Part 6

Hän ei ollut tosin saavuttanut tarkoitustaan, mutta hän oli saavuttanut jotain muuta; ja hän toivoi vain, että he olisivat kuulleet hänen puheensa, silloin eivät olisi sanoneet häntä vanhoilliseksi.

KUUDES LUKU

Epäselvä asema

Ranskan laivasto tuli ja hajoitti hetkeksi yksityiset liitot ja muutamat yleisetkin. Ruotsalainen kevytmielisyys näytti rakastettavan puolensa, unhoittamistaidon. Huolimatta siitä, että oli äskettäin yhdytty Saksan politiikkaan, nähtiin hallituksen jäseniä juhlissa ja kuultiin heidän pitävän puheita Ranskalle. Gustaf Borgilla oli suuri päivä Tivolijuhlaa vietettäessä, sillä hän oli yksi isännistä; ja kun hän osasi sitäpaitsi täydellisesti ranskaa ja oli erinomainen puhuja, teki hän mainion vaikutuksen.

Ranska oli ollut hiukan kylmäkiskoinen Ruotsia kohtaan 1870 vuoden sodan jälkeen, kun sen ikivanha liittolainen oli kääntänyt selkänsä sekä tasavallalle että voitetulle ystävälle, mutta nyt oli kaikki unhoitettu. Ranskan ministeri Tukholmassa, eloisan älykäs mies, tasavaltalainen, ja entinen kommunaardi, kuten väitettiin, oli ennen ollut ystävyksin Tukholman vapaamielisten salonkien kanssa, seurusteli porvarisperheissä ja piti esitelmiä klubeissa, jotka eivät olleet aivan comme il faut. Ylemmät saivat tyytyä häneen, sillä hän oli suuren kansakunnan lähettiläs, joten hänen personansa oli loukkaamaton. Hänen asuntonsa ja Norjan ministerihotelli olivat kaikkien edistysmieliseen puolueeseen kuuluvien valtiomiesten, tiedemiesten, taiteilijain ja kirjailijain keskuksena; ja uteliaisuus ja pakko veti sinne monta ylempää, joita vain syntyperä ja virat sitoivat sinne. Nämä koettivat kyllä syrjäyttää punaisia ja saada heidät huonoon huutoon, mutta huomasivat pian puhuneensa päänsä poikki. Niinpä sattui eräälle ruotsalaiselle ala-lähettiläälle seuraava erehdys Norjan ministerin luona.

_Ala-lähettiläs_ (Ranskan ministerille). Minkä rentun tuo kunnon Blehr on tuonut salonkiinsa?

_Ranskan ministeri_. Kenen? Tuonko noin! Hän on minun erikoinen ystäväni, maalari X.

_Ala-lähettiläs_. Herra hallitkoon, mutta hän on kauhean näköinen!

_Ranskan ministeri_. Mitä se tekee, hän on kunnialegioonan upseeri, ja me (me kaksi) olemme vain ritareita!

_Ala-lähettiläs_ (yhä huonommalla menestyksellä). Mutta kyllä ovat naiset hiukan omituisia. Katsokaahan tuota, joka on ihan laulajattaren näköinen.

_Ranskan ministeri_. Hän ei tosin ole minun vaimoni, mutta _hän_ oli myöskin laulajatar.

Pam!

Näissä piireissä Gustaf Borg liikkui kuin kotonaan, ja nyt Tivolijuhlassa, kun hän piti loistavan puheensa Ranskalle, josta kaikki edistys lähtee, unohdettiin hänen virasta eroituksensa; ja hän esiintyi puhtaana kuin vanha tasavaltalainen ikään, vallankumouksen jälkeläinen, jota ei voinut hetkeäkään epäillä vanhoilliseksi.

Luokkien ja mielipiteitten sekoitus yhdeksänkymmen-luvulla oli niin voimakas, että kaikki vanhat käsitteet eivät enää vastanneet merkitystään. Noita kahta yksinkertaista nimitystä vanhoillinen ja vapaamielinen käytettiin vain haukkumaniminä, niinkuin kerran ennen vanhaan hattuja ja myssyjä. Elämä oli käynyt rikkaammaksi, mielipiteet saaneet vivahduksia, ahdasnäköiset rajoitukset olivat jätetyt alemman porvariston pikkulehtien tehtäväksi, jotka näkivät vain kaksi väriä yksinkertaisessa spektrissään. Niinpä oli valtiopäiväin Cato Censor, perustuslakien pyhyyden järkähtämätön vartia, saanut moneen kertaan haukkumanimen vanhoillinen, viimeksi silloin, kun hän ei voinut yhtyä naisasiaan, mutta se ei järkyttänyt häntä. Jotavastoin Y:n röyhkeää, ajan vaatimuksille umpisokeaa piispaa pidettiin punaisena, senvuoksi että tämä oli kerran sulasta erehdyksestä puhunut yleisen äänioikeuden puolesta.

Vallanjako maan hallinnossa oli hajaantunut niin moniin käsiin, ettei voinut sanoa, kuka ei olisi ollut hallitsemassa. Neuvosto ei sitä tehnyt; valtiopäivät näyttivät laativan lakeja, mutta mielipide valmistettiin edeltäkäsin sanomalehdissä, kirjallisuudessa, perheissä, klubeissa, kahviloissa, salongeissa, verstaissa. Pelkkä sanotun sanan valta on suuri, ja kirjoitetun vielä suurempi. Sanomalehdistön vallan, joka oli siihen aikaan hyvin suuri, teki monien lehtien synty tehottomaksi; niin että jollakin kuuluisuudella tai auktoriteetilla oli merkityksensä vain omassa piirissään; _toisten_ piirissä hän ei ollut mitään. Yhteiskunnan muodosti monta excentristä kehää, joilla oli kullakin keskipisteensä, mutta ei yhtään yhteistä. Ja senvuoksi ei mikään voimalähde saattanut käydä niin väkeväksi, että se olisi voinut painaa muita alas, jotavastoin kaikki tunsivat heikkoa sivupainetta, mikä pysytti holvia koossa.

Tivolijuhlaa vietettiin kuitenkin parhaillaan eräänä aurinkoisena kesäiltana. Yleisesikunnan päällikkö piti ensimmäisen puheen johdattaen mieliin aseveljeyttään Ranskan armeijan kanssa, hän kun otti osaa vuoden 1870 sotaan, taistellen Vionvillen ja Gravelotten luona. Senjälkeen nousi Nordensköld. Tasavaltalainen, joka oli juuri viettänyt vallankumousjuhlaa; vapaamielisten edusmies, suomalainen maanpakolainen, Ruotsin suurin nimi, rahvaanomainen, vaatimaton mies, ei ylpeä eikä eleiltään mahtaileva, mutta kotona piironginlaatikossaan hänellä oli Europan kaikki rintatähdet. Noita rintatähtiä eivät vapaamieliset tahtoneet mitenkään ymmärtää, mutta se oli hänen uhrauksensa. Maassa, jossa kaikki on tehtävä kruunun etuudeksi, oli hän pakoitettu valitsemaan: Ilman rintatähteä ei koillisväylää! Ja hän otti molemmat!

Vanhan hallitusmuodon aikana oli _Le roi soleil_ antanut loiston kaikelle suurelle, nyt lainasi hallitus sitävastoin loistonsa kaikelta suurelta, antamalla sille korkean suojeluksensa. Nordensköld otti vastaan sen kuin jonkinlaisen viattoman leikkikalun, mutta antamatta vastalahjaksi mitään personallisuudestaan.

Vanhoillisvapaamieliset olivat tosin napisseet, mutta nähdessään, että se ei vahingoittanut miestä, antoivat he pian hänelle anteeksi, ja sen hän ansaitsikin.

Kuitenkin, juhlan virallinen puoli oli lopussa ja hajaannuttiin ryhmiin. Hienosto oli vetäytynyt tanssipaviljonkiin, toiset pikkuryhmät olivat asettuneet huvihuoneisiin, ja ylös terassin kahvilaan, vaatemajoihin, keilaradoille.

Gustaf Borg oli hienoston joukossa, mutta eräässä viereisessä huvihuoneessa istui hänen vaimonsa Brita, poikansa Holger ja arkkitehti Kurt sekä tohtori Borg, ei kuitenkaan rouvansa seurassa, joka ei osannut ranskaa eikä tahtonut tulla nöyryytetyksi.

-- Asema on epäselvä, sanoi tohtori, epäselvä kuten kaikki on nykyään. Vapaamieliset ovat nousseet laivastoon, ja Gustaf kukoistaa tuolla alhaalla penkereellä.

-- Kenen kanssa hän puhelee? kysyi Brita.

-- Ajattelehan, se on eräs suomalainen nainen.

-- Joka juhlii Kronstadtin laivastoa ja venäläistä alliansia?

-- Hm! Asema on epäselvä! Mutta varma on, että suomalaiset saavat nyt kärsiä rajattomasta röyhkeydestään ja tuhmasta ylenkatseestaan Ruotsia kohtaan. Seitsenkymmenluvun fennomania, jota Suomen ruotsalaiset johtivat, oli vain Anjalan liiton jatkoa. Minäkin olin sillä kertaa Helsingissä ja sietämätöntä se oli. Forsman halveksi ruotsinkieltä niin syvästi, että risti itsensä uudelleen Yrjö Koskiseksi tai joksikin sentapaiseksi; Topelius oli venäläinen valtioneuvos tai jotakin muuta venäläistä; puhuessani ruotsia eräälle Suomen ruotsalaiselle, en saanut vastausta; he loruilivat "Ruotsin ikeestä", joka oli merkitsevinään ruotsinkieltä, ja he koettivat rakentaa jotain Kalevalan pohjalle, tuon nuorisonkirjan, joka näyttää olevan jonkun sahanhoitajan kokoonkyhäämä. Äskettäin 80-luvulla he tahtoivat poistaa ruotsinkielen ja asettaa sijaan oman samojeedilaisen tuohikultuurinsa ja suomenkielen; vanhat leikkivät venäläisiä valtioneuvoksia ja nuoret olivat olevinaan venäläisiä nihilistejä; Walter Runeberg tekee Aleksanterin patsaan Helsinkiin; Troijan hevonen, vai? Mutta nyt, kun he ovat pulassa, ja Venäjä aikoo liittää Suomen yhteyteensä, niin he tulevat tänne ja tahtovat, että me rupeisimme sotimaan Venäjää vastaan. Ajatelkaahan, että tuon suomalaisen naisen salongissa seurustelee eräs suomalainen senaattori, joka luulee olevansa maanpaossa, kun ei tsaari muka ole ollut hänelle suosiollinen, mutta tsaari ei tiennyt mitään epäsuosiosta ja on äskettäin kysellyt "ystäväänsä" senaattoria, jota hän on kaivannut. Ottakaa selvä siitä! Ja tuo suomalainen nainen luulee olevansa suuri isänmaanystävä, vieläpä hän oli niin perisuomalainen, että otti osaa Helsingin _Ruotsalaisen_ Teatterin oppilaskoulun perustamiseen, jossa juuri maahan tulleiden ruotsalaisten piti oppia suomalainen lausuntatapa, se on oppia puhumaan suomenvoittoisesti. Mitä arvelette? Poloiset suomalaiset, he eivät tiedä, mitä tekevät, mutta he ovat niin tahtoneet! -- Kaikki merkit viittaavat sitäpaitsi liittoutumiseen ja pienien kansakuntien sulautumiseen. Se on alussa katkeraa, mutta maailmankansalaisuutta ei osteta pikku rahoilla! -- Katsokaa, nyt hän liehii erästä venäläistä apulähettiä! Sietäisipä senaattorin olla näkemässä! -- -- --

-- Pienten kansakuntien _täytyy_ hävitä, puuttui nyt Brita rouva puheeseen, iloisesti ja raikkaasti ikäänkuin olisi ilmaissut keksinnön.

-- Niin, ja me kuljemme jo sitä kohti! Tiedättekö, että tämä juhla ei huvita minua; se merkitsee meille ruotsalaisille sitä, että meitä ruotsalaisia ei tarvita enää. Ranska on jo monta vuosisataa käyttänyt meitä etuvartiana Venäjää vastaan, ja on olemassa vanha Ranskassa lyöty mitali, jossa ruotsalainen on osoitettu oikealle paikalleen Ranskan palkkasotamiehenä. He ovat oikeastaan pitäneet meitä jonkinlaisina sveitsiläisinä, jotka ovat eläneet sotajoukkoja vuokraamalla; ja nyt kun he ovat liittoutuneet Venäjän kanssa jakaakseen Kiinan keskenään, on Ruotsi menettänyt osansa historiassa. Meitä ei tarvita enää! -- Läksin eilen laivastosta erään lääkärin kanssa ja näytin hänelle Tukholmaa. Hän puhui liitoista ja maapallon tulevasta jaosta Europan kansojen kesken. Ajattelin maatani, joka ei pääse mukaan, jonka mielipidettä ei tiedusteta, jota ei oteta lukuun; ja minusta tuntui kuin olisin ollut koulusta eroitettu, rangaistuksen alainen, jota ei merkitä henkikirjoihin, paaria, jolla ei ole inhimillisiä oikeuksia maailmanhistoriassa. Nyt olen saanut samanlaisen kasvatuksen kuin tekin, ja olen oppinut, että on ylpeiltävä siitä, että on ruotsalainen. Mitä ylpeiltävää siinä on? Puhua kuuromykänkieltä, jota kukaan ei ymmärrä Europassa; romaanisissa maissa tulee sekoitetuksi halveksittuihin sveitsiläisiin, joille hymyillään; Saksassa kohdellaan ala-saksalaisena, joka on omaksunut _heidän_ Eddansa, jotka Wagner varasti meiltä sodan jälkeen. Serbialainen, bulgarialainen tai rumanialainen voi ylpeillä enemmän kuin me, sillä heillä on tehtävä maailmanhistoriassa: olla puskureina Turkkia vastaan, mutta meillä ei ole mitään. Kuitenkin tahdoin kääntää ranskalaiseni; ja koska olen ollut yhtä ylpeä Skansenistamme kuin tekin, niin vein hänet sinne ylös masentaakseni hänet. Alashan näkyy Bredablick ja kellotapulit. Kun olimme päässeet portille, tahdoin saada hänet juhlalliselle tuulelle, osoitin punaista tornia ja lausuin:

-- Siellä on Akropoliimme; siellä säilytetään Sveaa, hänen suojeluspyhäkköään, ja hänen syntyperäänsä. Sanani sattuivat omasta mielestäni hyvin; ja ranskalainen valmistautui nolaukseen. Me mutkittelimme ylös, löysimme kellotapulin ja muutamia poroja, kaakinpuun ja vanhan tykin, mutta kuinka siinä kuljimmekaan, niin tapasimme eläimiä. Onnettomuudeksi oli lääkärini eläintieteilijä ja kohdisti mielenkiintonsa eläimiin, niin etten voinut saada häntä erkanemaan niistä. Nähdessään jääkarhut hän kysyi, onko niitä Ruotsissa, ja minun täytyi valhetella ja myöntää.

-- Hyvä eläinnäyttely, hän sanoi, hyvin hyvä.

Ohjasin hänet tupia katsomaan, mutta ne eivät saavuttaneet hänen myötätuntoaan.

-- Tupia, talonpoikaistupia, hyvin hyvä.

Meidän täytyi kulkea olutpalviljongin ja soittolavan ohi.

-- Varietee! hän sanoi, hyvin hyvä!

Päästyämme Bredablickiin, täytyi hänen katsoa näköalaa, ja sitten hän ei tahtonut nähdä mitään enää. Ja tiedättekö, ystävät hyvät, siellä ei ollut enää mitään nähtävää!

Mutta nyt hän alkoi kysellä:

-- Akropolis? Katsokaamme nyt Akropolista. Minä mykistyin.

-- Svea? Mitä se on? Ja missä on suojeluspyhäkkö?

Silloin hän alkoi laskea leikkiä kuin ranskalainen ainakin; ja osoittaen jääkarhuja hän sanoi:

-- Siinäkö on syntyperä? Esi-isät?

Olin itkeä raivosta, mutta kohtelias ranskalainen tahtoi säästää minua ja lisäsi:

-- Minä olla darwinist. Eikö te olla?

Siinä sain syntyperästä!

Mutta poistuessamme me tapasimme muutamia suomalaisia, joihin olimme eilen tutustuneet. Nuo hävyttömät lurjukset olivat olevinaan ryssiä, puhuttelivat ranskalaistani kuin liittolaista ja laskivat pilaa minusta ja Akropoliistani.

-- Ei ole todellakaan mikään kunnia olla ruotsalainen, se on varma; ja pisarainen vaatimattomuutta kaunistaisi todentottakin meitä, vallankin Skansenista puhuessamme. Mutta en olisi ikänäni uskonut, että siellä oli niin vähän näytettävää: kaksi kellotapulia, yhdeksän tupaa ja eläinkokoelma. Punehdun korviani myöten, kun ajattelen puhettani Skansenin vihkiäisissä. Jos muistatte, niin älkää puhuko siitä!

Nyt katsoi Holger uuden toimittaja-arvonsa velvoittavan hänen sanomaan jotain ylevää.

-- Mitä valittamista siinä on, jos pikku valtiot häviävät! Ruotsi tosin kuolee täällä, mutta se täyttää maailmanhistoriallisen tehtävänsä Amerikassa, missä ruotsalaiset ja muut skandinaavialaiset muodostavat parhaillaan voimakasta talonpoikaissäätyä, joka on kerran lähettävä presidentin valkeaan taloon. Ja te loruilette, että Ruotsi ei ole mukana jakamassa maailmaa!

-- Siinä olet tavattoman oikeassa, puuttui nyt Kurt puheeseen, ja maasta-muuttoa olisi todellakin helpoitettava määräämällä englanninkieli oppiaineeksi kansakouluihin.

-- Samaa sanoi eräs mies tässä muuanna vuonna, ja he olivat iskemäisillään hänet kuoliaaksi, kuten talonpojan valtiopäivillä, joka piti asiain tilaa niin toivottomana, että oli valmis yhtä kernaasti maksamaan veroa Venäjälle kuin Ruotsin armeijan upseereille.

-- Venäjä, niin, keskeytti tohtori, näettekös, kuinka suomalaisnaisemme tuolla veikostelee venäläisen professorittaremme tai professorin kanssa, kuinka häntä nyt on nimitettävä. Luulen, että professori on aivan yksinkertaisesti suomalainen, sillä hän puhui sujuvasti suomenvoittoista ruotsia tänne tullessaan.

-- Sinä puhut turhia, keskeytti Brita rouva!

-- On niitäkin, jotka väittävät häntä puolattareksi! Niin, teillä naisilla on hyvät päivät tätä nykyä; ajatelkaa meidän kirjailijattariamme! Olutkeittoa; tiistailientä, hiukan toisten aiheiden muuttelemista ja heti tekee Pikku Sakari heidät jättiläisneroiksi! kas tuolla hän muutoin meneekin. Mies, jolla jo syntyessään oli ihramaha, lasisilmät, kaljupää ja eläke; kirjallisuuden suojelija, naisten ystävä; syömäveikko, varjo. Hän synnyttää silkkimatoja ostettuaan ensin munat; hän on kummituseläimen näköinen, käyttää silmälaseja kuin detektiivi, Faux bonhomme, joka on hirvittävä; pettäjä, jota vastaan ei saa koskaan todistuksia, mutta jota vaistomaisesti täytyy paeta; selittämätön ja senvuoksi kammottava; imartelee saadakseen kynsiä; käyttää kaikkia tarkoitusperiinsä, ruumiitakin; antaa anteeksi, missä luulee olevan jotakin voitettavaa, ja kostonhimoinen, missä ei ole mitään menetettävää. Hän puhuu naisten nimessä ikäänkuin olisi nainen; panettelee omaa sukupuoltaan kuin itsesaastuttaja ja ryömii naisten edessä, kuten kaikki pederastit: -- -- -- Mutta katsokaahan tuota!

-- Meidän täytyy lähteä nyt, keskeytti Brita rouva, muutoin me herätämme pahennusta.

Seura lähti liikkeelle etsiäkseen kentältä ajuria. Mutta kulkiessaan erään vaatemajan ohi, näkivät he miehen, jonka päässä oli punainen fetsi, seisovan pöydällä ja pitävän puhetta ranskalaisille laivamiehille.

Se oli Syrach, maalari, joka oli tullut hiukan järkiinsä ja luuli nyt olevansa Brestissä, jossa hän vietti viime kesänsä.

-- Asema on epäselvä, jatkoi tohtori; vesi on sameaa ja yläluokka tulee kalastamaan.

SEITSEMÄS LUKU

Pääelinkeino

Päivää ennen uudenvuoden-aattoa istui Anders Borg, toimittajan kolmas poika, Långvikin vuokratilallaan ja teki tilinpäätöstä sekä suoritti arvioimislaskuja. Långvik, joka kuului pappilan alueeseen, oli keskikokoinen maatila erään Itämeren merenpuoleisen lahdelman rannalla, luotojen ja karien muodostamassa saaristossa.

Anders Borg, joka oli opiskellut maanviljelyskoulussa ja mennyt hyvin nuorena naimisiin, niin että hänellä nyt oli neljä lasta, oli ollut kolme vuotta arentimiehenä.

Kaksi vuotta oli isä maksanut vuokran, mutta tänä kolmantena hän oli kieltäytynyt. Alussa oli Anders, joka oli kevytmielinen vintiö, elänyt herroiksi ja toivonut parempia aikoja tullien astuttua voimaan. Tullit tulivat, mutta ajat eivät parantuneet, sillä hänen täytyi ostaa nyt kalliilla hinnalla huonoa tavaraa. Toisena vuonna hän koetti vähentää palkollisia, mutta huomatessaan, ettei sekään auttanut, hän hellitti jälleen ja heitti kaikki oman onnensa nojaan.

Mutta kun vuoden loppu lähestyi, ja päivät olivat kaikessa lyhyydessään loppumattoman pitkät, kulutti hän aikaansa laskemalla, laskemalla selville syyt maanviljelyksen rappiotilaan. Ja hän johtui mitä merkillisimpiin tuloksiin.

Niinpä katsellessaan nyt maitoluetteloa hän näki, että kilo voita maksoi hänelle seitsemän kruunua, ja itse hänen täytyi myödä se kahdesta kruunusta. Hän luuli ensin laskeneensa hullusti, mutta pelästyi nähdessään kirjasta, että lehmä, antaakseen kilon voita, söi viisitoista leiviskää heiniä, jotka maksoivat viisikymmentä äyriä leiviskä. Vaikkakin separeerattu maito käytettiin palkollisille, vasikoille ja porsaille, niin hän sai kuitata sen elukan hoidolla, pahnoilla ja kalliilla kaupunkiinviennillä.

Katsoessaan nyt, mitä yhden elukan elättäminen oli maksanut, hän huomasi, että elukka oli syönyt oman hintansa, ja että hän oli tehnyt ilmaista työtä.

Mutta kaikkein kummallisimpiin tuloksiin johtivat hänen kemialliset laskelmansa karjan meno- ja tulopuolesta. Ravinnokseen käytti lehmä pelkkiä kuivia heiniä ja muutamia ämpäreitä vettä. Heinäthän sisältävät pääasiallisesti soluainetta, joka on typetöntä, ja vedessähän ei ole lainkaan typpeä. Mistä sitten tuli se suunnaton typpimäärä, joka oli maidossa ja lannassa? Jos hän vastasi: eläimen ruumiin käytetyistä kudoksista, niin hänen täytyi jälleen kysyä, mistä eläimen ruumis sai typen kudoksien uudistukseen; sillä elleivät nämä uudistuneet, niin eläimen täytyi hävitä jäljettömiin kolmessa kuukaudessa. Heinistä tuli niin mitättömän vähän typpeä eikä vedestä lainkaan; ilmastako ne sen sitten saavat? Ei, vastasi Pettenkofer! Sehän oli ihme, tai sitten oli kemia päin mäntyä.

Ja kun hän ruokki perunoilla, joissa oli yhdeksänkymmentä prosenttia vettä ja kaksi prosenttia typpeä, niin oli tulos sama. Tässähän täytyi uskoa, että typetön tärkkelys saattoi muuttua -- typpipitoiseksi munanvalkuaiseksi, ja että vesi vaihtui siksi ammoniakiksi, joka heitettiin navetankuoppaan. Mutta se oli ristiriidassa tieteen voimassa olevien teoriojen kanssa, ja senvuoksi se oli hänelle arvoitus, jonka hän karkoitti mielestään.

Kouraantuntuvampia olivat sitävastoin pääkirjan tiedot siitä, että hän oli tänä vuonna ostanut kolmella tuhannella kruunulla tuomaskuonaa, ja että vuokrasumma nousi kahteen tuhanteen viiteen sataan kruunuun. Se oli suora ja selkeä tosiasia, joka sytytti hänessä ajatuksen, mikä valaisi hänen tilansa. Maa voi elättää omistajan, mutta ei omistajaa ja arentimiestä; ja maa tulee lannoitetuksi itsestään hyvin järjestetyllä karjanhoidolla, mutta maalla ei ole varaa ostaa lannoitusaineita. Tämä hänen olisi pitänyt tietää ennen, mutta sitä ei sanottu maanviljelysopissa eikä kansantaloudessa.

Hän kuuli jonkun tulevan, ja iski kirjat kiinni sekä sytytti sikarin peittääkseen rauhattomuuttaan.

Sisään astui vaimo, nuorena ja voimakkaana, mutta kasvoillaan tällä kertaa huolestunut ilme.

-- Anders! Anna minulle varastohuoneen avaimet; tarvitsen jauhoja leipomiseen.

-- Jauhoja? Ne ovat lopussa.

-- Lopussa?

-- Niin!

-- Voi, Herran nimessä! -- Oletko myönyt ne?

-- Minun täytyi!

-- Mutta entäs palkolliset sitten?

-- Täytyy tarvittaessa ostaa heille.

-- Emmekö voi jauhattaa hätäpikaa?

-- Ei ole mitään jauhatettavaa.

-- Oletko myönyt viljankin?

-- Minun täytyi!

-- Ei, ei, ei! Mitä sitten on jäljellä varastohuoneessa?

-- Ei mitään! Rotat vain!

-- Paha meidät perii, jos se joutuu voudin korviin.

-- Hän tietää sen.

-- Senvuoksi hän uskaltaakin mitä tahansa. Tämä ei käy laatuun, Anders, ei käy.

-- Käy kyllä, mutta käy niin, että minusta täytyy tulla maantienmatkalainen. -- Mitä vouti sitten tekee?

-- Tekeepä vain sitä, että antaa päivätyötä tekevien torpparien lahjoa itseään munilla ja voilla, ja vapauttaa heidät päivätyöstä.

-- Onko menty jo niin pitkälle?

-- On ja vielä pitemmälle, hän on salajuonissa lypsäjien kanssa! Miksi et aja häntä tiehensä?

-- En voi, en uskalla. Talon asiat ja asema ovat hänelle liian selvillä. Pahin on tuo tyhjä varastohuone, sillä se on hiukan laitonta. Sen sisältö oli ikäänkuin vuokran ja palkollisten palkkojen panttina.

-- Ajattele, että minun täytyy sietää tuota voutia pöytäni ääressä, kun hän tunkeutuu siihen... tiedätkö, että hän renttuilee kaupungissa ja juo suihinsa koko talon, niin että meidän täytyy elättää heidän lapsensa? -- -- --

-- Sen kyllä uskon! Mutta loppujen lopuksi täytyy minun ruveta pehtoriksi, niin ehkäpä pääsen käsiksi maatilaan ennen kuolemaani.

Nyt rouva tahtoi siirtyä yleisistä mietiskelyistä todellisuuteen.

-- Kristiina tuolla kyökissä pyytää palkkaansa. Oletko saanut rahat lehmästä, jonka möimme teurastajalle?

-- En, mutta odotan häntä joka hetki rahoja tuomaan. Paljonko olemme velkaa Kristiinalle?

-- Koko vuoden palkan, kuten tiedät, ja sitten olen lainannut häneltä käteistä... niin, mitä on tehtävä?

-- Kuulehan, mehän menemme huomenna pitoihin; onko pojilla vaatteita?

-- Ei, tiedäthän, että heillä on vain kesänutut.

-- Saamme kai kääriä heidät saaleihin ja peitteisiin, sillä kotia he eivät saa jäädä.

-- Niin, Anders, hullusti ovat asiat. Olen syntynyt maalla ja tiedän, mitä talo kestää, mutta sitä et sinä tiedä! Tällaisen pienen maatilan ei kannata pitää seppää, metsänvartiaa ja ajomiestä. Ja siksi, että et voi maksaa heille palkkoja, he varastavat. Seppä varastaa rautaa ja tekee työtä omaksi hyväkseen; hän kengittää puolen pitäjän hevoset sinun raudallasi; metsänvartia myö halkoja. Ja ajomies kauroja. -- Tiedätkö, ystäväiseni, minä jättäisin mieluimmin kaikki oman onnensa nojaan, sillä talossa ei ole leivän palaakaan! Minä itkisin, ellen säälisi sinua, mutta sinä olet niin hyvä, etkä voi mitään tälle sotkulle.

Nyt ei Anders voinut pidättää liikutustaan; sillä hän oli hyvä mies, jonka hyvät sanat saivat sulamaan kyyneliin; mutta hän ennätti puristaa kiitollisuudesta vain vaimonsa kättä, kun kuuli kulkusten kilinää ulkoa.

-- Teurastaja tuo rahoja! Me olemme pelastetut, huudahti hän ja hypähti pystyyn.

-- Voi, jumala! Mikä onni, yhtyi rouva ja asettui ikkunaan. -- Mutta älä mene sinä ulos; anna Lindkvistin ottaa vastaan!

-- Tehköön vain sen, sillä teurastaja ja minä emme ole hyviä ystäviä.

Kulkuset olivat vaienneet, mutta sensijaan rupesivat molemmat kahlekoirat haukkumaan ja riuhtomaan; metsäkoirat vastasivat, ja talon kaikki rakit kokoontuivat jäävaraston taakse, joka kätki teurastajan ja voudin välisen kohtauksen.

Vuokraaja ja hänen rouvansa eivät nähneet mellakkaa, mutta he kuulivat teurastajan ja voudin sananvaihdon, joka oli niin äänekäs, että sana petkuttaja tunkeutui sisäikkunain läpi.

Hetken kuluttua kulkuset etenivät; koirien haukunta muuttui karjunnaksi, joka tiesi tappelua, ja sitten vouti saapui juosten kartanolle.

Herra aavisti pahaa, ja hellävaroin tahtoi hän johtaa vaimon huoneesta pois säästääkseen häntä kohtaukselta ja itseään nöyryytykseltä, mutta vaimo jäi.

Vouti tuli sisään.

-- Mikä on? kysyi patruuna.

-- Teurastaja toi takaisin lehmän, vastasi vouti. Hän sanoi, että se oli itsestään kuollut tuntemattomaan tautiin, ja että hän haastaa patruunan oikeuteen.

-- Mihin panitte sitten eläimen?