Part 16

-- Hän ei tule, vastasi Sellén. Hän on ritarikunnan-tähden ritari eikä voi kärsiä majesteettirikoksia.

-- Siinä näette, mitä ritarikunnan-tähti on! Vastamerkki siitä, että on antanut päällysvaatteensa, myönyt nahkansa! Se ei ole niin viaton kuin sanotaan! kiivasteli tohtori.

Pastori vei Holgerin erikseen ikkunanpieleen:

-- Terveisiä isältäsi!

-- Mitä hän tekee, miten elää?

-- Hän on jälleen kotona lasten luona, mutta ei ole entisellään. Tuo ansaitsematon paha maine, johon hän oli joutunut, ja nuo hirvittävät epäluulot, jotka syntyivät äitisi kuoleman johdosta, tuntuvat ahdistavan häntä, niin että hän luulottelee olevansa syyllinen.

-- Tapaus ei ole ollenkaan odottamaton, vastasi Holger. Siihen aikaan kun luin lehtien hävyttömyyksiä itsestäni, aloin lopulta vähin uskoa, että olin tuo lurjus, joksi minut kuvattiin. -- No, kuinkas Anders veli voi Långvikissa?

-- Etkö sitä tiedä? -- Hänhän matkustaa Amerikaan vuokra-ajan loputtua.

-- Amerikaan? Uuteen Ruotsiin? -- Niin; siellä kai kohtaamme kaikki kerran toisemme.

Booli oli valmis, ja tohtori kutsui:

-- Niin, ystävät hyvät, hän aloitti. Tässä huoneessa me juhlimme Ranskan vallankumousta 80-luvun viimeisenä vuotena. Veli Alroth ei tosin ollut silloin mukana, sillä hän ei ole vallankumouksellinen, ja hänen läsnäolonsa tänään aiheuttavat omat yksityiset syyt, joita meidän on kunnioitettava. Ovet musiikkisaleihin ovat myöskin hänen vuokseen kiinni, mutta hän sallii meidän kyllä raottaa hetkeksi niitä, kun minä annan soittaa päivän kunniaksi Marseljeesin.

Pastori nyökäytti hyväksyvästi päätään, mutta tuntien kuitenkin jonkinlaista pelkoa.

-- Sen, mitä meillä on sanottavaa Holgerille tänä iltana, jatkoi tohtori, sen hän tietää ennestään; me emme ylistä hänen tekoaan emmekä valita hänen kohtaloaan, sillä soturi täyttää velvollisuutensa palkkaa tai kiitosta pyytämättä.

-- Ei vain politiikkaa! kuiskasi Holger pappiin katsellen, jonka tunteita hän sääli, kaikesta huolimatta.

-- Ei, politiikkaa ei, hiukan vain musiikkia mieltemme rohkaisuksi.

Hän viittasi vahtimestarille, joka aukaisi peräovet salonkeihin, ja astui parvekkeelle, josta antoi lautasliinalla viittauksen soittokunnalle. Syntyi äänettömyys. Ja sen jälkeen orkesteri viritti laulun: "Ur svenska hjärtans djup".

Alhaalta kuului tuolien ja pöytien melua yleisön noustessa seisaalleen ja yhdellä kertaa yhtyessä lauluun.

-- Sana sanasta, pojat! sanoi tohtori.

Pastori ei käsittänyt asiain yhteyttä, vaan luuli kaikkea pilaksi, niin että häntä ei liikuttanut se vastaisku, joka painoi toisten mieliä. Ja hän rupesi juttelemaan kaiken maailman asioista, vähäpätöisistä pikkuseikoista, joita toiset kuuntelivat miettien omia äänettömiä mietteitään.

Illallinen syötiin kaikessa kiireessä, ja hajaannuttiin pian, sillä tuo kirjava melu alhaalla salissa tuntui uhkaavalta, tukahuttavalta.

Tohtori ja veljenpoika läksivät kahden hotelliin, sillä Holger ei tahtonut enää nähdä kotiaan ennen vankilasta pääsyään.

-- Vähemmistönä tänään, enemmistönä huomenna! puhui tohtori. Kokemus on sitäpaitsi opettanut, että se, ken metsässä vaeltaessaan on luullut kulkeneensa harhaan, joutuu äkkiä matkan määrään. Ranskan vallankumous saattoi syttyä vain Ludvig XV:nnen hallituksen jälestä. Sen parempi, mitä huonompaa. Sitäpaitsi tämä on vain lepoaikaa; hihnaa hellitetään ja ruokahalu palaa jälleen, käännyttäessä tuuli on puhaltava purjeita vastaan, ja sinä olet näkevä, että vene kohta muuttaa suuntaansa. Minusta tuntuu kuin kuljettaisiin lausumassa jäähyväisiä kaikelle vanhalle, josta kohta on erottava; kaikki käy silloin niin rakkaaksi, jota on pitänyt vähemmässä arvossa. Uusi vuosisata saapuu uusine sukupolvilleen, ja uusine ajatuksineen, ja silloin on kaikki tämä kuihtunut itsestään. Ryömi nyt, Holger, koteloosi. Palaa jälleen siivekkäänä, niin lähdemme lentoon! -- Ja nyt! Terve mieheen! Ja hyvää yötä.

He erosivat, tuskaa tuntematta, ilman suuria sanoja, mutta totisempina kuin milloinkaan ennen.

VIIDESTOISTA LUKU

Oopperakellarissa

Oli kulunut jälleen pari vuotta. Tohtori Borg ja toimittaja Holger istuivat eräänä iltapäivänä uudessa Oopperakellarissa. Holger Borg ei ollut entisellään; nuo kolme vankeudessa viettämäänsä kuukautta olivat vaikuttaneet kummasti häneen. Oli tapahtunut jotakin, josta hän ei tahtonut puhua; ja hänen kasvonsa olivat jäykistyneet niin, että hän ei vainut hymyillä; hänessä oli sisällisesti jotakin jäätynyttä, ja jokin hermo näytti häneltä katkenneen. Mutta virkeissä edistyspyrkimyksissään hän pysyi: ero oli kuitenkin havaittavissa siinä tavassa, jolla hän nyt kohteli uskonnollisia ihmisiä. Hän ei pilkannut enää, ei herjannut myöskään, hänen iloinen uskonsa maailmankoneistoon, jolla ei ollut koneenkäyttäjää, oli haihtunut, eikä hän voinut selittää enää ihmisten kohtaloita eläintieteen avulla.

Vuosi oli sama, jolloin maailmassa alkoi kummitella. Nähtiin merkkejä ja ihmeitä, salaperäisiä kuolemantapauksia, kaukoaavistuksia, ennustuksia. Ja rintaman-muutoksia tapahtui: uskovaiset kävivät uskottomiksi, ja valistusopin miehistä tuli uskovaisia. Itse tiede meni päin mäntyyn: Kockin miljoona-lymfa ei pitänyt paikkaansa; ei keksintöjä eikä edistystä, kähnimistä vain; mutta silloin saapui viesti Amerikasta, että hopeasta ja kuparista tehtiin kultaa, ja että oli muodostettu yhtiö, jonka suojana olivat nuo suuret nimet Edison ja Tezla. Tätenhän kemia oli lopussa ja alkemia tuli sen sijaan.

Kerrottiin, että Parisissa oltiin panemassa vireille noitajuttuja; kääntymisiä katolilaisuuteen huomattiin; kaunotaiteet olivat hyljänneet naturalismin ja kallistuivat mystillisyyteen kuten kirjallisuuskin. Maailmassa kiehui ja kävi, mikä ennusti uutta.

Ystävät istuivat juuri ja laskivat tulevaisuuden mahdollisuuksia, kun Holgerin katse sattui noihin kuuluisiin kattomaalauksiin:

-- En voi nähdä mitään siveetöntä noissa; tuollaisia taulujahan on museo ja Tukholman linna täynnä.

-- Niin, mutta mainiointa oli nähdä, miten tuo suuri Faustin-kääntäjä, joka oli siveydenharrastaja ja antinaturalisti 84-luvulla, nyt esiintyi alastomuuden puoltajana ja sellaisella tarmolla, jota häneltä oli turhaan varrottu oikeaan aikaan.

-- Hän on nyt kuollut, ja haudataan huomenna. Onpa mieltäkiinnittävää nähdä.

Samassa tuli iltalehti. Holgerin täytyi vilkaista siihen.

Tohtori kuuli ähkinää ja puhkinaa, ja huomasi, että Holger kävi nolon näköiseksi.

-- Oletko hävinnyt jotakin? hän kysyi. Lehti kahisi lukijan kädessä, ja hän pudotti sen pöydälle.

-- Mitä on tapahtunut?

-- Lue!

Tohtori luki; luki ja paisui, luki ja kirkastui.

Hän luki, että Ruotsin naisvapautumisen ylimmäinen papitar oli heittänyt hiiteen koko moskan havaittuaan sen hassutukseksi. Ja hän kehoitti sukupuoltaan ja äitejä työskentelemään sen hyväksi, että nainen kehittyisi naiseksi, äidiksi ja puolisoksi.

-- Vihdoinkin! huudahti tohtori. Pannukakku siitä tuli ja pannukakku se oli senvuoksi, että se lähti väärästä edellytyksestä. Mutta ajattele, kuinka paljon työtä, kuinka paljon vihaa, kuinka paljon p--aa tähän on tuhlattu. Hehän tahtoivat surmata Falkin, kun tämä ei voinut käsittää tuon hulluuden hienouksia. Jos olisin uskovainen, niin uhraisin hekatombin jumalille!

Holger ei voinut yhtyä iloon, sillä hän tunsi kadottaneensa uskontonsa, uskon naiseen! Eikä hänellä ollut voimia tunnustaakseen erehtyneensä. Hän suuttui tapansa mukaan, ja hänen jälleen toinnuttuaan nousivat hänen harjaksensa.

-- Siksi:, että hän on väsynyt...

-- Vai niin? Puhummeko muusta! Miten Ester ja Max voivat?

-- Varmaankin he ovat hyviä ystäviä, mutta avioliitto lykkäytyi, kun papit eivät tahtoneet kuuluttaa.

-- Ja minkä vuoksi on kuulutettava, että kaksi ihmistä aikoo rakastaa! Salaisin, jonka luonnollinen tunne vaatii peitettäväksi, asetetaan näytteille! Minusta se on kyynillistä! Mutta pelätään kaksinnaimista. Sitä pelätään, mutta tunnetut kaksinnaimiset ja moniavioisuudet tunnetuissa _avioliitoissa_, ne ovat rankaisemattomia, ovat tulleet tavaksi. Nainen ottaa nykyään miehen saadakseen vain kaitsijan ja laillisen suojelijan -- piru tässä ruvetkoon irstaitten naisten syöttinä olemaan. Ja kun te vapautitte naisen naisellisuudesta ja häveliäisyydestä, tuli hänestä kokotti. Te juuri olette pilanneet sukupuolen ja avioliiton, ja juuri nuo miehekkäät naiset ovat turmelleet miesten vaistot niin, että heistä on tullut perversejä. Sellainen oli Kreikan loppu! Aspasioihin, ystävättäriin ja sodomiitteihin he joutuivat. Luulen, että lähestymme loppua! Olen, kuten tiedät, monta kertaa etsinyt puolisoa, perheenemäntää ja äitiä, mutta löytänyt vain kokotin. Kiimaa ja vihaa, sitä minä löysin. Etsin rakkaudelleni -- anteeksi lausumatapa -- vastarakkautta, mutta kohtasin pelkkää vihaa; vihaa miestä kohtaan, joka näyttää muodostavan naisen niin sanotun rakkauden. Häväistä miestä, siinä naisen ihanne. Sinä tiedät sen! -- Annat hänelle miehuudenvoimasi, ja tällä voimalla, sinun voimallasi, hän hallitsee sinua. Ja hän vaikuttaa kuin induktsioonikone; tekee virranvoimasi moninkertaiseksi ja kääntää virran sinua vastaan. Mutta sitä et ole milloinkaan ymmärtänyt! Katsohan aarrettasi, miten hän kutistuu joka kerran, kun sinä katkaiset virran! Itsesi alle sinä aina alistut hänen tahtoonsa alistuessasi! -- Katsohan vain, miten nuo ihailemasi "suuret naiset" syntyvät. Ensin he etsivät voimakkaita miehiä, kuuluisia, suggestiivisia; saatuaan akkumulaattoreihinsa voimaa, alkavat he itse leikkiä patteria ja synnyttää virtoja, jotka kuitenkin ovat vain toisarvoisia. -- Kun kaikki on valmiina, tulevat he ottamaan; kun taistelutantereet ovat täynnä kuolleita ja haavoitettuja, silloin saapuvat luittenkerääjät; ja aina on laumoittain heikkoja miehiä, jotka kunnioittavat tunkionpenkojattaria kuningattarina; sinä tunnet nuo miehet, jotka aina tähtäävät potkun miesten haaroihin...

-- Niin, mutta sinä olet naistenvihaaja!

-- Kun ajattelen tarkoin, niin minun on ehkä vastattava myöntävästi. Minähän vihaan kaikkea vihollismielistä, ja koskapa vihaan naista, niin hän on vihollinen. Ja jos hän on vihollinen, niin hän vihaa miestä. Totta lienee, että sukupuolet vihaavat toisiaan, ja tämä viha on kyllä vieroitusvoimaa kahden vastakkaisen välillä, joka rakkaudessa vaihtuu vetovoimaksi. Voit yhtä hyvin sanoa kaikkia naisia miehenvihaajiksi kuin minua naisenvihaajaksi. Ajoittaisia virtoja! Siinä rakkaus! -- Mutta nainen on aina vaikuttanut terveellä vetovoimalla minuun, siksi en voi hyvällä omallatunnolla tunnustaa mitään erikoista naisvihaa, johon yksin olisin syyllinen! Päinvastoin, olen aina tuntenut elämän autiuden, ellei lähellä ole ollut äidin helman lämpöä, mutta teidän turmeltuanne naiset, on mahdoton enää sietää tätä elämää. Te sanotte, että en voi säilyttää heitä, minä vastaan, etten ole tahtonut säilyttää mätää lihaa talossa. -- Kas tuossahan on Kurt! Tunnetko sitten hänen avionsa? Se oli mainio! Usko pois!

Arkkitehti tuli sisään seurassaan silmälaseja käyttävä mies, joka oli epämääräisen näköinen. Veli nyökkäsi ja painui seuroineen erääseen salin nurkkaan.

-- Niin, mitenkä on hänen avioliittonsa laita? kysyi Holger. Kaikki siinä oli niin salaperäistä; onko se lopussa?

-- Lopussa? Toivottavasti! Näin hän sai omansa! Hänet laahattiin erääseen lapsettomaan perheeseen, ja juuri sillä hetkellä, kun puolisot olivat kyllästyneet toisiinsa. Hänestä tuli molempien ystävä; he riippuivat hänessä ja kuljettivat häntä mukanaan haihduttaakseen ikävystymistä. Luonnollisesti hän ja rouva rakastuivat toisiinsa; mies vei tietämättään heidät yhteen; ja eräänä kauniina päivänä, ollakseen rehellisiä, he ilmoittivat miehelle tunteensa, jonka jälkeen rouva matkusti Parisiin saadakseen avioeron. Kurt odotti, ja jonkun ajan kuluttua hänen piti palata takaisin. Kurt kun oli kärsimätön, matkusti hän Söderteljeen rouvaa vastaan. Juna pysähtyi; Kurt puikkelehti vaunujen läpi löytääkseen morsiamen, joka ei aavistanut mitään. Vihdoin hän joutui erääseen tupakkavaunuun. Siellä makasi hänen lemmittynsä, pää erään vieraan herran polvella, ja tupakoi. Kurt ei hämmentynyt; nosti lakkiaan, pyysi anteeksi, eikä ollut tuntevinaan naista. Mutta päästyään viereiseen vaunuun, oli nainen hänen kintereillään, ja kohta hänen kaulassaan; itkien, vannoen hän vakuutti, ettei se merkinnyt mitään: vain ystävä, joka oli tarjonnut hänelle suojelusta matkalla. Kurt kun itse oli rehellinen ja uskollinen, luuli naista samanlaiseksi. Senvuoksi nainen pitää miestä tuhmana! nyt sen tiedät! No niin, ystävä esitettiin, ja oli hän kyllin hienotunteinen hävitäkseen ensimmäisenä iltana. Mutta seuraavana ehtoona syötiin yhdessä illallista sukulaisten kanssa, ja ystävä oli mukana. Siellä ystävä ja morsian vaihtoivat keskenään tuttavallisia sanoja ja silmäyksiä, niin sydämellisiä, että Kurt menetti viimein malttinsa, pani toimeen kohtauksen ja viskasi lautaset lattialle. Aivan äkkiä hän huomasi näyttelevänsä naurettavan aviomiehen osaa, mutta meni kuitenkin nopeasti naimisiin. Nyt he istuivat ikävissään, aivan kuin rouva ja tämän mies ennen. Miten kummallista! -- Hänen elämänsä piti näet olla vain alituista menoa. Kurtin täytyi myötäänsä kuljettaa häntä ulkona. Silloin hän vasta eli, kun sai kapakassa herrojen katseet kääntymään puoleensa, ja silloin hän nautti nähdessään miehen kärsivän. Koko hänen olemassaolonsa riippui siitä, että mies kärsi. Ja hänen täytyi näytellä onnellista aviomiestä, kuten kaikkien, jotka ovat naimisissa eronneiden kanssa. Hänen piti olla elävä todistuskappale siitä, että entinen mies "ei voinut tehdä vaimoa onnelliseksi". Ja entisen musertamiseksi piti näiden saada lapsia. Kurt näet pitää itseään tässä suhteessa oikein aika poikana! Mutta katso, lapsia ei tullut. -- Siis: ei hänkään! -- Nyt vaimon alituiset soimaukset muuttivat hänen elämänsä helvetiksi. -- "Nykyään ei ole enää olemassa miehiä", virkkoi vaimo. -- Hänen oma vikansa se ei tietysti mitenkään voinut olla.

Mitä Kurt teki? Niin, mitä oli hänen tehtävä? Hän hankki itselleen suhteen, ja lapsen. Hänenhän täytyi pelastaa miehenkunniansa. -- Syy oli selvästi rouvan. Mutta Kurt sai kantaa kuitenkin koko häpeän. "Hän oli vietellyt toisen miehen vaimon, ja hylkäsi sitten tämän". -- Mutta Kurt ei ollut vietellyt häntä! Ei siitä apua! "Hän oli vietellyt toisen miehen rouvan!" Siitä ei välitetty mitään, että se oli juuri rouva, joka oli lähtenyt tiehensä. No niin, nyt on Kurt vapaa, mutta oletko kuullut kummempaa, että hänen ajatuksensa askartelevat vielä tänäkin päivänä tuossa vaunussa olleessa ystävässä. Hän on kysynyt varmaan kaikilta tuttaviltaan, uskovatko he, että se merkitsi mitään. -- Niin, sotkuista on nykyään!

Samassa astui saliin suuri lihava herra, nainen ja kolme lasta.

Nainen oli erittäin hyvinvoivan näköinen, ja oli hänellä harteitten yllä melkein liian pieni pää.

Tohtori katsoi hetken seuraa, säpsähti, kääntyi ikkunaan päin ja varjosti kädellä silmiään, kasvoillaan naurun ja, itkun sekainen ilme. Annettuaan seuran kulkea ohi, puhui hän hullunkurisen mahtipontisesta:

-- Siinä meni ensimmäinen vaimoni toisen miehensä kanssa (tai kolmannen, ken tietää?). Tuo hupakko, joka vastanaineena sanoi elävänsä nunnan elämää, ja hupsutteli lapsen tullessa, ettei käsittänyt, mistä se tuli. Tämä kylmäverinen veitikka pakoitti idioottimaisella puheellaan minut eroamaan ja menemään uusiin naimisiin. Katsopas, Holger, hänen suutaan, ja varo lapsensuita. -- Ja hän oli ensimmäinen rakkauteni! -- Luulen toisinaan, ettei se ollut tuhmuutta, vaan ilkeyttä. Hän oli minulle mustasukkainen siitä, että olin saanut hänet. Kunnia oli liian suuri, ja senvuoksi se oli minulta riistettävä! -- Hän oli suurin nauta, mitä olen tuntenut, senvuoksi kaikki viholliseni tekivät hänestä korkeimman olennon; he sanoivat, että olin saanut kaikki häneltä, vieläpä lääketieteellisen sivistyksenikin. Tuon pikku suun jokainen sana oli niin ilkeä, että aioin kerran lyödä naulan hänen kielensä läpi. Toivon, että hän on saanut selkäänsä tuolta mörökölliltään, minun syyni. -- Niin, Holger, sellaista on elämä, eikä se ole minun syyni.

KUUDESTOISTA LUKU

Kuolleiden valtakunnassa

Ester Borg kulki kirkon edustalla ja näki, että se oli auki. Siellä sisällä oli kaunista, ja alttari oli vihrein köynnöksin koristettu. Kuusenhavuja oli siroitettu edustalle, oli siis odotettavissa hautajaiset. Kansaa tulvi, ja väkijoukossa hän näki kreivi Maxin, jonka kanssa ei ollut seurustellut kuuteen kuukauteen. Ester näki hänet, mutta hän se ei ollut, vaan joku hänen näköisensä. Tätä hän sanoi "näkemiseksi", ja silloin hän tiesi Maxin pian saapuvan. Hän meni sisälle odottamaan. Hänen ja kreivin välit olivat särkyneet sillä kertaa, ja he olivat päättäneet erota; mutta olivat kärsineet erosta niin, että solmivat jälleen liiton. Senjälkeen he olivat kärsineet toistensa läheisyydestä ja eronneet taas; ja sitä menoa oli jatkunut vuosikausia.

Ester nousi oikeanpuoliselle lehterille, hän ei tiennyt minkä vuoksi, mutta tunsi, että tulisi viihtymään siellä. Sen näköinen lehteri vaan oli; lähellä holvia, korkealla väkijoukon yläpuolella, ja niin turvallinen.

Hetken kuluttua kreivi todellakin saapui, ja lähestyi levollisesti Esteriä, ikäänkuin olisi ennakolta määrännyt kohtauksen hänen kanssaan.

-- Oletko varronnut kauan? kysyi hän hillityllä äänellään.

-- Kuusi kuukautta, kuten tiedät, vastasi Ester mutta oletko nähnyt minut tänään?

-- Olen, äsken juuri raitiovaunussa; ja minä katsoin sinua silmiin niin, että luulin puhelevani kanssasi.

-- On "tapahtunut" paljon viime näkemästä?

-- Niinpä niin, ja minä luulin, että välimme olisivat olleet lopussa.

-- Kuinka niin?

-- Kaikki pikku esineet, jotka olen saanut sinulta, ovat särkyneet salaperäisellä tavalla. Mutta tämä on vanha havainto.

-- Todellakin! Nyt muistuu mieleeni joukko tapauksia, mutta luulin niitä vain sattumaksi. Sain kerran isoäidiltäni silmälasit meidän ollessamme vielä hyviä ystäviä. Ne olivat tahkotusta vuorikristallista ja erinomaiset ruumiinavauksissa, oikeat ihmekapineet, joita vaalin kuin silmäterääni. Eräänä päivänä särjin suhteeni eukon kanssa, ja hän suuttui minuun. Seuraavassa ruumiinavauksessa tapahtui sitten, että lasit putosivat niistä ilman syytä. Luulin, että ne olivat ihan yksinkertaisesti rikki; lähetin ne korjattavaksi. Mutta eipäs, ne yhä vain kieltäytyivät palvelemasta; joutuivat erääseen laatikkoon ja katosivat.

-- Mitä sanotkaan! Ihmeellistä, että se, mikä koskee silmiä, on kaikkein arinta. Sain eräältä ystävältä kaksoiskiikarin; se sopi aivan minun silmilleni, ja minä nautin sen käyttämisestä. Ystävästä ja minusta tuli vihamiehet. Tiedät, että sellaista sattuu, ilman näkyväistä syytä; tuntuu siltä kuin ei saisi olla sovinnossa. No niin, kun minun piti käyttää seuraavalla kerralla kiikaria, niin en nähnyt selvästi. Väli oli liian lyhyt, ja minä näin kaksi kuvaa. Ei minun tarvinne mainita sinulle, ettei väli ollut lyhentynyt eikä silmien etäisyys kasvanut! Se oli ihme, jollaisia tapahtuu joka päivä, ja joita huonot havainnontekijät eivät huomaa. Entäs sitten selitys? Vihan sielullinen voima lienee suurempi kuin uskommekaan. Muutoin on kivi sinun antamastasi sormuksesta pudonnut -- eikä sitä voi korjata, ei voi. Samoin on nimileiman laita! Tahdotko nyt erota minusta?

-- Sinähän tiedät, että me molemmat tahdomme, mutta emme voi. Olen päivät päästään niin läheisessä yhteydessä kanssasi, että tuskin kaipaan läsnäoloasi, ja minä pidän enemmän siitä, sillä tavatessa me käymme eripuraisiksi. Tuntuu siltä kuin ruumiimme eivät kärsisi toisiaan.

-- Niin, siltä tuntuu. Mutta sinun _aurasi_ seuraa minua, ja etäältä tunnen mielialasi minua kohtaan kolmena eri tuoksuna, joista kaksi on minulle erittäin mieluista. Ensimmäinen on kuin suitsutus, ja se voi käydä niin sakeaksi, että se vaikuttaa kuin noituus ja hulluus, viimeinen on tuoreen hedelmän kaltainen. Järjestyksessä toinen on tukahuttava kuin saippuan haju ja vaikuttaa aistillisen epäystävällisesti. Mutta läheisyydessäsi en tunne milloinkaan näitä enkä muitakaan tuoksuja; siis eivät ne ole mitään hajuaistimuksia aineellisessa merkityksessä, vaan tuntuvat jonkin tulkinnalta. Enkä tunne milloinkaan poissa ollessani olevani epäsovussa kanssasi; kun eroamme riideltyämme, jolloin vihani on niin suunnaton, etten saa sanaakaan suustani, niin, heti lähdettyäsi viha häipyy ja hiljainen ihana rauha leviää mieleen, jossa olen niin läheisessä suhteessa kanssasi kuin haluan. Puheeni, ajatukseni, kirjoitukseni, kaikki omistan sinulle; ja kun hyväksyt ne, voin tuntea makusi suussani, ja silloin suitsutuksesi käy lievitykseksi. Päästäkseni sinusta vapaaksi, etsin toisinaan seuraa, mutta alan pelätä ihmisiä, he loukkaavat minua läsnäolollaan, sotkevat kudoksemme, ja minusta tuntuu kuin olisin uskoton sinulle. -- Niin, ystäväni, maailmankaikkeudessa _on_ arvoituksia; ja ihmiset hapuilevat, eivät sokeina, sillä he näkevät, mutta eivät ymmärrä. -- Ken sinä olet, ken minä, sitä emme tiedä! Mutta yhtyessämme minusta tuntui kuin olisin syleillyt ruumista, joka ei ollut sinun, vaan jonkun toisen... en tahdo sanoa kenen.

-- Ja minusta tuntui kuin sinä, sinä olisit ollut isäni, niin että minua hävetti ja inhoitti! Mitä tuo peljättävä, salaperäinen on, johon olemme joutuneet?

-- Nyt vasta ehkä ihmiskunta pääsee noiden ratkaisemattomien arvoitusten perille. Ainakin saa aavistuksen niistä! Olet kai usein huomannut minun tullessani luoksesi, että synkistyin ja kävin sanattomaksi. Sanoit sitä huonoksi tuuleksi. Ei, ystäväni, saavuin riemusta säteillen ja valmiina seurustelemaan kanssasi tuntikausia. Mutta sinä katsoit vieraasti minuun, huoneesi oli niin myrkyllinen, että olin tukehtua; tiesin vain, että minun täytyi päästä pois. -- Ja kun sitten olit minulle vihainen, niin en voinut vastata enkä puolustautua. Uskon sitäpaitsi, ettei ole olemassa kahta ihmistä, jotka ymmärtävät toisensa. Toinen antaa sanalle toisen arvon kuin toinen, ja kuinka toinen voisi sitäpaitsi ymmärtää toista, kun itsekään ei ymmärrä itseään? Äänettömyydessä ymmärrän sinut parhaiten ja kaukana luotasi; silloin olet minua lähinnä, silloin ei synny väärinymmärryksiä.

-- Minun ei tarvitse kertoa sinulle elämääni viime näkemästä, sillä sinä tunnet sen...

-- Niin, minä tunnen sen; sinä kaipaat pois tuosta epävapaudesta, sillä niin on meidän laitamme; jokainen rakkaussuhde merkitsee epävapautta ja on senvuoksi kiduttava...

Samassa laskeutui kaksi raskasta kättä ystävällisesti heidän harteilleen, ja tohtori Borg istuutui heidän taakseen.

-- Hyvää päivää, lapset, oletteko tekin tulleet tänne katselemaan tuota ilveilyä. Kristuksen seuraajat hautaavat Antikristuksen. Ruotsi saa suuren runoilijan, joka ei ollut milloinkaan runoilija, koska hän ei milloinkaan elänyt, hän valitti itse ettei ollut mitään kokenut, eikä hänellä ollut mitään senvuoksi kerrottavaa. -- Hän käänsi ensimmäisen osan, toista hän ei jaksanut! Se poika oli ruotsalainen. Kaiken, jota hän oli sylkenyt, hän lopulta poimi maasta ja ripusti rinnalleen, kaikki nuoruutensa ihanteet hän vaihtoi arvonimiin ja arvoasemiin, ja tätä hölläluonteista, selkärangatonta otusta on jo ylistetty lujaluonteiseksi, tarmokkaaksi mieheksi! Mehän elämme humbuugin aikakaudessa.

-- Älä puhu pahaa kuolleista, kuiskasi kreivi Max, he voivat kostaa!

Nyt tuli saattojoukko sisään; ja Max kumartui Esterin puoleen alentaen äänensä, jotta tohtori ei olisi kuullut hänen sanojaan.