Part 18

-- Niin, typpi, jonka ominaispaino on sama kuin valokaasun eli 0,9, on luonnollisesti nostava pallon. Kun typpi ei syty eikä räjähdä, voidaan sitä lämmittää, joko bentsiinilampulla, paloöljykamiinalla tai asetyylillä. Silloin istun lämmössä ja hoidan ruuvia; nousen ja laskeudun mieleni mukaan, saatan poistua pallostani tyhjentämättä sitä, ja silloin voin nousta ja laskea etsimään sopivia tuulia.

-- Entäs tulenvaara?

-- Typpi ei ole tulenvaarallista eikä kyllästetty kangas syty! Sellaisen voit tilata joltakin insinööriltä, kuten regulaattorinkin eetteri- tai bentsiinihöyry-koneeseeni!

-- Onko sinulla muita keksintöjä?

-- On, meidän pitää sytyttää vesi tuleen. Tiedäthän, että koksi palaa paremmin vedessä kuin ilman sitä! Niinpä valmista joku määrä huokoista koksia tulenkestävästä savesta tai valuraudasta ja kostuta sitä herkeämättä tulistuneella höyryllä saatuasi sytykkeen tavallisesta koksista, joka synnyttää höyryn.

-- Tuo kuulostaa hyvältä; onko sinulla näyttelyysi muuta näytteille asetettavaa?

-- On, kaukoputki. Nuo vanhat suuret rumilaat ovat aivan tarpeettomia. Katsoin äsken erään magneettisen teodoliitin kaukoputkeen, jonka putki ei ollut puolta jalkaa pitempi eivätkä lasit kahdenäyrin lanttia suuremmat. Se kiikari oli jonkin arvoinen. Nyt on asianlaita niin merkillinen, ettei saa käyttää liian voimakkaasti suurentavia kaukoputkia taivaankappaleita tutkittaessa. Mars ei siedä kuin 50-kertaisen suurennuksen. Tähtiä ei maksa vaivaa katsella, sillä ne vain pienenevät suurennuksen kasvaessa, ovat siis merkillisiä valonlähteitä. Jäljellä on aurinko ja kuu, ja ne näkee yhtä hyvin teatterikiikarilla. Nyt meillä pitäisi olla... Kas tuolla tulee Kurt!

Kurt Borg astui esiin. Hän oli juhlallisen näköinen, mutta samalla hajamielisen:

-- Mistä tulet? tervehti tohtori.

-- Tulen eräästä suuresta ja kauniista tilaisuudesta; olen ollut ritarihuoneella, uskontokongressissa; ja olen kuullut erään piispan lausuvan kohteliaisuuksia rabbiinille.

Isak Levi näytti vähemmän ihastuneelta kuin arkkitehti oli odottanut, sillä Isak luki uskonnolliset asiat niiden joukkoon, joista ei puhuta.

Tohtori sitävastoin kävi aineeseen käsiksi:

-- Niin, sekin on jälkikaikua! Uskontokokous Chicagossa 1893 oli paljon suurempi. Siellä oli maanpiirin kaikki kansat ja uskonnot edustettuina ja seurakunta sai joka aamu siunauksen sen päivän esimieheltä, olipa tämä sitten muhamettilainen, katolilainen tai protestantti, ja itse paavi lähetti onnentoivotuksensa... Meidän kongressistamme puuttuu jotain oleellista, siellä ei ole yhtään katolilaista.

-- Kas niin, onko sinustakin tullut katolilainen? vastasi Kurt.

Tohtori ei vastannut tuohon tuhmaan kysymykseen:

-- Tässä kokouksessa on jotakin niin yksinomaan luterilaista-ainoaa-autuaaksitekevää, ja siksi se on pöyhistelevää kuin kaikki luterilainen. Sitäpaitsi ette muistane, että Pius IX 1868 kutsui myös kreikkalaiset, protestantit ja muut ei-katolilaiset Vatikaanin kirkolliskokoukseen saadakseen aikaan sovinnon kristittyjen kesken, aluksi. Kutsutut harhaoppiset eivät saapuneet, ja niin kehittyivät asiat sellaisiksi kuin ne nykyään ovat!

-- Voi olla niin, puuttui Kurt puheeseen, mutta suurta on tekeillä, ja me saamme nähdä uutta uudella vuosisadalla.

-- Ranskan valistus vallankumouksen ajalla oli päässyt paljon pitemmälle kuin me nyt; he repivät maahan kaikki tyynni; ja kongressi koettaa nyt vain kännien hävittää sitä, mitä heidän oma vastarintansa on rakentanut. -- -- --

Taivas oli mennyt pilveen, ja ilmanrannoilla kiemurteli ruskeanvärisiä hattaroita. Ylhäällä pimeni, mutta valkea kaupunki näytti vieläkin valkeammalta, hymyillen mustaa taivasta vasten.

-- Nousee ankara tuuliaispää, virkkoi tohtori.

-- Tuuliaispää, niin, muistatteko tuuliaispäätä Parisissa? puuttui Kurt puheeseen. Se riehui syyskuun 10 päivänä viime vuonna, olin silloin siellä ja näin sen. Se oli niin hirmuinen näky, että monet menettivät järkensä kauhusta. Se raivosi Jesuiittaseminaarin luona olevalla Saint-Sulpice'n torilla... jatkoi matkaansa Seine'ä kohti ja särki la Revanche nimisen hiilialuksen...

-- Se oli vertauskuvallinen tuuliaispää, puuttui Isak puheeseen.

-- Sitten se jatkoi matkaansa Ludvig Pyhän pyhään kappeliin ja repi maahan telineet, ja ryntäsi sieltä oikeuspalatsiin. Siellä istui muuan tuomari käsitellen erästä juttua; silloin ikkunat ponnahtivat yhdellä erää auki ja suuri puu lensi juurineen päivineen oikeushuoneeseen; eräs vahtisotamies lensi vahtikoppeineen sisään ja kiiti halki pitkän käytävän. Oikeuspalatsissa se näytti tehneen, suurimmat tuhonsa. Mutta sieltä pyörre suuntasi kulkunsa Saint-Louis'n sairaalaan ja kaatoi 50 metriä rauta-aitauksesta, joka oli musertaa kuoliaaksi erään Le Courrier de Paris'n aputoimittajan.

-- Kaikkeapa sinä keksit. Veli Max sommittelisi siitä ennejutun, mutta onneksi on Parisissa ollut vuoden päivät rauhallista, eivätkä enteet tavallisesti jätä pitämättä paikkaansa vuoden ja vuorokauden kuluessa?

-- Keksin? Saat lukea Vossische Zeitungista leikkaamani kohdan, joka on mukanani!

-- Ei ole tarpeen! Muistan ilmankin. Jesuiittaseminaari, Saint Louis kaksi kertaa, la Revanche ja oikeuspalatsi...

-- Paina se sitten mieleesi, lausui Kurt terävällä, melkein kiihkeällä äänellä; ja jos Parisissa tapahtuu jotakin, tänä tai tulevana vuonna niin...

-- Oletko sinäkin käynyt taikauskoiseksi? iski tohtori vastaan.

-- Olenpa tai en, mutta täällä tapahtuu asioita!... Näin unta Parisissa...

-- Etsi selitys unikirjasta!

-- Laske sinä vain leikkiä, mutta ota tämä sanomalehtiliuska, ja säilytä se, ainakin koetteeksi. Sinähän pidät kokeista. Se on syyskuun 15 päivänä 1896 ilmestynyt Vossische Zeitung. Nyt meillä on 97!

-- Hyvä, sanoi tohtori! Lyömmekö vetoa, ettei tuosta tarusta tule mitään?

-- Lyödään vaan! Sata kruunua! sanoi Kurt. Isak todistaa.

Isak oli hyvin tarkkaavaisesti kuunnellut kertomusta; ja todistettuaan vedon hän otti esiin lompakkonsa, veti sieltä sanomalehtipaperin, ja asetti sen pöydälle.

-- Tässä on todellakin ranskalainen kuvaus tuuliaispäästä, ja se pitää yhtä Kurtin kuvauksen kanssa. Merkitseekö se jotakin? Hm! Sepähän nähdään!

-- Mitä hittoja se merkitsisi? Ei voi tehdä tuuliaispäitä, ei vaikka olisi jesuiitta tai salatieteiliä, eikä kukaan ihminen usko yliluonnollisiin tuuliaispäihin.

-- Sepähän nähdään! Sepähän nähdään!

* * * * *

Ester ja Max kulkivat taidekokoelmain edustalla. Max puhui:

-- Tuntuu siltä kuin ruotsalaiset eivät rakastaisi täällä toisiaan, vaan kokoontuisivat enemmän pelosta, kuin säikkyen jotakin tuntematonta tulevaa; se on kuin sairaan tarvetta tehdä sovinto vihamiehen kanssa; mutta jos hän elpyy, voittaa vihollisuus jälleen.

He pysähtyivät ja katselivat ensin myrskypilviä, siirsivät sitten katseensa taidekokoelmien pylväskäytävään ikäänkuin etsien suojaa sieltä.

-- Näetkö? puuttui kreivi jälleen puheeseen. Näetkö tuota rintakuvaa?

-- Se on Arvid Falk! Elääkö hän?

-- Elää.

-- Mennään katselemaan häntä!

He astuivat lasiseinäkuistille; ja kreivi Max aloitti jälleen:

-- On odottamatonta, että hänet päästetään tänne, mutta häntä pidetään kuolleena ja vaarattomana.

-- Kuka on tehnyt rintakuvan?

-- Eräs nainen: merkillistä kyllä.

-- Kuinka niin; hänhän on aina elänyt naisten ja lasten parissa, vastasi Ester. -- Mutta mitä on jalustaan piirretty?

-- Ne näyttävät tulenlieskoilta. Tarkoittaneeko se rikkiä, jonka perille hän väittää päässeensä, vaiko infernoa, jossa hän nyt vaeltaa?

-- Hän ei ole pelkurimaisen näköinen, pikemmin hänen kasvonsa kuvastelevat jumalallista ylimielisyyttä, jota jumalat vihaavat.

-- Luuletko, että kukaan on ymmärtänyt sitä miestä? Hän väittää, ettei kukaan ole tehnyt sitä, koska hän itsekään ei ole ymmärtänyt Useaan; mutta tuntuu siltä kuin hän joskus aavistaisi elämänsä arvoituksen ja käsittäisi olemassaolonsa jonkin tehtävän suorittamiseksi. Hän muistuttaa minusta min Balzacin Louis Lambert'a, olentoa, joka ei kuulu tähän maailmaan. Tyytymättömyytensä kaikkeen täällä alhaalla hän johtaa jonkin paremman synnyttämistä muistoista, jotka piilevät hänen sielussaan; hänestä on kaikki huonoja jäljennöksiä alkuperäisistä jotka muistuvat hämärästi hänen mieleensä. Ja hänen häilymisestään itseään kiduttavan hurskauden ja aistillisen jumalattomuuden välillä ilmenee, että hän pitää tätä ajallista elämää rangaistuksena, ja että hänen täytyy toisinaan ottaa katumuksessaan mutakylpy.

-- Oletko tuntenut hänet?

-- En, uskon, ettei yksikään ihminen ole tuntenut häntä. Hänellä on taito kätkeytyä seurustelussa mukautumalla puhujaan, niin että kuulijasta tuntuu ikäänkuin olisi vain kuvastellut itseään tai puhutellut itseään. Senvuoksi on olemassa niin monta merkillistä luonteenkuvausta hänestä, joista tuntuu kuin kuvaajat olisivat piirtäneet omansa, eivätkä hauen kuvaansa! Nykyään on muuan nainen koettanut tehdä selvää hänestä eräässä tutkielmassa, mutta tunnustaa epäonnistuneensa, ja olleensa vahalla menettää järkensä.

-- Miksi häntä sitten vihataan niin?

-- Koska te ette ole tästä maailmasta, niin maailma vihaa teitä!...

-- Samassa kreivi Max tunsi kuin lämpimän läikän selässään; ja kääntyessään katsomaan, hän näki erään epämääräisen ikäisen miehen tarkastelevan rintakuvaa pilkallisesti, melkein ilkeästi hymyillen.

Kreivi oli miltei huudahtamaisillaan, mutta kääntyi sensijaan Esterin puoleen ja lausui hänelle jotakin katseellaan.

-- Tuntematon poistui kokoelmiin.

-- Oliko se hän?

-- Niin luulen!

-- Näitkö hänen kasvojensa ilmettä? Hän katsoi halveksien itseään, ja hänen, kasvonsa lausuivat: Tuo on jo voitettua!

-- Mitä se merkitsee?

-- Hänhän oli aina itseään ylempänä, ja mitä suurimpaan oman arvon tuntoon hänessä yhtyi mitä rehellisin itsensä halveksiminen. Ehkä hänen henkensä on joutunut uusille radoille ja katselee nyt halveksien vanhaa reinkarnatsiooniansa.

-- Luuletko, että se oli hän? Hänhän on Parisissa!

-- En usko kummittelijoihin rahvaan tavoin; mutta se saattoi olla meidän synnyttämämme kuvainen taideteoksesta. Me, sinä ja minä, "näemme" silloin tällöin toisemme, ja sehän on vain kuvastusta sekä jotakin lisäksi, jota en vielä tunne. Teosoofit ovat todenneet tuon huomion, mutta eivät voi selittää sitä; sanovat sitä kuitenkin "ajatuksen puolittaisen aineen satunnaisiksi aineellistumisiksi".

-- Mutta hänen askeleensa olivat niin raskaat? -- Niin, hän astunee niin raskaasti, ikäänkuin pysytelläkseen maassa, jotta ei nousisi ylös. -- Tiedätkö, mitä levitatsiooni on?

-- Tiedän! -- Mutta etkö tahdo katsella taideteoksia?

-- Silmäni ovat sokeat, en näe ulkonaisia esineitä; tahdon vain kulkea sinun rinnallasi, sillä silloin syttyy sisäinen valo minussa -- voitko selittää sitä? Vaikka minusta usein tuntuu sinua ajatellessani kuin olisit pimeyden lapsi. Silloin vihaan sinua kuin pahaa; mutta silloin pimenee kohta. Mitä se on? -- No, uskotko nyt, kun sovinnon aika on koittanut, että mies ja nainenkin sopivat, ja että sukupuolitaistelu taukoaa?

-- En, vastasi Ester, sitä en usko, sillä jolleivät erilaisuudet eroittaisi heitä, kävisi koko maailma perversiksi. Tiedäthän, että kaikki naisten ystävät ovat omituisia. Heillä on naisten sielu, ja senvuoksi he kunnioittavat itseään naisessa. Nuorukaiset, joiden sukupuolielämä ei ole joutunut vielä käännekohtaan, jumaloivat naista. Mutta oletko huomannut, että meikäläiset herrat ovat lakanneet puhumasta suhteistaan...

-- En kuullut mitä sanoit.

-- Et, sinulla on erikoinen kyky olla ottamatta vastaan toisten vaikutuksia.

-- Silloin kun ne alentavat! -- Nyt sinä pimenet jälleen.

He kulkivat, mutta pysyttelihevät kaukana toisistaan, ja näytti siltä kuin Max olisi tahtonut juosta piiloon ensimmäiseen porttikäytävään.

-- Erotkaamme hetkeksi, sanoi Ester, niin kohtaamme toisemme tunnin kuluttua täältä lähtiessämme.

-- Kiitos siitä, että olit ymmärtäväinen! vastasi Max; mutta me eroamme ystävinä, muutoin olemme heti toistemme kintereillä.

-- Ystävinä!

* * * * *

Näyttelyn valkea kaupunki kohosi uhkaavan rajuilma-taivaan alla, joka ei tahtonut milloinkaan puhjeta.

Rakennustapa oli improvisoitua, joka ei muistuttanut Ruotsin, vaan enemmän Itämaiden rakennustapaa. Mistä rakennusmestarit saivat tämän vaikutuksen? Auringonnousun maista, jonne maanpiiri nyt käänsi katseensa odottaen ja vapisten, senjälkeen kuin Japani oli antanut iskun, joka jatkoi liikettä länttä kohti, ja joka ehkä oli alkava maailmanhistoriassa uuden ajanjakson, niin uuden, että historioitsijat saisivat nimittää sitä ja kaikkea sitä ennen, meidänkin aikaamme, uudemmaksi ajaksi. Oli puhkaistu läpiä kaukaisen idän suureen ampiaispesään, ja nyt kihisivät keltaiset ja mustat parvissa. Mutta kaukainen länsi auringonlaskun mailla oli myöskin liikahtanut. Maanpiirin kaikki kansat olivat sekoittuneet siellä ja synnyttäneet uusia jälkeläisiä, jotka tunsivat maailmankansalaisuutensa, jotka eivät tunnustaneet Atlantia rajaksi, vaan tahtoivat jakaa muiden kanssa maanpiirin, päästä Europan suurvaltojen joukkoon. Vanha Espanja, hidalgo, Amerikan ensimmäinen valloittaja, oli työnnetty syrjään, ja Columbus oli ensimmäisestä haudastaan Haytilta kostanut kärsimänsä vääryydet. Tässä idän ja lännen välisessä peikon painannassa Europa tunsi olemassaolonsa uhatuksi, ja säikyksissään kuin pikku linnut he yhtyivät pakolliseen ystävyyteen, jonka ensimmäinen ilmenemismuoto oli tsaarin käskykirje, joka sitten aiheutti Haagin rauhankongressin, joka kai lähinnä merkitsi: Europan valtojen yhtymistä yhteiseen puolustukseen yhteistä vihollista vastaan, ei siis mitään maailmanrauhaa. Pansaroitu nyrkki oli särkenyt Kiinan muurin portit, ja Sedanin jälkeisen kostopuolueen miehet olivat luopuneet kostosta taistellakseen yhdessä preussilaisten kanssa. Europalaiset olivat lakanneet olemasta paikallispatriootteja, ja heidän kansakuntansa olivat käyneet muistomerkeiksi, jotka muistuttivat ylioppilaiden osakuntia yliopistossa, jotka kantoivat omia lippujaan juhlatilaisuuksissa, mutta olivat arkioloissa ylioppilaskunnan jäseniä. Ruotsi, tuntiessaan yhdyskuntana käyvänsä perikatoon, oli myöskin yhtynyt, kääntynyt katsomaan muistojaan, siistinyt piironginlaatikot ja poiminut esille sen, mikä oli säilytettävä ja sen, mikä oli poltettava. Oli etsitty kirkoista, linnoista ja tölleistä ja muistot olivat kootut pyhälle vuorelle, Skansenille.

Yli Leijonakentän valkean maailmankaupungin kohosi Skansenin vuori mustine petäjämetsineen ja maalaisille vanhanaikaisine kellotapuleineen, jotka soittivat hautaan menneisyyden, jonka monet luulivat nyt heräävän uudestaan eloon. Ja runoilijat kutsuivat esiin varjoja, loihtivat ilmoille Kaarle XII:nnen ja muita hänen kaltaisiaan. Pyhän vuoren teille ja poluille oli annettu suuria nimiä, jotta ne herättäisivät kansakunnan omanarvon tuntoa, ja lujittaisivat yhdyssidettä hajaantuneiden puolueiden välillä, joita menneisyyden piti nyt yhdistää.

Sanomalehdistön osastossa istuivat tohtori Borg ja toimittaja Holger yksityishuoneessa ja ottelivat ankarasti. Tohtori raivosi:

-- Tämähän on naamiohuvia, etkä sinä saa imarrella maanmiestesi turhamaisuutta, niin että he kadottavat järkensä ja luulevat olevansa Kaarlekahdensiatoista. Nykyhetkellä voimme rehellisesti yhtyä vain tulevaisuutta varten. Hallitsijasukuhan on vuodelta 1809 eikä voi johtaa syntyperäänsä Lützenistä ja Narvasta; puolet aatelista on ulkomaalaisia, ja koko Skåne alkaa vasta Lundin taistelun jälkeen; ethän voi vaatia, että skånelaiset hurraisivat Breitenfeltille, jossa he eivät olleet mukana; näyttelyn edusmies, ystävämme Isak, on muukalainen itäisiltä mailta, eikä voine juhlia Lutheria eikä Kaarle XI:ttä. Te olette tahdittomia, ja loukkaatte toisianne tietämättänne! Itse Skansenin ukko on ulkomaalainen, menen valalle siitä, ja minä neekeripoikana voin yhtä vähän kuin Syrach ja Isak innostua Grönlundin lailla taalaalaistyttöihin ja Jössen kihlakunnan poikiin. Tämä ei ole rehellistä peliä, ja ennen kaikkea sinun pitäisi komentaa: Luokaa silmänne tulevaisuuteen! -- Sinä et huomannut rabbiinin oikeutettua hyökkäystä kurjan menneisyyden jumaloimistamme vastaan hänen eilen kongressissa käydessään sivistyksemme kimppuun, jonka pohjana on Hellas ja Rooma. Hän veti paksun viivan Platonin ihannevaltion yli, jota hän nimitti -- keskellä ritarihuonetta! -- pederastivaltioksi. Jos olisin ollut siellä, olisin hurraten nostanut miehen ilmaan, -- Mitä saatanaa meillä on Kreikan, Rooman ja Kaarle kahdennentoista kanssa tekemistä? Te asustatte alhaalla haudoissa ruumiiden parissa, ja nykyaika ja tulevaisuuskin kiitää ohitsenne. Mutta sen aiheuttaa hirvittävä koulu- ja yliopistokasvatus, ja ylioppilastutkinto, joka nykyään vastaa 30-luvun maisteritutkintoa.

-- Mitä sitten mielestäsi olisi tehtävä?

-- Perustettava ammattikouluja ja valmistettava miehiä heidän toimiinsa. Anna lakimiesten alkaa uransa nelitoistavuotiaina asianajajain puhtaaksikirjoittajina ja juoksupoikina; lähetä medisiinarit saman ikäisinä sairaaloihin hoitajiksi; anna insinöörien aloittaa viilareina työpajoissa, anna pappien, jos sellaisia tarvitaan, alkaa lukkarin apulaisina asettelemalla virsinumeroita ja oppimalla kansliatehtäviä piirimiehen luona. Sulje kaikki neljä tiedekuntaa, ja suorittakoot lapset rippikoulunsa kansakoulussa oppimalla lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan: sitten kukin ulos maailmalle ammattiinsa perehtymään. Nykyään täytyy taitaa ammattinsa, muutoin sortuu kilpailussa; emmekä me kykene muuhun kuin salonki-, kapakka- ja kokousjutteluihin. Meidän tulee olla kaikesta perillä ja haastella vaikka mistä naisten kanssa, mutta me olemme vain diletantteja kaikilla aloilla. Mistä saamme valtiomiehiä, kun valtiotiedettä ei opeteta? Pilantekoa on hallituksemmekin. Kesäisin nähdään meriministerin hoitavan kirkkoa ja koulua, kaartinupseeri pitää huolta maanviljelyksestä ja joku entinen asessori johtaa sotajoukkoa ja laivastoa. Onko se valtiotaitoa. Ja toimituspäällikkö ei ennättäne opettaa valtioneuvokselle edes alkeitakaan, ennenkuin tämä saa potkut. Koko maa on senvuoksi täynnä entisiä valtioneuvoksia, ja jos kysyy joltakin koulupojalta, miksi hän aikoo, niin hän vastaa: entiseksi valtioneuvokseksi! Täytyy tuntea perustuslait tullakseen varatuomariksi, mutta päästäkseen osastonpäälliköksi ja ministeriksi ei tarvitse osata mitään. En tahdo puhua äänestävistä valtiopäivämiehistä, heillä on sen verran hävyntuntoa, että tavallisesti ostavat perustuslain, mutta valiokunnanjäsenten, jotka todella laativat lakeja, tulisi tuntea maan kaikki lait ja olla koulutettuja valtiomiehiä. Jos valiokunnan jäsenet olisivat valtiomiehiä, niin he olisivat pysyväisesti koolla ja työskentelisivät yhdessä hallitusosaston kanssa, eivätkä esiintyisi, kuten nyt, muutamia kuukausia häiritsevästi, puuttuen umpimähkään asioihin, ja aina hallituksen vihollisina. Miksi hallitus ja valtiopäivät esiintyvät aina vihollisina, koettavat aina nolata toisiaan! Sehän on suuri ennätys, jos saa läpi jonkin ehdotuksen, ja jos joku ministeri pääsee enemmistöön, niin hän on voittanut palkinnon -- päässyt saamasta potkut, taannut itselleen paikan. -- Ja mistä valtiopäivillä keskustellaan? P--kasta, varieteista ja oopperakellarista, eläkkeistä ja siltojen rakentamisesta; vieläpä poliisiasioista, kaartilaisten kahakoista, hevosten ruokkimisesta, kaljan käyttämisestä ja tarkastusuhasta, naisten puvuista ja koulupoikien tupakoimisesta. Onko se valtiotaitoa? -- Valtiopäiväthän, ovat osoittaneet kyvyttömyytensä, ne kun lykkäävät kaikki tärkeät asiat asiantuntijoista muodostettuihin komiteoihin, mutta itse valtiopäiväinhän pitäisi olla kokoonpantu asiantuntijoista! -- Onko se hallitusta, ovatko ne lainlaatijoita?

-- Minkä sille mahtaa?

-- Ei mitään! Hajoittaa vaan, hajoittaa! Lumen alla ei voi mitään kasvaa; mitään ei voi rakentaa, ellei ensin ole hajoittanut vanhaa rakennusta. Toimi ainoastaan kielteisesti; älä tee milloinkaan mitään myönteistä ehdotusta, sitä vain pilkataan; kumoa vanhoja lakeja, suo vapautta, ja anna voimien vaikuttaa! Sinun tulee olla herättäjä, eikä uneen uuvuttaja! Terve mieheen, nyt löi kello seitsemän!

* * * * *

Skansenvuoren alapuolella ja ikäänkuin sinne kuuluvana, kohosi musta rakennus, jonka muodosti suurimmaksi osaksi raskas katto; rakennettu vanhasta, lahosta puusta, joka oli valmistettu vartavasten näyttämään laholta; rivi pieniä maan tasalla olevia ikkunoita ilmaisi valon kaihtamista. Se muistutti latoa, mutta saattoi olla kirkko.

Tohtori Borg ja Isak Levi katselivat sitä, ja tohtori puhui tapansa mukaan itse:

-- Siinä on Norja! Mustana ja lahona, joka heittää varjonsa meidän valoisan kaupunkimme ylle. Tuo korkea katto näyttää vain kerskailulta, sen alla ei ole mitään; ei ullakoita eikä ylisiä, ei kelpaa mihinkään, pelkkää talonpoikaiskerskailua!

-- Vihaatko nyt Norjaa?

-- Vihaan, ihan jumalattomasti! -- Miksi en vihaisi vihollistani! Miksi en saisi vihata norjalaisia, kun he kerskuvat vihaavansa ruotsalaisia? Saanen kai määrätä vastenmielisyyteni ja mieltymykseni kuten muutkin kuolevaiset. Onko sinulla mitään sitä vastaan muistuttamista?

-- Mutta sinähän työskentelet vapaan Norjan hyväksi!

-- Tietysti, tunnustan sen oikeutetut vaatimukset, mutta tahdon myöskin vapautua tuosta mustasta hullutuksesta, joka on yltänyt meidät kuin mielisairaus. Pitääkö meidän jumaloida tuota Dovren-ukkoa ja hänen hupsua Nooraansa? Tiedätkö, miksi Zola sanoo häntä? -- "Kunnon George Sand'mme kuivettuneiden lanteiden viimeiseksi hedelmäksi." Sardou sanoo häntä "pöllöksi", ja Tolstoi väittää, että hän on hullu. Tuollaista poikaa jumaloidaan Ruotsissa! -- No, hän se sentään on pappi. Mutta pahempi on lukkari! Nyt he molemmat ovat kuin kaksi vanhaa gorillaa! ja Isak, eikö sinusta pappi ole kuin unsere Leute?

-- Saatatpa olla oikeassa, vastasi Isak. Ei hän vain pelkkä saksalainen ole. Froschmäuleriksi häntä sanottiin Fliegende Blätterissä.

-- Ja koko Norjan vapautumispolitiikka on rappeutunut Karolinen karkeissa kourissa taisteluksi Norjan ministerihotellista, josta Norja luulee voivansa hallita Ruotsin hienostoa. En mene milloinkaan enää siihen hotelliin; kyllästyin juomaan Dovren-ukkojen ja Kristianian boheemin maljoja, enkä tahdo kuulla heidän nalkutustaan Andréen ilmapallomatkasta. Tiedätkö eroa Ruotsin ja Norjan välillä? Ero on sama kuin Nordenskiöldin ja Nansenin välillä? Nordenskiöld löysi päämääräkseen asettamansa koillisväylän, mutta hänestä ei tullut kansallissankaria; Nansen ei löytänyt lupaamaansa pohjoisnapaa, mutta hänestä tuli kansallissankari. Ruotsi on kuin äitipuoli, ja senvuoksi se tekee tavallisesti suuruutensa tyhjästä, se etsii mitättömyyksiä ja korottaa ne monenkertaiseen arvoon...

-- Mutta sinähän olit julistamassa Dovren-ukkoa pyhimykseksi?