Part 13

Kahdeksantoistasataluku ei ollut lapsien vuosisata, se on valhetta. Seitsentoistasataluku, Rousseaun Emilen vuosisata, jolloin äidit oppivat jälleen imettämään lapsiaan ja antoivat äitiydelle uudelleen sen kadotetun arvon, se oli lasten kultainen aika. Mutta kahdeksantoistasataluku, etenkin sen loppupuoli, muuttui lasten helvetiksi. Ne lapset, jotka tulivat maailmaan, olivat syntyneet tapaturmassa, jonka aiheutti tahdontoiminnan epäonnistunut pidättäminen; senvuoksi he olivat tahdottomia, sukupuolettomia, hölläluonteisia olentoja. Äitiyttä halveksittiin; kukaan ei tahtonut synnyttää lapsia, ja häpeällisenä pidettiin sitä, jos äiti itse imetti. Lapset kasvatettiin pullolla, ja olivat ne aina kärtyisiä, unettomia ja sairaita. Kemialliset ainekset, hiilihappoinen natrom, maitosokuri, sterilisoitu lehmänmaito olivat ravintona. Hedelmättömän nesteen, jonka elinvoima oli surmattu, piti korvata elävä äidinmaito! Se kasvatti myös hedelmättömiä ihmisiä, jotka eivät voineet synnyttää yhtään uutta ajatusta; jälkikaikuihmisiä, automaatteja, jotka antoivat painettuja vastauksia ihmiskunnan kysymyksiin, painettuja pienille paperiliuskoille kansakoulumaksun vastapalkkioksi. Se oli automaatin aikakausi, ja automaattilapsen, pullolapsen ja tuttilapsen, joka ei ollut milloinkaan maannut äidin lämmintä rintaa vasten, vaan joka komennettiin makaamaan hiljaa ja ruumiillisesti ja henkisesti värisemään vilusta vaappuvissa vaunuissa vieraan joukkuenaisen ja tämän sulhasen hoidossa, useinkin prostitueeratun, joka sai "imeä tutin kuntoon" sterilisoimattomilla huulillaan.

Tämä oli hedelmättömien naisten kultainen aika; ja he saarnasivat hedelmättömyyttä, muodostivat seurakuntia ja saivat naisprofeettoja, kunnes heistä tuli lopulta valtion tunnustama kirkkokunta. Taistelussa tätä rappeutumista vastaan kaatui tohtori Borg, tuo terve mies, ikipäiviksi.

Kahdeksan päivää myöhemmin hän istui yksin hävitetyssä kodissaan, ja neljäntoista päivän päästä hänen nimensä oli pyyhitty kaikilta vaalilistoilta, hän kun oli sekä vanhoillinen naiskysymyksessä että Norjan vihaaja.

Mitään ilmoitusta ei tehty Lääkäriseuralle, mutta hänen praktiikkansa oli kärsinyt.

KOLMASTOISTA LUKU

Storön Brita rouva

Rouva Brita Borg ei ollut lainkaan niin merkillinen kuin luultiin, ja hänen hyväntahtoisuutensa riippui suurimmaksi osaksi hänen hyvinvoinnistaan. Kun naisasia heräsi eloon, liittyi hän heti mukaan pelastamaan ihmiskuntaa, jonka perustus oli nyt laskettava yhteiskunnan pylvään, naisen varaan. Mies oli niinmuodoin kukistettava; ja Brita rouva heittäytyi ajometsästykseen. Nämä mielipuolet ahdistivat suurmiehiä erikoisella taputusajolla. Kaarle XII itse kaivettiin haudasta ja selitettiin, että hän oli ollut nainen. Napoleon ei ollut itsessään mitään, vaan oli kaikki hänen äitinsä ansiota; Goethe oli oppinut kaikki äidiltään (joka ei tiennyt mitään). Toiselta puolen: naisten kaikki salaiset taudit tarttuvat miehistä (jotka miehet olivat kuitenkin saaneet naisilta); ja kaikki miehet olivat naisten synnyttämiä (mutta siitä ei hiiskuttu sanaakaan että kaikki naiset olivat siinneet miehistä).

Kaikkea tätä valheellisuutta ja vääryyttä puolustettiin sillä, että nainen kosti nyt kärsimänsä kuvitellut vääryydet. Mitkä vääryydet? kysyttiin. Luonnon epätasaisen, mutta kauniin sukupuolijaon, joka näytti kultaisen jaon mukaan tehdyltä, jossa pienempi osa suhtautuu suurempaan kuin suurempi kokonaisuuteen. Jossa nainen sai kauneuden ja viehkeyden; mies voiman ja älyn. Jossa naisen velvollisuudeksi tuli synnyttää lapsi ja hoitaa sitä: miehen siittää se ja elättää se sekä äiti.

Ja aina, kun mies on rakastanut kunniallista naista, on _tällä_ ollut täydelliset takeet siitä, että häntä kohdellaan hyvin, niin kauan kuin hän oli uskollinen. Senvuoksi nainen oli aina väärässä valittaessaan miehestään; sillä hänen käytöksestään riippui miehen käytös. Kun eräs amerikalainen oli heittänyt palavan lampun vasten vaimonsa kasvoja, antoi rauhantuomari tällaisen lausunnon: Miten hirvittävä nainen! -- Niin, miehen, joka on rakastanut naista, on täytynyt nähdä hänen ikuinen pahuutensa, ennenkuin on voinut unohtaa itsensä siihen määrin.

Nainen on aina väärässä miehensä suhteen, senvuoksi, että mies on mies ja nainen hänen jälkijatkonsa.

Mies on yksin luonut koko kultuurin: maanviljelyksen, teollisuuden, tieteen, taiteet, kirjallisuuden, joiden hedelmät hän on tarjonnut naiselleen (se seikka, että joku ani harva nainen on kähminyt jossakin nurkassa mukana, ei merkitse mitään).

Brita rouva ja hänen kaltaisensa vastasivat: Mutta nainen on synnyttänyt kaikki ihmiset. Siihen vastattiin: Mutta mies on siittänyt kaikki ihmiset ja antanut naisen synnyttää lapsensa! (Amen!)

Gustaf Borg oli vuosisadan alkupuolelta peritystä kohteliaisuudesta, jolloin romantiikka herätti jälleen eloon keskiaikaiset käsityskannat, heti asettunut naisten puolelle; ja kohteliaisuudessa eli ritarillisuudessa naisia kohtaanhan on puolueellisuutta ja vääryyttä. Kun mies nousee ja jättää paikkansa naiselle, ei se merkitse sitä, että hän siten tunnustaa ehdottoman alemmuutensa; se on voimakkaamman vapaaehtoinen uhri heikommalle. Mutta siltä kannalta eivät naiset tahtoneet ottaa enää asiaa, vaan vaativat alistumista etevämmän alle.

Kun Brita rouva nyt tahtoi näyttää voimaansa, kävi hän raa'aksi ja tunteettomaksi; ja mitään sen iljettävämpää kuin raaka nainen ei ole olemassa. Vähäpätöinen asia oli eroittaa lapset isästä; eikä se tehnyt mitään, että lapset kuihtuivat isäänsä kaivaten. Ei tullut koskaan kysymykseenkään hellyys, sääli, armeliaisuus viattomia pienokaisia kohtaan, kunhan hän vain saattoi osoittaa raakuutta vihattua miestä kohtaan.

Käräjähaasteessaan hän esitti kaksikymmentä syytöskohtaa, joista useimmat olivat vääriä, tai joihin oli helppo vastata. Mies oli ollut törkeä (vaimon valehdellessa vasten hänen kasvojaan); mies oli laiminlyönyt häntä avioliitossa (senvuoksi, että hän oli kieltänyt mieheltä suosionsa tai tahtonut myödä sitä); mies oli ollut ahne häntä kohtaan (siksi, että vaimo ansaitsi itse käännöstyöllä ja pani rahat pankkiin tai tuhlasi ne juhlimisiin); ja niin edespäin.

Hänen "ritarillisuutensa" ei sallinut hänen käräjillä paljastaa vaimoaan, ei edes tyttären parittajanakaan. Senvuoksi hän antoi valtakirjan asianajajalle, jonka tuli kaikkiin kysymyksiin oliko hänellä mitään muistuttamista, vastata ainoastaan: "ei mitään".

Hän ei tahtonut taistella lapsista, sillä he tarvitsivat paremmin äitiään kuin häntä.

Jos hän olisi saattanut ruveta puolustamaan itseään tekemällä vastasyytteitä, niin olisi hän mahdollisesti voittanut sekä lapset että omaisuuden. Nyt hän tuli menettämään kaikki; sen hän tiesi, sillä tuomari oli naisasian harrastaja.

Kuitenkin, nyt hallitsi Brita rouva Storössä. Lastenhoitajatar oli tietysti eroitettu ja alaikäiset olivat ymmällään. Jätettyinä omiin ja vieraan neidin hoteisiin he kulkivat paikasta toiseen suruissaan ja kyselivät isää. Armeliaat vastasivat, että tämä oli matkoilla, säälimättömät, että hänet oli ajettu tiehensä. Itse asiassa oli isän elämä alituista muuttoa. Kaupungista hän oli lähtenyt takaisin Storöhön ja vuokrannut asunnon lautamieheltä. Sieltä hän teki retkeilyjä saarelle; nousi vuorille ja kiipesi korkeihin puihin nähdäkseen edes katonharjat, joiden alla hänen lapsensa elivät.

Nyt olivat Ester ja Max asettuneet mielensä mukaan asumaan eivätkä salanneet lainkaan suhdettaan. Niin, vieläpä he panivat toimeen päälle päätteeksi pieniä perhekohtauksia, jotka muistuttivat avioliiton kaikkein rumimpia. Äiti piti heitä silmällä, mutta pysyi kauan vaiti. Vihdoin eräänä iltapäivänä hän meni nuorten luo ja kysyi peittelemättä kreiviltä:

-- No, Max, milloin aiot mennä naimisiin?

Hämmästyksen synnyttämän äänettömyyden jälkeen Ester vastasi:

-- Mekö naimisiin? Emme koskaan?

-- Eikö Max ole antanut aviolupausta?

-- Ei, päinvastoin, vastasi Ester; me olemme luvanneet toisillemme, että emme mene milloinkaan naimisiin. Emmekö ole nähneet täällä ja muualla kylliksi kurjuutta, mikä on ollut omiaan säikyttämään meidät vannomasta Jumalan edessä rakastavamme koko elinajan toisiamme? Ken mahtaa tunteilleen ja mielelleen mitään? Ken uskaltaa keväällä luvata, ettei syksy tule?

-- Vai niin, kreivi Max on sellainen sulhasmies, jonka kanssa täytyy pitää peliä keittiökamarissa? Minun nuoruudessani sanottiin sellaisia leipävieraiksi.

Kreivi nousi ja huomasi silmänräpäyksessä, miten väärä hänen asemansa oli, niin että hän kävi sanattomaksi. Mutta tyttö puuttui jälleen puheeseen.

-- Milloin olet saanut nämä mielipiteet, äiti? Sinä, joka...

-- Nyt, vastasi äiti. Nyt, kun olen teissä tutkinut vapaata suhdetta; ja kuunnellessani teidän myrskyjänne ja riitaanne, olen huomannut, että vapaa on yhtä hullua kuin sidottukin. Niinpä on lain syyttäminen roskapuhetta ja minä tiesin sen melkein edeltäkäsin, kun olen nähnyt rakastajattarien ja heidän rakastajiensa olevan yhtä onnettomia kuin naineetkin ihmiset ovat, ja, huomatkaa se, heidän on ollut yhtä vaikeata erota, vaikkakin ovat olleet vapaita. Syy ei ole avioliiton, vaan on se itse asian luonnossa; rakkaus on taistelua veriin, henkiin saakka, ja vastakkaisista voimista on syntyvä uusi voimakas elämä, jolla on oikeutensa elämään, ja näitä oikeuksia valvoo valtio ja kirkko toistaiseksi, jotka ovat kaikkien lastensa holhoojia. Nyt annatte kuuluttaa itsenne; ruuan ja asunnon saatte minulta, mutta ette penniäkään rahaa.

-- Mutta vala, väärä vala.

-- Sen ottaa valtio niskoilleen; on sitäpaitsi olemassa avioero, joka vapauttaa ihmisen valasta.

Keskustelu loppui siihen. Erottiin ja tavattiin jälleen vasta illallispöydässä.

Nuoret istuivat Esterin huoneessa ja olivat vakavia.

-- Meidän täytyy mennä vihille, sanoi kreivi, sillä muutoin on maineeni mennyt, enkä minä voi kunnioittaa itseäni.

-- Olkoon menneeksi vihkiminen, vastasi Ester, mutta me emme muuta milloinkaan yhteen asumaan, sillä silloin meistä tulee viholliset, tunnen sen. Laillinen vapaus! siihen suostun, mutta en lailliseen pakkoon.

-- Hyvä! Mutta uskollisuutta vaadin niin kauan kuin olemme toisiimme sidottuja, liitti siihen kreivi.

-- Uskollisuutta? Sehän on itsensä sitomista.

-- Mehän sidomme itsemme ja toisemme välipuheella, ja välipuhe on pidettävä, muutoin menee maailma nurin.

Sitä Ester ei ymmärtänyt:

-- Se sotii luonnettani vastaan, sanoi hän.

-- Sillä sinun luonteesi on uskoton! tuli kreivi sanoneeksi.

Ja samassa hetkessä murtui jotakin; ja uusi tuli syttyi. Sukupuolitaistelu syntyi heidän elämässään nyt ensi kerran. Sitä kysymystä ei ollut heille olemassa, he tuumivat, ja he elivät vähääkään ajattelematta sukupuolten luonnollista eroa. Nyt he istuivat siinä miehenä ja naisena, alastomina syntiinlankeemuksen jälkeen, syötyään itsetietoisuuden tiedonpuusta.

Hirvittävän äänettömyyden perästä Max alkoi jälleen keskustelun:

-- Huomaatko, että vihaamme nyt toisiamme?

-- Miehenä ja naisena kyllä.

-- Silloin lienevät eri sukupuolet toistensa vihollisia?

-- Tietysti, kuten pohjois- ja etelänapa magneetissa.

-- Silloin on rakkaus vihaa, ja ihmissuku syntyy vihasta, eikä rakkaudesta.

Ihmeellistä oli, että heidän aina vihaisesti puhuessaan vetovoima kasvoi, ikäänkuin suunnan vaihdos olisi enentänyt virranvoimaa; ja heitä veti niin valtavasti toisiinsa jokin, joka muistutti rakkautta, mutta ilmeni kiehuvana vihana. Nyt etsi Max Esteriä tulistunein katsein ja lähestyi häntä ikäänkuin olisi tahtonut tehdä pahaa hänelle, polttaa hänet, tuhota hänet. Ei mitään saadakseen, vaan antaakseen, antaakseen jotakin hirvittää, jotakin alkutulen olemuksesta, nähdäkseen hänen kuin ennakolta kärsivän synnytystuskia.

Mutta tyttö, jonka äskeinen keskustelu oli herättänyt, ei tahtonut ottaa vastaan; hän muisti nyt asemansa naisena, nöyryyttävän asemansa, jolla ei ollut mitään annettavaa, ja joka peitti sen sananparrella, "että hän oli antanut miehelle kaikki, että hän oli antanut itsensä"; ja hän hypähti ylös kuin villikissa, otti pöydältä paperiveitsen, ja huusi:

-- Minä vihaan sinua.

Tämä saattoi merkitä: Minä pelkään sinua tällä hetkellä, sillä jos nyt saisit tahtoni lannistetuksi, niin minä kulkisin yhdeksän kuukautta kuin sinun poikasesi linnunpesänä; sinun! Sitä en tahdo. En tahdo hautoa sinun munaasi. En tahdo olla peltonasi, johon kylvät...

Max seurasi tytön äänettömiä ajatuksia ja vastasi niihin mielessään. Sinä korjaat elon sieltä, minne minä olen kylvänyt; sinä poistut mukanasi minun lapseni, sittenkuin olen antanut sinun synnyttää sen; sinä varas, joka, synnytettyäsi minun poikaseni, (sillä se on minun, koska minusta lähtee elämä ja liikunto) tahdot tehdä tyhjäksi minut ja minun työni. Näen silmistäsi, että voisit kieltää isyyteni ja tehdä itsesi portoksi, päästäksesi vain käsiksi minun omaisuuteeni, ja äidinylpeydellä kuljettaaksesi minun lastani pitkin katuja ja työlläsi kerskataksesi. Halventaa miestä, kas siinä naisen kunnianhimon korkein päämaali!

Sitten he häpesivät; istuivat kumpikin sohvannurkkaansa ja vihasivat.

Sitten rupesivat he jälleen. Kreivi aloitti:

-- Niin, nyt sinä et kuule rukoustani, enkä minä saa suuttua siitä; mutta ellen minä tottele sinun käskyäsi, niin katsot sinä oikeudeksi suuttua, niin... Ajattelehan, että järkevät ihmiset raastavat toisiaan kuin kissat! Kiima ja viha! Kas siinä rakkaus, korkein, jollainen sen tulisi olla, ja joka kuitenkin kuuluu alhaisimpiin ilmakehiin. Sinä, joka olet lääkäri, sano mitä rakkaus on sen todellisimmassa ilmenemismuodossa?

-- Eriymä!

-- Hyvä! Ja sellainen on riistävä parhaan aikamme ja parhaat ajatuksemme! Tiedätkö, Ester, idealisti en ole milloinkaan ollut, mutta kyllä todellisuus on ajatustemme irvikuva asioista. Kaikki on halvennettua ja vääristettyä; on hetkiä, jolloin minusta tuntuvat tosilta vanhan tarinan sanat: Kirottu olkoon maa sinun tähtesi! On hetkiä, jolloin uskon, että tuo hullu Stagnelius oli oikeassa valittaessaan sitä, että meidän ihmissielumme ovat saaneet ryömiä eläinten ruumiisiin. Mehän käyttäydymme kuin eläimet, me suutelemme samalla suulla, jolla nautimme ruokamme, ja me rakastamme ulostuselimillämme! Onko sitten ylvästä olla ihminen? Ei, nöyryyttävää se on, ja meidän tulisi alati hävetä. Darwinistit ovat kyllä oikeassa siinä, että ihmisenruumis on kehittynyt eläimenruumiista, mutta he unohtavat, että sielun olemassaolo on itsenäinen, joka on ylhäältä polveutunut, ja jonka muistot ovat tähdistä, ja että tämä liha on vain pusertava kotelo. Egyptiläisten sielujenvaellusoppi on kyllä oikea, mutta minä luulen, että suoritamme jo tätä vaellusta tässä apinamaisessa majassamme. Tiedätkö, katselin kerran uimakoulussa valkeanpunakellertäviä ihmisruumiita, ja minua hämmästytti niiden ja -- ei apinain, vaan porsaiden yhdennäköisyys, jotka myöskin ovat ruusunpunaisia ja karvattomia. Tiedätkö, että on hetkiä, jolloin totta tosiaan en ole mahtua nahkoihini, jolloin tahtoisin ryömiä kuorestani, ja lentää tieheni. Alan uskoa kaikkiin vanhoihin satuihin; uskon syntiinlankeemukseen, sillä sen jälkeen kuin me lankesimme, sinä ja minä, olemme vain halveksineet toisiamme. Ensi aikoina, jolloin rakastin sinua, en nähnyt ruumistasi; näin vain sielusi, ja se oli kaunis ja hyvä. Sitten tulivat perkele ja eläin. Eräänä päivänä näin eläimen sinussa, silmissäsi. Se muuttui yhdellä erää kuin kuolleeksi maalatuksi porsliiniksi, tai muistutti se silmälasikauppiaan kyltin emaljisilmää. Silloin aloin pelätä. -- Ja kuitenkin, meidän täytyy antaa kuuluttaa itsemme! täytyy vaipua keittiön ja lastenkamarin liejuun; sinun ja minun kuten kaikkien muidenkin. -- Pyhä aviosääty, missä rakkaudella ei ole mitään sijaa, missä haukkuminen aina seurannee vastaanottamisen ihanaa silmänräpäystä, missä kaikki paheet kukoistavat, ja hyve, jos se ilmenisi hyvänä makuna, hyve on vika, joka voi aiheuttaa avioeron. Minulla on naimisissa oleva ystävä, jota syytettiin kylmyydestä vaimoa kohtaan. Tuomarille hän vastasi seuraavaan siistiin tapaan. Vaimoni syyttää minua kylmyydestä. Meillä on ainoastaan yksi lapsi oltuamme vuoden avioliitossa; mutta jos olisimme olleet naimisissa Konstantinopolissa, olisi minulla nyt voinut olla kaksi sataa lasta; ja kuitenkin valittaa _vaimoni_! Kaksisataa! Mutta sinä tiedät, ihmiset eivät pidä siitä, että puolustaa itseään...

Nyt soitettiin illalliselle, ja heidän täytyi lähteä alas. Mieliala pöydässä oli kylmä, jäykkä. Pienokaiset olivat myöskin aterialla. Epähuomiossa oli poika saanut isän lautasliinarenkaan. Hän istui leikkien sillä ja luki nimikirjaimet; hänen huulensa liikahtivat, mutta ei kuulunut ääntäkään. Brita rouva kuitenkin kuuli, hän, ja ymmärsi; ja hän tempasi renkaan lapselta.

Poika punehtui, painoi katseensa maahan, ja virkkoi hetken kuluttua:

-- Voiko toinen ihminen kieltää toista ajattelemasta?

Vastausta ei kuulunut; sillä tuossa lausumatavassa "toinen ihminen ja toinen" oli sellainen personallinen itsetunto, joka osoitti lapsen olevan samalla tasolla kuin äiti; ja se koski myös häneen, mutta enin senvuoksi, että hän kuuli isän äänen puhuvan lapsen suusta. Mies, jonka hän luuli kokonaan hävittäneensä, ilmestyi jälleen ja istui pöydän ääressä, puhuen, soimaten. Kostaisiko hän lasten kautta, oleskelisiko hänen sielunsa vielä tässä talossa, joka oli häneltä suljettu? Tällä hetkellä hänessä syttyi ääretön viha lasta kohtaan, ja kun poika ajattelematta tai tietämättään tahtoen, otti takaisin lautasliinarenkaan, nousi äiti raivoissaan ja veti lasta korvasta. Levollisesti, kylmästi, hillitysti ja täysikasvuisen henkilön vakaumuksella poika lausui nämä sanat, joita hän ei ollut harkinnut:

-- Älä koske minuun, äiti, sillä silloin sinä kuolet!

Mitä hän tarkoitti? Tarkoittiko hän jotakin? Ken tietää? Kaikki lapset ovat ihmelapsia siinä suhteessa, että heidän havainnollinen järkensä näyttää piilevän valmiina heidän pienessä kehkeymättömässä ruumiissaan. Mutta lapsen ruumiskin tuntuu olevan valmis; se esiintyy vain pienennetyssä muodossa, ja usein saa sen käsityksen, että lasta katsellessa näkee pienoisihmisen. Ne naivit purkaukset, joita kuulee lapsen suusta, eivät ole naivia, ne ovat yhtä syvämielisiä kuin vanhemmankin ihmisen. Luimmehan juuri äskettäin erään suuren valtiomiehen muistelmista, kuinka hän muisteli poikavuosinaan olleensa aivan yhtä viisas kuin vanhanakin. Jos asian laita on niin, mitä hyötyä sitten on kasvatuksesta? Sillä vain ehkäistään!

Mutta kun poika oli puhunut, piti hänen vastaukseksi päästä pimeään huoneeseen senvuoksi, että oli puhunut pöydässä. Äiti oli tarttunut hänen käsivarteensa, yleinen mieliala oli masennuksissa, ja kreivi Max valmistautui menemään väliin, kun kaikki yhdellä kertaa heristivät korviaan.

Ulkoa puutarhasta kuului karjuva ääni, ehkä mylvivän kotieläimen...

-- Eihän karja käy talvella ulkona? katkaisi kreivi kammottavan äänettömyyden.

Kukaan ei vastannut, mutta äiti seisoi kalpeana, pysähtyen liikkeessään, ja pojan kasvoille levisi sisäisen valon kajastus ja rauha kuin kuolevan kasvoille. Äiti ja hän olivat yksin ymmärtäneet tämän äänen. Se oli isä! Mies, joka ei voi vuodattaa kyyneliä, karjuu tuskasta. Hän oli siis pimeänä talvi-iltana kulkenut talon ulkopuolella nähdäkseen lapset edes vilaukselta!

Brita rouva tapasi kädellään rintaansa, poistuen huoneesta sanaakaan sanomatta.

Kun nuoret sitten kysyivät häntä, vastasi palvelijat, että rouva oli mennyt levolle ja oli sairas.

* * * * *

Seuraavana aamuna rouva makasi vielä sairaana; mutta hän ei ottanut vastaan lääkäriä eikä tahtonut nähdä ketään. Hän kirjoitti määräyksensä paperilapuille. Nuori pari sai seuraavan määräyksen: "Matkustakaa heti kaupunkiin ja ottakaa kuulutus."

Ja he matkustivat.

Kun he työllä ja tuskalla olivat saaneet todistukset kuntoon piirivirkamiehien luona, kuten luulivat, läksivät he pastorinkansliaan "ottamaan" kuulutusta.

He kulkivat etuhuoneen läpi, joka muistutti pienempää eteistä, ja astuivat kansliaan, joka muistutti suurempaa eteistä. Lattialla lunta ja likaa, ikkunat ilman uutimia, puupenkkejä seinivierillä, pulpetteja; ikävää, ilma raskasta, karua, rumaa. Täällä seisoi ja istui syntisiä, joiden piti alkaa elämä, miehen ja naisen, koko vaellusajan kestävä yhteiselämä; täällä seisoi ja istui vanhempia, jotka tahtoivat vihkiä vastasyntyneen taisteluun, ja antaa hänelle nimen; täällä seisoi ja istui ihmisiä, jotka tahtoivat saada omaisen multaan, mikä ei myöskään ole niin helppoa. Mikään ei ole helppoa, ei sisään- eikä uloskäynti. Ja sen he tulivat huomaamaan, kun heitä pyydettiin istumaan ja odottamaan.

He näkivät mustien miesten merkitsevän suuriin kirjoihin, merkitsevän ja pyyhkivän pois; tekevän julkisesti mitä nenäkkäimpiä kysymyksiä. Isän nimi? Tuntematon. Ollut ennen naimisissa? Ehkäpä eronnut? Näyttäkää erokirja! Ei ole! Onko lapsi kastettu? On, mutta ei täällä. Missä? Kaukana Amerikassa! Kirjoittakaa sinne! Kirjoittakaa, kirjoittakaa, kirjoittakaa! -- Tämä puoli sielunhoidosta on hiukan omituinen; alkoi kreivi kuiskaten. Konttoritöitä, reskontran, muistikirjan pitoa. Kuten piirimiehen virastossa! Henrik setä sanoo sitä papinkonttoriksi; mutta tämähän on julkinen rippituoli. -- Oletteko käynyt ehtoollisella? -- Mitä se teihin kuuluu! -- Eivätkä he ole kilttejä! Kuuluu niin kovalta, kun Herran palvelija puhuu.

Sali tyhjeni hetkeksi, ja eräs, joka näytti olevan konttoripäällikkö, ähkyi ja puhkui silmälasejaan kuivaten. Hän näytti olevan maailmallinen pappi, sillä hän kertoi ääneen kaskun naisesta, joka oli viime sunnuntaina kuulutettu hullun miehen kanssa. Luotuaan silmäyksen ympäri salia ja tunnettuaan kuuluisan Brita rouvan tyttären, joka oli myöskin antanut puheenaihetta Upsalassa, punehtui hän hiusrajaa myöten; ja kun kirkonvartia tuli samassa kohentamaan kamiinaa, ei hän voinut tukkia suutaan.

-- Lämmitä sinä, Söderström, niin että kamiina käy punaiseksi; punaista pitää olla, punaista punaisille!

-- Haukkuuko hän meitä? kuiskasi kreivi.

Mutta konttorihenkilökunta oli palkinnut päällikkönsä tukahutetulla nauruntirskunalla, ja hän, jonka päähän, menestys oli kohonnut, tahtoi leikata uusia laakereita.

-- Eikö täällä käynyt äsken eräs mulli, joka tahtoi tietoja viimeisen avioeron yksityiskohdista? kysyi hän lukkarilta.

Tämä mutisi jotakin, mikä oli vain synnyttävä sukkeluuden, joka nyt laukesi.

-- Vai niin, hän aikoi naimisiin; vihkimälläkö vai ilman?

-- Tämähän on kuin Etelä Teatterissa, kuiskasi kreivi. Ja minä kun otin sen niin vakavalta kannalta! Lähdemmekö matkoihimme, Ester?

-- Emme! Ajattele äitiä!

-- Mutta tämähän on pilaa! Minä lähden!

Kirkonvartia tuli jälleen sisään, kädessään katajanoksa, jonka hän sytytti kamiinassa, ja jota hän heilutti ympäri salia. Oli nimittäin liikkeellä kulkutauti, ja kaikkia julkisia huoneustoja oli savustettava. Se oli kuin virikettä papin tuleen.

-- Hyvä, Söderström, savuta ulos nihilistit!

-- Tämähän on uskomatonta! kuiskasi kreivi. Hehän ovat jätkiä! Jätkiä! -- Ajattelehan noita viinaan menneitä ylioppilaita; kun eivät muuhun pysty, niin heistä tulee sielunpaimenia, ja sitten heillä on oikeus antaa nuhteita kanssaihmisilleen. Otetaan hutikka, ja sitten voidaan päästää ja sitoa sieluja. Ei, tiedätkös, tämä on mätää, ja minä hoidan itse paremmin sieluni.

Nyt saapui kirkkoherra. Hän oli sivistynyt, arvokas mies; kuitenkin ylempi virkamies, ei mikään paimen eikä ylimmäinen pappi. Hän silmäili todistuksia, ja kasvoillaan ystävällinen ilme, ei lainkaan alentuvainen, hän sanoi:

-- Tähän on kirjoitettu herra Adelstorm, pitäisi kai olla kreivi.

-- Niin pitäisi, mutta isäni, joka on rahastonhoitajana eräässä pankissa, on luopunut arvonimestä, joka aiheutti vain vääriä vaatimuksia...

-- Kirkkoherra nyökäytti hyväksyvästi, melkeinpä ihailevasti päätään.

-- Ja minä, jatkoi kreivi, olen seurannut isäni esimerkkiä, vallankin kun koko arvonimijärjestelmä on vanhentunut.

Kirkkoherra synkkeni, sillä hän vainusi tämän olevan niitä nykyaikaisia hyökkäyksiä yhteiskuntaa kohtaan, joka järjesti jäsenensä niiden oikean arvon mukaan. Mutta hän oli humaaninen mies ja jatkoi: