Part 19

-- Tiedäthän, kuinka se käy: ei saa rauhaa, ennenkuin on viskannut luupalan joukolle. Samoin minusta tuli Wagnerilainenkin, vaikka hän mielestäni on kirjoittanut vain epämusikaalista ja rumaa musiikkia; "kirjoittanut" on oikea sana, sillä sitä musiikkia ei ole kuultu eikä sävelletty; se on kirjoitettua. Mutta me elämme perversissä ajassa, ja demokraattisessa. Tuumiskelen myös toisinaan eikö tämä demokratiakin, jonka hyväksi olemme raastaneet, ole hassua, siinä kun oppimaton jakaa opetusta, neuvoton antaa neuvoja, heikko ohjaa, sorretut sortavat ja joukkio tekee kaiken. Kuitenkin valtiossa sellaisessa kuin meidän, jossa toinen puoli kansakuntaa kirjoittaa muistiin, mitä toinen tekee, jossa valtiokalenteri on suuri kuin kirkkoraamattu, jossa virkamiesten palkat muodostavat kokonaisen kansallisomaisuuden, jossa virat ovat muuttuneet feodaalisiksi, ja virkamiehet vasalleiksi, siellä tarvitaan ehkä alituista kansankiihoitusta vastapainoksi. Mutta kummallisinta nyt on se, että rahvas on kuningasmielistä, akatemiaa suosivaa, aristokraattista, keikaroivaa, Kaarle-kahdestoistalaista, Skansen-isänmaallista, jotavastoin hovi on demokraattinen, kansankiihkoinen, rahvaanomainen. Rahvas on sitoutunut maksamaan puoli miljardia pretoriaanikaartille kahdessatoista vuodessa, mutta kun huomaavat olevansa maksukyvyttömiä, niin pakenevat -- Amerikaan. Mutta valtion velkaantuminen ei ilmene vain hypoteekkilainoissa ja pitäjien rappiotilassa, se ilmenee pankkien vekseleissä. Kaikki kauppa käy velaksi ja vekseleissä; se on etumaksun ottoa; ja etumaksu on tekemätöntä työtä. Koko kansakunta elää kuuden kuukauden etumaksun otolla; vuokra maksetaan vekselillä, verot vekselillä, taloustarpeet vekselillä. Mutta vekseliä ei lunasteta kuuden kuukauden kuluttua, vaan uudistetaan se ja maksetaan korko uudella vekselillä. Eletään siis -- tekemättömällä työllä. Ja koko kansallisomaisuuden arvioimistapa on väärä. Mehuttomaksi imetty maa ei ole minkään arvoinen: rappeutuneiden linnojen kunnossapito vain maksaa: ruostuneita rautatienkiskoja ja käytettyjä vetureita voidaan myödä vain rautaromuna, mutta ovat ne merkityt varojen joukkoon valtion pääkirjaan; vesiputoukset eivät ole minkään arvoisia, ennenkuin niiden varrelle on rakennettu tehdas, tehdas ei ole minkään arvoinen ennenkuin siinä on työväkeä, ja työntekijä ei ole minkään arvoinen, ellei hän ole taitava: mutta tehtaan tuotteilla ei ole myöskään mitään arvoa, ennenkuin ovat saavuttaneet menekin. Norrlannin rauta pelastaisi meidät, mutta estäjät estävät sen. Mihin joudumme? -- -- -- Kehitys kulkee kulkuaan tehden hyppäyksiä, ja valmistaen yllätyksiä. Voihan jonakin kauniina päivänä sattua, että Norrlannin kultahuhut osoittautuvat tosiksi. Ajattelehan silloin Ruotsia kaiken maailman kansojen kokoontumispaikkana. Väkiluku kasvaa, Norrlantiin ilmestyy kaupunki kaupungin viereen; maa jätetään oman onnensa nojaan ja alkuasukkaat ryyppäävät itsensä kuoliaaksi kuin punaihoiset. Yhdessä miespolvessa joutuu vanha Ruotsi uuden yleismaailmallisen rodun haltuun, ja valtiopäivillä istuu kirjavaa väkeä...

-- Luuletko niin?

-- En, enpä tietenkään, mutta kaikki on mahdollista. Voihan käydä toisinkin... _mutta tätä menoa ei voi kauan jatkua_! Ja sinun velvollisuutesi on lausua se julki, kirjoittaa, huutaa, päivät pääksytysten. Kuuroillekin korville.

Hän läksi paviljongista ja häipyi väen vilinään, niissä muukalaisten oudot kasvot ilahuttivat häntä kuten kaukaiset vieraat ilahuttavat korven erakkoa, ja missä vieraiden maiden elävien kielten kaiku johti hänen mieleensä, että hänen oma kielensä kuului kuolleiden kielien joukkoon, koskapa kukaan ei ymmärtänyt sitä hänen maansa rajojen ulkopuolella.

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Uudenvuodenyö

Vuosia oli vierinyt; vuosisata oli todellakin lopussa; puuttui vain muutamia tunteja. Borgin suvun piti kokoontua Götalaisissa huoneissa, ja lähteä sydänyön tienoissa Skansenille. Elämä kuluu nopeasti, eikä tämä huoneusto ollut enää muodissa, vaan oli johto kirjallisen "Rydbergin" käsissä; ja kun joku puhui Punaisesta Huoneesta, kaikui se kuin menneisyydeltä, sitä sekoitettiin Vihreään Ruutuun tai johonkin muuhun sentapaiseen...

Oltiin koolla, ja vanha toimittaja Borg, nykyään yli kuudenkymmenen, oli mukana. Päivän kunniaksi oli saatu aikaan näennäinen sovinto. Ester, joka lopetteli juuri tutkintojaan, oli seuran ainoa nainen; kaikki muut olivat joutuneet syrjään ja siirretyt takaisin koteihin, sittenkuin toverielämä kapakoissa oli osoittautunut kestämättömäksi. -- "He liikkuivat toistensa vaimojen kanssa, niin ettei tiennyt, kenen kanssa he olivat naimisissa." Tuhkatiheään he erosivat ja menivät naimisiin, niin että lopuksi keksittiin se, että naiset pitivät tyttönimensä. Elämäkerran kirjoittajat lakkasivat mainitsemasta, kenen kanssa suuruus oli naimisissa, ja aateliskalenteri keksi eufemismin eronneille, jotka olivat menneet uudelleen naimisiin: "Toisissa naimisissa." Viimein ehdotettiin myöhemmin eräässä naapurimaassa, että tyttöjäkin sanottaisiin rouviksi, he kun enimmäkseen eivät olleet enää tyttöjä, vaan kävelyttivät lapsiaan.

Kuitenkin, Götalaisten huoneiden pöydällä oli lista, johon kerättiin allekirjoituksia. Kaikki olivat piirtäneet nimensä paitsi tohtori Borg, joka kuitenkin oli sepittänyt adressin Zolalle, lausuen siinä ihailun, jonka tämän rohkeus Dreyfus-jutussa oli synnyttänyt, ja toivomuksen, että uusi vuosisata näkisi hänen suojattinsa täydellisesti hyvitettynä. "Oikeutta, mutta ei armoa!"

-- No tohtori, sanoi Isak Levi, etkö sinä pistä siihen nimeäsi? Ehkäpä luulet häntä syylliseksi?

Kysymys oli vielä niin polttava, ettei mainittu kernaasti Dreyfusin nimeä, nimeä, joka oli viime vuosina jakanut ihmiskunnan kahteen osaan.

Tohtori tarttui kynään ja allekirjoitti oman adressinsa muutamin ripein vedoin.

Kunpa nyt en olisi menettänyt kunniaani ja mainettani, hän sanoi.

-- Kas niin vain! huudettiin kuorossa.

-- Niin, pojat, puuttui tohtori puheeseen, minun on täytynyt muuttaa mieltä neljä kertaa jutun kestäessä, enkä tiedä vielä onko minusta tullut Dreyfuslainen samoin kuin Wagnerilainen.

Kaikki loivat alas silmänsä, toiset salatakseen, toiset osoittaakseen mieltään, ja tohtori huomasi syntyneen äänettömyyden syytteeksi, johon hänen täytyi vastata. --

-- Nähkäähän, ensinnäkin on melkein mahdoton päästä totuuden perille vakoilujutussa, kaikki osalliset kun ovat olleet vakoojia ja tekemisissä valheen, petoksen ja väärien paperien kanssa. Toiseksi on ihan luonnotonta, että kolmen vuoden kuluttua tarkastetaan oikeudenkäyntiä, ihmisen muisti kun on niin puutteellinen, näkökohdat kun ovat muuttuneet vuosien kuluessa, uudet harrastukset herättäneet uusia intohimoja; kun todistajat ovat hävinneet, paperit hävitetyt tai joutuneet hukkaan...

-- Niin, mutta asiaa käsitteli salainen tuomioistuin, väitti iäkäs Gustaf Borg vastaan.

-- Niinpä kyllä, miksikäs ei? Meidän vapaamielinen valamiehistömme on myös salainen...

-- Taidat pitää kenraalien puolta? tokaisi Gustaf.

-- Siinä sitä nyt ollaan! vastasi tohtori. Sehän nyt on vallan hittoa, että ihmiset kadottavat järkensä, kun vaan syntyy puhe tästä saatanan oikeusjutusta.

Isakista oli sääli tohtoria, joka syyttä oli joutunut väärään asemaan. Ja koetti inhimillisen osanottavasti auttaa häntä; jos se nyt siitä sitten johtui:

-- Myönnän, että asia ei ole selvä, puuttui hän puheeseen. Mielestäni siinä on kolme hämärää kohtaa, joita en voi mitenkään selittää. Ensinnäkin: Miksi Dreyfus pyysi sinihappoa kuultuaan, että asiaa alettaisiin uudelleen tarkastaa? Miksi se ei ilahuttanut häntä? -- Toiseksi: Hän luuli silloin heti, että kenraalit olivat asettuneet hänen puolelleen ja pyysi rouvansa etsimään apua Boisdeffre'lta. Kuinka hän saattoi ajatella niin hyvää Boisdeffre'sta, jonka hän tunsi? Sehän on pirullinen asema. Kolmanneksi: Lukiessani kenraalien syytteet Rennes'ssa, niin, hyvät herrat, silloin tulin vakuutetuksi Dreyfusin syyllisyydestä; mitä siitä sanotte? Ja siihen määrin, vallankin kun kenraalit selittivät, ettei bordereau ollut vaikuttanut ratkaisevasti; niin vakuutetuksi heidän kaikki todistusaiheensa saivat minut, mutta enin heidän selvät sanansa ja ylevä käytöksensä, että mietin mielessäni: Ammu itsesi, Labori! Kun sitten Laboria ammuttiin ja hän kieltäytyi ottamasta vastaan oman parisilaisen lääkärinsä apua; kun murhamiestä ei koetettu etsiä; kun haavasta otettua kuulaa ei tutkittu, jotta sen avulla olisi päästy murhamiehen jäljille, niin ajattelin: tässä on arka kohta! Asia on epäselvä.

Nyt tapahtui, kuten usein sattuu, että yhden ihmisen osoittaessa jalomielisyyttä, toiset alkavat paisua yli äyräittensä jalomielisyydestä. Holger iski heti kiinni kuin hammasratas, ja jalomielisyyden pyörä alkoi pyöriä.

-- Samaa olen minäkin ajatellut kuin Isak; ja mestari Demange'n puolustus, josta ei tullut mitään, on johtunut siitä kauhusta, joka valtasi hänet nähdessään suojattinsa Rennes'ssa. Labori ja Piquart ovat tainneet hyljätä hänet nyt...

Huutokauppa oli alkanut, ja turhamaisuus saada näyttää uusia näkökohtia vanhassa asiassa valtasi kaikki.

-- Niin, keskeytti Kurt, minäkin olen huomannut muutamia hämäriä kohtia. Vallankin heidän logiikkansa on minusta perin surkea. Saksan valtakunnan kansleri on selittänyt valtiopäivillä, ettei hän tiennyt mitään Dreyfusin vakoiluista. Eipä suinkaan, kuinka hitto vie hän tietäisi kaukana Berlinissä siitä, mitä Parisissa tapahtui. Mutta loistavaa on, että Bülowin yksinkertaista lausuntoa, joka ei ole minkään arvoinen, pidetään todistuksena! Edelleen kun kersantti Depert on vankilassa kuullut Dreyfusin selittävän: "Olen syyllinen, mutta en yksin", niin jäävätään tämä todistus sillä, että vankilan johtaja ei ole kuullut sitä. Onko se vain totta, mitä joku vankilanjohtaja on kuullut? Ken ottaa huomioon sellaisen verukkeen, hänen aivonsa ovat pehmenneet. -- Ajatelkaa: se on väärä senvuoksi, ettei johtaja ole kuullut sitä. -- Edelleen sanotaan ja vaaditaan väitteelle pätevyyttä: Dreyfusia ei ilahduttanut se, että asia otettiin uudelleen käsiteltäväksi! -- Ei! Se oli ylpeyttä! -- Voitteko käsittää sitä ylpeyttä? -- Silloin hän olisi ollut ylpeä, jos olisi kieltäytynyt pyytämästä armoa! Mutta kieltäytyä ottamasta vastaan oikeutta? --

Kiihko kasvoi ja kuume kohosi. Sellénkin tahtoi viskata kalikkansa tuleen:

-- Niin, logiikka, niin! Nojautumalla siihen, että Henry ammatti vakoojana on väärentänyt erään asiakirjan, tehdään johtopäätös, että oikeiksi todistetut oikeatkin olivat vääriä. Onko se johdonmukaista? Tunnustan sitäpaitsi, että...

-- Älkää hiidessä, jos jatkamme näin, keskeytti tohtori, niin saamme Dreyfusin syylliseksi, eikä se suinkaan ollut tarkoituksemme, vai mitä Max tuumii?

-- En voi kieltää, vastasi kreivi harkitsevasti, että asia on hämärä. Muodostettiinhan Dreyfus-ministeristö, Waldeck-Rousseau etunenässä, jonka määränä oli vapauttaa Dreyfus; tämä ministeristö määräsi hallituksen edustajaksi Carrière'n, joka ei ollut kenraali, ja jonka piti vapauttaa Dreyfus, koska hän oli vakuutettu tämän syyttömyydestä. No niin: sittenkun oli kuulusteltu kenraaleja ja todistajia Rennes'ssa, ja huolimatta Esterhazyn bordereau'sta ja Henryn väärennyksestä, hänen mielensä muuttui oikeudenkäynnin aikana. Se on ihmeellistä! Sitten on viitattu bordereauhon, aivankuin taikuri viittaa kattoon ottaessaan jotakin pöytäliinan alta. Bordereau kelpaa yhtä vähän todistukseksi kuin Esterhazyn todistukset; mutta vaikkakin asiantuntijat nyt ovat vannoneet, että bordereau ei muistuta hituistakaan Dreyfusin käsialaa, niin on Dreyfus itse tunnustanut näiden yhtäläisyyden huudahtaessaan: "He ovat varastaneet käsialani!" Ristiriitaisuuksia on niin paljon, että meillä tuskin on oikeutta muodostaa asiasta mitään mielipidettä. Se ei merkitse mitään, ettei Dreyfus ollut enkeli, mikä hänestä tehtiin, hän kun näet oli ihminen, mutta Zolan ja Björnsonin ei olisi pitänyt mennä valalle hänen kunniastaan. Dreyfus on saatu kiinni kymmenestä valheesta. Ensinnäkin hän väitti, ettei tuntenut itäisen radan järjestelyä. Hän tunsi sen! Hän väitti, ettei tuntenut keskityssuunnitelmaa! Hän tunsi sen! Hän kielsi olleensa läsnä kenraali Ransonin neuvottelussa! Hän oli läsnä. Hän väitti, ettei ollut milloinkaan tuntenut Picquart'a! Hän tunsi hänet! Hän sanoi ennen, ettei ollut milloinkaan ollut Mülhausenissa! Nyt hän tunnustaa olleensa siellä joka kesä. Hän väitti, ettei ollut milloinkaan nähnyt ampumataidon käsikirjaa. Hän oli nähnyt sen! Hän vakuutti, ettei ollut milloinkaan nähnyt tykkiä T20. Hän oli nähnyt sen. Hän kielsi tavanneensa ulkomaalaisia sotilaslähettejä Bodsonin luona. Hän oli tavannut heitä. Björnson, tuo, tuo... meni valalle Dreyfusin siveellisyydestä! Dreyfus tunnusti, että hänellä oli naimisissa ollessaan ollut rakastajattaria, mutta että se ei kuulunut kehenkään, koska hänellä oli varoja. Olkoon niin, eikä se kuulukaan kehenkään. Mutta Björnsonin todistus! La verité! Zola syytti kenraaleja konnamaisuudesta! Mutta Dreyfus kiitti kenraaleja, uskoen heistä parempaa. Totuus, Zola! Mutta oikeudenkäynnissä esiintyy muitakin kammottavia yksityiskohtia. Dreyfus kutsuu avukseen majuri Curé'n. Tämä tulee -- ja todistaa häntä vastaan. Dreyfus luottaa eversti Cordier'n apuun! Tällä ei ole mitään sanottavaa. Mutta entäs sitten tämä: eversti Munier, jonka piti tuoda tärkeitä sähkösanomia, kuoli junassa. Chaulain-Sauvinière kuoli junassa, majuri d'Attel, kuoli junassa. Entäs nämä salaperäiset kuolemantapaukset: Lemercier Picard, Guenée, Ressman ja muut! Ja nyt myöhemmin on Schneider kuollut Wienissä, Scheurer-Kestner on kuollut, yleisesikunnan päällikkö on kuollut! -- Tämä ei ole rehellistä peliä, ja tämä valhettelusota saa ihmisen kaipaamaan ruutia ja kuulia! Mutta minusta tuntuu kuin jumalallinen oikeus olisi puhunut ja tuominnut kaikessa tässä. Dreyfusille tuomittiin kymmenen vuotta Rennes'ssa, siksi että hän oli juorunnut, ja kavaltanut siten uuden isänmaansa; mutta hänet armahdettiin, oikein kyllä, lieventävien asianhaarain takia: oikeutettujen tunteittensa vuoksi vanhaa isänmaatansa kohtaan, lapsuutensa ensimmäistä. Henry sai vanhurskauden väärentäjänä surmata itsensä; Esterhazy valehtelijana menetti kunniansa ja joutui maanpakolaiseksi; Felix Faure sai varoituksen mairittelustaan; kenraalit kehoituksen, etteivät kärsimättömyytensä ja heikkouskoisuutensa vuoksi luottaisi ruhtinaisiin ja heidän kaltaisiinsa. Ja kansakunta sai tietää, että siihen kuului jo niin monta vierasta ainesta, ettei se voinut ajatella kostoa, josta voisi syntyä veljessota; ja kun sotajoukko on menettänyt maineensa, niin se saa sijaan uuden ja samalla uudemman tehtävän. Se toimii tällä hetkellä kaukana idässä rinnan saksalaisten kanssa, jota se ei olisi milloinkaan tehnyt, ellei "oikeudenkäyntiä" olisi ollut! Ranskan portit ovat auki! kuten Kiinan! Mutta "oikeudenkäyntiin" sekoitettiin myös uskonnollinen kysymys, jonka sekoittamista tähän yhteyteen en ymmärrä; mutta se joutui siihen senvuoksi, että Dreyfus oli juutalainen. Ja nyt aukaisevat protestantit ja juutalaiset parhaillaan luostareita ja päästävät vapaaksi pari sataa tuhatta elinkautista vankia. Aivankuin kruunajaisissa tai uuden kuninkaan astuessa valtaistuimelle; mutta se on myöskin vastaus Bartholomeuksen yöhön, vaikkakin paljon sävyisämpi; nehän ovat pelkkiä hyviä töitä palkkana pahoista töistä; se on puhdasta kristillistä rakkautta, vaikkakaan tahto ei liene hyvä; mutta näemmehän niin usein, miten paha saa palvella hyvää; eikä Dreyfus ollut hyvä mies, mutta hän on tehnyt palveluksensa, kuten me kaikki!

-- Niin, puuttui tohtori Borg jälleen puheeseen. Tehtyämme kaikki nämä myönnytykset, jotka vastustushalu lienee synnyttänyt, tai uteliaisuus nähdä asian nurja puoli, pidän kevytmielisenä tämän kirjelmän lähettämistä Zolalle, joka luulee yksin löytäneensä totuuden. Muutamia jyväsiä hän löysi, mutta enemmän akanoita, ja hiukan pehkuiseksi hänen selkänsä on kyllä käynyt. Jospa sensijaan onnittelisimme häntä uudestisyntyneenä uskovaisena, Parisin ja Työn tulevaisuuteen luottavana tekijänä; sosialisti Emile Zolalle? Teemmekö niin?

Kaikki paitsi ukko Borg, vastasivat myöntävästi; ja niin päätettiin asia.

Ester, jonka piti viran puolesta olla hourujenhuoneella, poistui Maxin saattamana.

He kulkivat kauan äänettöminä katuja, viimein sanoi Max:

-- Oletko huomannut, että hän muistuttaa Hioja nimistä antiikista kuvapatsasta?

-- Olet oikeassa; enin leuka, joka alkaa korvista.

-- Muistatko nyt Parisin ankaraa tuuliaispäätä 96, joka alkoi S:t Sulpice'n luona, upotti la Revanche'n, hävitti oikeuspalatsin ja päätti tuhotyönsä Saint Louis'n sairaalan kohdalla, mullistettuaan ensin Saint Louis'n Pyhän kappelin? Uskotko nyt vertauskuvallisiin tuuliaispäihin?

-- Mihin herran nimessä on uskottava? Minua alkaa peloittaa!

-- Mutta eräs toinen salaperäinen seikka, toisin sanoen vieläkin selittämättömämpi kuin tämä: Suuren vallankumouksen aikana, päivää ennen Bastiljin rynnäkköä, raivasi Royal Allemand Tuilerian puutarhan. Upseerien joukossa oli muuan Reinach ja Esterhazy. Uskotko sattumiin?

-- En! Entäs sitten yhteys?

-- En tiedä! Yhteyden tietämisessähän olisi selitys, ja sitä me emme saa. Ja senvuoksi kaikki selitykset käyvät naurettaviksi. Entäs sitten tämä? Bædecker, joka ei ole mikään salaperäinen kirja, kertoo ihan viattomasti: kuninkaanhautoja hävitettäessä Speyerissä 1689 johti toimenpidettä eräs Hinz niminen henkilö. Kun Saint-Denis'n kuninkaanhaudat ryöstettiin 1789, pani ryöstön toimeen myöskin eräs Hinz.

-- Mitä se merkitsisi?

-- En tiedä!

-- Kuulehan, oletko tuntenut Dreyfusin? Tässä kreivi Max pysähtyi, ja silmäili Esteriä, ikäänkuin olisi tahtonut nähdä, tekikö tämä pilaa:

-- En, en ole tuntenut häntä... mutta jos kohtaamme toisemme kahdenkesken monen vuoden päästä, niin kerron erään jutun... Niin, kaitselmuksen mies hän oli, mutta mikään kärsivä Kristus hän ei ollut.

-- Oletko kristitty?

-- Olen kristillinen vapaa-ajattelija... Ja kummallista on, että kun nyt olemme raastaneet kristinopin, niin katosi sen kera niin paljon viisautta ja niin paljon inhimillisyyttä. Olemme käyneet raaemmiksi ja tuhmemmiksi... Jos nyt tahtoo tavata hienon ihmisen, niin on häntä etsittävä heränneiden joukosta, kunhan he eivät vain puhu Jeesuksesta ja kysele sielusi tilaa. Jos tahdot nähdä hillityn, puheiltaan ja ajatuksiltaan huolestetun, arvosteluissaan inhimillisen, surun nöyryyttämän ihmisen, jonka katse on aina korkeammalle tähdätty, joka henkevöi kaiken, mihin koskettaa, kavahtaa loukkaamasta ja haavoittamasta toista, pitää kurissa ruumiinsa, niin katso herännyttä! Hän pyrkii yli-ihmiseksi, mutta epäonnistuu usein, myönnettäköön. Mutta, näethän, se on pyrkimystä... Kunpa hän ei vain puhuisi siitä. Uskonto omiksi tarpeiksi, sisällisesti, mutta ei...

-- Mutta elämänilo?

-- Mitä iloa se tuottaisi?

-- Näehän, siinä meidän tiemme eroavat.

-- Miksi niin? Tunnen omalla tavallani hiljaista iloani... Muistutat mieleeni Chopinin 2:sen nocturnen ja ensi kohtaamisemme tyttöjen tykönä, jotka elivät ilossa... se korvasi heille...

-- Mikä on sinun suurin ilosi?

-- Uuden ajatuksen synnyttäminen! Silloin olen yht'aikaa isä ja äiti, eikä minun tarvitse jakaa kunniaa naisen kanssa, joka lähtee tiehensä mukanaan lapseni, ja sanoo, että se on hänen...

-- Max, nautitko minun kärsimyksestäni?

-- En, kärsin niistä kärsimyksistä, joita muille tuotan, mutta kuulen kysymyksestäsi, että sinun laitasi on päinvastainen...

-- Nähdessäni sinun kärsivän, rakastan sinua; se pukee sinua. Mutta kun olet iloinen, niin vihaan sinua; käyt arkipäiväiseksi, ylimieliseksi, ylpeäksi. Muutoin säikähdän aina iloista ihmistä; ken nauraa, hän näyttää hampaansa, eikä puutu paljon, ettei hän pure...

Molemmat vaikenivat, Ester sen vuoksi, että huomasi iskeneensä omaan nilkkaansa, ja Max senvuoksi, ettei tahtonut loukata paljastamalla hänen harhaiskuaan.

* * * * *

Götalaisissa huoneissa oli mieliala käynyt eloisammaksi. Gustaf Borg oli saanut kirjeen Anders pojaltaan Amerikasta, ja luki otteita siitä:

-- Tunnusmerkillisintä uudelle elämälle täällä Amerikassa on kaiken liikkuvaisuus, vaihtelevaisuus. Ei ole mitään lepoa; kaikki muuttuu niin nopeasti; varallisuus ja köyhyys vaihtelevat, niin ettei luokkia ja sukuja ennätä muodostua; rikas on ollut köyhä ja voi tulla siksi jälleen, sen hän tietää; köyhä on ollut rikas ja voi tulla siksi jälleen. Senvuoksi he ymmärtävät toisiaan; ovat varovaisia ja harkitsevaisia. -- -- -- Päivä on liian lyhyt, ja yön lepoon riennetään kuin siihen ainoaan suureen nautintoon, joka ei maksa mitään; ja herätään pyhän työn totisuuteen, jonka tunnollisesta suorittamisesta ihmisen olemassaolo riippuu. Täällä on työn saanti armoa, ja joka hetki on muistutuksena siitä, ettei ole mitään oikeutta elämään, vaan että kaikki on armoa. -- -- -- Tämä kova koulu kasvattaa sukupolven, joka käy hirvittäväksi, kun se kerran on lähettävä parviaan maailmalle. Pidän jo Europaa kuin kukoistuksestaan kuihtuneena Hellaana: hyvin kauniina, mutta heikontuneena ja todennäköisesti tyhjentyneenä; mietiskelee elämää, mutta ei elä sitä...

-- Niin, poika on oikeassa, keskeytti tohtori, joka tapansa mukaan tahtoi johtaa puhetta. Tiedättekö, että viimeisen selonteon mukaan on 250,000 henkeä muuttanut Ruotsista jälkeen 1890; ja useimmat ovat olleet iältään 15 ja 35 välillä. Maan asutuksen muodostavat lopulta pelkät lapset ja vanhukset...

-- Onko sitten ihmeellistä, että naisten täytyy ryhtyä työhön? puuttui Gustaf Borg puheeseen, joka otti kernaasti tilaisuudesta vaarin.

-- Sinäpä sen sanoit! Niin, lasten ja eläkettä nauttivien muodostamassa yhteiskunnassa hänen _täytyy_ ruveta tekemään työtä, miehiä kun ei ole, joiden kustannuksella elää... Se oli uusi näkökohta! Mutta jos hän myöskin on hallitseva, niin vyöryköön Aasia ylitsemme, ja mieluummin hallitkoot barbaariset miehet meitä kuin ylhäisön naiset, aspasiat ja emansipissat. -- -- --

-- Nyt lopetamme ja lähdemme Skansenille! komensi Gustaf Borg.

-- Niin, lähtekäämme Kapitoliumille ja kiittäkäämme jumalia kuluneesta vuosisadasta, joka loppui Dreyfusiin ja alkoi Napoleonilla, jonka veljet ainakin tuntuvat olevan Israelin lapsia.

* * * * *

Ester ja Max olivat joutuneet tullin ulkopuolelle, jossa hämärissä kohosi tuo yksinäinen linna valkeana, korkeat ikkunat sisäpuolelta kynttilöin valaistuina.

Max puhui kuin itsekseen:

-- On olemassa sana, joka on joutunut käytännöstä sivistyneiden keskuudessa, ja jota hävetään mainita; se sana on "synti". Filosofoimalla on poistettu syyllisyyskäsite, mutta syyllisyydentunto on jäljellä. Olen saanut syntymässä pahan omantunnon, ja pelkäsin lapsena aina joutuvani kiinni. Sitä ei voi selittää muun kuin jonkin edellisen tuntemattoman avulla.

-- Ne ovat sairaloisia tunteita, ja sellaisia tapauksia meillä on monta täällä sisällä, selitti Ester. Meillä on esimerkiksi muuan, joka luulee kirjoittaneensa bordereaun.

-- Niin, mistä tiedät, vaikka olisikin?

-- Kuulehan! Nyt en enää voi seurata sinua.

-- Tiedän sen, enkä pyydäkään sitä sinulta. Olet alati samassa äänilajissa kuin minä, mutta vähintäin yhtä oktaavia alempana. -- Tyhjästä ei tule mitään, ja kaikella on riittävä syynsä; siis, jos hän luulee itseään syylliseksi, niin on siihen olemassa loogillinen syy. Kuvitteluilla on korkeampi todellisuus, jonka yhteyttä todellisuuden kanssa en ymmärrä, mutta en uskalla kieltää sitä. Todellisuushan ei voi tunkeutua sisinpääni ja saada jälleen ilmenemismuotoa, ellei sitä ole ollut olemassa mielikuvana tai kuvitteluna. Todellisuuden me tunnemme vain sellaisena, miksi olemme kuvitelleet sen; senvuoksi vaihtelevat esityksemme käsittämästämme todellisuudesta niin suunnattomasti. Sitäpaitsi ei sielulla voi olla olemassaoloa, ellei se ole yhteydessä toisten sielujen kanssa. Nyt minulla on syytä olettaa, että kaikki sielut ovat keskenään yhteydessä; ja on olemassa ihmisiä, joilla on niin herkkä vastaanottokoneisto, että tuntevat koko ihmiskunnan tunteet ja siis kärsivät sen kärsimykset. Mutta on sellaisiakin, jotka välimatkan päästä voivat vaikuttaa toisiin, vieläpä tuntemattomiinkin; tiedäthän sen.

-- Sitä en kiellä!