Part 11

-- Sieltä ei pidä jäädä pois, jatkoi talonpoika; sillä käräjillä tuomitaan heidän pöytäkirjojensa mukaan, ja jos on jotain puolustuksekseen esitettävää, niin on se tehtävä nyt.

Tämä yksinkertainen tiedonanto teki epäröivän jälleen vireäksi; hän hypähti penkiltä ja katsoen kelloaan hän kysyi:

-- Ennätänkö sinne jalan?

-- Kyllä, mutta silloin pitää astua rivakasti, ja vielä oikaista kirkkolahden yli.

-- Onko kirkkolahti sitten jäässä?

-- Kerrottiin sen ainakin eilen olleen.

-- Hyvästi sitten, lautamies. Mutta tosiaankin, saanko vuokrata kesähuoneenne talveksi?

-- Käypä se kai laatuun!

-- Tulen takaisin, niin saamme puhtia siitä.

Ja niin alkoi astunta jälleen Nyt hän tiesi, että hänen täytyi päästä perille, päästä perille puolustautumaan, jos syiden mainitsemista voitaisiin pitää edes lieventävänä asianhaarana, kun laki ei hyväksynyt yksityisiä sopimuksia, jotka olivat ristiriidassa voimassaolevien asetusten kanssa.

Kun hän oli kulkenut puoli tuntia, pilkistihe aurinko esiin, ja kun se oli matalalla, niin se poltti. Hän aukaisi nutun ja kantoi hattua kädessään. Ilma oli suoja, lumi kävi nuoskeaksi ja muodosti tieroja saappaan pohjiin. Askeleet kävivät yhä raskaammiksi, hengästys kasvoi ja hikiset alusvaatteet polttivat kuin nokkoset.

Mutta hänen täytyi päästä perille. Kun hän puolen tunnin kuluttua katsoi jälleen taakseen, näki hän askeliensa muodostavan käyrän, kuoppaisen viivan. Kuljettuaan vieläkin puoli tuntia, hän pääsi maantielle, ja elpynein voimin hän astui edelleen, ikäänkuin jalkaraudoista vapautuneena, ja jouduttuaan eräälle kukkulalle, hän näki kirkon kaukaa kuumottavan. Mutta lahti oli välissä, eikä sitä nähnyt hänen tähystelypaikaltaan. Sitten hän alkoi painua alas myötämaata, ja kiirehti puolihölkässä kalastajan mökille. Siellä hän pysähtyi ja näki -- lahden avoimena, sinisenä, pilkallisesti hymyilevänä, eroittaen hänet ja taistotantereen, missä ottelu oli oteltava, vilkaistuaan kelloon, hän huomasi että kymmenen minuttia puuttui yhdestätoista. Hän syöksyi kalastajan majaan, ja kysyi venettä. -- Vene on vajotettu turpoamaan.

-- Tulkaa sitten tyhjentämään se.

-- No, mitäs nyt sillä?

-- Auttakaa minua, hyvät ihmiset; minun täytyy päästä kirkolle yhdeksitoista.

Ei, ketään ei haluttanut.

Silloin hän juoksi veneen luo ja näki sen olevan täynnä vettä. Se oli vanha ruuhi, jossa ei ollut airoja eikä viskainta. Hän juoksi paikasta toiseen etsien airoja, mutta ei löytänyt; hän etsi ämpäriä, jolla viskata vettä, mutta ei löytänyt; mutta eräällä seinävierellä oli jonkun verran kupera lapio. Hän otti sen ja palasi veneelle; riisuutui paitahihasilleen, ja seisoen hajasäärin laitojen varassa, hän tyhjensi lapiolla ruuhen puoliksi. Sitten hän työnsi sen vesille ja meloen kuin kanootinkuljettaja hän pääsi veneen vahvasti vuotaessa lahden yli. Päästyään toiselle rannalle, upposi vene. Hän jätti sen paikoilleen, viskasi lapion siihen, ja riensi juoksujalassa pappilaan.

Hänellä ei ollut ollut aikaa kuvitella mielessään kohtausta, joka vartosi häntä; varmasti hän vain tunsi, että pastori oli vihamielinen häntä kohtaan viime mellakan jälkeen, ja että kirkkoraati, jonka jäsenet olivat körttiläisiä, oli pitävä häntä tiukalla. Astuessaan saliin hän näki lankomiehensä istuvan puheenjohtajan paikalla, tyynenä, arvokkaana, kasvoillaan melkein ystävällinen ilme.

Rouva Borg istui sohvalla, kylmänä, odottavana.

Kun toimittaja oli tervehtinyt, ja häntä oli pyydetty istumaan, aloitti kirkkoherra asiain käsittelyn vasaranlyönnillä ja kysyi neuvostolta, tahtoivatko he jäävätä hänet, hän kun oli miehen lanko ja vaimon veli.

Kukaan ei tahtonut jäävätä, ja näin ollen alkoi puheenjohtaja:

-- Velvollisuuteni mukaan ja nojautumalla kirkkoraadin määräykseen, kysyn täten sisareltani, aikooko hän jatkaa avioliittoa Gustaf Borgin kanssa?

-- En! vastasi Brita rouva, lyhyesti, varmasti.

-- Kysyn sitten Gustafilta, aikooko hän jatkaa avioliittoa?

-- En! vastasi tämä, yhtä varmasti.

-- Jospa nyt kysyisin sisarelta, minkä syyn perusteella hän vaatii avioliittoa purettavaksi?

Brita rouva vastasi:

-- Miehen aviorikoksen.

Asiahan oli tunnettu, mutta kuitenkin vaikutti tuo sana kuin laukaus; ukot pöydän ääressä heristivät korviaan, ja puheenjohtaja, joka tahtoi, että kaikki olisi käynyt siististi ja säädyllisesti, loukkaantui. Hän kääntyi senvuoksi jonkunlaisella osanotolla vanhan vihollisensa puoleen, ja tuntien kaikki asianhaarat ennestään, koetti hän sovittaa lieventävät asianhaarat kysymykseen:

-- Voiko Gustaf Borg tunnustaa olevansa täydellisesti syyllinen mainittuun rikokseen.

-- Rikosta en ole tehnyt, sillä en ole rikkonut aviolupaustani, minut kun on siitä vapautettu, ja sen on tehnyt se ainoa henkilö, jolla on ollut oikeus vapauttaa minut, nimittäin vaimoni.

Taaskin liikettä neuvospöydän ääressä; jonka jälkeen puheenjohtajan ääni heti kuului:

-- Onko tämä totta, täytyy minun kysyä sisareltani?

-- Se on valhetta! vastasi Brita rouva.

-- Kas niin vain! puuttui Gustaf Borg puheeseen. Henkilön kanssa, joka ei _voi_ puhua totta, en tahdo neuvotella; ja pyydän senvuoksi sitä muodollista varoitusta, joka lain mukaan on annettava, ennenkuin käräjillä ryhdytään juttua käsittelemään.

-- Hyvät herrat, alkoi kirkkoherra. Syyt avioliiton onnettomuuteen ovat tavallisesti niin monien vuosien takaisia, että (tässä hän loi silmäyksen oveen, joka johti sisähuoneisiin) niitä ei voi selvitellä. Olen senvuoksi sitä mieltä, että kun ei voida päästä perille siitä, ken on aloittanut, tai ken on syyllinen siihen, mitä tapahtunut on, että siirrymme lainmukaisen varoituksen antamiseen. Onko kenelläkään jäsenistä mitään muistuttamista?

Tässä pyysi vapaakirkollinen tilanomistaja Lundström puheenvuoroa.

-- Varoituksen antamista vastaan minulla ei ole mitään muistuttamista, mutta toimittajan käsitystä avioliitosta yksityisenä sopimuksena pyydän luvan saada vastustaa. Sekä valtio että kirkko esiintyvät auktoriteetteina saadakseen takeita, mikä näyttäikse siinä, että maallinen tuomioistuin käsittelee erojutun käräjillä, ja hengellinen tuomioistuin eli konsistoriumi antaa erokirjan. Vaimo ei voi siis vapauttaa miestään tämän uskollisuusvalasta eikä julistaa häntä rikokseen syyttömäksi.

Toimittaja Borg pyysi saada vastata:

-- Avioliitto perustuu alkujaan yksityiseen sopimukseen, joka päättyy kihlaukseen. Ja laki tunnustaa yksityisen, uskollisuutta koskevan sopimuksen avioliiton alettuakin. Esimerkiksi: vaimo on uskoton ja synnyttää toisen miehen lapsen avioliitossa. Tässähän on tapahtunut aviorikos, mutta yleinen syyttäjä ei saa nostaa kannetta siitä. Jos mies antaa anteeksi, niin laki vaikenee, ja tunnustaa siten yksityisen sopimuksen; laki ei ole tietävinään rikoksesta, jolta näyttää senvuoksi puuttuvan yleisperusteellinen pohja. Jos mies kuitenkin on ollut kyllin varomaton antaakseen anteeksi, mutta myöhemmin, aviottoman lapsen synnyttyä, muuttaa mielensä, ja tahtoo hakea eroa vaimon aviorikoksen perusteella, niin hän ei saa sitä, siksi että hän on antanut anteeksi. Ja pahinta on se, että vieraan lapsi merkitään miehen papinkirjaan, saa hänen nimensä, perii hänet, senvuoksi vain, että mies on antanut anteeksi. Tästä näemme, että yksityinen sopimus rikkoo sekä yhteiskuntakin että luonnonlain. Pysyn senvuoksi edelleen vaatimuksessani, että vaimoni syytös julistetaan mitättömäksi, kun hän ei ole neljään vuoteen pannut juttua vireille. Tahdon vielä lisätä, että on oleellinen ero miehen ja naisen aviorikoksen välillä, ero, jonka luonto itse on järjestänyt; sillä miehen uskottomuudesta ei ole milloinkaan seurauksena väärien lapsien tulo perheeseen ja niiden merkitseminen vaimon papinkirjaan (jos hän jää leskeksi ja saa oman papinkirjansa); senvuoksi laki on puutteellinen, kun se tuomitsee ylimalkaisesti, ikäänkuin mies ja nainen olisivat yhtäläiset, eikä se ole oikeudenmukainen miestä kohtaan; niin, tiedän tuomarin, joka tuomitsi miehelle lapsen, joka ei ollut hänen, huolimatta siitä, että mies oli hakenut eroa oikeaan aikaan. Tämä lapsi, jonka isän nimi mainitaan julkisesti, on merkitty miehen papinkirjaan, sillä on hänen nimensä, saa häneltä elatuksensa ja on perivä hänet. Sehän on hirvittävää, mutta tuomari sanoo, että yhdelläkään miehellä ei ole oikeutta kieltää lapsia, jotka ovat syntyneet hänen avioliitossaan.

Brita rouvan hatuntöyhtö vapisi kiukusta, sillä hän oli sitä maata, että luuli "mielipiteittensä" naisasiassa olevan yläpuolella kaikkia tosiasioita. Mitä hän "piti" oikeana, se oli oikein; lait menettivät merkityksensä, kun hänen "mielestään" jokin oli oleva niin, ja häntä ei voinut milloinkaan saada vakuutetuksi erehdyksestä, siksi että hän ei ymmärtänyt todistuksia eikä ottanut syitä huomioonsa.

Hän puhkesi senvuoksi puhumaan ja lörpötteli naisen ja miehen yhtäläisyydestä, siitä että luonto oli muodostanut heidät samanlaisiksi (sepä vasta pirua!) vaikkakin miehet olivat kohdelleet naista orjana (talon hallitsijattarena!) lasketti koko tuon linnunsonnan, jota sen ajan rappeutuneet miehet olivat myöskin märehtineet.

Lopulta löi puheenjohtaja vasaralla pöytään, ja selitti, että käräjät olivat erojutun oikea paikka, ja että naisliitto oli naisten lörpöttelyn oikea paikka.

Sitten hän varoitti puolisoita ja julisti kokouksen päättyneeksi.

Tämä oli vuosisadan vaihteessa miehen ja naisen välisen keskustelun tavallinen loppu: kokous lopetettiin.

Naisasia, sen ajan suurin ja vaikein probleemi, oli kai lähinnä demokratian äärimmäinen suhdaton johtopäätös. Kaikki ihmiset olivat yhtäläisiä (vaikkakin he olivat niin erilaisia); siinä heidän väärä väitteensä. Demokraattien _täytyi_ pitää kiinni siitä, tai luopua periaatteistaan. Aristokraatit yhtyivät siihen, osittain saadakseen ääniä ja voidakseen kopeloida demokraattien taskuja, osittain siksi, että nainen heidän vanhentuneen maailmankatsomuksensa mukaan oli korkeampi olento.

Tässä kaikessa oli niin paljon näennäistä ja niin paljon todellista. Nainen, jota mies rakastaa, on näennäisesti yläpuolella tätä, niin kauan kuin mies häntä rakastaa, mutta ainoastaan miehen mielestä, ja näennäisesti hänen mielestään, sillä miehen rakkauteen kuuluu, että hän asettaa rakastamansa yläpuolelle itseään, ja yläpuolelle muitakin. Mutta nyt tehtiin tästä järjestelmä, ja mies luopui vallastaan. Milloinkaan ennen ei oltu nähty miesten niin matelevan vatsallaan ja syövän maata naisen jalkojen juuressa kuin silloin. Miehet, joista olisi luullut parempaa, oikein nauttivat saadessaan maata salinmatolla rumimman naisen pesemättömien jalkojen, juuressa. Sensijaan että miehet ennen kadulla tarjosivat naiselle käsivartensa, joka oli kauniisti tehty, senvuoksi että se oli oikein, nähtiin nyt, miten naiset taluttivat rappeutuneita miehiään.

Naiset pukeutuivat kuin miehet, ja miehet kuin naiset; rannerengas siirtyi miehille. Se oli perversisyyttä, ja ikäviä erehdyksiä sukupuolten välillä alkoi ilmetä; mutta perversien miesten ollessa ehdottomia naistenystäviä, johtuiko se nyt siitä, että he tahtoivat siten peittää vikansa, tai että he tunsivat omassa luonteessaan olevan jotain naisellista, olivat perversit naiset sitävastoin miessuvun ehdottomia vihaajia, jota seikkaa he eivät peittäneetkään, ja heidän elämäntehtävänään oli rikkoa avioliittoja -- tietysti naisen vapautukseksi.

Probleemi, sekalaisen seurakunnan hämmentämänä, saatettiin kuitenkin supistaa seuraavaan johtopäätökseen: Naisen vapautuminenhan olisi vapautumista lapsien synnyttämisestä ja kasvattamisesta. Uskooko kukaan ihminen tällaiseen luonnon luonnottomaan järjestykseen. Ja kuka sitten synnyttää lapsia, ellei nainen? Tämä kaikkihan oli hölynpölyä! Mutta tulevaisuuden yhteiskunnassakin, jossa nainen tekee työtä, täytyy hänen luonnollisesti synnyttää, niin että mistään vapautumisesta sanan varsinaisessa merkityksessä ei kai tule mitään. Minkä tähden sitten kääntää yhteiskunta nurin narin muutamien hysteeristen naisten takia?

Riistämällä paikat miehiltä, estettiin jokainen leivätön mies menemästä naimisiin; senvuoksi avioliitot vähenivät ja prostitutsiooni kasvoi! Ja tämän hyväksi työskentelivät yhteiskunnan säilyttäjät ja siveellisyyden harrastajat.

Se oli sulaa hulluutta!

Kuitenkin kaikitenkin; Storön kirkkoherra Alroth oli pitänyt silmällä tätä liikettä; hänen sisarensa, Brita rouva, oli koettanut nostaa kapinaan hänen oman vaimonsa, viekoitella tämän pois kotoa kokouksiin ja sen semmoisiin, senvuoksi veljen tunteet kirkkoherran povessa eivät voineet sokaista häntä, vaan ymmärsi hän sangen hyvin lankomiehensä kiusallisen aseman talossa. Häntä miellytti myöskin se, että lanko ei tahtonut asettaa rikosta rikosta vastaan, tuomalla esiin viimeistä juttua lapsista ja sitä, mitä talossa tapahtui vaimon luvalla, joka hänen näkökannaltaan katsottuna oli ollut iljettävää.

Kun nyt neuvosto oli hajonnut, ja Brita rouva rientänyt heidän edellään kotia, jäivät lankomiehet kahdenkesken.

Kirkkoherra oli niitä ihmisiä, jotka olivat huomanneet edulliseksi unhoittaa ja käydä edelleen. Elämä oli hänelle opettanut, että sitä häväistystä ei ollut olemassa, josta ei ollut tietävinään ja että kosto vei aikaa, ja synnytti kostoa vastakkaiselta puolelta. Hän oli senvuoksi pyyhkinyt mielestään lankomiehen viimeiset häpäisevät soimaukset, vaikkakin niiden jättämä vaikutus oli jäljellä. Oli myöskin toisia syitä, jotka tekivät hänet lempeäksi; jonkinlainen luonnollinen ja selittämätön myötätuntoisuus Gustaf Borgia kohtaan vaikutti sen, että kirkkoherra ei voinut häneen oikein suuttua, hyvin tavallinen tapaus, mikä selittää sen seikan, miksi on niin vaikeata saada oikeutta muutamien ihmisten suhteen, vaikkakin he ovat todistetut syyllisiksi ja tavatut itse teossa.

Valitetaan jollekin ystävälle jonkun poissaolevan kehnoa käyttäytymistä.

-- Sitä en voi hänestä uskoa! Se ei ole lainkaan hänen tapaistaan! vastaa ystävä.

Ei pääse puusta pitkään, vaan istuu alallaan kuin mikäkin raukka, jota vaivaa epäluuloisuus; selkeimmistä todistuksista, uskottavimmista todistajista ei ole mitään apua.

No niin, lankomiehet olivat jääneet kahdenkesken.

-- Tämä on ikävä juttu, aloitti pastori. Eikä sinulla ole mitään toiveita käräjillä; tuomarit ovat villittyjä, ja antavat jokaiselle naiselle oikeuden, kun miehistä on kysymys, selvistä todistuksista huolimatta. Ajan henki on näet sellainen! Etkö ole näinä päivinä lukenut siitä englantilaisesta naisesta, joka myrkytti miehensä? Viisikymmentäkaksi lääkäriä vannoi, että hän oli viaton; mutta nainen oli vankilassa ja tunnusti tällä aikaa! Pam! Nyt luultiin asian olevan lopussa! Mutta eipäs, nyt alkoi sataa joukkoanomuksia, joissa puolustettiin myrkytystä sillä verukkeella, että mies oli emäsika. Omalta näkökannaltani, ota huomioosi se, olisin taipuvainen selittämään asian niin, että kaitselmus rankaisee miehiä heidän epämiehekkäisyytensä, luonteenheikkoutensa takia siten, että naiset päästetään valloilleen. Ne, jotka eivät voi puhua totta, ja joiden ei pitäisi senvuoksi saada esiintyä todistajina, ne pääsevät asianajajiksi ja tuomareiksi. Jumala meitä silloin varjelkoon! Tässä muuanna päivänä istui postineiti suuressa seurassa ja kertoi, että avasi ja luki kaikki kirjeet postissa. Mitä siitä sanotaan? Kerroin sen eräälle nykyaikaiselle herrasmiehelle, ja hän väitti sitä valheeksi! Aioin lyödä häntä ensin, mutta hän tuntui minusta mieltäkiinnittävältä, ja minä aloin ajatella häntä. Hän suuttui kertomuksestani ikäänkuin olisi ollut nainen, ja ottanut itseensä. Tai sitten hän oli vannoutunut naisasian palvelukseen ja suuttui itseensä senvuoksi, että oli ollut väärässä. Jälkimmäinen otaksuma on luultavinta. Kuitenkin, veliseni, sinulla on hyvin vähän mahdollisuuksia käräjillä: sillä jos nainen meidän päivinämme tekee vääryyttä miehelle, niin on koko maailman myötätuntoisuus hänen puolellaan. Ja Brita on tehnyt sinulle vääryyttä, sen tiedän minä ja sen tiedämme me kaikki! -- Minkä sille mahtaa? Ei mitään! Mutta seuraa neuvoani! Ota asianajajaksesi oikea sikunasihteeri, sulavakielinen lurjus, äläkä lähde itse sinne. Hiukan parempi se on kuin itse seista siellä lörpöttelemässä; mutta varma et voi asiasta olla sittenkään, sillä hameen nähdessään alkaa miestä jänistää. Minulla oli äskettäin oikeudenkäynti täkäläistä opettajatarta vastaan. Ja minä valitsin vartavasten joukosta asianajajan, joka oli onnettomissa naimisissa. Kyllä hän nyt saa, ajattelin! Vielä mitä. Ajattelehan, tuo maksun saanut ryökäle puolusti minun vastustajaani! --

Gustaf Borg oli sangen mielellään kuunnellut näitä lohdun ja osanoton sanoja, mutta hän ei voinut pakoittaa itseään tunnustamaan, että pastori oli oikeassa, sillä se olisi ollut oman erehdyksen myöntämistä. Hän tunsi päinvastoin hetkeksi halua nousta vastarintaan, puolustaa naisia, kuten hän lehdessään oli heitä alati puoltanut.

Lähdettyään ja päästyään tielle, hänessä heräsi jälkitunne tapahtuneesta, ja hän huomasi, että viimeiset lohdun sanat olivat häntä nolanneet. Tämä sai hänet liikkeelle, ja kulkiessaan, ulos maailmalle, tietämättä minne, hän päätti matkustaa kaupunkiin, kun hänen läsnäolonsa täällä oli nyt tarpeeton. Hän suuntasi senvuoksi askeleensa laivalaiturille.

Katsoessaan kelloa hän huomasi, että laivan tuloon oli vielä kolme tuntia.

Aikaa siinä oli runsaasti, mutta häntä vartosi uusi elämä, ja entisen hän oli jättänyt taakseen.

Laivalaiturit ovat erinomaisen sopivia mietiskelypaikkoja; jalkojen alla on sileätä, niin että voi kävellä ajatellen; siellä loppuu maa, ja suuri autio vesi alkaa; siellä on hiljaisen liikkumatonta, siellä kulkee varroten jotakin, joka panee ihmisen uuteen liikuntoon, siirtää hänet toisaalle, muuttaa näköalat ja ohjaa kohtalon uusille urille.

Gustaf Borg kulki siellä mietiskellen. Hän oli nyt joutunut elämässään siihen kohtaan, jota sanotaan "nielaisemisen" ajaksi. "Sen saat vielä kerran nielaista" oli hän niin usein kuullut, ymmärtämättä sen merkitystä, uskomatta sitä, elämän uupumatta rientäessä eteenpäin. Nyt hän ymmärsi sen, mutta niin monen muun tavoin hän teki sen väärän johtopäätöksen, että hänen pitäisi katua ja peruuttaa ne opit, joita oli levittänyt, ja jotka eivät olleet johtaneet täydellisesti tarkoitettuihin tuloksiin. Hän luuli uhranneensa työnsä erhetysten hyväksi, joita hänen nyt tuli vastustaa, mutta ei käsittänyt, että hänen niin sanotuissa erehdyksissään oli jonkun verran totuutta, jonka ainoastaan vastakkaisten plus- ja minus-päätepisteitten yhteistyö saattoi pusertaa esille. Vastustajat olivat jo tehneet oikaisut, eikä hänen tarvinnut tehdä niitä uudelleen. Mutta häntä suututti nyt hukkaan mennyt vaiva, harmitti se, että oli narrin lailla tehnyt takaperoista työtä, vaikka oli luullut kulkevansa etunenässä. Ja ne kärsimykset, jotka olivat häntä nyt kohdanneet, hän luuli saaneensa rangaistukseksi siitä pahasta, mitä oli tehnyt, vaikkakin ne saattoivat olla koetuksia.

Se tilinteko, jonka jokainen ihminen määrättynä ikäkautenaan suorittaa, on kuitenkin vain personallisuuden tilinpäätös, jossa tarkempi tarkastelu on osoittava, että se suhteellinen paha, jota on täytynyt toisille tehdä hyvää asiaa ajaessaan, oli välttämätön paha. Mutta toiselta puolen näyttää sisäinen, iäinen oikeus vaativan, että syyttömästikin aiheutetut kärsimykset ovat sovitettavat maailmanjärjestyksessä sen henkilön vastaavilla tuskilla, joka on aiheuttanut nämä kärsimykset. Jos joku tähän korkeampaan kirjanpitoon perehtynyt olento olisi läsnä sinä hetkenä, kun ihminen tekee tätä tiliä, niin hän murtaisi kaikki sinetit ja lausuisi tuolle katumuksen tuskan raatelemalle: "Älä ole lohduton! Katso, tässä tekemäsi hyvän palkka, ja tässä pahan! Nyt kuittaamme toisen erän toisella, ja sittenkin on oleva jotakin jäljellä sinun hyväksesi; sillä yksinomaan se, että olet jaksanut elämäsi elää, parhaan kykysi mukaan, on sankariteko; ja jokainen ihminen, joka täällä on päässyt luonnolliseen kuolemaan saakka, on sankari: jokainen kuollut ansaitsisi muistopatsaan, sillä niin vaikea ja tukala on elämä elää. Eikä kurjin ihminen ole vähimmän ihailtava, sillä hänen taakkansa oli raskaampi kuin toisten, hänen taistelunsa suurempi, hänen kärsimyksensä syvemmät; ja minkä vuoksi hän oli kurja, sitä ei yksikään kuolevainen tiedä, kukaan ei voi sitä selittää, ei tilastotietojen eikä kansantalouden avulla."

Gustaf Borg ei voinut täydellisesti suorittaa vielä elämänsä synteesiä, vaan oli kokonaan käännekohdassa, astumassa siihen valtakuntaan, jota Swedenborg sanoo Hävitykseksi. Ja pahinta oli se, että hän seisoi itseään vastaan, sillä hän, siveyslain kumoamisen vastustaja, oli syytteenalaisena siveysrikoksesta. Tämä ristiriitaisuus ei ollut helposti ratkaistavissa.

Laiturilta hän näki kotinsa savupiiput. Juuri nyt nousi kaksi sinistä savupatsasta ilmaan. Liesissä leimusi tuli, niissä paloi poroksi kaikki tyynni ja parhain: vaimo ja lapset.

YHDESTOISTA LUKU

Uusi toimittaja

Holger Borghan oli aikansa lapsi; ollen insinööri ja sähköopin tutkija, hän eli elämänsä yksinkertaisesti, mietiskelemättä, käytännöllisesti. Meni aikaisin naimisiin pienen teatterilaistytön kanssa, jonka hän harjoitti näyttelemään toverin osaa, sen ajan tavan mukaan. Hiukan vaikeatahan tämän oli tuota pikaa perehtyä insinööritieteeseen, mutta täytyi tyytyä muutamiin oppisanoihin koskettimista ja lyhytsuluista; hän oli olevinaan insinööri, ja kehitti itsensä tendenssivaimoksi, joka oli näyttävä maailmalle, että nainen oli kaikessa miehen vertainen. Tämän yhdenvertaisuuden tuli näyttäytyä myöskin seuraelämässä; mies ei saanut mennä yksin ravintolaan, vaan piti vaimon olla mukana; mutta aamupäivin kävi vaimo yksin kahvilassa, ja kun mies aluksi tahtoi todeta tämän matemaattisen vääryyden, sai hänet vaikenemaan kysymys siitä, oliko vaimo vapaa ihminen vaiko orjatar. Jotta perherauha ja rattoisuus olisi säilynyt, ei mies vastannut kysymykseen, mukautui, alistui, aluksi enemmän leikillään, mutta aina ottaen huomioon sen, että kaikki näyttäisi erinomaiselta. Hänellähän täytyi olla kaikkein uudenaikaisin vaimo, ja hän tahtoi noudattaa oppejaan. Siten sai hän vähitellen vaimostaan kotiopettajattaren, joka teki hänelle huomautuksia seurassa ja joka loppujen lopuksi tahtoi opettaa miehelleen kaiken, minkä tämä tiesi paremmin kuin vaimo. Mutta mies ei valittanut; eikä hän huomannut, miten ylenkatse kätkeytyi vaimon äidillisyyteen. Hän aavisti sen kuitenkin, nähdessään ystäviensä kohtelevan vaimoa kuin korkeampaa olentoa ikään, ja häntä itseään kuin raukkaa. Toiselta puolen tämä miellytti häntä. Se seikka, että oli kyennyt vainuamaan itselleen komeimman rouvan, ja tämän ollessa seuran keskipisteenä, oli hänen paikkansa näennäisesti ylempänä.

Avioliiton alkuaikoina elivät vastanaineet sangen ahtaissa oloissa; he elivät kuitenkin ulkoelämää, koska se kävi halvemmaksi, ja toisinaan vietettiin boheemielämää kotona. Sitten syntyi lapsi. Se alkoi tuntua. Miehen tulot, jotka ennen jaettiin kahdelle hengelle, olivat nyt jaettavat neljälle. Tämä oli kieltäytymistä, ja siitä ei pidetty, vaan lainattiin rahaa ja jatkettiin. Mutta kun lapsi täytti kolme vuotta, pantiin lapsenpiika pois, ja puolisot hoitivat itse lapsen. Vaimo, jolla ei ollut mitään muuta tekemistä, vaati kuitenkin miehen, joka työskenteli tehtaassa ja sanomalehdissä, ottamaan osaa lapsen hoitoon. Täytyi tietenkin olla tasa-arvoista. Mies, tuo pöllö, ei uskaltanut kieltäytyä, eikä yrittänytkään, siksi että tahtoi aateloida vaimon työn, mutta ei huomannut, minkälaista vääryyttä hän kannatti, ja kuinka hän valmisti omaa perikatoaan. Korvatakseen vahingon, hän teki kuten muutkin aviomiehet, haukkasi salaa aamiaisia ulkona; keksi kokouksia iltaisin, ja joutui viimein vakiintuneiden aviomiesten piiriin, jotka joivat punssinsa kuuden ja seitsemän välillä illalla, ennättääkseen kotia illalliselle. Jos hän sitten tuli kotia haisten punssille, niin rouva suuttui; ja lapselta puuttui silloin aina sukat. Silloin hän tavallisesti pelasti itsensä sillä, "että häntä oli kutsuttu", ja silloin olisi sukkakysymyksen pitänyt raueta, mutta niin ei käynyt, sitä jatkettiin.