joukkoon, on ammonium, joka on kokoonpantu typestä ja vedystä; ja sen metallisoiminen sähkön avulla johtaa ajattelemaan yhdistettyä metallia. Muiden metallien yksiaineisuuden tekee epäilyttäväksi se, että ne elimellisessä luonnossa näyttävät syntyvän aineista, joissa ei ole jälkeäkään näistä metalleista."

No niin, kun metallit eivät kerran olleet yksiaineisia, niin ne saattoivat muuttua toisiksi metalleiksi, ja luonnollisena seurauksena tästä oli ehdottomasti: kultaa voidaan valmistaa!

Ja seuraava johtopäätös oli: On aina "valmistettu" kultaa rikkikiisusta, kun on luultu lioitettavan sitä. Mikä seikka selittää sen Gahnin havainnon, että melkein kaikki rikkikiisu sisältää kultaa.

Kuitenkin, ihmisen aivojen hitaus on niin suuri, vallankin harjaantuneiden, että kun ne ovat tehneet ensimmäisen korollaarin, niin ne eivät jaksa tehdä toista.

Senvuoksi muuttui hämmästys tuhmaksi nauruksi, joka sittemmin kävi pahanilkiseksi ja päättyi irvistykseen. Kun viimein meidän vuosisadallamme Ramsay (ja Kelvin) todisti, että radium voi muuttua heliumiksi, niin vanhat rutinistit saivat kouristuksia huomatessaan, että olivat joutuneet harhaan ja että oli liian myöhäistä kääntyä takaisin.

Siinä tarina kullantekotaidosta 90-luvulla, joka oli niin yksinkertainen, yksinkertaisempi kuin Kolumbuksen muna.

Palatkaamme kuitenkin Swedenborgiin. Satapäisenä hän nousi haudasta: Pulkovan astronoomit tervehtivät häntä astronoomina, Kantin ja Laplace'n edeltäjänä; eläintieteilijät keksivät hänet, ja huomasivat että Buffon oli Eläinkuntansa johdantoon anastanut hänen kosmogoniansa; etenkin kemistit ja vuorityön harjoittajat ylistivät häntä; ja vihdoin tuli joukoittain fysioloogeja ja anatomian tutkijoita tuomaan suitsutusta ja mirhamia tuolle uudestasyntyneelle. Mutta suurimman tunnustuksen sai Swedenborg eräältä kirjallisuushistorioitsijalta, Max Morrisilta, joka pitemmässä tutkielmassa esittää nykyajan ylevät epäjumalat, itse Goethenkin Swedenborgin oppilaina. "Swedenborg im Faust" on kirjoituksen nimi (Euphorionissa 1899. 6 vihko), jossa nojautumalla Areana Coelestiaan todistetaan, että Swedenborg on välittänyt Kantin ja Fräulein von Klettenbergin kautta (jo 1771) Faustin kosketukset henkimaailman kanssa.

Mitä sanoivat Goethe-ystävät siitä? Eivät mitään, sillä kun vastausta ei ole, niin ei virketa tavallisesti mitään!

* * * * *

Siinä vuosisadan vaihteen tärkeimmät henkiset virtaukset, jotka loppuvuosina kuitenkin puhkesivat muutamiksi suuriksi säkeniksi, jotka olivat sytykkeenä ja valaisivat uutta vuosisataa, josta kenties on tuleva kaikkein suurin, vaikkakin 1800-luku oli suurin -- 1400-luvun jälkeen.

YHDEKSÄS LUKU

Ester

Ester Borg, toimittajan ja Brita rouvan tytär, ei ollut kaunis tyttö. Sen hän tiesi itse, ja siksi kypsyi hänessä jo varhain päätös tulla joksikin, sensijaan, että olisi jäänyt miestä odottamaan. Hän tuli ylioppilaaksi seitsentoistavuotiaana ja matkusti Upsalaan lukeakseen lääkäriksi, ei erikoista kutsumusta tuntien, vaan jotakin toimittaakseen.

Hän pääsi nimensä avulla piireihin, joissa nykyajan kysymykset olivat käsitellyt loppuun ja joissa vallitsi uusi elämänkatsomus, tietoisuus tulevaisuudesta. Ei epäilty eikä emmitty enää, kaikki oli päivänselvää.

Miestoverit kohtelivat häntä kuin toveria, mutta kuin miespuolista, jota ei tarvinnut kursailla. Aluksi se tavallaan miellytti häntä, ja hän tunsi olevansa kohotettu sukupuoltaan ylemmäksi; mutta heti kun seuraan saapui kaunis naistoveri, niin muuttui käytös. Kun tätäkin kohdeltiin toverina, tapahtui se toisella tavalla. Kaunottarelle oltiin kohteliaita kuin korkeammalle olennolle ikään, häntä kohdeltiin sanalla sanoen naisena. Raaka leikinlasku lakkasi, herrat kävivät säädyllisiksi, levisi lämpöä, ja vienon runollinen mieliala hiipi seuraan, jossa Ester tunsi itsensä vieraaksi, sillä eihän häntä voinut hurmata naisellinen kauneus eikä hän saattanut toveriensa lailla tuntea ihastusta omaa sukupuoltaan kohtaan.

Silloin hän huomasi asemansa kierouden; ja tuo tasa-arvoisuus miesten kanssa ikäänkuin solvasi, loukkasi häntä, vallankin kun häntä laiminlyötiin. Senvuoksi hän hoiti huolimattomasti ulkoasuaan, tukautti kokonaan naisellisuutensa, kävi kapakoissa, heitti keilaa ja tappeli eräänä iltana sällien kanssa. Pyöräillessään hän käytti urheilunuttua ja polvihousuja, ja tämä puku muuttui vähitellen miehenvaatteiden kaltaiseksi.

Toverit unhoittivat myöskin vähitellen, että hän oli nainen, eivät sanoneet alussa häntä milloinkaan Esteriksi, vaan Borgiksi, mutta illalla häntä nimitettiin Pelleksi, ja oli hänen yllään silloin kaulakapalla varustettu kauhtana ja päässä ylioppilaslakki, niin että kukaan ei voinut pitää häntä muuna kuin miehenä.

Eräänä iltana, kun oli otettu jättiläishutikka Rullanissa, ehdoitti eräs medisiinari, että he menisivät tyttöjen tykö ja Pelle tulisi mukaan; sitä pidettiin vallan luonnollisena. Tapahtumanahan sillä oli uutuutensa, vaikkakin lääketieteen ylioppilas Ester Borg oli kaikesta perillä.

Tytöt kyllä katsoivat hiukan kummastellen tuota poikaa, mutta heillä oli muuta ajateltavaa, ja sinnehän mentiin pääasiallisesti juomaan ja juttelemaan. Vieraiden joukossa oli myöskin muuan nuori kreivi, joka tiesi kuka Ester oli, mutta oudoksui kuitenkin sitä, että perhetyttö oli tällaisessa paikassa.

Sali tyhjeni hetkeksi, niin että kreivi ja tuo valheellinen nuori herra jäivät kahden kesken.

Huoneessa oli oma mielialansa; se oli matalakattoinen, mikä esti pimenemisen pään yläpuolella; seinät olivat jaetut veistettyjen reunakoristeitten kehystämiin aloihin, joihin oli maalattu maisemia paimenineen ja paimenettarineen, jotka kaitsivat lampaita ja söivät kirsikoita, viattomasti, lapsellisesti. Ikkunaverhot olivat isokukkaista taftisilkkiä, ja niiden lomitse näkyi linna kuutamossa. Kreivi oli istuutunut vanhan pianon ääreen ja näppäili koskettimia, ikäänkuin olisi varronnut, että Ester olisi keskeyttänyt hänet jotain virkkamalla. Mutta kun tämä vaikeni itsepintaisesti, alkoi kreivi soittaa Chopinin toista g-duuri nocturnea.

Ester ei tuntenut kappaletta, senvuoksi häntä hämmästytti nuo ihanat sävelet, jotka tuntuivat hänestä juuri nyt syntyneiltä. Sointujen vaihtelua duurissa, jotka kaikuvat kuin mollisävelet, syvintä tuskaa, joka on oma lohtunsa; uneton yö, jonka lievityksenä on se, että synkät unet eivät häiritse, olkoonpa sitten valvonta kuinka kiduttava tahansa. Paikka muutti muotoaan, ympäristö sai kullan kajastuksen, ja nuoren tytön valtasi kaihomielisyys, joka oli outoa hänen välinpitämättömälle luonteelleen. Hän oli tullut tänne kuin anatomiasaliin, jossa oli inhoittava, mutta missä mielenkiinto aateloi iljettävän. Äkkiä hänelle aukenee toinen puhtauden ja kauneuden maailma; valoisa pilvi eristi nuo kaksi epäsiististä ympäristöstä, verhosi suojellen heidät ja sai heidät unohtamaan olinpaikan.

Kun kreivi oli lopettanut soiton, täytyi hänen puhua, koska tyttö ei virkkanut mitään:

-- Tiedättekö, mitä soitin?

-- En, en tunne kappaletta.

-- Se oli Chopin'ia! Ja minusta tuntuu kuin hän olisi runoillut tämän nocturnen yöllä, tällaisessa paikassa, missä käy kaihomieliseksi etsiessään iloa, jota ei ole; missä tuntee olemassaolon koko viheliäisyyden nähdessään epätäydellisimmän kaikesta epätäydellisestä.

-- Uskotteko, että Chopin todellakin kävi tällaisissa paikoissa? kysyi tyttö, joka ei ollut vielä päässyt oikein mukaan.

Kreivi hymyili surullisesti:

-- Kävi tietenkin; olisiko se niin ihmeellistä? Te ja minäkin olemme täällä.

Tuo te ja minä kohotti heidät yläpuolelle, ja yhdisti heidät.

-- Se on totta, vastasi Ester naivimmin kuin tahtoi, hän kun siten hyväksyi kohteliaisuuden.

Kreivi hymyili sille naiselliselle piirteelle, mikä ilmeni siinä, että Ester ei halveksinut lausuttua kohteliaisuutta, ja sillä hetkellä tyttö tunsi, että häntä puhutteli toisessa maailmassa liikkuva olento, ja hän etsi kosketusta tuon paremman kanssa.

-- Mitä te oikeastaan teette täällä? Miksi olette täällä? kysyi hän melkein vasten tahtoaan soimaavasti.

-- Niin, neitiseni, ei ole helppo sanoa sitä. Seuraan mukana; annan epäilyksen varjon langeta ylleni, että olen muiden kaltainen, välttääkseni joutumasta muiden väärien epäluulojen alaiseksi. Näissä paikoissa ja niiden asukkaissa on sitäpaitsi vetovoimaa. He elävät kuin luonnontilassa, jonka me olemme jättäneet taaksemme, ja senvuoksi heidän käytöksensä tuntuu minusta naivilta kuin maalaistytön. En näe milloinkaan mitään julkeaa, en katumusvaivaa, joka osoittaisi tietoisuutta väärästä; en ymmärrä sitä, mutta en voi tuomitakaan, en hyväksy sitä myöskään. Joulunaikaan, itse jouluiltana, kuljin sairashuoneen tyttöosaston ohi. Talohan on sen näköinen kuin se potisi kaikkia kipuja ja rappaus on irtautunut paikkapaikoin kuin haavarupi. No niin, kuljin joulumietteissä siitä ohi, ja läpi pohjakerroksen rautaristikko-ikkunain tunkeutui laulu kadulle; tunsin hetken aikaa suunnatonta tuskaa, kun asetuin noiden onnettomien asemaan -- ajatelkaa! jouluilta noiden seinien sisäpuolella! -- Mutta mitä tapahtui? Laulu kaikui voimakkaammin korviini, ja minä kuulin: Ylioppilaan riemusta laulamme vain...

Ester keskeytti ja jatkoi:

-- Tein juuri kierrokseni siellä sinä iltana, ja näin heidän tanssivan joulukuusen ympärillä, jossa riippui ristiinnaulitun kuva, jonka he olivat saaneet Elisabet-yhdistyksen sisarilta. He iloitsivat yhtä teeskentelemättömästi ristiinnaulitusta kuin piparikakku-ukoista. He sanoivat ristiinnaulittua Vapahtajaksi, eikä Kristukseksi, ja Jeesus nimeä he eivät lausu milloinkaan. He uskovat Vapahtajaan ja puhuvat hänestä kuin pikku lapset; jos he kuulevat vapaa-ajattelijan pilkkaavan, niin heitä pöyristyttää ja he ilmaisevat kauhunsa. Voitteko selittää näitä ihmisiä?

-- En! Sitä en voi! vastasi kreivi; ja senvuoksi kohtelen heitä aina epämääräisellä kunnioituksella kuin kanssaihmisiä ikään. Oletteko muutoin huomanneet, että ette näe heidän seinillään milloinkaan rivoa kuvaa, tuskin kuulette heidän koskaan sanovan törkeätä sanaa...

-- Niin, minähän en saa lääkärinä ja (tässä Ester pysähtyi, mutta laski kuitenkin sanan huuliltaan) naisena kuulla sitä...

-- En minäkään, vastasi kreivi... Silloin Ester hymyili:

-- Riippuu kai siitä, kenelle he puhuvat. Kreivi punehtui kuin mies, jolle nainen lausuu kohteliaisuuden, ja peittääkseen hämmästyksensä hän jatkoi hyvin innokkaasti:

-- Mutta ominaisinta näille tytöille on heidän halunsa nauraa; pitää olla hauskaa, kaiken pitää olla hauskaa, ei senvuoksi, että he tahtoisivat unhoittaa ja tukauttaa omantunnon äänen, kuten me ennen luulimme; heitähän sanotaan ilotytöiksi, ja se on oikea nimitys. Mikä luonnollinen valikoima ihmisiä tämä sitten on? Mitä teidän tieteenne sanoo siitä?

-- Se ei voi sanoa mitään, sillä se ei tiedä mitään. Mahdollisesti he ovat villien läheisiä jälkeläisiä, heillä kun on toisenlainen omatunto kuin -- meillä, sillä on melkein mahdoton herättää heissä häpeäntunnetta; he eivät tahdo kuulla puhuttavan siitä, eivät ymmärrä sitä, eivät välitä siitä, ja vakavia miehiä he pelkäävät pahimmin.

-- Sen kyllä tiedän, vastasi kreivi; minua he vihaavat senvuoksi, että olen ikävä, enkä minä ole kuitenkaan milloinkaan koettanut puhua järkeä heille; mutta minä en osaa nauraa...

-- Ettekö? Mutta se on niin terveellistä!

-- Jos kerran näen jotain hymyiltävää, niin olen hymyilevä; se on inhimillistä; mutta nauru on aina ilkeätä, ja sen synnyttää hullunkurinen, nurinkurinen, paha; senvuoksi se muuttuu tavallisesti kyyneliksi ja sitä seuraa usein tyhjyydentunne, joka päättyy todelliseen itkuun, aiheettomaan itkuun.

Nyt vasta Ester huomasi, että nuoren kreivin yllä oli hännystakki. Tämä näki sen ja jatkoi:

-- Katselette hännystakkiani! Olin illallisella professori X:n luona.

-- No?

-- Se on hirvittävää, mutta kenties hyödyllistä. Nuoret harjoittelevat vaikenemaan ja vanhat salaamaan ajatuksiaan; kaikki kulkevat kuin päitsissä, jotta eivät purisi toistaan; ja tänä iltana oli seura sellainen, että kukaan ei uskaltanut lausua järjensanaakaan; kaikki olivat ääneti. Sitä sanotaan ajatusten vaihtamiseksi. Tiedättekö, sellaisten naamiaisten jälkeen kaipaa tänne. Muutoin kiirehtivät kaikki illallisvieraat tavallisesti kahvilaan, saadakseen sanoa siellä sen, mitä kutsuissa ei sanottu.

-- Onko mielestänne hauskaa elää? kysyi Ester aivan äkkiä.

-- Elää? Onko tämä elämää? kysymyksessähän on vain kuolettaminen, kaikkien terveiden, voimakkaiden vaistojen kuolettaminen, joiden tulisi säilyttää elämää; ja ellei niitä kuoleta kieltäymyksen kautta, niin kuolee sairaalassa, tai kuolee sitten myöhemmin kylmänvihoihin pyhässä avioliitossa. Tuo 80-luvun elämänilo oli hirvittävää lörpötystä; profeetat vaipuivat suruun, ja kaikki palasi jälleen vanhalle ladulleen. Tiedättekö, minulla on ystävä, joka makaa sairaalassa ja tekee hiljalleen ja varovaisesti kuolemaa.

-- Tunnen hänet; tarkoitatte runoilijaa?

-- Aivan oikein, lähdemmekö sinne, kuutamossa? Hän ottaa asian sangen levollisesti.

-- Kernaasti! vastasi Ester, ja he lähtivät liikkeelle.

Oli kirkas syysyön kuutamo ja ilma oli lauhkea; he kulkivat hiljaisia pikku katuja, suuria vihreitä katuja ja saapuivat sairaalan puistoon. Mahtavien puiden siimekseen oli pystytetty telttoja sairaille, jotka nukkuivat tai valvoivat niissä, mikä mitenkin. Mutta erään vaahteran alla istui alilääkäri ja joi whiskyä kandidaatin kanssa. Ester ja kreivi, jotka tunsivat molemmat, astuivat esille ja kysyivät runoilijaa.

-- Hän makaa tässä vieressä ja on valveillaan, vastasi alilääkäri, mutta hänellä ei kai ole enää pitkiä aikoja, koskapa on lähettänyt noutamaan professori X:ää.

-- Mitä? Teoloogia? kysyi Ester ihmeissään.

-- Niin, ukko ja Akselhan seurustelivat kaikessa ystävyydessä, otellakseen, kaikessa ystävyydessä, ja runoilija on pyytänyt meitä todistajiksi heidän viimeiseen taisteluunsa estääkseen väärät selonteot asiain kulusta.

-- Saammeko sitten sillä aikaa pistäytyä hänen luokseen?

-- Tehkää hyvin; hän makaa lukien Andersenin satuja.

Ester ja kreivi astuivat lähimpään telttaan, ja siellä lepäsi Aksel E. lukien lyhdyn valossa.

Hän oli pieni kuihtunut olento, jolla oli musta täysiparta, eksoottinen ulkomuoto, ranskalainen tai italialainen; hänen silmänsä olivat suuret, loistavat, ja hän katsoi tutkivasti hetken aikaa ennenkuin tunsi tulijat, sillä hänen näkönsä oli alkanut heikentyä kuten kuulokin. Sitten hän hymyili, ojensi käden kummallekin ja pyysi kuiskaavalla äänellä heitä istumaan. Hän tiesi kyllä kuolevansa, mutta salasi sen itseltään, eikä tahtonut, että kukaan toinen sanoi sitä. Mutta toisinaan hän kävi ylpeäksi, ja silloin hän alkoi kehuskella pelottomuuttaan.

-- Niin pojat, kuiskasi hän, nyt minä sammun; silmä kadottaa valonsa, korva kuulonsa ja ääni sointunsa.

Nyt hän yski, kammottavasti, sillä hänellä oli pitkälle kehittynyt keuhkotauti.

-- Mutta nähkääs, vielä ei ole mitään hätää, sillä valtimo laskee 38 asteeseen öisin, ja yöt ovat pahimmat. Olisi joka tapauksessa vahinko, jos minusta nyt aika jättäisi, kun nyt olen puhdistettu tupakasta, viinasta ja jos jostakin. Tunnen itseni kuin sisällisesti pestyksi. Niin, on innoittavaa elää. -- Kuulkaahan, tuo Efraim on kumma mies. Hän kirjoitti minulle kirjeen Norrbottenista ja aloitti näin: Jos eläissäsi saat vielä tämän kirjeen. -- Ei niin pidä kirjoittaa sairaalle ihmiselle. Niin, elämä! Tiedättekö, mikä on viheliäisintä, mitä olen elänyt?? Istukaa, niin saatte kuulla!... Ester muistaa tuon punatukkaisen tytön, jonka kanssa minun muutoin piti mennä naimisiin! Niin, me matkustimme Pietariin, ja ensimmäistä onnenaikaa seurasi ikävystyminen. Tiedättekö, millainen ikävä kahdenkesken on? Yksin se voi olla vaikeaa; se on kuitenkin kohottavaa; mutta kahdenkesken se on kammottavaa, se on kuolemaa; on sidottu toisiinsa, mutta vihaa toisiaan niin rajattomasti senvuoksi, että sitoo toinen toistaan. No niin, hän oli hankkinut salaa papereita, jotka sitoisivat minutkin vihkimisellä. Kun huomasin millainen hän oli, niin sanoin köyhyyteni estävän avioliiton solmimista, mutta silloin hän vastasi: minulla on rahaa. Meillä oli yhteinen huone vaatimattomassa hotellissa. Mutta eräänä päivänä -- hän oli poissa puoli päivää -- hän vei minut ravintolaan, Pietarin hienoimpaan. Siellä hän esitti minut eräälle ystävälleen, joka tarjosi meille sadan frangin päivälliset. Minun ei tarvinnut muuta kuin pitää silmät auki ymmärtääkseni, ja kun he sampanjaa juotaessa vaihtoivat katseen, tein minä päätöksen. No niin; tullessamme yöllä kotia olin nukahtavinani. Kun tiesin, että hän oli vaipunut uneen, nousin vuoteeltani, otin hänen kukkaronsa, sillä omat rahani olivat lopussa; otin vaatteeni ja kenkäni, hiivin eteiseen; ja pukeuduin jääkylmässä talvi-ilmassa -- kivieteisessä. Sitten juoksin asemalle. Mutta seuraava juna lähti vasta kuuden tunnin kuluttua. Pojat! Kuljeksin kuusi tuntia asemalla! Ja pelkäsin joutuvani kiinni varkaana! -- Mutta minun onnistui paeta! -- -- -- Varas! Mitä siitä sanotte? -- Ja kuinka te olisitte menetelleet?

-- Samoin, vastasi kreivi, joko sitten lohduttaakseen kuolevaa, tai uskoi hän todellakin voivansa tehdä niin.

-- Varas! toisti Aksel E.

-- No, oletko sitten myöhemmin soimannut itseäsi siitä? kysyi Ester.

-- En, vastasi runoilija. Ajatelkaahan! En ole soimannut itseäni, mutta olen ollut raivoissani siitä, että olen ollut pakoitettu joutumaan sellaiseen iljettävään asemaan. Toimin täydestä vakaumuksesta, innostuksesta, ja sitten... mutta en tiedä, kenelle minun tulee olla suutuksissa. Sattumalle, kohtalolle, asianhaarat ovat minusta kuin henkilöitä, joita en voi määritellä, mutta jotka mielestäni ovat eläviä olentoja.

-- Miksi olet lähettänyt noutamaan professoria? keskeytti nyt Ester, joka piti enemmän todellisuudesta.

-- Professoria? Vai niin; olin vallan unohtanut! Olin näet yksin ja tahdoin otella hänen kanssaan.

-- Etkö tahdo morfiinia ja nukkua sensijaan?

-- Ei morfiini minuun pysty; ei, minä tahdon valvoa ja puhua; tahdon kuulla ääneni niin kauan kuin se vielä kuuluu!