Part 14

-- Eikö... kreivi, anteeksi, en näet voi yhtyä kreivin mielipiteeseen arvonimien merkityksettömyydestä, kun itse valtio niillä arvioi henkilön yhteiskunnalliset ansiot... Eikö kreivi ole kastettu? En näe kastetodistusta.

-- Kastettu? En, enpä luule.

-- Ettekö? -- Silloin en voi antaa kuulutusta.

-- Siinä nyt ollaan! Ester! Mutta ihmeellistä on joka tapauksessa, herra kirkkoherra, että jollei tahdo mennä naimisiin, antaa vihkiä itseään, niin joutuu vainon alaiseksi; ja jos tahtoo mennä naimisiin, antaa vihkiä itsensä, niin kohtaa esteitä, joita kaikki naineet ihmiset ovat valittaneet. Miksi tahdotte estää niin yksinkertaista asiaa? Tehän vaaditte muun muassa todistusta siitä, että on esteetön avioliittoon: Mitenkä se on todistettavissa?

-- Otan ainoastaan huomioon minulle annetut määräykset...

-- Mutta sitä en voi minä tehdä, ja siksi... siksi menemme me nyt tiehemme, kuljemme _omaa_ tietämme.

-- Odottakaahan hiukan, puuttui kirkkoherra jälleen puheeseen. Katsokaamme neidin todistusta! -- Tässä on -- ripillä käymätön! Ei käy laatuun siinä tapauksessa. Valitan, mutta en mahda sille mitään.

Nyt oli Esterin vuoro puhua, sillä hän oli luvannut äidilleen, ja hänen mieleensä oli myöskin juontunut muisto isästä, se nimittäin, kun tämä oli rannalla sulkenut hänet syliinsä kihlauksen tapahtuessa, joka oli vihkimys uuden perheen perustamiseen. Ja siten oli liitto käynyt ikäänkuin tuttavuutta suuremmaksi.

-- Eikö kirkkoherra voi auttaa meitä? lausui hän puoleksi epätoivoissaan, joka teki hänet miellyttäväksi.

-- En, hyvät ystävät, sitä en voi. Sillä minä edellytän, että kreivi ei tahdo mennä kasteelle, eikä neiti ripille.

-- Emme, vastasi Ester pikku tytöksi muuttuen, sillä me emme usko oppiin. Mutta täytyykö meidän senvuoksi kulkea vanhempien ja sisaruksien hyljeksiminä ja halveksimina? Eikö se ole liian kovaa?

Kirkkoherra tuli vastoin tahtoaan liikutetuksi, kuullessaan miten he kuitenkin ottaessaan tuon tärkeän askeleen ikäänkuin etsivät korkeamman suojelusta elämän vaikeimmassa, onnettomimmassa taistelussa. Hän piti myös kauniina heidän alistumistaan vanhempien tahtoon, vaikka he oikeastaan uhrasivat täten vakaumuksensa.

-- Myönnän, aloitti kirkkoherra...

-- Nyt rykäsi konttoripäällikkö, mikä rykäisy merkitsi: "Älä myönnä mitään!"

-- Myönnän tosin...

-- Herra kirkkoherra, keskeytti kirjanpitäjä... Eikä myöntämisestä tullut mitään sillä kertaa.

Kun nuoret astuivat ulos syntisten huoneesta, ei kreivi voinut hillitä itseään:

-- Hyi! sanoi hän. Kaikki tyynni on nurinkurista.

Samassa oli kirkkoherra heidän rinnallaan; ja kasvoillaan ystävällinen, inhimillinen ilme hän tarttui Esterin puuhkaan ikäänkuin olisi tahtonut pidellä tyttöä hännästä tai veitikkamaisesti tukistaa häntä:

-- Neiti! sanoi hän, käykää ripillä; sehän on vain muodollisuus; ja te, herra kreivi, antakaa kastaa itsenne, eihän se ole vaarallista; hiukan vettä vain!

-- Ovatko ne vain muodollisuuksia, vastasi kreivi Max; ja hiukan vettä vain? No, mikäpäs sitten... kiitos tiedonannosta, kirkkoherra... Mutta ajatelkaahan meitä raukkoja, jotka luulimme sen olevan muuta! Tule, Ester!

He läksivät.

-- Luuletko, että hän piti niitä paljaina muodollisuuksina? kysyi Max.

-- En, vastasi Ester itkuun purskahtamaisillaan; hän oli hyvä mies, joka tahtoi lohduttaa ja auttaa meitä. Siksi puhui hän niin.

-- Nyt suutelen sinua, Ester, ajatuksissani, tässä kadulla, siksi että uskot hyvää ihmisistä!

-- Voihan pappikin käydä sääliksi!

-- Niinpä niin, pappikin! -- Niin, nyt sen näemme, että kirkko saa aikaan avioliittojen vähenemisen ja vapaiden suhteiden kasvamisen. Tapahtukoon heidän tahtonsa.

-- Mitä teemme nyt?

-- Menemme Holgerin luo toimitukseen ja haihdutamme puhelemalla tämän mielestämme.

-- Tehkäämme se.

* * * * *

Sanomalehti oli tavattomasti edistynyt senjälkeen kuin se nuoren toimittajansa muodossa oli saanut uuden voimakoneen. Rohkeana, ennakkoluulottomana miehenä hän oli koonnut akkumulaattoriinsa kaikki virrat. Vapaamielisyyttä, hiukan sosialismia, koko naisasian, hieman teosofiaa, eläinsuojelusta, urheilua, hituisen maan puolustuksen suosimista vähitellen tapahtuvan aseitten riisumisen rinnalla, maailmankansalaisuutta isänmaallisella pohjalla, periaatteellista vapaakauppaa suojelustulleineen, kun vaara uhkasi. Saattoi tuntua siltä kuin tämän eklektisismin olisi synnyttänyt halu laajentaa tilaajamäärää, mutta toiset syyt sen kyllä aiheuttivat. Kun Ruotsin maanviljelys 80-luvulla oli todellisessa vaarassa, herätettiin kamareissa tullikysymys, mikä sai maan täydelliseen kapinaan. Kuten tavallista laadittiin esitys väärin: joko tulli tai vapaakauppa; ja koko kansakunta oli jakautuneena kahteen leiriin: vatsaan ja jäseniin, vaikkakaan kukaan ei tiennyt varmasti, ken oli vatsa. Tullin puoltajat voittivat ja talonpojat pitivät itseään pelastettuina. Mutta -- seuraavana vuonna kohtasi Venäjää kato, ja meidän talonpoikamme, joiden _myös_ täytyi ostaa viljaa, pelkäsivät nälänhätää. Silloin viljatullit lakkautettiin jälleen, ja koko tuo hirvittävä tullisota osoittautui olleen ajan- ja voimaintuhlausta, ja voittajat olivat kärsineet tappion. Meidän, jotka uudella vuosisadalla olemme nähneet, kuinka Englannin vanhoista vapaakauppateorioista luovutaan, meidän käsityskantamme ovat arvatenkin muuttuneet, ja olemme kai huomanneet, että taloudellinen elämä ei kulje niin matemaattisia ratoja kuin on luultu. Vapaakauppa merkinnee kai sitä, että valtiot vapaasti vaihtavat tuotteitaan. Silloin ehkä häviää jossakin erässä, mutta voittaa toisessa, ja vähitellen on tapahtuva tasoitus kaikkien eduksi. Mutta kun valtio sanoo: nyt olen vapaakauppalainen toisten ollessa suojeltuina, silloin se ryöstää itseään, ja on tämä sitäpaitsi luonnotonta, se kun kokonaisuudessaan edellytti useampien yhteistä sopimusta. Sehän on kuin aseiden riisumista sodan aikana.

Ne kuitenkin, jotka olivat eläneet tullisodan ja nähneet, että oikeus ja vääryys ei ollut kummallakaan puolella, kävivät hiukan varovaisemmiksi; ja tunnusmerkillistä vuosisadan vaihteen elämänmuodoille oli: varovaisuus, harkitsevaisuus. Sitä oli ennen sanottu kompromissiksi sanan ilkeässä merkityksessä tai kaupanhieromiseksi, epäilyksi, mikä merkitsi luonteen ja mielipiteitten löyhyyttä. Nyt oli koittanut tasoituksen aika, jolloin toinen otti todellakin vastaan toiselta: opittiin toinen toiseltaan; ja toinen antoi edun toisen korvaukseksi; yhteiskuntaluokat sekaantuivat, ei tarvinnut muuta kuin katsoa aateliskalenterista, kuinka monta aatelitonta nimeä oli yhdistynyt ylhäisaatelisiin, ja kuinka halpoja virkoja oli suurimpien nimien jälkeläisillä; valtio avusti sosialismia, ja sosialistit taistelivat anarkismia vastaan. Hajaantumisen aika alkoi muuttua kokoontumiseksi, ja ihmiset koettivat ymmärtää toisiaan. Suuri osa tuosta uudesta osoittautui epäonnistuneeksi kokeeksi, mutta kielteisiinkin tuloksiin johtaneet kokeet ovat hyödyllisiä, ja synnyttävät ne lisätuotteita; alkemistit eivät ehkä keksineet kultaa, mutta löysivät sensijaan rikkihapon, joka on paljon hyödyllisempi.

Saatuaan ohjakset käsiinsä oli insinööri Borg heti huomannut, ettei maksanut vaivaa koettaa hallita jotakin mielipidettä ja vainota toista, sillä silloin tilaajamäärä väheni heti vuosineljänneksen vaihteessa. Rahastonhoitaja oli ilmapuntari; hän näki kirjoistaan, minne tuulet kääntyivät. Ja vaikkakin toimittaja olisi uskaltanut uhmata taloudellista tappiota, näki hän lehden vaikutusvallan vähentyvän tilaajien vähentyessä. Senvuoksi hän kadotti pian iloisen uskonsa sanomalehdistön kaikkivaltaan, ja tottui vähitellen olemaan palvelijana herran asemesta; ja senvuoksi kukoisti liike.

Nuori pari oli saanut suuren huoneustonsa ja kolme palvelijaa, ja toimitus oli laajentanut myöskin huoneustoaan. Toimittajan työhuoneessa kävi ministereitä, talonpoikia, työmiehiä, kenraaleja, näyttelijöitä ja taiteilijoita. Vaikutusvaltaa oli, mutta valta suhtautui suoraan siihen riippuvaisuuteen, johon tahtoi alistua. Totella ja hallita!

Tänään oli myrsky riehunut toimituksessa. Oli nimittäin avustajia, jotka elivät menneessä ajassa, ja käyttivät lehteä yksityisten harrastustensa palvelukseeni, jokaisella uutisella, viattomimmallakin, oli oma salainen sisältönsä; sillä koetettiin ajaa jotakin harrastusta, voittaa jokin etu, tyydyttää vanhaa kaunaa. Etenkin teatteriarvostelija oli anastanut mahtiaseman, jota hän käytti väärin saadakseen hallita ja tunteakseen jotakin olevansa, vaikka ei ollutkaan mitään. Yksissä tuumin naissuosikkien kanssa hän tuhosi ihmisten kohtaloja, kukisti ja iski milloin mitenkin. Vallankin hän oli ottanut hoivaansa sen teatterin, jota helposti arvattavista syistä sanottiin hovinhankkijaksi. Se tarjosi huonompaa tavaraa kuin toisenluokan teatteri, mutta nautti suojelusta ja valtioapua, jota paitsi sen henkilökunta lukeutui korkeampain hovipalvelijain joukkoon.

Insinööri Borg ei tuntenut teatterioloja, mutta häntä harmitti se, että huonompi nautti suojelusta, mikä esti paremman edistymistä. Hän tiesi myös, että moni seikka oli siellä hyvin ilkeällä tolalla, mutta ei puuttunut siihen; sitä vastoin hän ei tuntenut arvostelijansa läheistä suhdetta kuninkaalliseen huvitarhaan. Senvuoksi hän kyhäsi kirjoituksen "laitonta suojelusta vastaan", ja sattui siinä tallaamaan toisen peltoa. Sitten seurasivat paljastukset, joista kävi ilmi, että juuri hänen lehtensä oli tukenut tuota kurjuutta. Se oli kiusallista, ja insinööri Holger oli mennyt pitemmälle kuin oli tahtonut, koskenut mätään munaan, ja oli tehnyt itsensä syylliseksi pieneen majesteettirikokseen.

Kannetta ei oltu vielä nostettu, mutta korkeimmissa piireissä puhuttiin siitä, ja toimituksessa varustauduttiin taisteluun.

Mielet olivat juuri tässä kuohumatilassa kreivi Maxin ja hänen Esterinsä saapuessa toimitukseen Holgeria tapaamaan.

Tämä oli loistavalla tuulella ja iloitsi tapahtumasta, joka antaisi aihetta monen vanhan selkkauksen selvittämiseen. Hän tervehti sisarta ja Maxia, jota sanoi jo langoksi, ja piti häntä sinä, sillä nuoremmat katsoivat kihlauksen olevan luvallisen liiton julkaisemista.

-- Vai niin, te tulette papinkonttorista, ja teille on oltu hävyttömiä! Mitä tekemistä teillä siellä oli? Kirkon omat lapset ovat lapsipuolen asemassa; juutalaiset ja mormoonit saavat kuulutuksen, mutta me oikeat lammashuoneen jäsenet emme. Kuulkaahan, jos teitä haluttaa, niin pidän itse teille häät, ja kuulutan teidät lehdessä, ensimmäisen, toisen ja kolmannen kerran.

-- Olisimme jättäneet kaikki muodollisuudet sikseen, vastasi Ester, ellei äiti olisi pakoittanut.

-- Niin, äiti? Kuinka on hänen laitansa?

-- Hän ilmoitti olevansa huonona, ja kävi vuoteen omaksi erään kohtauksen jälkeen...

-- Niin, tuo ukon juttu oli hiukan ikävä, mutta tähän aikaan saa taistella personallisen olemassaolonsa puolesta, ja ken kaatuu, hän ei ole minkään arvoinen.

Silloin soi puhelin viereisessä huoneessa.

-- Anteeksi! -- Ja Holger poistui nuorten tyköä. Puoliavoimesta ovesta kuului muutamia hajanaisia huudahduksia.

-- Mitä sanotte? -- Mitä Herran tähden! -- Sehän on uskomatonta. -- Kyllä, he istuvat huoneessani, lähetän heidät heti sinne! -- Se on _liian_ ilkeätä! -- Että isä, isä olisi...? -- Ei, kiitos! -- Ja pappi uskoo siihen? -- Herra jesta! -- Tiedättekö... tiedättekö... Halloo!... Onko lääkäri käynyt siellä?... Mitä hän sitten sanoi?... Ei mitään ulkonaista väkivaltaa!... Hyvästi siksi; he tulevat ensi laivalla!

Holger tuli sisään, nokka valkeana, joka oli kapea kuin veitsi.

-- Voi Herran nimessä, millainen tapaus!... Äiti on kuollut! Kuollut vuoteelleen!

-- Onko äiti kuollut?

-- On, ja mikä pahinta: ihmiset sanovat... että isää epäillään... senvuoksi että hänen oikeusjuttunsa saattoi raueta vain... täten!

-- Sehän on hirveätä! huudahti Ester, joka ei tällä hetkellä tiennyt varmasti, kehen hänen myötätuntonsa kohdistui. -- Mitäs sitten lääkäri sanoo?

-- Hän ei näe muuta kuolemansyytä kuin sydänhalvauksen.

-- Silloin meidän täytyy heti matkustaa sinne! Ei kyyneltäkään vuodatettu, ei osoitettu muuta mielenliikutusta kuin vakavaa ihmettelyä. Tunnettiin elämä ja sen raa'at tavat; oltiin alusta saakka valmistuttu kaikkeen, ja täytyihän taistelussa, ikuisessa taistelussa kaikesta, jonkun sortua.

* * * * *

Kun Ester ja Max saapuivat Storön huvilaan, näkivät he valkeat lakanat ikkunoissa. Salissa he kohtasivat pikku lapset, jotka olivat mustiin puetut. Heillä ei ollut mitään käsitystä kuolemasta, ja tuntuivat he hyvin viihtyvän siinä rauhassa ja hiljaisuudessa, joka vallitsi nyt myrskyjen tauottua.

-- Äiti on kuollut! virkkoi poika, ikäänkuin olisi kertonut jokapäiväisinpä asiaa, ja tuntui hän hieman ylpeilevän siitä, että saattoi ensimmäisenä kertoa uutisen.

Kun Ester astui taloudenhoitajattaren kanssa äidin huoneeseen, muisti hän heti olevansa medisiinari, ja tutki kuolleen ruumiin, joka todellakin havaittiin kuolleeksi. Kasvojen ilme oli aivan sama kuin se, minkä hän oli huomannut niissä viimeisen kerran kohdattaessa, jolloin isän kiljuntaa oli kuulunut puutarhasta, mikä seikka sai hänet ajattelemaan, että sielullinen syy oli aiheuttanut kuoleman. Oli siis olemassa jokin sellainen, jota sanottiin sieluksi, oli olemassa tunteita ja sellaista, joiden syntyä ei voinut johtaa soluista ja kudoksista.

Todettuaan sen, minkä halusi, hän kysyi taloudenhoitajattarelta:

-- Onko herra, onko isäni näyttäytynyt talossa lähtönsä jälkeen?

-- Ei, ei ole; mutta... mutta hän on varmaankin mieleltään sairas; sillä on kuultu hänen... koko yön, ja päivän täällä metsässä.

-- Kuultu hänen?

-- Niin, hän on huutanut niin, ettei rouva voinut nukkua. Mutta heti rouvan kuoltua hän vaikeni.

-- Miten ihmeellistä! -- Missä hän nyt sitten on?

-- Kerrotaan hänen asuvan pappilassa. Ester läksi Maxin luo, joka istui pianon ääressä ja oli soittavinaan, mutta ei painanut koskettimia.

-- Luuletko, hän kysyi, että äidin omatunto heräsi.

-- En, sitä en usko.

-- Mitä sitten arvelet?

-- Niin, jos olisin teosoofi, niin arvelisin, että _hän_ kuoli isäsi surusta. Tämän sielu, joka oli kasvanut kiinni puolisonsa sieluun, temmattiin pois, eikä hiljaiseen irtautumiseen ollut kylliksi aikaa; senvuoksi särkyi äitisi sydän. Eroaminen ei ole niin helppoa kuin luullaan, eikä se ole vaaratontakaan. Kun vaimo on miehelleen uskoton, niin, vaikkakaan tämä ei tiedä siitä mitään, tuntee hän sen telepaattisesti, ja hänet valtaa itsemurhahalu. Omituista on, että petetyn miehen murhahalu useimmiten etsii purkautumistaan hirttäytymisessä. Se, että hän tahtoo kuolla, riippunee siitä, että hänen sielunsa joutuu naisen kautta luvattomaan yhteyteen toisen miehen alempien ilmapiirien kanssa; ja sielun itsesäilytysvaisto on niin voimakas, että hän mieluummin kuolee kuin käy saastaiseksi. Jospa miehet tietäisivät, kuinka vaarallista on kajota toisten vaimoihin, hengenvaarallista; ja jospa he tietäisivät, kuinka vähän iloa heillä on toisen miehen naisen omistamisesta! He hakevat _häntä_, mutta löytävät _miehen_, sillä hän on sisäpuolella ja taistelee vastaan. Eräs nuori miljoonamies matkusti äskettäin erään toisen miehen vaimon kanssa. He matkustivat hyvin kauaksi, Itämaille saakka. Saatuaan nyt toisensa, he eivät voineet saada toisiaan. Senvuoksi mies ampui ensin naisen ja sitten itsensä.

-- Eivät voineet?

-- Eivät! Niin hän kirjoitti viimeisessä kirjeessään -- miehelle, joka oli ollut hänen ystävänsä, ja nyt kuolinhetkellä tuli siksi jälleen! -- Toinen tapaus! Muuan mies hylkäsi vaimonsa siksi, että tämä oli mahdoton. Vuoden päästä hän meni naimisiin erään nuoren tytön kanssa. Astuessaan morsiuskammioon, hän näki ensimmäisen vaimonsa morsiusvuoteessa. Tämä se ei tietysti ollut, mutta yhdennäköisyys oli niin erehdyttävä, että hän kauhistui ja pakeni tuota kummittelua. Siinä sinulle sen arvoituksellisen asian ratkaisu, minkä tunnet. Parin vuoden perästä hän meni uusiin naimisiin, sai lapsia, ja elää vieläkin.

-- Nepä vasta kamalia kertomuksia!

-- Arkielämästä. Pidä nyt silmällä isääsi hänen jälleen palatessa kotia, sillä hän palaa, mutta ei ennen kuin äiti on mullassa. Hän on silloin terve. Hän ei kaipaa vaimoaan, päinvastoin; hän ei sure, päinvastoin; mutta hänessä on kalman väri, ja hän kärsii etenkin kylmästä; häntä paleltaa niin hirvittävästi, ja hän itkee myöskin, mutta ei kaipaa silti. Samalla hän laihtuu, ja hänen ruumiillinen riutumisensa kasvaa suhdattomasti. Se on irtautumista puolisosta. Sitä kestää tavallisesti vuoden päivät.

-- Mistä olet tuon lukenut?

-- En ole lukenut, olen tehnyt havaintoja, arki-ihmisistä. -- Ja kun miehessä syttyy rakkaus, suuri rakkaus naiseen, niin olet kai huomannut hänessä tapahtuvan muodonmuutoksen. Ensinnäkin hän laihtuu: mutta kauniilla tavalla. Kaikki kudokset käyvät hienommiksi kihloissa ollessa; hän muuttaa, asiaa ajattelematta, ruokajärjestystään. Nauttii hedelmiä, maitoa ja viiniä; ei siedä mitään raakaa eikä pahalle haisevaa. Ruumis se on, joka valmistautuu uudesti syntymään, ottamaan vastaan naisen sielun emanatsiooneja; hän pitää vaarin teoistaan ja ajatuksistaan, sillä hän tietää kaiken riippuvan nyt hänestä. Hän ei tahdo saastuttaa naista etäältä, ja hän tietää tämän kärsivän hänen ajatellessaan pahaa. Oletko nähnyt, kuinka hänen ulkonainen olemuksensa henkevöityy, kuinka hän sädehtii, säteilee fosforivaloa, kuinka yksinkertainen käy teräväksi, tuhma henkeväksi, ruma kauniiksi? Se on sielujen hääjuhlaa!

-- Sitä en ymmärrä! keskeytti Ester.

-- Et, tiedän sen, vastasi Max, ja siksi on suhteemme lopussa!

-- Lopussa?

-- Niin! Lopussa! Sillä minä olen jo irtautunut sinusta!

Nyt Ester nousi vimmoissaan:

-- En ole milloinkaan omistanut sinua!

-- Et, sinä et voinut saada minua! Sinä et kuulunut minun ilmakerroksiini.

-- Ja sen sanot sinä, niin, niin kylmästi!

-- En kylmästi, mutta se tuntuu sinusta siltä! -- Eikö sinua viluta nyt?

-- Viluttaa, ihan hirvittävästi!

-- Nyt sen näet! On olemassa muita lämpölähteitä kuin mekaaninen työ ja kemiallinen taipumus. -- Eikö sinusta vedä täällä huoneessa?

-- Oi, täällähän tuulee.

-- Minä se olen, joka otan takaisin _aurani_; tiedätkö mitä aura on? Et, siitä eivät eläinlääkärikirjasi tiedä mitään. -- Etkö todellakaan ole koskaan omistanut minua?

Ester punehtui ja kuiskasi ikäänkuin olisi hävennyt.

-- Olen, kerran... unessa!

-- Tiesin sen, vastasi kreivi; ja tiedän vielä milloin! Näepäs, ystäväiseni, minä luulen, että meidän ruumiimme vihaavat toisiaan, ja sellaista tapahtuu niin usein avioliitossa... Kuitenkin, nyt olet saanut todistuksia sielun laajenemiskyvystä eli sen näennäisestä voimasta irtautua itsestään. -- Tiedätkö, mitä painajainen on? Se on vihollisesi sielu, joka käy luonasi. Katsopas, senvuoksi ei pidä antautua liian läheisiin suhteisiin ihmisten kanssa, sillä siten he pääsevät kanssamme kosketukseen ja saavat vaikutusvaltaa, tai kyvyn päästä yhteyteen kanssamme. -- Tiedän kaksi vastanainutta, jotka heräsivät keskellä yötä sydämentykytykseen ja tuskantuntoon. He eivät voineet selittää sitä. Mutta sittemmin huomattiin, että ilmiö oli yhteydessä erään unen kanssa, joka oli hyvin hämärä, niin hämärä, että se jätti jälkeensä vain vaikutelman eräästä määrätystä henkilöstä. Miestä ei haluttanut mainita nimeä, sillä se oli eräs rouvan armastelijoista ennen kihlausta. Mutta kun rouva mainitsi hänen nimensä, tunsi mies vapautuvansa, ja katso, heidän ajatuksiaan ja uniaan häiritsi tuon hyljätyn öinen käynti. Ajattelehan nyt, kuinka tyystin täytyy vartioida ajatuksiaan, jotta ei tekisi rikosta... Nuorukaisia ja neitoja ei tee unessa useinkaan rauhattomiksi heidän _omat_ mielikuvansa, kuten luullaan, vaan _toisten_ mielikuvat, olivatpa nämä sitten nukuksissa tai valveillaan. En voi muistaa, että hekumalliset unet olisivat vaivanneet minua nuorukaisena, mutta kylläkin aistimukset, jotka ikäänkuin tuntuivat tulevan ulkoapäin, ja olivat minusta ihan kouraantuntuvia. -- Mutta palataksemme nyt isääsi, olen vakuutettu siitä, että hän tietämättään surmasi äitisi. Hän on jäätänyt hänet kuoliaaksi, ja jos katsot, niin huomaat äitisi kuolleen vilusta.

Ester alkoi kulkea pitkin lattiaa, ja otti kaulavaipan vaatenaulakosta:

-- Minä pelkään sinua! hän sanoi. Sinä jäädät sinäkin minut kuoliaaksi.

-- Pane pois äitisi kaulavaippa! sanoi kreivi rauhallisesti. Siinä on niin paljon hänen _auraansa_ jäljellä; ja se voi tehdä sinut rauhattomaksi! Sinussa voi syntyä sairaloisia mielialoja...

Ester viskasi kaulavaipan luotaan ja sanoi:

-- Se polttaa nokkosten lailla ruumista!

-- Nessus-vaippa! siinäpä se. -- Nyt näet, kuinka herkkä sielunelämä on. Sitä et näe mikroskoopin avulla, mutta sisäinen valvova silmäsi näkee sen!

-- Miksi et ole milloinkaan ennen puhunut minulle tästä?

-- Siksi, että jos sen olisin sanonut, olisi suhteemme ollut lopussa; sillä sitä piti koossa se sinun luulosi, että minut oli johdettu harhaan. -- Mutta ystäväni, sinä et ole koskaan voinut salata mitään minulta. -- Kun menit viime kerralla yksin tanssiaisiin, niin olit minulle vihainen, ja olit päättänyt kostaa. Istuin kotona ja seurasin ajatuksissani sinua. Kun petit minut, kun kavalsit henkeni ja kunniani eräälle keikarille, arvaan kuka hän oli, silloin sieluni itki kuin surren taivaan lakeja vastaan tehtyä rikosta. Ja kun annoit hänen suudella itseäsi erään oven takana...

Ester seisoi kauhusta mykistyneenä, ja hänen kasvonsa kysyivät: "Kuinka voit tietää sen?" Mutta Max, joka oli vain varronnut tätä myönnytystä, jatkoi:

-- Silloin tunsin niin voimakkaan likaisuuden tunteen koko ruumiissani, että minun täytyi heittää yltäni kaikki vaatteet, ja huuhtoa itseni kylpyammeessani. Siitä näet, että emme saata elää yhdessä, sinä kun et voi mitään salata minulta! Senvuoksi, täytettyäni kunnianvaatimukset ja tarjottuani sinulle avion laillistuttamista, sanon hyvästi. -- Jää hyvästi! Nyt otan jälleen omani takaisin!

Hän läksi, ja Ester jäi seisomaan keskelle lattiaa jäykkänä kuin kuvapatsas.

NELJÄSTOISTA LUKU

Majesteettirikos

Kanne oli tehty ja oli se herättänyt suurta huomiota. Tuumiskeltiin oliko se ylimielisyyden vaiko pelon ilmaisu. Kuninkaan valtahan oli heikontunut niin, ettei sen omistaja uskaltanut käyttää perustuslain hänelle myöntämiä suuria oikeuksia, kuten esim. valita vapaasti neuvonantajiaan. Ja Norjassa hallittiin todenteolla nimileimalla. Hallitsija oli ainoastaan valtakunnan jonkinlainen edustaja kotona, kuten ala-lähettiläät edustivat valtakuntaa ulkomailla. Valtiopäivät hallitsivat, kuningas ei ollut enää hallitsija. Ottaessaan vastaan erään lähetystön, joka pyysi hänen apuaan eräässä tärkeässä lainlaadintakysymyksessä, oli majesteetti valittanut sitä, ettei voinut tehdä mitään asian hyväksi, hänen valtansa kun ei ollut niin suuri kuin he luulivat. Mutta mitä heikommaksi tuolta ylhäältä tuleva tuki kävi, sitä pelokkaammiksi kävivät kaikki nuo avuttomat, jotka etsivät tukea ylhäältä, he keräytyivät laumoihin arkojen lampaitten lailla ja kulkivat kaitoja polkuja ehtiäkseen edelle, polkuja, jotka eivät olleet milloinkaan suoria ja joita senvuoksi itseään alhaaltapäin puolustavien oli sangen vaikea seurata.

Eräs monarkkian viattomammista itsepuolustuskeinoista oli sen yliherruus teatterimaailmassa.

Teatterissa kansa kohtasi hallitsijansa, ainoastaan siellä; se oli hänen vastaanottopaikkansa, siellä hänen uskollisensa tervehtivät häntä, ja taputtamalla käsiään hän antoi merkin siitä, mille oli osoitettava suosiota, ja mikä oli vaieten painettava alas. Se oli sotaväenkatselmuksen ja yleisten maankäräjien pitoa, ja senvuoksi oli asema tärkeä. Kun nyt valtiopäivät säästäväisyyden puuskasta, tai tuntien teatterin merkityksen lainsyrjäisenä valtiokokouksena, jossa saattoi tapahtua, että tilauksesta tehdyt kappaleet esittivät irvikuvia valtiopäiväin lainsäätäjistä, lakkauttivat teatterien apurahan maksamisen, kävi ylempi leiri levottomaksi.