Part 10

Illalla tämän tapahtuman jälkeen Gustaf Borg kuuli innokkaasti käytettävän puhelinta, kuuli rekien ajavan kartanolle ja lähtevän, kuuli sipsutusta portaissa ja käytävissä; mutta kun talo oli hyvin suuri, eikä hän uskaltanut osoittaa uteliaisuuttaan, jäi hän tietämättömäksi siitä, mitä oli tekeillä. Tämä epävarmuus vaikutti kuitenkin huolestuttavasti, vallankin kun hänen päätöksensä riippui toisten hyökkäyssuunnitelmista. Hän rupesi arvailemaan, aprikoi jos johonkin suuntaan, mutta hylkäsi arvelun toisensa jälkeen sitä mukaan kuin hänen arvaamistensa löyhä hiekka vyöryi alta.

Yksinäisyys tässä tilassa kävi hänelle sietämättömäksi, mutta hän ei uskaltanut poistua huoneistaan. Hän tahtoi lähteä tapansa mukaan lastenkamariin lausumaan hyvää yötä nuorimmille lapsille, kuusivuotiaalle pojalle ja nelivuotiaalle tytölle, mutta nämä eivät nukkuneet yksin, vaan lastenhoitajatar oli heidän luonaan, ja tänään ei ollut sopiva hetki hänen näyttäytyä neidin seurassa, syistä, joihin Brita rouva oli viitannut eräässä edellisessä tilaisuudessa. Siinä oli hänen heikko kohtansa, jonka hän tähän saakka oli salannut, mutta joka nyt tuli uhkaavana esille.

Näin hän oli luisunut tähän suhteeseen, joka ei herättänyt huomiota, ja josta vaiettiin; jota epäiltiin, mutta siedettiin; joka ei vaikuttanut mitään talon tapoihin; jota miltei kunnioitettiin, talon emäntä kun ei siitä välittänyt. Viisikolmattavuotisen avioliiton jälkeen oli Brita rouva neljä vuotta sitten selittänyt viimeisen lapsen synnyttyä: että hän ei tahtonut enää lapsia ja että hän tahtoi omistaa loppuelämänsä yhteiskunnan ja ihmiskunnan palvelukseen. Tämä ei ollut mikään uutuus, sillä hän oli jo ensimmäisen lapsen syntyessä selittänyt, että ei tahtonut lisää. Ja siitä huolimatta ne olivat tulleet, tulleet vahingossa, kuten ihmislapsista useimmat ovat tulleet tähän maailmaan. Mutta nyt rouva oli niin järkähtämätön, että vapautti puolisonsa uskollisuuslupauksesta, tämä kun selitti, ettei voinut elää naineena miehenä naimakiellossa. Vaimo pyysi vain "saada olla rauhassa", ja "päästä kuulemasta mitään näistä asioista". Miehellehän ei ole niin helppoa muuttaa mieltymystään; uusi ei ole noin vain hyllyltä kaapattavissa, tilaisuuden siihen tarjoutumatta. Ja tilaisuus siihen tarjoutui lastenhoitajattaan muodossa. Jättäessään taloutensa tuon seitsenkolmattavuotiaan neidin haltuun, ei Brita rouva tuntenut lainkaan kaipausta. Neiti oli ymmärtäväinen ja kuuliainen, ei pyrkinyt valtaan; mutta otti huolet hartioilleen. Hän ja mies hoitivat yhdessä lapset ja talouden, ja kun vaimo oli enimmäkseen poissa, milloin ei ollut kirjoitushommissa, niin syntyi yksinäisyydessä luonnollinen ystävyyssuhde miehen ja hänen lapsiensa hoitajattaren välillä, ja pian muuttui heidän välinsä sydämelliseksi, josta oli tehty viittauksia, vaikkakaan se ei saanut aikaan mitään huomattavaa muutosta puolisoiden yhdyselämässä, joka päinvastoin kävi vähemmän myrskyisäksi ja entistään kunnioittavammaksi.

Talon koneisto kävi äänettömästi ja olisi tehnyt sen edelleenkin, ellei vaimo olisi tuntenut asemaansa uhatuksi, ja peljännyt ennen kaikkea erota lapsista, jotka ehkä saisivat äitipuolen, sittenkuin hän itse olisi tullut viskatuksi pellolle.

Tuntien mitä tuleman piti, hän oli kaikessa kiireessä koonnut puoltajia ja aseita, ja päättänyt taistella taistelun ja surmata vihollisen mieluummin kuin itse tulla surmatuksi.

* * * * *

Vietettyään unettoman yön, epäilyksen ja epävarmuuden raastamana, heräsi Gustaf Borg ja pukeutui. Sitten hän meni muitta mutkitta kahvipöytään, missä tapasi vaimonsa ja lapsensa. Kaikki oli ennallaan, mutta tuntui kuitenkin hiukan erilaiselta. Ester oli kylmä ja umpimielinen, ja kun isän katse etsi kreivi Maxia, oli äiti heti paikalla valmis vastaamaan:

-- Max käski paljon terveisiä; hän ei tahtonut häiritä sinua.

Tässä yhdessä ainoassa vastauksessa piili perherakenteen salaisuus. Antaa asiain mennä menojaan, häipyä, hieroa sovintoa, vaieten peittää ajatuksensa, ja jatkaa matkaa. Ja tämä vaikutti vapauttavasti, niin että Gustaf Borg tointui jälleen uskoen kaiken unohdetuksi, ja hän iloitsi siitä, että oli omiensa joukossa, tunsi itsensä voimakkaaksi luonnollisen henkivartiostonsa ympäröimänä.

Hän luopui kaikista hyökkäys- ja puolustusajatuksista, rauha oli solmittu, tapahtunutta ei ollut milloinkaan tapahtunut; ja hän läksi metsään kävelemään kahden nuorimman kanssa, joiden seura nuorensi häntä. He joutuivat erääseen hakaan, jossa juoksenteli oravia lumessa saadakseen liikuntoa pitkän unen jälkeen. Nähdessään kävelijät nämä vikkelät eläimet kiirehtivät kapuamaan erääseen tammeen piiloutuakseen siinä olevaan reikään. Nuorin poika, lemmikki, tahtoi heti, että isä nousisi puuhun ja ottaisi kiinni yhden oravan. Mitkään nuhteet eivät auttaneet, ja kun poikanen rukoili katseillaan, oli hän vastustamaton. Isä heitti takin yltään ja kiipesi tammeen, saamatta kuitenkaan muuta aikaan kuin että tuli alas hiestyneenä ja kädet verissä.

Tämä muistutti erästä kohtausta viime kesänä, kun isä oli mennyt rantaan yksin kylpemään hyvin varhain. Hän oli uinut uintinsa ja pukeutunut jälleen, iloitsi mielessään ajatellessaan odottavaa kahvia, kun poikanen tuli alas uintia katselemaan. Pienokaisen pettymys oli suuri, kun hän saapui liian myöhään, ja hän rupesi itkemään. Kuivatakseen lapsosen kyynelet äkkiä, riisuutui isä jälleen, hyppäsi veteen ja läksi uimaan, mikä häntä ei muutoin miellyttänyt, mutta hän tunsi uhraustaan korvaavan sen rajattoman ilon, jonka hänen vaivannäkönsä ja itsensävoittaminen olivat synnyttäneet.

Nyt he kävivät yhdessä katselemassa kaikkia vanhoja leikkipaikkoja, luolia ja ketunkoloja, ihmeellisiä rantakiviä, muurahaispesiä, tuulen kaatamia puita; ja isä katseli niitä ikäänkuin ne olisivat olleet kadotettuja ja jälleen löydettyjä. He seurasivat jäniksen jälkiä, ja hän opetti lapset eroittamaan ne ketunjäljistä; he tutkivat linnunjälkiä ja rottien pitkiä reittejä; he näkivät teiriä koivunlatvoissa ja punatulkkuja kuusissa...

Tässä hiljaisessa viattomassa ilossa hänet valtasi äkkiä tunne, joka herää jäähyväisvierailulla. Ja hän kääntyi kotia kohti, levottomana, huolissaan, pahaa aavistaen.

Sitten hän pysyttelihe huoneissaan, tarkaten jokaista risahdusta. Mutta enimmäkseen oli äänetöntä, ja tämä kolea hiljaisuus kiusasi häntä.

Iltapuolella hän oli niin rauhaton, että hänen täytyi puhutella jotakin, ellei mieli menehtyä. Omiensa kanssa hän ei saanut puhua, sillä hehän vaikenisivat, muutoin katkeaisi tuo hauras side.

Hän tiesi kyllä, mistä olisi saanut tietoja, mutta ystävättären luo hän ei uskaltanut mennä. Silloin hänen ovelleen naputettiin, ja kun hän aukaisi, oli lastenhoitajatar siinä, mutta solahti äkkiä huoneeseen ja otti avaimen ovelta.

-- Minun täytyy puhutella Gustafia, puhkesi hän puhumaan. Tässä talossa tapahtuu niin paljon, jota en ymmärrä...

-- Istukaa, ystäväiseni, ja kertokaa minulle, mitä tiedätte.

-- En tiedä mitään varmasti, mutta vinnillä asuu joku, joka ei näyttäydy. Hänelle kannetaan ruokaa, ja rouva käy siellä...

-- Mitä te puhutte?

-- Ja alhaalla sivurakennuksessa on myöskin vieraita; tytöt eivät vastaa minulle, ja kohtelevat minua kuin vihollista...

-- Mitä on tekeillä? Mitä luulette?

Silloin neiti alkoi itkeä, ja aavistaen asiain kulun kokonaisuudessaan, meni Gustaf Borg kirjoituspöydän luo käyttääkseen puhelinta jonkun asian toimittamiseen, jota hän ei itsekään tiennyt, mutta joka ilmaisi kaipuuta päästä pois johonkin.

Silloin koputettiin ovelle kaksi kertaa, ja käytävästä kuului askelia.

Tuossa tuokiossa Gustaf Borg oli aukaissut ikkunan mitatakseen allaolevan syvyyden; mutta lumen valossa hän näki kaksi tuntematonta miestä.

Koputus ovelle uudistui, ja nyt kuului ääni:

-- Tehkää hyvin ja avatkaa. Täällä on nimismies!

-- Molemmat sisälläolijat jäivät jäykistyneinä istumaan paikoilleen, jolloin puhelin alkoi äkkiä kilistä. Tottumuksen voimasta Gustaf Borg meni koneen luo, ja huusi halloo!

Silloin työnnettiin jokin esine avaimenreikään; avain sisäpuolella vääntyi, putosi huoneen lattialle ja ovi aukeni.

Ulkopuolella näkyi ryhmä ihmisiä; nimismies, Brita rouva, tohtori Henrik Borg ja kaikki palvelijat.

Ikäänkuin odottaen tätä loppua, astui itse teossa tavattu mies suoraa päätä ulos, laskeutui alas portaita. Eteisessä hän pukeutui, painui juoksunhölkässä talliin, josta sai hevosen ja reen; komensi sitten: Långvikiin, ja läksi matkoihinsa etsimään kattoa päänsä päälle sen pojan luota, joka oli aina ollut hänelle uskollinen, ja jonka puolesta hän oli tehnyt melkoisia uhrauksia.

KYMMENES LUKU

Neuvostossa

Saapuessaan Långvikiin ja nähdessään pojan olevan poissa kotoa, kävi Gustaf Borg ensin alakuloiseksi, sillä hän ei rakastanut miniäänsä, ja tämän hämmästyksestä hän huomasi, että hän ei ollut tervetullut, hän kun oli sekä velkoja että appi. Senvuoksi heidän keskustelunsa supistui hyvin lyhyeksi, ja hän sulkeutui vierashuoneeseen.

Miksi hän oli tullut tänne? Niin, ei hän voinut valittaa pojalleen, sillä tämä piti tietysti äidin puolta, ja olihan hänen varomattomuutensa kotona sitäpaitsi riistänyt häneltä kaikki oikeudet. Jossakin hänen täytyi tässä pitäjässä oleskella, jossa arvioero oli ajettava, ja tämähän oli kuitenkin jonkinlainen koti, missä hänellä oli pieni oikeus olla.

Kun nyt Anders palasi kotia, ja hänen epätoivonsa ensimmäinen puuska oli asettunut, meni hän isän luo ja kun hän oli hiukan päästään pyörällä ja neuvoton, ei hän kyennyt osoittamaan iloa kohtaamisen johdosta eikä lausumaan isää tervetulleeksi, varsinkin kun tiesi, että avioero oli tapahtuva.

-- Päivää, poikaseni, virkkoi isä, jolle heti selvisi pojan helposti selitettävissä oleva kasvojen ilme. Älä minua pelkää, sillä en aio viipyä kauan enkä vaatia sinulta vuokrasummaa.

Anders pureksi viiksiään ja räpytteli silmiään, sillä velan pelkkä muistuttaminenkin oli hänelle jo kiusallista. Tämä äänettömyys hermostutti isää, ja hänen täytyi puhua itse.

-- Tietänet kai, mitä muutoksia kodissani tulee tapahtumaan -- hm! -- mutta asia on pian järjestetty.

Andersin ajatukset olivat niin etäällä. Hän oli varronnut rattoisaa iltaa vaimonsa seurassa, jolloin olisi saanut kertoa matkaseikkailunsa varmana turvanaan hankitut rahat, ja nyt hän istui tässä odottaen vavistuksella epämiellyttäviä kysymyksiä tyhjästä varastohuoneesta ja muusta. Isä huomasi kyllä pojan ulos- ja sisäänpäin tähtäävistä silmistä, että tämän ajatukset olivat muualla, mutta hän ei käsittänyt oikein asemaa.

Sen hän käsitti, että oli tullut sopimattomaan aikaan, mutta hänen täytyi päästä pälkähästä, ja kun hän ei saanut sanaakaan vastaukseksi, takertui hän itse kiinni, hänen katseensa alkoi harhailla kuin sen, joka etsii uutta puheenaihetta. Ja yhtä onnettomasti sattui hänen aiheenvalintansa, jonka hän salaisella ajatustenluvulla sai pojan tietoisuudesta, minkä tämän pelko juuri tuon aran kohdan koskettamisesta oli laskenut irralleen. Pojan tyhjistä silmistä hän lienee nähnyt tyhjän varastohuoneen, ja joutui siihen vastoin tahtoaan.

-- No, sinä olet tehnyt kirjan-päätöksen ja olet vuoteesi tyytyväinen? Ladot ja varastohuoneet täynnä, eikö niin?

Andersin valtasi raivo nähdessään itsensä paljastetuksi, hän kävi kiukusta vieläkin äänettömämmäksi, tahtoi nousta katkaistakseen näkymättömän langan, etsi syytä, toivoi kuulevansa vaimon pyörtyvän toisessa huoneessa tai piikojen tappelevan; kylmä hiki kohosi hänen ruumiiseensa, mutta hän istui alallaan tuolilla.

-- Oletko kuuro vai oletko humalassa? kivahti isä, joka ei ollut saanut sanaakaan vastaukseksi puhutellulta.

Tämä herätti Andersin horrostilasta; hän aikoi puhjeta sanatulvaan, mutta isän-vallan voittamaton voima jähmetti hänet. Hän vain masentui, näytti häpeävän, niin että isä katui hyökkäystään, ja päätti muuttaa käytöstään saadakseen toisen mielialan syntymään. Hän nousi ja teki yksinkertaisen arkikysymyksen!

-- Mihin aikaan syötte illallista? En ole syönyt päivällistä ja mieleni tekee jotakin lämmintä.

-- Emme syö milloinkaan illallista! vastasi Anders. Olemme vuosi sitten luopuneet siitä tavasta.

-- Anna minulle sitten leipää ja voita, virkkoi isä, voin tyytyä vähäänkin.

-- Niin, en tiedä, onko meillä mitään kotona.

-- Lähetä sitten kauppapuodista noutamaan, yritti isä, alkaessaan aavistaa pahaa.

-- Tallissa ei ole hevosta.

-- Missä se sitten on?

-- Sillä on lähdetty kaupunkiin.

Isä huomasi pojan vilhuilevista katseista, että tämä valhetteli, ja hän ymmärsi asiain tilan, mutta ei tahtonut nyt omasta kurjuudestaan vajota toisten kurjuuteen.

-- Juokaamme sitten lasi totia, ja kuluttakaamme ilta puhelemalla, ehdotti hän.

-- Jospa minulla olisi jotakin kotona, kuului soinnuton vastaus, joka näytti sopivalla tavalla lopettavan keskustelun.

Isä läksi huoneesta enemmän hämmästyneenä kuin vihaisena tekemistään huomioista; hän ei ollut tunteellinen luonne, oli aikaisin alentanut vaatimuksensa ihmisten suhteen, eikä pitänyt kohtauksista eikä selvittelyistä. Mutta tultuaan vierashuoneeseen, jota ei oltu muistettu lämmittää, tunsi hän sellaisen vilunpuistatuksen, että heittäytyi vaatteet yllä vuoteeseen; sillä hän ei tahtonut vaivata talonväkeä. Karahviinissa ei ollut vettä, kynttilänpätkä lupasi valoa vain tunnin ajaksi, ja alaston, uutimeton ikkuna nieli suurimman osan valoa: harmaat keittiökamarintapetit kangastivat kuin ikuinen ikävyys ja kyllästyminen, huonekalujen vähyys tiesi köyhyyttä ja häviötä.

Mutta hän oli niin järkytetty päivän tärisyttävistä tapauksista, että vaipui heti kuolonkaltaiseen uneen.

Herätessään hän luuli, että oli aamu, mutta samassa löi salinkello, ja hän laski yksitoista lyöntiä. Yksitoista! Hän oli mennyt levolle yhdeksältä, ja nyt hänellä oli edessään pitkä uneton yö, sillä hän oli ihan valveilla.

Ja nyt, yhdellä erää selvisi hänelle koko hänen tilansa. Mies hänen asemassaan, hänen iässään, karkoitettuna kotoaan, eroitettuna virastaan: päivällistä syömättömänä, kuin heittiö ikään, nälkäisenä ja viluisena, epätervetulleena vastuksena, jota toivottiin niin pitkälle kuin... Kotona tapahtuneen kohtauksen koko nöyryytys, kun hänet paljastettiin lastensa edessä, kauhu siitä, mitä tuleman piti... oikeudenkäyntejä ja häväistysjuttuja.

Hän makasi ja tuijotti kynttilänpätkään, tiesi, että kun se oli lopussa, niin pimeys alkaisi. Kun hän oli niitä ihmisiä, jotka eivät voi vaivata toisia, ei hänen mieleensä juontunut hetkeäkään herättää palvelijaa saadakseen valoa, tulta ja vettä. Ollen kohtalon iskun herpaisema, hän ei uskaltanut edes liikahtaakaan, vaan makasi kuin kiinninaulittuna, väristen vilusta, ikäänkuin ruumiin kaikki nesteet olisivat todellakin jähmettyneet.

Hän katseli taukoamatta kynttilän vähenemistä; ja tunsi nyt ikäänkuin hänen elämänsä riippuisi siitä, sammuisi silloin, kun sekin sammuu. Nälkä alkoi janottaa häntä, ja häntä palelsi nälästä, mutta suru ja kaipaus, häpeä ja harmi sekaantuivat siihen ja täydensivät tuskan soinnun. Elämän koko katkeruus yhdellä kertaa, eikä mahdollisuutta löytää valittamalla lohtua, sillä hän oli liian valistunut ruikuttaakseen kiittämättömien lasten tai uskottoman puolison tähden. Hän oli kovin kourin käynyt elämään käsiksi eikä ollut tottunut hemmoitteluun, mutta tämä meni yli hänen voimiensa, ja kun kynttilän sydän painui rätisten alas, hypähti hän pystyyn suojellakseen itseään pimeydeltä. Hän astui hiljaa saliin, tulitikut mukanaan, ja sytyttäessään tulen hän näki, että kello oli vain viisi minuttia yli yhdentoista. Hän nosti alas kattolampun ja sytytti sen; meni kaapin luo ja löysi seisonutta vettä kellastuneesta karahviinista; kaapin päällä oli pojan harmaat majavannahkaiset ajokintaat: toisen kintaan sormet olivat koukussa kuin kovan, uhkaavan nyrkin, toinen oli selällään, käsi ojennettuna kuin kerjäläisen, joka anoo almua; molemmat karkeat ja nivelien kohdalta paisuneet, ikäänkuin katkaistut, jäljelle jääneet, sisältä vielä ihmisen ihran peitossa. Hän aukaisi kaapinoven; kun hän kumartui, näytti hänen suuri varjonsa samalla ryömivän sisään. Hän löysi ainoastaan kovan leipäpalan; maustesäiliöstä hän otti keltaista senappia ja levitti sitä -- leivälle, sekä hiukan suolaa, mutta kun hän oli pistämäisillään sen suuhunsa, haisi se paloöljylle, sillä hän oli kosketellut lamppua, ja hän pani leivän takaisin hyllylle, jonka käherretty paperi muistutti hepeniä, joita käytetään pikku lasten kaulassa. Silloin hän ajatteli; jos leipä löydetään tästä senapilla siveltynä, niin saattaa joku lapsista saada huomenna selkäsaunan, syyttömästi epäiltynä vallattomuudesta. Hän otti leivän toiseen käteensä ja lampun toiseen, mutta jäi epäröivänä seisomaan keskelle lattiaa, tietämättä minne kätkeä omituisen öisen retkensä hankalan todistuskappaleen. "Jos panen sen uuniin, niin palvelijatar voi löytää sen huomenna; hän vie sen heti rouvalle, ja syyttää tietysti lapsia, tai sitä lasta, josta hän vähimmän pitää, ja sitten seuraa selkäsauna, ensin rikoksesta ja sitten kieltämisestä. Olen itse kokenut samaa." Se oli kuitenkin hävitettävä, ja hän keksi lopulta, että ainoa keino oli kääriä se paperiin, pistää se taskuun ja varrota huomispäivää. Hän meni nyt sanomalehtihyllyn luo ottaakseen tarvittavan paperin, ja hänen jättiläisvarjonsa nousi lattiasta, kohosi ylös seinää pitkin ja otti pyöreän seinäkellon hartioilleen, jossa se oli kuin pää, molemmat vetoreiät muodostaen silmät ja kellosepän nimi suun. Kun hän tuli sanomalehtihyllyn luo, hän peräytyi, sillä, ajatteli hän jos lehdistä puuttuu yksi numero, niin palvelijattaret voivat saada syyttä nuhteita. Tämä oli pulmallinen asia. "Otan ilmoitusliitteen", hän sanoi, mutta peräytyi jälleen, sillä, "maalla luetaan ilmoitukset, ja jos minulla on huono onni... ja se on minua seurannut jonkun aikaa, ties mistä syystä..." Hän otti kuitenkin lehden, ja kun hän aukaisi sen, rapisi se ja piti sellaista ääntä, että hän pelästyi. Ja lehden ensi sivulla oli jättiläisilmoitus: _Juuri tulleita Ostereita_. Ostereita, juuri nyt, Metropolissa, puoli kahdeltatoista se suljetaan, sepä olisi jotakin! Hän lähestyi ikkunaa ja ajatteli viskata leipäpalan ulos vetoluukusta, mutta mikään eläin ei söisi senappia, ja asian laita olisi aivan sama.

Siitä huolimatta hän seisoi ikkunan ääressä, ja katsoessaan ulos yöhön, hän huomasi, että oikeanpuoleinen ulkoneva sivurakennus oli valaistu; hän nousi tuolille seisomaan kätkettyään lampun pianon alle, ja silloin hän näki... Vierashuoneessa istuivat aviopuolisot takkavalkean ääressä; mies hämmennellen totia ja poltellen sikaria, iloillen. Heidän takanaan oli pieni pöytä, jolla oli sievän illallisen jätteet; hummerin loistavan punaiset kuoret pistivät silmään, niin että teki kipeätä...

Gustaf Borg ei ollut milloinkaan säälinyt Kuningas Learia; hänen mielestään tämä oli saanut ansionsa mukaan, kun oli appena asettunut vastanaineiden luo, tuoden mukanaan satamiehisen linnaväkijoukon. Hänestä oli Isä Goriot myös saanut ansaitun palkkansa siitä hellyydestä, jota oli osoittanut lapsilleen, sillä kaikki lapset eivät tahdo hellyyttä, Kaikesta tästä huolimatta hän tunsi pistoksen sydämessään ja astui alas tuolilta; meni viereiseen huoneeseen, joka oli konttori. Siellä oli parranajotelineet, ja ikäänkuin tietäen, mitä etsi, aukaisi hän laatikon, otti esille partaveitsen ja hiomahihnan sekä alkoi vedellä.

-- Paras tehdä loppu! Paras tehdä loppu.

Mutta sitten hänen mielensä muuttui; ensin, ensin oli leipä hävitettävä, ehdottomasti. Hän viskasi sen uunin päälle, ja samassa hän tunsi vapautuneensa, tunsi itsensä vapaaksi jostakin.

Ja sitten hän otti kirjoituspöydän alla olevan taljan, peitti sillä itsensä vaipuessaan nahkasohvalle. Hänen kaksi viimeistä ajatustaan ennen uneen vaipumista olivat seuraavat:

-- Täällä on lämmintä ja ihanaa joka tapauksessa. Ja: hehän ovat voineet lähettää noutamaan iltaruokaa ja konjakkia minun levolle mentyäni. Ehkäpä he ovat myöskin olleet sisällä kutsumassa minua mukaan, mutta nähneet minun nukkuvan. Ihmisiähän tuomitaan niin usein väärin.

* * * * *

Kun Gustaf Borg heräsi seuraavana aamuna, oli lepo antanut hänen ruumiilleen jälleen voiman kärsiä, sillä heikontunut ruumis kykenee ainoastaan heittäytymään välinpitämättömyyden tylsyyteen. Hän hypähti ylös sohvalta ihan valveutuneena ja tajusi asemansa täydellisesti. Tänne hän ei voinut jäädä, siinä ensimmäinen seikka; kaupungissa hän ei tahtonut asua, kotoa hän oli karkoitettu, mutta tässä pitäjässä hänen täytyi oleskella oikeudenkäynnin takia. Hänen mieleensä juontui eräs talonpoika, jolla oli tapana vuokrata huone kesäasukkaille. Sinne hän päätti nyt ajaa, ja kun hän lähti mieluimmin jäähyväisiä heittämättä, meni hän talliin saadakseen hevosen ja reen.

Tallirenki, joka ei ollut saanut palkkaansa, ja jota isäntä edellisenä iltana oli haukkunut, oli tänään erittäin puhelias. Ja kun toimittaja näki pilttuun tyhjänä, kertoi renki heti, että hevonen ja reki oli myöty; ei hän myöskään vitkastellut kertoa, kuinka varastohuone oli tyhjennetty, talo rappiolla ja maasta imetty mehu.

Tämä oli uusi isku isälle, joka oli takuussa arennista; ja hän oli juuri kääntymäisillään takaisin taloon, kun pieni hento olento astui esiin ja kysyi, oliko se toimittaja Borg. Vastattuaan myöntävästi, sai toimittaja kaksi leimattua paperia, joihin hän loi silmäyksen ja pisti ne sitten taskuunsa.

Sensijaan että olisi kutistunut kokoon, näytti hän vain kasvavan, sillä hän oli saanut jotakin, jota vastaan saattoi vaikuttaa, ja jotain, niihin käydä käsiksi. Kääntyen neljännysmiehen puoleen, hän kysyi:

-- Luuletteko, että lähimmästä naapurista voi saada kyytiä? Minun täytyy näet olla pappilassa yhdeltätoista.

-- Naapurista saa tavallisesti aina kyydin, vastasi neljännysmies, ja läksi näin sanoen matkoihinsa.

Gustaf Borg katsoi kelloaan ja huomasi, että hän hevosella ajaen ennättäisi kirkkoraadin kokoukseen, jonne hän oli kutsuttu ottamaan vastaan varoitusta. Hän napitti nuttunsa ja alkoi marssia, tuntien itsensä kuin sotilaaksi, joka lähtee ensi kerran sotaretkelle.

Mutta lunta oli paksulta, tie ummessa ja askeleet kävivät pian raskaiksi.

Hänellä oli aikaa yllin kyllin ajatella tilaansa.

Kahdesta barbaarisesta tavasta purkaa monivuotinen yhdyselämä, oli siis valittu tuo nöyryyttävä ja julkea, joka asetti aviopuolisot sen oikeusistuimen eteen, jota sanotaan kirkkoraadiksi. Siellä heidän tuli istua ja paljastaa toinen toisensa, syyttää toisiaan ja kuin holhouksen alaisina ottaa vastaan varoituksia. Pitkä yhdyselämä oli selviteltävä, vaikkakin kummankin juuret olivat niin takertuneet toisiinsa, että toista ei voinut repiä irti runtelematta toista; jossa syytä ja syyttömyyttä ei mitenkään voinut mitata, jossa syy sekoitettiin seuraukseen ja päinvastoin; jossa kaikki anteeksi suotu ja unhoitettu vanha oli kaivettava esiin ja asetettava uuteen valaistukseen; se mikä rakkaudesta oli annettu anteeksi, siitä syytettiin nyt vihassa.

Tämä tapa oli valittu, kun tahdottiin välttää häpeällistä, pakollista karkaamista, jossa jäljelle jäänyt sai kantaa hyljätyn häpeän, ja karkaaja uskottoman, ja kuitenkin oli karkaaminen enemmän inhimillisten häveliäisyyskäsitteiden mukainen, siinä kun poistuttiin näyttämöltä ja kätkettiin kurjuus uteliailta katseilta.

Kirkkoraadin varoitus oli kuitenkin vain muodollisuus, joka toimitettiin ennen asiain käsittelyä käräjillä, ja hän oli haastettu ensimmäisille kevätkäräjille syytettynä lain... luvun ja... pykälän mukaan, joka vaati hänet tuomittavaksi aviorikoksesta ja menettämään koko naimaosan.

Astuttuaan raskaita askelia ja nähtyään naapurin tuvan, päätti hän melkein olla menemättä neuvostoon, osaksi päästäkseen siitä hirvittävästä kohtauksesta, jolloin hän oli tapaava puolisonsa, osittain siksi, että katsoi kaiken puolustuksen turhaksi.

Päästyään taloon, hän kuuli, että kaikki hevoset olivat ajossa. Tämä oli hänelle kuin vapautus, ja hän istuutui penkille lepäämään. Mutta isäntä oli sattumalta lautamies, ja hän harrasti pitäjän asioita.

-- Kirkkoraatiinkos sitä mennään? kysyi hän.

-- Sinnepä kai, koska sen näytte tietävän! vastasi toimittaja.