Part 2

Pitkäaikaista harjoitusta oli vaatinut, että päällikkö ei raivostunut joka kerran laatikkoa avatessaan; ankaran hikoilun se tosin maksoi, mutta hän oli viimein saavuttanut sellaisen taidon kirjeiden avaamisessa, että näki heti käsialasta, allekirjoituksesta ja muusta, tarvitsiko hänen lukea vai viskata paperikoriin.

Tänään sujui tämä toimitus hiukan hitaammin kuitenkin, sillä ensi kerran lehden elinaikana sai toimittaja avonaisia kortteja, joissa oikeistolaiset, perheenisät ja yhteiskunnansäilyttäjät ylistivät ja kiittivät häntä senvuoksi, että hän eilisessä numerossa oli tarttunut aseisiin sosialismia vastaan.

Gustaf Borg oli nimittäin syntynyt vuosisadan keskivaiheilla, ja oli elänyt 1890-luvulle säilyttäen 40-luvun vapaamielisiä ihanteita, joihin kuului: perustuslaillinen yksinvalta (tai mieluimmin tasavalta), uskonvapaus, yleinen äänioikeus, naistenvapauttaminen, kansakoulut, venäläisviha j.n.e. Hän oli ollut näkemässä, kuinka eduskuntajärjestelmä muutettiin 1866, ja uskonut Tuhatvuotisen valtakunnan tuloon. Mutta se ei tullut. Laskelmat, joihin oli luultu voitavan luottaa, osoittautuivatkin erehdyttäviksi. Uudet vaalit 1867 johtivat nimittäin seuraaviin omituisiin tuloksiin: Aateli, joka ennen oli muodostanut eduskunnan neljännen osan, oli _voittanut_, ja havaittiin sen nyt muodostavan kolmannen osan, huolimatta siitä, että Ritarihuone oli kukistettu. Pappissääty oli supistunut neljännestä osasta kolmanteenkymmenenteenneljänteen osaan. Meidän paavikuntamme oli siis kadottanut maallisen valtansa. Porvarissäädyn luku oli alentunut neljännestä osasta kuudenteen osaan; ja talonpoikaissääty säilytti neljäs-osansa, mutta oli kaksikamarijärjestelmän kautta päässyt kuitenkin suurempaan valtaan.

Ritarihuone oli tosin kukistettu, mutta ensimmäisen kamarin enemmistön muodostivat virkamiehet ja sitten herraskartanonomistajat, jotka olivat enimmäkseen aatelismiehiä.

Valtiopäivät olivat siis pääpiirteissään samanlaiset kuin vanhassa Roomassa, patriiseineen ja plebeijeineen. Lähemmin tarkasteltaessa huomattiin tosin plebeijien olevan voitolla ja sen seikan täytyi ilahuttaa vapaamielistä; mutta vieläkin lähemmin tarkasteltaessa havaittiin plebeijit vanhoillisiksi.

Tässä Babelin sekoituksessa hämmentyi Gustaf Borg tykkänään. Hänen jonkun verran abstraktiset käsityksensä politiikasta houkuttelivat hänet uskomaan, että valtiopäivät pohtivat valtio-oikeudellisia teorioja, niiden tehtävänä kun päinvastoin oli pitää huolta kansalaisten tarpeista juuri sillä hetkellä. Hän oli takertunut omaan ansaansa alati puoltaessaan enemmistön oikeutta ja nähdessään nyt kansan valitseman enemmistön ohjaksissa. Ruotsi oli silloin maanviljelysmaa, ja senvuoksi maanviljelijät muodostivat enemmistön. Se oli johdonmukaista; ja nyt saivat talonpojat vuorostaan vanhemmat valituksensa käsiteltäviksi, vanhat vääryydet laillisen huomion alaisiksi. Tähän kaikkeen hän saattoi suostua. Mutta kun sama enemmistö tahtoi laatia lakeja kultuurikysymyksissä, määrätä mitä kansan tuli uskoa ja ajatella, kuinka nuoriso oli kasvatettava; ja kun he tahtoivat viskata vankilaan ne, jotka työskentelivät tulevaisuuden hyväksi, silloin hänen täytyi puuttua asiaan ja käydä plebeijiensä kimppuun. Mutta samalla hän joutui taisteluun itseänsä vastaan, ja alkoi horjua.

Tekijäin moninaisuus sotki laskelmat; sillä nähdessään uuden valtiomuodon heikontavan kuningasvaltaa, ei hän voinut olla kannattamatta plebeijejä, huolimatta heidän säästäväisyydestään, suvaitsemattomuudestaan ja hitaudestaan. Oli hetkiä, jolloin hän näki Vapaudenajan palaavan. Valtiopäiväthän eroittivat kuninkaan neuvonantajia; talonpojat olivat asettaneet valiokunnat, ennenkuin vaalit toimitettiin kamarissa; esitykset kuninkaan eläkkeen vähentämisestä uudistuivat tavan takaa, ja pohdittiin prinssien hovinpitoa.

-- Nyt emme ole kaukana nimileimasimesta! virkkoi toimittaja eräänä valoisana hetkenään.

Kaikki vanhemmat poliittiset käsitteet hajosivat, ja suuri pesu keitettiin, missä rohtimet ja hienot palttinat yhtyivät, ja oli melkein mahdotonta eroittaa mustaa valkeasta, omaa toisen omasta. Oli jouduttu tähän suureen paradoksiin: vanhoilliset plebeijit ovat sentään kukistaneet kuningasvallan, ja tämä kolminkertainen sisällinen ristiriitaisuus vaikutti kuin sähköankerias: sitä ei voinut käsitellä osittain siksi, että se oli liukas kuin ankerias, osittain siksi, että se oli sähköinen. Sai iskun, jos koski siihen, ja se iski joka suunnalle, oikealle ja vasemmalle, ylöspäin ja alaspäin.

Silloin ilmestyi se uusi ja sai ihmiset puhumaan muusta kuin talonpojista. Se oli tuo niin sanottu sosiaalinen kysymys: yhteiskunnan perustukset tutkittiin ja havaittiin iän ja kosteuden rappeuttamiksi, niin että talon luhistumisen pelosta ei rohjettu enää rakentaa niiden varaan.

Silmitön säikähdys, joka silloin syntyi, valtasi ensin ylemmät. Ylemmät, keveimmät, jotka senvuoksi olivat kohonneet pinnalle; ylemmät, heikoimmat, jotka senvuoksi olivat etsineet suojaa ja tukea ylhäältä, säikähtivät tietenkin enimmän. Mutta pelko levisi, ja eräänä kauniina päivänä olivat taistelevaiset, kasvavaiset, vapaamielisetkin säikähdyksissään. Oli nimittäin otettu perhe pohdinnan alaiseksi, ja havaittu se liian ahtaaksi yksilöllisesti ja personallisesti kasvavalle elämälle. Kun nyt vanhojen mielestä perhe oli yhteiskunnan perustus, katsoivat he vaaran uhkaavan yhteiskuntaa. Mutta nyt ei yhteiskunnan tai valtion perustana ole perhe, sillä valtio ei ole lainkaan avioliiton kaltainen, vaan valtiot syntyivät siten, että vapaat _miehet_ liittoutuivat yhteiseen puolustukseen. Siitä ei ollut apua, jankutettiin yhä edelleen perheestä valtion perustana. Eikä auttanut vastaväite: olkoonpa nyt perhe vaikka perustus, mutta kun perustus ei enää pidä, niin meidän täytyy laskea toisaalle uusi perustus ja rakentaa uutta.

Perhe-käsitettä tarkasteltaessa havaittiin, että kaksi ihmistä nykyisen nopean kehityksen päivinä ei voinut vannoa pysyväistä yksimielisyyttä koko elinajakseen, jota vailla puolisoiden yhteiselämä kävi sietämättömäksi. Voimakkaana esiintyvä personallisuuden pyrkimys kiisti molemminpuolista alistumista vastaan; naisen työhön ryhtyminen ja hänen osanottonsa julkiseen elämään ehkäisi perhe-elämän kehitystä ja lapsien kasvatusta kotona. Kokemushan oli osoittanut, kuinka avioerojen luku lisääntyi; ja tämän perinpohjin katkeran toimenpiteen tahtoivat vanhat ymmärtämättömyydessään lukea kevytmielisyyden syyksi, vaikka asianomaiset kyllä tiesivät, että he ainoastaan pelastaakseen yksilöllisyytensä pakenivat pahinta kaikesta, orjuutta. Kun lastentarhat ja koulut olivat sen lisäksi ottaneet lasten kasvatuksen haltuunsa, lakkasi kotikasvatus. Kotihan oli sitäpaitsi ollut vain tyyssija, missä kaikki koirankujeet kukoistivat; ja kasvatus alkoi koulussa, jatkui kasarmissa ja alkoi uudelleen todenteolla elämässä.

Jotenkin tähän tapaan lausuttiin syytökset perhettä vastaan. Ja silloin valtasi säikähdys niinkin voimakkaan miehen kuin Gustaf Borgin.

Eilen hän oli itse laatinut johtavan kirjoituksen yhteiskunnanhajoittajia vastaan; ja tänään olivat vanhoilliset ojentaneet hänelle kätensä kiitokseksi avusta.

Poikansa Holgerin, toimitussihteerin, kanssa hänellä oli ollut edellisenä päivänä myrskyinen selvittely, jolloin tämä oli uhannut erota. Tohtori Borg, veli, oli telefoonipuhelussa luvannut käydä tapaamassa häntä; ja veljeä hän parhaillaan odotti, tuntien jonkun verran levottomuutta, johon oli syynä myöskin se, että osa tilaajista oli lähettänyt lehden takaisin.

* * * * *

Odotettu saapui; tohtori astui sisään ilmoittautumatta veljensä luo, ja kivahti heti:

-- Mitä sinä olet tehnyt?

-- Olen kirjoittanut vakaumuksesta teidän siveettömyyssaarnojanne vastaan.

-- Sinun vakaumuksesi tulisi perustua paikkansa pitäviin tosiasioihin ja olla kokemuksen vahvistama, mutta se ei ole; mitään saarnoja ja saarnaajia ei ole olemassa, sillä ne, jotka kirjoittavat perheestä, kertovat vain havaintojaan ja kokemuksiaan; he sanovat näin: siihen ja siihen suuntaan näyttää kehitys kulkevan, sellaiseksi ja sellaiseksi on perhe-elämä rappeutunut viimeisen miespolven aikana, ja koti on näyttäytynyt hirmuvaltaisuuden, itsekkäisyyden, teeskentelyn kouluksi. He tuovat siis esiin vain todenperäisiä tietoja eivätkä saarnaa mitään teorioja.

-- Mutta sinä, jolla itselläsi on tyttäriä, yhdyt näihin oppeihin?

-- Pidän yhtä hellää huolta tyttäristäni kuin sinä, enkä opeta heille mitään; sillä tässä asiassa olen ihan tietämätön; mutta minä pysyn odottavalla kannalla ja teen havaintoja, olen jo ollut huomaavinani, että lapsillani on toiset aatteet kuin minulla; häveliäisyys estää meitä puhumasta siitä, senvuoksi on hyvä, että siitä kirjoitetaan; painettu sana vaikenee eikä loukkaa ketään. Mutta sen minä sinulle sanon, että olen valmis kuten sinäkin -- kaikkeen! Tietäessäni, etten voi sille mitään, sillä neuvojen arvonhan sinä tunnet, minä vaikenen ja ajattelen: ehkä se on niin oleva; he ehkä ymmärtävät sen paremmin; tämä ehkä on tie uuteen yhteiskuntajärjestykseen. Nuoret, jotka taistelevat uusien ihanteittensa puolesta, saavat kyllä kärsiä ensimmäisistä kokeista; monet kaatuvat ja monet luopuvat senvuoksi; mutta ajan virta vierii kysymättä meidän mieltämme, enkä minä ole epätoivoisesti koettava seisauttaa sitä, -- kuitenkin, kun sinä nyt olet asettunut meitä vastaan, olet sinä turmellut lehden. Osakkeenomistajana ja johtajana kehoitan sinua eroamaan ja jättämään paikan pojallesi Holgerille.

-- Minäkö, eroisin? -- En milloinkaan!

-- Hyvä! silloin Holger ja minä perustamme uuden lehden!

-- Uusi lehti ei menesty!

-- Uusi lehti, joka pysyy kannassaan ja omaksuu sinun hylkäämäsi traditsioonit, menestyy kyllä.

-- Tarkoitat yksipuolista puoluelehteä, joka kohtelee vastustajiaan pahantekijöinä.

-- Ei, vaan vihollisina! Taistelun kestäessä ammutaan se sotamies, joka alkaa hieroa sopimusta. -- Etkö ole huomannut, että jos tekee yhden myönnytyksen tai sanoo hyvän sanan viholliselle, niin hän riemuitsee alistumisesta. Hyvät sanat ja kohteliaisuudet seuraavat myöhemmin, rauhanteossa. -- Pidä nyt itseäsi ammuttuna luopiona ja eroa.

-- En milloinkaan!

-- Silloin kukistamme sinut perustamalla kilpailijan!

-- Onko se veljen puhetta!

-- On, rehellisen veljen, joka ei siedä suvunsuosintaa eikä puolueellisuutta, joka asettaa oikeuden yläpuolelle veljenmaljaa, ja yleisen hyvän yläpuolelle yksityistä.

-- Olet unhoittanut, että menetät rahasi, jos kukistat minut!

-- Sitä en ole unhoittanut, mutta minulla on enemmän rahaa kuin luuletkaan, enkä joudu niin muodoin perikatoon. Saat miettimisaikaa huomiseen kello 12. Hyvästi!...

Tohtori meni ulos ovesta, ja toimittaja jäi yksin hautomaan raskaita ajatuksiaan.

Hänet oli virkajättönä, aikansa palvelleena heitetty tunkiolle, hänet, joka oli ottanut osaa aineelliseen uudestiluomiseen jälkeen 1850:n. Hän muisti ensimmäisen rautatienkaistaleen 1852; muisti sähkölennätinlinjan avaamisen 1853; ensimmäisen kaasulyhdyn 1854; ensimmäisen postimerkin 1855, ja puhelimen ja sähkövalon tulon hän oli nähnyt 80-luvulla. Mutta hänen nuoruutensa valtiollisista ihanteista olivat, kuten tavallista, vain muutamat toteutuneet, useimmat olivat rauenneet tyhjiin ja kadonneet kuin ojaan langennut itämätön vilja; muutamat olivat toteutuneet toisin kuin hän oli uneksinut, ja olivat niiden seuraukset olleet toiset kuin hän oli laskenut. Ajan kuluessa oli ilmestynyt uutta, jota hän ei ymmärtänyt ja jota hän pelkäsi. Niinpä hän ei ymmärtänyt suurta työväenliikettä, sillä hän ei ollut huomannut, että maa näinä neljänäkymmenenä vuotena oli alkanut muuttua maanviljelysmaasta teollisuusmaaksi; hän nimitti työväenpuolueen johtajia kiihoittajiksi ja anarkisteiksi, vaikka he juuri työskentelivät lainlaadinnan ja järjestyksen aikaansaamiseksi näiden järjestämättömien joukkojen keskuudessa. Hän ei ymmärtänyt nuorison pyrkimystä vapauteen ja edesvastuuseen, itsetoimintaan ja itsemääräämisoikeuteen, ja senvuoksi hän kaatui. Sehän oli traagillista, sillä autettavissa ei ollut se, että aika rajoitti ihmishengen kasvamismahdollisuuden; eikä hän kaatunut omasta syystään, vaan elämän lakien vuoksi.

Olihan hän aina ajatellut, että poika seuraisi häntä, mutta että tämä työntäisi hänet syrjään ja tällä tavalla, se oli raskaampaa kuin koko elämän katkeruus.

* * * * *

Hän sulki kirjoituspöytänsä ja läksi ulos matkustaakseen maalle ja miettiäkseen siellä, minkä päätöksen tekisi. Hän oli nimittäin muutaman vuoden omistanut maatilan saaristossa, missä hän eli suurimman osan vuotta perheineen.

KOLMAS LUKU

Storöläiset

Toimittaja Gustaf Borg seisoi pienen saaristolaivan etukannella, joka meni Storöhön, missä hänen maatilansa oli; mutta järkytetyssä mielentilassaan hän olisi toivonut olevansa näkymätön, tai hätätilassa sokea ja kuuro.

Kaksi vierasta herraa istui hänen läheisyydessään, ja hänen täytyi kuunnella heidän vuoropuheluaan.

-- Kaunis kaupunki se Tukholma joka tapauksessa on, mutta vaikuttaa kuitenkin liian koristeellisesti, sillä se on liian suuri ja loistava edustaakseen autiota maata.

-- Autiota?

-- Juuri niin, olen tehnyt vast'ikään tarkastusmatkan kautta koko Ruotsin, olen näet erään henkivakuutusyhtiön tarkastaja; ja minä kuljin monen maakunnan lävitse näkemättä ihmisiä; istuin junassa itse viidentenä miehenä; asemilla oli kuolonhiljaista. Tullessani suureen kaupunkiin löysin sieltä pelkkiä virkamiehiä; milloin maaherran, piispan, everstin, esikuntanaan pormestari, raatimiehet, postimestari, telegraafikomisario -- ja muutamia kauppiaita.

-- Mutta väkilukuhan on kasvanut viiteen miljoonaan?

-- Totta kyllä; mutta näistä viidestä miljoonasta on 20 ja 55 vuoden välillä olevia miehiä vain yksi miljoona. Lapsia ja vaimoja, joilla ei ole mitään ammattia, on kaksi ja puoli miljoonaa. Mutta näiden miljoonan täysikasvuisen työkuntoisen miehen täytyy elättää nuo kaksi ja puoli miljoonaa aikaansaamatonta, ja heidän täytyy elättää sitäpaitsi 170,000 virkamiestä, lukuunottamatta sotaväkeä, jota lasketaan olevan 133,000. -- Huomaat, että olen selvillä hengistäni, kuten todellinen henkivakuuttaja ainakin.

-- Onko meillä 170,000 siviilivirkamiestä?

-- On, meillä on 67,000 posti-, sähkölennätin- ja rautatienvirkamiestä, 27,000 siviilivirkamiestä, 28,000 pappia apulaisineen, 38,000 opettajaa, 17,000 kunnallisvirkamiestä.

-- Sehän on luonnotonta.

-- On kyllä, mutta niin se on! En voi auttaa asiaa; eikä se ole mikään salaisuus, sillä se on painettuna Ruotsin virallisessa tilastossa. Mutta pahin kaikista on siirtolaisuus: Yhtiöön liittymiseni jälkeen 1866 on 780,000 ihmistä muuttanut maasta.

-- Seitsemänsataa tuhatta?

-- Niin, neljänä vuotena 66 ja 70 välillä muutti 100,000. Kun lukumäärä sitten aleni, rääkyivät isänmaan ystävät ja sanoivat: se ei ollut mitään vaarallista, kuten näette! Mutta sitten tuli 1881 ja 85, jolloin 175,000 muutti maasta. Ja sitten tuli 86 ja 90, jolloin muutti 200,000.

-- Mitä isänmaan ystävät silloin sanoivat?

-- Eivät mitään! Niin, he rupesivat keräämään muistojaan Skansenille ja rakensivat museon tuntien, että loppu oli käsissä.

-- Miksi sitten muutetaan maasta; onko siihen köyhyys syynä?

-- Ei, vastataan, köyhyys ei ole siihen syynä.

-- Mikä sitten?

-- Kansanopiston opettajat -- siinä kummaa väkeä, usko pois -- väittävät, että se johtuu isänmaanrakkauden puutteesta, mutta he eivät sano, mikä tämän puutteen on aiheuttanut. Olen kerran vastannut eräälle tuollaiselle kasvattajalle: kuinka voi rakastaa maata, joka on ulkomaalaisten oma? Sinähän tiedät, että Ruotsin maa on pantattu ulkomailla 226 miljoonasta, että kuntien velat nousevat 175 miljoonaan ja valtion sitoumusvelka 287 miljoonaan. "On maamme pantiss', siksi jää" lauletaan nyttemmin muutamissa klubeissa. Hypoteekkilainat tasataan tavallisesti säästöpankkivaroilla. Mutta säästöpankkivarat ovat sijoitetut epävarmoihin käsiin, ja säästöpankkivaroja nostavat säännöllisesti siirtolaiset, jotka ovat varanneet ne laivapilettiä varten. Valtionobligatsioonit tasataan rautatietavarastolla, mutta se on väärää kirjanpitoa, sillä kiskot ja veturit kuuluvat kalustoon.

-- Mutta liikennevälikappaleethan ovat tuottavia voimia.

-- Aivan oikein, niitähän ovat maantietkin ja vesireitit myös, mutta ne eivät ole pääomaa. Onnettomuudeksi ei meidän 27 tuhannen siviilivirkamiehemme joukossa ole _yhtään_ kirjanpitäjää; vaikka mitäpä hyötyä siitä olisi valtiossa, jossa valtio ja yksityiset elävät yli varojensa. Valtion tulisi määrätä veroja maksukyvyn eikä mielivallan mukaan. Mutta nyt; sanotaan vain: täytyy saada kokoon uusi sotajoukko, ja niin kiskotaan puoli miljaardia. Ajattelehan, puoli miljaardia, joka on maksettava kymmenessä vuodessa.

-- Mutta maasta-muutto? Mitä arvelet syyksi siihen?

-- Ruotsalaiset eivät viihdy; kaikki tyynni on tympäisevää; heidän on ikävä istua yksin sydänmaissa; heillä ei ole mitään yhteenkuuluvaisuustunnetta, senvuoksi että kansa ei ole yhtäläistä. Koko aateli, yläluokka ja keskisääty ovat suurimmaksi osaksi maahan muuttaneita ulkomaalaisia, jotka ovat kätkeytyneet ruotsalaisten nimien taa. Nämä muodostavat feodaalisen virkamiesvaltion ja kiskovat palkkansa helooteilta. Päästä virkamieheksi ja saada eläke, sehän on jokaisen "paremman ihmisen" ihanne. Yliopistot ovat vain kouluja virkatutkintoja varten ja eräässä yliopistossa on sama määrä dosentteja kuin ylioppilaita yhdessä tiedekunnassa. Ylioppilaat pysyvät yhä vanhoillisten poikien muodostamana etuoikeutettuna luokkana, jotka edustavat kansaa juomatilaisuuksissa (poikkeuksia lukuunottamatta.) Mutta on muutakin, mikä hajoittaa. Vanha maakuntaeristyväisyys on sellainen, ja se ilmenee vielä yliopistojen osakunnissa, mihin kaikki vanha roska kokoontuu. He kadehtivat ja vihaavat toisiaan, ja viranylennyksiä toivovan papiston etenkin sitoo syntyperäoikeus maakuntaan. Virastoista huomaat, että jos esimies on esimerkiksi smålantilainen, niin ryntäävät smålantilaiset heti siihen virastoon; ja pääkaupungissa on seuroja, missä maakuntaintoilijat lyöttäytyvät yhteen "edistääkseen yhteisiä rientoja", valtiopäivillä istutaan sijoittuneina maakuntien mukaan, ja Ruotsin Akatemian jäsenet valittiin yhteen aikaan eteläruotsalaisen syntyperäoikeuden mukaan, niin että tuota loistavaa laitosta sanottiin, leikillä tietysti, Skånen Akatemiaksi. -- Niin, on niin paljon moskaa, mikä tekee täällä elämän sietämättömäksi. Kukaan ei tunne olevansa kotonaan; jokainen on vihollinen vihollisen maassa; kukaan ei uskalla tehdä mitään, sillä hän tulee estetyksi; ainoa tarmonilmaisu on huomattavissa silloin, kun on estettävä jotakin. Niiden, jotka tahtovat tehdä jotakin, täytyy etsiä toinen maa, ja senvuoksi tarmokkaat muuttavat, mutta estäjät jäävät: se on liian pirullista!

* * * * *

Alkoi tuulla Blockhustullin luona, ja toimittaja painautui alas peräsalonkiin. Siellä hän näki nukkuvan herran, joka oli kääntyneenä selin salonkiin; hartiain suunnattomasta leveydestä hän huomasi heti, että se oli lankomies, Storön kirkkoherra, jota hän nyt ei ollut halukas tapaamaan. Senvuoksi hän seurasi esimerkkiä, kellistyi vastapäätä olevalle sohvalle, ja käänsi selkänsä.

* * * * *

Mutta lankomiesten maatessa peräsalongissa istuivat tohtori Borg ja hänen kälynsä Brita, toimittajan vaimo, tupakkahytissä ja puhelivat. He tiesivät kyllä toisten läsnäolon laivassa, mutta eivät halunneet tavata heitä.

-- Tästä ei päästä muutoin kuin aika romahduksella! jatkoi tohtori, ja sinä, Brita, heität pommin!

-- Niin, ystäväiseni, vastasi rouva mitä hyväntahtoisimmalla autiudella, olen jo heittänyt pommejani niin monta vuotta, että minun täytyy käydä käsiksi dynamiittiin. Gustaf vanhoillisvapaamielisine aatteineen on pahin vihollisemme; hän ei ymmärrä mitään siitä suuresta, mitä nyt tapahtuu maailmassa; hän tosin omaksui teoriat kerran, mutta kun yksi ainoa ajatus olisi toteutettava, yksi ainoakin hänen nuoruutensa ihanteista, silloin hän pettää.

-- Aivan niin: senvuoksi meidän täytyy nolata hänet; hänen pitää erota ja luovuttaa johto määrätystä vuokrasummasta sinun Holgerillesi; jos hän tahtoo yhä edelleen kirjoittaa lehteen, niin antaa hänen kirjoittaa, mutta päällikön tarkastuksen alaisena.

-- Kunhan ei Holger vain ole liian nahjusmainen! Insinöörintaipumuksistaan huolimatta on hänellä vielä perinnäiset heikkoutensa...

-- Ne minä kyllä kynin pois, ja sinä, joka olet ehdottomasti tunteeton, voit olla apuna. Solmikaamme liitto keskenämme, niin saamme jotakin aikaan.

-- Tehkäämme se, vastasi Brita kasvoillaan suruton ihmisystävällinen ilmeensä, mutta silloin meidän täytyy hieroa sovintoa. Sinun täytyy yhtyä minun naisasiaani.

-- Tiedäthän, että sen teen, mikäli se pysyy oikeuden rajoissa, mutta vääryyksiin en suostu. Yhdyn taisteluusi, joka tarkoittaa ihmisoikeuksien hankkimista palkollisille, työläisnaisten palkkaehtojen parantamista, tyttöjen vapauttamista toimettomuudesta ja turhuudesta; kannatan vapaita suhteita, jotka ovat laillisen edesvastuun alaisia; mutta en vapaata rakkautta avioliitossa, sillä se on miehen orjuutusta, vallankin kun hän saa toisten lapsia papinkirjaansa; en kannata naineen naisen omistusoikeutta, joka vapauttaa naisen käyttämästä omaisuuttaan perheen hyväksi, mutta pysyttää miehen omaisuuden yhteisenä.

-- Mutta vaimon työ kotona? Eikö hän saisi siitä maksua.

-- Mitä työtä se on? Oletko sinä milloinkaan tehnyt työtä kotona? Sinä olet jaellut käskyjä, jotka Gustafin palkkaamat palvelijat ovat täyttäneet. Mutta hän on elättänyt sinut, vaatettanut sinut ja sinun lapsesi ja palkollisesi. Sinä puhut hölynpölyä!

-- Mutta köyhät pesijättäret, jotka ansaitsevat itse, eivätkö he saa pitää rahojaan, vai onko heidän annettava ne miehen juotavaksi?

-- Kun mies ei saa pitää kurjaa palkkaansa, vaan hänen täytyy antaa se perheelle, niin on naisenkin palkka lankeava kodin hyväksi. Etkö ymmärrä, että mies on muutoin orja, ja orjuutta vastaan on itse vanhoillisvapaamielinen Gustafkin saarnannut? Oletko sitäpaitsi nähnyt yhtään pesijätärtä, joka on antanut miehen juoda rahansa? Jos olet nähnyt, niin oli se kaiketi hänen tahtonsa, ja jos se on hänen tahtonsa, niin ei mikään lainlaadinta voi estää sitä. Sinä esimerkiksi käännät, etkä hoida taloutta, ja ryyppäät palkkiosi, se on kuljet ja kylvät ne juhlimisiin, jolla aikaa Gustaf palkkaa sijaasi palvelijoita. Onko se sinusta oikeudenmukaista, tai onko sinusta naisen asema sorrettu? Silloin sinä olet pölkkypää, enkä minä voi hieroa kanssasi sovintoa. Brita vapisi kiukusta, mutta ei saanut päästään näitä entisiltä ajoilta periytyneitä tuhmuuksia, jolloin mielistely vaati, että miehen oli uhrattava kaikki ihanteille. Tohtori, joka oli vapautunut kaikesta vanhasta ennakkoluulosta, katsoi, että hetki oli tullut puhua suunsa puhtaaksi ja päästä selville kälyn päähänpistoista.

-- Ja se seikka, että naiselle yleensä maksetaan vähemmän, jatkoi hän, riippuu siitä tärkeästä tosiasiasta, ettei hänen tarvitse maksaa rakkauttaan, vaan saa siitä tavalla tai toisella itse maksun. Laki näet tuomitsee vain miehen avustamaan lapsen kasvatusta, eikä milloinkaan naista, jolla kuitenkin on suurin ilo äitiydestä, ja jonka omistusoikeus lapseen nähden on eittämätön! -- Niin, ja sitten sinä tahdot poistaa ammattihaureuden! Tiedätkö mitä tarkoitat ammattihaureudella? Jos tarkoitat sillä lääkärin hoitoa, niin olet säälimätön tahtoessasi poistaa sen! Jos taas tarkoitat sitä tosiasiaa, että joukko naisia harjoittaa sukupuolielämää ammattinaan, niin ei laki voi ehkäistä sitä, sillä salaisimpaan ja arkaluontoisimpaan ei laki voi puuttua! Mutta te ette tahdo milloinkaan vastata kysymykseen, vaan ryömitte rottien lailla kolosta toiseen. Poliisihan koettaa tarkastuksella rajoittaa ammattihaureutta ja peloittaa sillä sen harjoittamista; työskentelee siis teidän tarkoitusperienne hyväksi, mutta tehän työskentelette ehkäisykeinoja vastaan. Mitä te tahdotte? Sitä ette itsekään tiedä! Senvuoksi teidän jaarittelunne on paljasta roskaa! -- Vieläkö muuta? Äänioikeus? Ensin miehille; sitten nähdään, kunhan olette käyneet oikeudenmukaisiksi ja saaneet järkeä päähänne.