Part 7

-- Hän heitti sen mäelle, ja sitten koirat karkasivat sen kimppuun; en saanut niitä erilleen.

-- Antaa niiden olla! Niille emme mitään mahda. Herra Lindkvist menee sitten talliin ja valjastuttaa hevosen kilpareen eteen. -- Sanokaa metsänvartialle, että hän ottaa jäätuuran ja seuraa minua.

Vouti tahtoi kyllä pitentää puhelua, sillä jokainen patruunaan tähdätty isku suurensi hänen rankaisemattomuuttaan; mutta hänen täytyi mennä, sillä patruuna lähti vaimoineen huoneesta.

Puolisot olivat kahden makuuhuoneessa, minne heidän oli tapana piiloutua neuvottelemaan ja olemaan kätkössä, silloinkuin väki vaatimuksineen piiritti talon.

Vaimo aloitti:

-- Onko se totta, että olet myönyt sairaan eläimen?

-- Totta se on! Minusta _tulee_ petkuttaja, jos tätä kauemmin jatkuu!

Ja he itkivät molemmat.

Mitä nyt olisi myötävää? Mitä tehdä? He neuvottelivat ja päättivät, että mies ajaisi lainaamaan rahaa. Sitten muutettaisiin koko talonpito. Arentia kesti vielä vuoden, ja maa oli pantava kauraksi; sitä ei tarvinnut lannoittaa ja se myötiin heti raitiotieyhtiölle; se imi tosin mehun maasta, mutta mitä se koskee heihin, he kun muuttavat.

Koko maa oli ruvennut viljelemään kauraa, kun mikään muu ei kannattanut, ja senvuoksi Ruotsin maa oli pian mehuton. Ruis, köyhän viljaa sekin, ei menestynyt enää, vaan täytyi sitä tuottaa maahan; vehnästä oli vajottu, sivuuttamalla ruis, syöttökauroihin; se oli rappiotilaa. Ja kun talonpojat olivat korjanneet viimeisen kaurasadon ostaakseen piletin Amerikaan, niin arvottomalle maalle tuskin ilmaantui ostajaa. Maa, jonka aura oli muokannut ja joka oli ollut lannoitettu, se kasvoi vain rikkaruohoa, kumma kyllä; se ei voinut muuttua itsestään luonnonniituksi, kuten sydänmaa; se oli kirottu; se oli viljelyksen pilaama ja vaati viljelystä; se voitiin tosin kylvää jälleen apilanurmikoksi, mutta ellei sitä uusittu, niin se lakkasi kasvamasta.

Kun sitten vuokra-aika oli kulunut loppuun, niin myötiin tarvekalut huutokaupalla. Koska talonpojilla oli omituinen halu ostaa huutokaupoista, he kun luulivat kaiken olevan niissä huokeampaa ja parempaa, niin möivät eroavat arentimiehet tavallisesti kaiken kunnollisen irtaimistonsa ennakolta, ja hankkivat uutta huonompaa. Hyvä karja ja hevoset myötiin vähitellen, ja ostettiin kehnoja sijaan. Työkaluja, vaunuja ja rekiä kyhättiin kokoon hät'hätää, ja pantiin huutokauppaan. Sehän ei ollut epärehellistä, mutta hienoa se ei ollut, eikä siihen ollut _varaakaan_.

Kun neuvottelu oli lopussa, ajoi kilpareki kartanolle: metsänvartia, mustalaistyyppi, patruunan suosikki siksi, että hän oli torppareita ripeämpi, oli lähtöön valmiina jäätuura kädessään. Hänen tehtävänään oli näet niemien ja salmien kohdalla, joissa pelättiin virtapaikkoja, kulkea hevosen edellä ja koetella jäätä.

Noustessaan rekeen näki patruuna näytelmän, joka sai hänet hymyilemään huolimatta siitä kurjuudesta, mikä tässä paljastui.

Neljä suurinta koiraa oli kaikessa sovussa laahannut kuolleen lehmän jäävaraston valtavan pyramiidin huipulle. Mutta kun ne olivat suorittaneet tämän yhteistyön, ajoi talon suurin verikoira kolme muuta osakasta alas, ja makasi nyt yksin kuin sfinksi ja piti pitoja siellä ylhäällä. Paisti oli houkutellut naapuritalojen koirat sinne, ja jäävuoren juurella oleva haukkuva liuta rähähti toisinaan tappeluun ja muodosti yhden ainoan pyörteen turkkeja, häntiä ja käpäliä. Muutamat muonamiesten muijat olivat heikosti yrittäneet jakaa saalista verikoiran kanssa, mutta peräytyneet. Kaikki talossa olivat nälkiintyneitä, ihmiset ja eläimet. Koirat olivat hädässään ajaneet kaikki jänikset ja poikaslinnut, ja oppineet viimein salakalastukseen jäällä, jossa sieppasivat särjet hauenkoukuista. Mutta nyt niillä oli kemut. Ruoska läimähti, ja kilpareki kiiti pyrynä alas jäälle ja ulos välkkyville ulapoille.

Kulku ohjattiin ensin jään yli toiselle rannalle, jonne kaksi vanhaa miestä oli asettunut eräälle niemelle punaiseen tupaan odottamaan päiviensä päättymistä. Toinen oli eräs kaupungin virastossa palvellut entinen kamreeri ja leskimies, joka nyt seitsenkymmenvuotiaana eli eläkkeellään; toinen oli kahdeksankymmenvuotias vanhus, valkea kuin kyyhkynen, eikä ollut milloinkaan ollut mitään, sen koommin kuin oli ylioppilaana Upsalassa. Kaksikymmenvuotiaana hän oli saanut elinkoron eikä tehnyt mitään senjälkeen. Tapaus oli harvinainen: mutta ukolla oli ollut elämässään yksi ainoa urotyö, yksi ainoa harrastus: hän oli ollut juvenaali. Hän pitikin itseään nyttemmin kuin museokapineena, jota saattoi näytellä. Punainen tupa oli kuuluisa kalliin sisältönsä vuoksi; sinne tehtiin huvimatkoja katsomaan "yhtä glunteista", sillä siksi oli traditsiooni muuttanut juvenaalin. Hän oli laulanut Wennerbergin kanssa, oli tuntenut Kaarle XV:nnen, hän oli puhunut Jenny Lindin kanssa, nähnyt Geijerin. Mutta kaikella tällä ei ollut mitään merkitystä, kun Anders Borg ajoi rahaa lainaamaan.

Ukot iloitsivat suuresti, kun reki ajoi tuvan eteen, sillä he olivat olleet umpilumessa neljätoista päivää, eivätkä olleet saaneet sanomalehtiä ja postia kahdeksaan päivään.

Andersilta riisuttiin turkit, hänet vietiin sisälle lämpimään, sai keitettyä viiniä, ja sitten hänen täytyi kertoa, mitä uusia lehdet tiesivät. Sitten otettiin kortit esille, ja pelattiin viirapeli, noin vain ohimennen.

On ikävää puhua rahasta, sillä kulta on viimeinen, mistä ihminen luopuu, siitä yksinkertaisesta syystä, että tämä metalli muodostaa olemassaolon ehdot, asunnon, ruuan, vaatteet ja lämmön.

Kerrottuaan kahden tunnin ajalla kaikki, minkä tiesi vanhuksia miellyttävän, sanoa paukahutti hän vihdoin asiansa. Silloin laskeutui pilvi tuohon valkeiden uutimien verhoamaan valoisaan huoneeseen; vanhuuden rauha oli häiritty, ja vanhuksia vaivasi se, että eivät voineet auttaa hädänalaista. Heiltä ei riittänyt rahaa lainaksi, ja heitä kiusasi se, että olivat pakoitetut tunnustamaan sen, paljastamaan asiainsa tilan.

Ja Anders taas kärsi puolestaan siitä, että oli synnyttänyt tämän painostavan mielialan; oli viheliäistä lainata rahaa; ja hän ymmärsi nyt, kuinka niin monet mieluummin turvautuivat petokseen ja vieläpä varkauteenkin.

Noustessaan nyt jälleen rekeen hän aikoi kääntyä takaisin kotia, mutta muistaessaan vaimonsa ja lapsensa hän havahtui, pani ruoskaniskulla hevosen liikkeelle ja suuntasi kulun aavalle ulapalle. Metsänvartia takapulkilla lausui muutamia epäilyksiä, mutta patruuna ummisti korvansa. Jää oli ohutta, mutta sitkeää, läpikuultavaa kuin lasi, niin että ruskolevät näkyivät matalikoilla.

Ulapalla jää keinui, aaltoili, mutta hevonen kiihdytti vauhtia, vaistomaisesti tuntien, että voisi hätätilassa hypätä avannosta, ja patruuna tiesi kokemuksesta, että suolaisen veden jää oli sitkeämpää kuin miltä se näytti, ja että vaara näköjään oli suurempi kuin se todellisuudessa oli. Kulun hän suuntasi itäänpäin kohti kaukaista pitkää maankaistaletta, missä apulaispappi asui. Tämä, jonka hallussa oli pieni kirkonkassa, saattoi kyllä lainata kymmenen kruunua; näin alhaalle hän oli jo asettanut vaatimuksensa.

Näkyi vain ilmaa ja vettä ja mustanvihreä viiru kaukaisuudessa, kun hevonen äkkiä pysähtyi.

Metsänvartia hypähti heti hevosen päänpuolelle: heitti jäätuuran kuin keihään, ja vesi roiskahti reiästä.

-- Tästä ei tule mitään, patruuna, sanoi Vihtori. Jos tuuli kääntyy hiukankin idemmäksi, niin jää murtuu, ja me olemme mennyttä miestä!

-- Minä en käänny, vastasi patruuna; istu alallesi, niin näet kuinka meillä mennään!

Ruoska vingahti hevosen lautasille, ja oistonaan se lentää lasketti tuhannen tulimmaista laukkaa. Jäänsiruja ja vettä räiskyi vasten kasvoja.

Kysymyksessä oli vain kymmenen kruunua, mutta oli myöskin saavutettava päämaali ja ennen kaikkea täytettävä velvollisuus, ja hänestä tuntui kuin hän panisi henkensä alttiiksi omiensa puolesta ja jättäisi taaksensa häpeän.

Tuo kaukainen tumma viiru leveni levenemistään ja läheni; katonharjoja häämöitti, ja kohta näkyi rannalla väkeä, joka viittoili ja huusi.

Metsänvartia tajusi ensimmäiset merkit, hypähti pukilta ja huusi:

Seis patruuna, jäässä on railo!

Anders Borg pysäytti hevosen, sillä hän näki avonaisen väylän, jossa höyrylaiva oli kulkenut. Hän nousi reestä ja mittasi katseellaan väylän leveyden ikäänkuin olisi aikonut uida yli, sillä hänen täytyi päästä perille.

Mutta hetken harkittuaan hän tarttui seipääseen, joka oli väylän merkkinä, astui uiskentelevalle jäälautalle, meloi seipäällä ja joutui vesiajolle. Väki rannalla huusi, kun lautta lähti liikkeelle, mutta Anders meloi edelleen. Kun hän lähestyi toista rantaa, alkoi hänen jäälauttansa vajota, hiljalleen, tasaisesti kuin laskuluikku. Yhdellä harppauksella hän hypähti seuraavalle lautalle, jonka jälkeen hän syöksyi suin päin maihin; mutta viimeisen kaistaleen hän kulki vajoten joka askeleella rantajäähän, joka kilisi murskaantuneitten ikkunaruutujen lailla.

-- Onko pastori kotona? kysyi hän tervehtimättä.

-- On kuin onkin, vastattiin.

Ja nyt riensi Anders erääseen punaiseen taloon, joka oli jotensakin toisten kaltainen.

Hän syöksyi sisään samalla vauhdilla kuin oli kulkenut jääväylän poikki, tempasi auki oven ja joutui tupaan, missä apulaispappi istui nukkuen keinutuolissa, kahdentoista aikaan päivällä.

-- Älähän, sinäkö se olet? Minä hiukan torkahdin ja kuulin hätähuutoa jäältä, sanoi hän karistellessaan unta silmistään.

-- Minä vain, olen pulassa, ja sinä saat lainata minulle kymmenen kruunua.

-- Kymmenen kruunua? Mistä ne sieppaisin? Koetin juuri saada diskonttolainaa, mutta ei onnistunut...

-- Lainaa kassasta!

Syntyi hiljaisuus, ja Anders Borg ymmärsi, että hän oli jälleen eksynyt tunkeutumaan toisten salaisuuksiin ja pakoittanut onnettoman ihmisen tekemään nöyryyttävän tunnustuksen asiainsa kehnoudesta. Mutta hän tointui pian ja virkkoi sivumennen:

-- Etkö voi lainata joltakin talonpojalta?

-- Minäkö talonpojalta? En, ystäväiseni, tilani ei salli sitä. Näepäs, ensimmäisenä vuonna tekeydyin kansanomaiseksi, ja minun täytyi syödä ja juoda heidän kanssaan; mutta silloin hävisi kunnioitus, vallankin kun lainasin heiltä rahoja Upsalan velkoihini.

Kun sitten vetäydyin heidän seurastaan, alkoivat he vihata minua.

Jäin ihan yksinäiseksi; minulla ei ole yhtään puhekumppania, ei mitään tekemistä. En saa kalastaa, en metsästää, en viljellä maata. Lukea en voi, sillä silloin nukahdan. Olen tuomittu tyhjäntoimitukseen, paitsi sunnuntaisin! Minä kuivetun, kivetyn nukkuessani; nukun koko yön, kaksitoista tuntia, kahdeksasta kahdeksaan, ja minä vedän aamiaisunet, päivällisunet, nukun vain nukkumistani. Kunpa tietäisit, millaista elämää tämä on! Se on valekuolemaa! -- Sielunhoitoa he eivät kaipaa, ja ne, joita suru ja murhe kohtaa, menevät heränneiden luo. Toivon toisinaan, että itsekin olisin herännyt; mutta silloin täytyy uskoa, ja sitä en voi! -- Anders Borg, auta minut täältä jumalan nimessä, muutoin kuolen! -- En ole puhunut kahdeksaan päivään, ja nyt olen kaiken kurjuuden kukkuraksi saanut vielä haasteen. Muuan talonpoika varasteli puita pappilan metsästä; näin itse sen ja ilmoitin rovastille. Nyt olen saanut haasteen kunnianloukkauksesta, kun en voi _todistaa_, että näin miehen varastavan. Varas kulkee vapaana, ja minä ehkä joudun telkien taa; minä, joka en ollut metsänvarkaissa. Talonpojat sanovat, että olen kielinyt; samaa he sanovat nimismiehestäkin, kun tämä antaa ilmi heidät, ja äskettäin tahtoi eräs roisto haastaa tuomarin kunnianloukkauksesta, tämä kun tuomitsi neljännysmiehen kanteen nojalla, joka on täysin pätevä todistus. Mihin ryhtyä? Jos saan virkaeron, niin en saa paikkaa entisenä pappismiehenä.

Hän ei olisi lopettanut milloinkaan, ellei olisi purskahtanut itkuun. Ja Anders Borg unhoitti huolensa, nähdessään tämän pohjattoman kurjuuden. Mutta kun hän ei tiennyt mitä sanoa, niin apulainen jatkoi ylen onnellisena siitä, että sai kuulla oman äänensä ja valittaa.

-- Mitä he tekevät papeilla? Eivätkö he voi tehdä juutalaisten lailla ja antaa jonkun seurakunnan vanhimman lukea saarnakirjasta sunnuntaisin -- minä kirjoitan saarnakirjoista, kuten muutkin papit. Eivätkö samat ymmärtäväiset, rehelliset miehet voi myöskin haudata ja kastaa? -- Baptistithan kastavat, ja heränneet jakavat ehtoollista hoitaessaan ammattejaan kuin apostolit! Tiedätkös, uskonto ammattina ja elinkeinona on järjetöntä. Ja tuo yliopistossa vetelehtiminen ja ryypiskeleminen, rikkiviisauksien ja jumaluusopillisten sanasaivartelujen päähän pänttääminen, se karistaa miehestä kaiken uskonnollisuuden! Ja nythän pappien pitää marssia kasarmeissakin, ovat pakoitettuja laulamaan sikamaisia lauluja, kuuntelemaan kaartilaisten yöllisiä keskusteluja, se tekee lopun koko leipäkirkosta!

Tässä meni keskustelu viistoon, sillä Anders tunsi liian vähän mielenkiintoa kirkkoa kohtaan, voidakseen valittaa sen rappiota; sitäpaitsi heräsi hänen oma itsesäilytysvaistonsa, niin että hän keskustelun loppupuolella oli ennättänyt ajatella, mistä nyt sieppaisi kymppänsä. Senvuoksi hän nousi äkkiä ja heitti hyvästit lausuen ainoan rohkaisevan sanan, minkä saattoi löytää:

-- Karskista luontosi, poika! Tule sinne mantereen puolelle tervehtimään meitä, niin me ravistamme eloon sinut.

Apulainen katsoi ystävätään kuin vierasta, sillä hän oli pettynyt toivoessaan osanottoa. Hän pani kuitenkin karvalakkinsa päähänsä saattaakseen Andersia rantaan; ja hän osoitti ystävällisyyttä kuin koira, puhui taukoamatta, mutta nyt tyhjänpäiväisistä asioista, ilmasta ja kalastuksesta, tulvajäästä ja merihädästä, mutta hänen sanansa kaikuivat kuuroille korville.

Kun Anders Borg oli rähminyt jääväylän yli ja istuutunut rekeen, ohjasi hän pohjoista kohti; mutta muistaessaan rannalle jääneen papin, kääntyi hän ja näki nyt tuon hyljätyn heiluttavan lakkiaan jäähyväisiksi.

Hänen rintaansa ahdisti, mutta samalla hän tunsi epätoivoisen lohtua siitä, että näki vieläkin epätoivoisemman ihmisen.

-- Koditonna, vailla ystäviä, vankilan ja perikadon partaalla! ajatteli hän. Häntä on sääli, mutta mistä nyt kaappaan kympin?

Tähän kysymykseen hän oli kuitenkin miettinyt mielessään vastauksen, ohjatessaan kulkunsa pohjoiseen halki ulapan, sillä siellä asui vanha oopperalaulaja, joka maailmaan kyllästyneenä oli vetäytynyt eläkkeineen ja eukkoineen erääseen taloon, jonka hän oli vuokrannut ilman viljelysmaita, mutta pidättänyt metsästys- ja kalastusoikeuden.

Peninkulma on runsas matka hevosella ajaen, mutta menihän sekin, ja Anders Borg tiesi varmasti saavansa ainakin hyvän lasin ja ystävällisen vastaanoton, olipa sitten kympin laitan miten tahansa.

Kuistilla seisoi vanha laulaja pyssyineen ja ajokoirineen. Hän palasi jänismetsästykseltä, tietenkin saamatta mitään, ja ilostui suuresti nähdessään ihmisen, sillä hän asui sydänmaalla, josta naapuriin oli puoli peninkulmaa.

Anders Borgin hääriessä jalkapeitteen kimpussa, taputti laulaja vaahtoista hevosta kuonolle ja sanoi:

-- Sinulla on hyvä juoksija, Anders.

-- Tahdotko ostaa sen? kysyi Borg vain jotain sanoakseen.

-- Jos myöt! -- minulla on juuri ollut yksi koetteella, mutta se oli pattijalka.

-- Ihan tosissasi, tahdotko ostaa hevosen?

-- Tietysti!

-- Ota sitten minun, niin saat reen samaan kauppaan.

-- Mitäs se sitten maksaa?

-- Saat sadallaviidelläkymmenellä rekineen päivineen.

-- Olkoon menneeksi!

-- Käteistä?

-- Käteistä! Käy sisään, niin lyön rahat pöytään.

-- Mutta sinä saat antaa minulle kelkan ja luistimet, jotta pääsen kotia! Vihtori saa työntää minua jäällä.

-- Saat kyllä! Siis ovat kaupat tehdyt!

Anders oli pelastettu, kynitty putipuhtaaksi, päässyt jaloilleen; ja pistettyään ryypyn poskeensa, läksi hän kotimatkalle päivän painuessa mailleen. Hän istui potkukelkassa, jota perässä luisteleva metsänvartia työnsi.

Lähestyessään iltahämyssä kotia, hän näki koko talon valaistuna, ja hän ajatteli vaimoraukkaansa, joka varmaankin oli saanut äkkiarvaamatta vieraita, joille hänellä ei ollut mitään tarjota.

Jotta ei olisi tullut sopimattomaan aikaan, nousi hän kartanolle polkua pitkin ja kulki ohi jäävaraston, missä hänen verikoiransa makasi verissään ja herraskartanon kahden verikoiran raatelemana, jotka nyt pitivät pitojaan kuolleen lehmän kimpussa; oikean omistajan saadessa vain katsella kemuja.

Anders meni sisään keittiön kautta ja vetäytyi makuuhuoneeseen muuttaakseen pukua. Siellä istui hänen vaimonsa itkien.

-- Mitä on tapahtunut? Kuka täällä on? Miksi olet jättänyt vieraat? ahdisti hän kysymyksillä itkevää, joka vastasi suurimmassa epätoivossa:

-- Isäsi on täällä, ja aikoo jäädä luoksemme...

-- En voi elättää häntä!

-- Hän sanoo, että olet velkaa hänelle suurehkon summan...

-- Mitä tekemistä hänellä on täällä?

-- Hän ei voi enää asua kotona, sillä hän on haastettu kirkkoraatiin kuulusteltavaksi, jossa hänen avioerojuttunsa alkaa.

-- Voi, Herra Jumala...

Tämä on hirveätä! Hirveätä!

Anders valmistautui seikkailurikkaan retkensä jälkeen lähtemään isän luo ja kuulemaan, mitä tällä oli hänelle uskottavaa, vaikka hän ei näistä luottamuksista välittänyt. Mutta hän rauhoitti ensin vaimoaan asettamalla kaksi viidenkymmenenkruunun seteliä pukupöydälle; kolmannen hän jätti omaan taskuunsa, sillä nuo iän ikuiset ikävyydet ja puute olivat tehneet hänet epärehelliseksi parhainta ystävääkin kohtaan.

KAHDEKSAS LUKU

Yhdeksänkymmenluku

(Fin de Siécle)

Kahdeksankymmenluvun voimakas naturalismi oli kaikkien muiden virtojen lailla laskeva mereen. Luonnontieteellinen menettelytapa oli lakannut kukkimasta eikä kantanut enää hedelmää; monet pitivät menettelytapaa itse totuutena ja pysyttelihevät itsepintaisesti lahon laudan varassa sen vaipuessa pohjaan. Toiset lujatahtoisemmat etsivät uusia aluksia purjehtiakseen edelleen. He erkanivat tosin aikakaudesta kaihomielin, sillä tuo villiytyminen, intiaanielämä oli ollut virkistävää, kuten koulupojan rosvoelämä kesälomalla; tämä maailman ja ihmisten yksipuolinen valaiseminen kohotti ne jyrkästi taustastaan, asetti esineet ja tapahtumat Rembrandtin valaistukseen; tämä vanhojen asiain uudestaan arvioiminen synnytti sananmukaisesti uuden maailmankatsomuksen, joka ei nähnyt etäälle, mutta näki terävästi läheltä. Se oli mikroskoopillista menettelytapaa. Mutta ken on työskennellyt mikroskoopin avulla, hän tietää liian hyvin, että voi nähdä soluja ja suonia siinä, missä on vain kuplia, ja että tomuhiukkanen voi harhauttaa todistamaan olemattomien elimien olemassaolon. Silloin, 1889, sai maailma kaksi uutta ajattelijaa tai profeettaa, Langbehnin, Rembrandt als Erzieher nimisen teoksen tekijän, ja Nietzschen, pääasiallisesti Jenseits von Gut und Böse nimisen teoksen tekijän. Niin suuresti kuin nämä kaksi eroavatkin toisistaan, ja saattavatpa näyttää jyrkiltä vastakohdiltakin, niin oli heillä kuitenkin yksi yhteinen kosketuskohta, ja se oli heidän vastavaikutuksensa mikroskoopillista menettelytapaa vastaan. Langbehn on ennen kaikkea makroskopisti. Kukaan ei ole käsittänyt, mitä tekemistä Rembrandtilla on hänen kirjansa kanssa, ja vaikkakin tunsi halua kumota joka kohdan teoksessa, niin aukaisi sen jokainen tosiasia kuitenkin uusia tulevaisuuden näköaloja, ja luonnontiede, joka oli kuihtumaisillaan liian perinpohjaisten tutkijainsa käsiin, elpyi uuteen eloon.

Langbehn, johon vuosisata oli loppuva, oli oikeastaan jälleen ylösnoussut Kant, jolla vuosisata oli alkanut, ja molemmat he etsivät pelastuksensa vaatimuksista ja imperatiiveista, kun arvostelukyky ja puhdas järki olivat osoittautuneet kykenemättömiksi ratkaisemaan maailmanarvoituksia ja antamaan yksilölle sitä ryhtiä, jota kulku aukealla merellä vaati, säilyäkseen turvallisena. Sekä Darwin että Hæckel olivat ennen, vaikkakin turhaan, panneet vastalauseensa niitä nopeita johtopäätöksiä vastaan, joita oli tehty heidän lajien polveutumisopistaan siveysopin kumoamiseksi, ja Langbehn vastustaa sitä naturalistista psykologiaa, joka oli alennettu eläinlääkintätieteeksi. Kun naturalistit sanoivat: Olkaamme ihmisiä! niin he tarkoittivat: Olkaamme eläimiä! Itse jumaluusoppi eli oppi Jumalasta johdettiin eläintieteestä. Eläimen pelko tuntematonta kohtaan ja villin kykenemättömyys eroittaa unta ja todellisuutta toisistaan, kas siinä uskonnon synty.

Mitä sitten oli uskottava maailmasta, missä ihmiset olivat kuolleet valheen marttyyreinä? Mitä oli ajateltava tulevaisesta, kun menneisyys julistettiin valheeksi? Kahdeksantoistasatavuotinen kristinoppi, joka huomattiin eräänä kauniina päivänä erehdykseksi? Se oli _liian_ järjetöntä, ja kuula otsaan oli ainoa mahdollinen pelastus!

Itsemurhan partaalla oli nyt ihmiskunta eikä nähnyt mitään pelastusta.

Silloin nousi toinen profeetta, Nietzsche, ja julisti ensin, että paha oli hyvää ja hyvä pahaa, sitten, että hyvää ja pahaa ei ollut olemassa. Se oli rikoksen puolustusta, pahantekijämoraalia, joka Oscar Wilden perversisyydessä sai räikeimmän ilmenemismuotonsa. Jos Langbehn oli negatiivikuvillaan vasten tahtoaan tuonut esiin naturalismin valopuolet, niin Nietzsche vei sen irvikuviin, joissa sen virheet näyttäytyivät.

Parisissa oli samaan aikaan herännyt tunne positivismin riittämättömyydestä, ja alkoi vihmoen sataa sanoma-lehtikirjoituksia, joiden niminä oli: Etsitään uskontoa; Palvelukseen halutaan: profeetta; Halutaan vuokrata: yhteinen, ajanmukainen kirkko.

Itse Zola alkaa havahtua; ja hän, joka oli pysynyt katselijana, levollisena, tunteettomana, nousee etsiäkseen uskontoa. Lourdes'sta hän ei sitä löydä, sillä hänen lääkärinsä on "selittänyt" ihmetyöt, ei petokseksi, se on liian vanhanaikaista, vaan hypnotismiksi. Silloin hän matkustaa Roomaan, eikä ole suinkaan vapaa siitä harhaluulosta, että voisi siellä tehdä kristinopin nykyaikaiseksi ja saada aikaan ajanmukaisen sovinnon tieteen ja uskonnon välillä. Mutta se ei onnistu. Myöhemmin hän tekee kiihkomielisenä uskovaisena uskonnokseen ihmiskunnan edistyksen tieteen ja työn kautta oikeutta ja totuutta kohti, sekä johtuu lopuksi Cabet'n paratiisinihanaan Ikariaan, missä karitsat leikkivät jalopeurojen kanssa ja metsän linnut syövät falansterin asukkaan yltäkylläisestä pöydästä, kun köyhiä ei enää ole.

Zola kehittyi, hedelmättömästä eläintieteellisestä epäilystä, uskomaan onneen ja hyveeseen pyrkivään edistykseen (se oli uusi sana). Mutta monet hänen oppilaistaan pysähtyivät kehityksessä ja märehtivät yhä tuota kulunutta ohjelmaa, joka nyt tehtiin positiiviseksi.

Zola lopetti idealistina sanan oikeassa merkityksessä, ja vaikkakin hän vihasi ja vastusti uskonnollisia muotoja, etenkin roomalaiskatolilaisia, niin hän oli uskonnollinen, uskovainen omalla tavallaan. Mutta Ranskan yhdeksänkymmenluvun nuoriso ei ollut tuntenut Zolata, ei tahtonut tuntea häntä, ei tietää hänestä mitään. Heillä oli aivan toinen opettaja ja profeetta, ja se oli Josephin Péladan.

On käsittämätöntä, että meidän kirjallisuushistorioitsijamme, jotka nauttivat vuosipalkkaa aikakautensa kirjallisuuden seuraamisesta, eivät milloinkaan mainitse tuota merkillistä ilmiötä Péladania muuta kuin sivumennen hymähtäen, jota vastoin he luennoivat hänen saksalaisista jäljittelijöistään. Miettii mielessään, eivätkö he tiedä mitään hänen olemassaolostaan; vai onko Péladanin osaksi tullut, että hän ei saavuta milloinkaan tuota iljettävää yleistajuisuutta, joka tavallisesti päättyy arkipäiväistymiseen, joukon epäjumalaansa ikävystymiseen, suuruuden kukistumiseen ja tunkiolle viskaamiseen.

Jo 1884, siis silloin kuin Zola on ehtinyt vasta Au Bonheur des Dames nimiseen teokseensa saakka, alkaa Péladanin toiminta hänen La Décadence Latine nimisen sarjansa ensimmäisellä niteellä -- joka on saanut nimityksen Le vice Suprême.