Part 9

Ulkona viuhuu lumipyry honkien välissä, ulkona reiluttelevat revot ja hukat hulluina nälästä. Miksi saa karhu yksin nukkua? Nouskoon toki ja tuntekoon, miten pakkanen puree, miten raskasta on kahlata syvässä hangessa. Nouskoon ylös!

Se on painautunut hyvin vuoteeseensa. Se on kuin sadun nukkuva prinsessa: niinkuin rakkaus herätti sen, niin tahtoo sekin antaa kevään herättää itsensä. Auringonsäteen, joka pilkistää risujen välistä ja lämmittää sen kuonoa, sulavain kinosten parin pisaran, jotka kostuttavat sen turkkia, se tahtoo antaa herättää itsensä. Voi sitä, joka häiritsee sitä ennen aikojaan.

Jospa vain kysyttäisiin, millaiseksi metsänkuningas tahtoo muovaella maailmansa! Jospa ei vain yht'äkkiä kuulaparvi viuhuisi sisään risujen läpi ja iskeytyisi pintaan kuin ilkeät itikat.

Se kuulee yht'äkkiä huutoa, melua ja laukauksia. Se pudistaa unen jäsenistään ja vääntää risuja tieltä nähdäkseen, mitä siellä mylhytään. Onpa nyt työtä vanhalle tappelupukarille. Eipä näet kevät metelöi ja jyski pesän ovella, ei tuulikaan, joka viskoo kumoon kuusia ja pyörittelee tuiskulunta, ei; mutta kavaljeerit siellä ovat, Ekebyn kavaljeerit.

Metsänkuninkaan vanhoja tuttuja. Se muistaa kyllä yön, jolloin Fuchs ja Beerencreutz istuivat väijyksissä erään Nygårdin isännän navetassa, jonne sitä odotettiin vieraisille. He olivat juuri torkahtaneet viinapullonsa viereen, kun kontio komusi sisään turvekaton kautta; mutta he heräsivät, kun se nosteli surmattua lehmää pahnoista, ja karkasivat kimppuun pyssyin ja puukoin. Lehmän ne siltä ottivat ja toisen silmän, mutta henki herja säilyi.

Niin, totisesti ovat kavaljeerit jo sen vanhoja tuttuja. Metsänkuningas muistaa kyllä, miten ne yllättivät sen toisen kerran, kun se ja sen korkea kuningatar juuri olivat laskeutuneet talvivuoteelle, tänne Gurlita-kukkulan vanhaan kuningaslinnaan, ja poikaset olivat pesässä. Se muistaa kyllä, miten odottamatta he karkasivat kimppuun. Se itse pääsi kyllä matkoihinsa, lyöden tieltä kaikki, mikä esteeksi sattui, mutta ontua sen täytyy kaiken ikänsä laukauksen tähden, joka osui sen reiteen, ja kun se yöllä palasi kuninkaalliseen linnaan, oli lumi punainen sen korkean puolison verestä, ja kuninkaalliset lapset oli viety tasangolle kasvatettaviksi ihmisten palvelijoiksi ja ystäviksi.

Niin, nyt tärisee maa, nyt tutisee kinos, joka kattaa pesää, ja nyt törmää ulos tuo suuri karhu, tuo vanha kavaljeerien vihamies. Pidä varasi, Fuchs, vanha karhuntappaja, pidä varasi, Beerencreutz, eversti ja kukunpelaaja, pidä varasi, Gösta Berling, sadan seikkailun sankari!

Voi runoilijoita, voi haaveilijoita, voi lemmenritareita! Siinä seisoo nyt Gösta Berling sormi liipaisimella, ja karhu tulee suoraan häntä kohti. Miksi hän ei ammu, mitä hän ajattelee?

Miksi hän ei pamauta luotia heti leveään lapaan; hän seisoo parhaalla paikalla pamauttaakseen. Toiset eivät voi ampua juuri sopivalla silmänräpäyksellä. Luuleeko hän, että hänen on seisottava paraatia metsän majesteetin edessä!

Gösta Berling on tietysti seisoallaan uneksinut kauniista Mariannesta, joka näinä päivinä on maannut Ekebyssä kovasti sairaana: hän kylmettyi tuona yönä, jolloin nukkui hangella.

Hän ajattelee Mariannea, joka hänkin on maanpiirin yllä lepäävän kirouksen uhri, ja Göstaa pöyristyttää ajatus, että hänkin on lähtenyt tänne vainoamaan ja tappamaan.

Ja tuossa tulee suuri karhu suoraan häntä kohti, toinen silmä sokeana kavaljeerin puukon iskusta, yksi jalka ontuvana kavaljeerin pyssynkuulasta, äreänä ja pörröisenä, yksinäisenä siitä lähtien, kun he tappoivat sen puolison ja ryöstivät sen lapset. Ja Gösta näkee sen sellaisena kuin se on: surkeana, vainottuna eläinraukkana, jolta hän ei tahdo riistää henkeä, ainoata, mitä sillä vielä on ihmisten vietyä siltä kaiken muun.

"Tappakoon minut", miettii Gösta, "mutta minä en ammu."

Ja kun karhu töytää häntä kohti, hän seisoo hiljaa kuin paraatissa, ja kun metsänkuningas hojottaa aivan hänen edessään, hän tekee kunniaa kiväärillä ja ottaa askelen sivulle.

Silloin jatkaa karhu matkaansa, tietäen hyvin, ettei nyt ole aikaa hukattavana, syöksyy metsään, raivaa tiensä miehenkorkuisten kinosten läpi, kierii alas jyrkkiä rinteitä ja pakenee auttamattomasti samalla kun kavaljeerit, jotka kaikki seisoivat hana vireillä odottaen Göstan laukausta, laukovat nyt pyssyjään sen mennessä.

Mutia turhaan, kierros on murrettu ja karhu paennut. Fuchs haukkuu, ja Beerencreutz noituu, mutta Gösta vain nauraa.

Kuinka he voivat vaatiakaan, että niin onnellinen ihminen kuin hän tekisi pahaa millekään Jumalan luomalle?

Gurlita-kukkulan suuri karhu kaikkosi siis hengissä leikistä; ja talviunestaan se on nyt herätetty, sen saavat talonpojat kokea. Ei yksikään karhu ole tottuneempi kuin se repimään heidän matalain, kellarimaisten navettainsa kattoja, ei ainutkaan pujahda niin viekkaasti pakosalle väijytyksestä.

Ylisen Lövenin seutulaiset olivat pian ihmeissään ja kummissaan kontion takia. Sana sanan jälkeen lähetettiin kavaljeereille ja pyydettiin heitä tulemaan tappamaan karhua.

Päivät pääksytysten, yöt perätysten samoavat nyt kavaljeerit koko helmikuun ajan ylisen Lövenin rannoilla etsimässä karhua, mutta se pääsee heidän kynsistään. Onko se oppinut ketulta viekkauden ja sudelta nopeuden? Jos he väijyvät jossakin talossa, se riehuu naapuritalossa, jos he etsivät sitä metsästä, se silloin ahdistaa talonpoikaa, joka ajaa jäällä. Siitä on tullut rosvojen rohkein: se kömpii luhtiin ja tyhjentää äidin hunaja-astian, se lyö kuoliaaksi isän hevosen reen edestä.

Mutta vähitellen aletaan arvata, minkämoinen karhu tämä on ja minkä tähden Gösta ei voinut sitä ampua. Kamalaa sanoa, hirmuista uskoa, mutta tämä ei ole oikea karhu. Ei ole ajatteleminenkaan sen kaatoa, jollei ole hopeakuulaa pyssyssä. Kuula, hopeasta ja kirkonkellon malmista tehty, valettu torstai-iltana, uudenkuun aikana kirkontornissa, niin ettei pappi ja lukkari eikä kukaan muukaan ihminen tiedä, se sen varmaan tappaa, mutta sellaista kuulaa ei taidakaan olla hevin helppo saada.

* * * * *

Ekebyssä on mies, jota mahtaa tämä kaivella enemmän kuin ketään muuta. Hän on, kuten hyvin voi arvata, Anders Fuchs, karhuntappaja. Hän menettää sekä ruokahalunsa että unensa ajatellessaan ettei voi kaataa Gurlita-kukkulan suurta karhua. Viimein käsittää hänkin, että karhun voi kaataa ainoastaan hopeakuulalla.

Tuikea majuri, Anders Fuchs, ei ollut mikään ihana mies. Hänellä oli raskas, kömpelö ruumis ja leveä, punainen naama, poskien alla riippuvat lihapussit ja moninkertainen leuka. Jäykkinä kuin harjakset tököttivät hänen pienet, mustat viiksensä paksussa ylähuulessa, ja musta tukka törrötti karkeana ja sakeana ihan pystyssä. Sen lisäksi hän oli harvasanainen mies ja suursyömäri. Hän ei ollut sellainen, jonka naiset ottavat vastaan hymyilevin huulin ja avoimin sylin, eikä hänkään puolestaan heittänyt heille lauhkeita katseita. Ei uskottu hänen koskaan saavan nähdä naista, jonka kanssa hän voisi sopia yksiin, ja kaikki rakkauden ja kuhertelun touhut olivat hänestä kaukana.

Tuli sitten torstai-ilta, jolloin kuu on juuri kahden sormen levyinen ja pysyy näköpiirin yllä pari tuntia auringon laskettua; silloin laittautuu Fuchs-majuri matkalle Ekebystä sanomatta kenellekään, mihin aikoo mennä. Hänellä on tulukset ja luotimuotti metsästyslaukussa ja pyssy selässä, ja hän menee Bron kirkolle nähdäkseen, mahtaakohan onnetar hymyillä rehelliselle miehelle.

Kirkko on Ylä- ja Ala-Lövenin välisen kaidan salmen itärannalla, ja majuri Fuchsin täytyy mennä salmensiltaa päästäkseen sinne. Hän kulkee siis raskaissa mietteissään siltaa kohti, katsomatta ylös Brobun mäille, joilla talot selvästi kuumottavat kirkasta iltataivasta vasten, tai Gurlita-kukkulalle, joka kohottaa pyöreätä päälakeaan illan hohteessa; hän katsoo vain maahan ja aprikoi, mitenkä saisi käsiinsä kirkon avaimen kenenkään tietämättä.

Kun hän joutuu alas sillalle, hän kuulee sellaista epätoivoista kirkunaa, että kohottaa yht'äkkiä silmänsä.

Siihen aikaan oli pieni saksalainen Faber Bron urkurina. Hän oli hintelä mies, vähäinen sekä painoltaan että arvoltaan. Ja lukkarina oli Jon Larsson, vankka talonpoika, mutta köyhä, sillä Brobyn pappi oli petkuttanut häneltä koko hänen isänperintönsä, viisisataa riikintaaleria.

Lukkari tahtoi naida urkurin sisaren, pienen, sievän neiti Faberin, mutta urkuri ei siihen suostunut, ja sen vuoksi eivät nuo kaksi kirkonmiestä olleet ystäviä. Tänä iltana on lukkari tavannut urkurin salmensillalla ja karannut suoraan hänen kimppuunsa. Hän tarttuu urkuria rintapieliin ja nostaa hänet suorin käsin kaiteen ulkopuolelle ja vannoo pyhästi ja kalliisti nakkaavansa hänet salmeen, jollei hän anna hänelle sisartaan, sitä pientä, hienoa neitiä. Pieni saksalainen ei myönny vain noin tuostaan, hän rimpuilee ja kirkuu sanoen "en", vaikka näkeekin syvällä allansa mustan avoveden kohisevan valkoisten äyräiden välissä.

"En, en", huutaa hän. "En, en!"

Eikä ole takuuta, vaikka lukkari olisi vihoissaan tanssittanut häntä alas kylmään, mustaan veteen, jollei majuri Fuchs olisi juuri saapunut sillalle. Nyt pelästyy lukkari, asettaa Faberin vakaalle maalle ja juoksee tiehensä minkä jaloista pääsee.

Pikku Faber kapsahtaa majurin kaulaan kiittääkseen häntä henkensä pelastuksesta, mutta majuri työntää hänet pois ja sanoo, ettei mokoman vuoksi kannata kiittää. Majuri ei ole rakastanut saksalaisia ollenkaan siitä lähtien, jolloin hänet Pommerin sodan aikana oli majoitettu Rügenin Putbusiin.

Hän ei ole ikinä ollut niin lähellä nälkäkuolemaa kuin silloin.

Nyt aikoo pikku Faber juosta nimismies Scharlingin luo manuuttamaan lukkaria murhayrityksestä, mutta majuri ilmoittaa hänelle, ettei se maksa vaivaa näillä main, sillä täällä ei merkitse mitään jos tappaa saksalaisen.

Silloin rauhoittuu pikku Faber ja pyytää majuria luokseen syömään sianlihamakkaraa ja juomaan mummaa.[9]

Majuri lähtee hänen luokseen, sillä hän arvelee, että urkurilla varmaankin on kirkonavain kotonaan, ja niin he astelevat ylös mäkeä, jolla Bron kirkko sijaitsee, rovastin, lukkarin ja urkurin virkatalot ympärillään.

"Suokaa anteeksi, suokaa anteeksi", sanoo pikku Faber, kun hän majurin seurassa astuu kotiinsa. "Täällä ei ole tänään oikein hienoa. Meillä on ollut touhua tänään, minulla ja siskollani. Meillä on teurastettu kukko."

"Voi peeveli!" huudahtaa majuri.

Pieni, hieno neiti Faber tulee sitten kohta sisään ja tuo mummaa suurissa savimukeissa. Nyt tiesi jokainen, ettei majuri katsellut naisia lempein silmäyksin, mutta pikku neiti Faberia hän kuitenkin mielihyvin katseli, tämän saapuessa niin sievänä, pitsit ja tykkimyssy päässä. Vaalea tukka kaarsi otsaa niin sileästi kammattuna, kotikutoinen puku oli niin sievä ja hohtavan puhdas, pienet kädet olivat niin toimeliaat ja innokkaat, ja hänen pienet kasvonsa niin punakat ja pyöreät, ettei majuri voinut olla ajattelematta, että jos hän viisikolmatta vuotta sitten olisi nähnyt sellaisen piikasen, hän olisi mennyt ja kosaissut.

Niin sievä ja ruusunhelakka ja näppärä kuin neito onkin, ovat kumminkin hänen silmänsä aivan itkettyneet. Juuri tämä seikka se herättääkin majurissa lempeitä ajatuksia.

Miesten syödessä ja juodessa neito kiitää sisään ja ulos huoneesta. Kerran hän tulee veljensä luo, niiaa ja sanoo:

"Miten käskee minun veljeni: millä tavoin lehmät pannaan suojaan?"

"Pane viis' vasemmalle ja kuus' oikealle, niin eivät puske", sanoo pikku Faber.

"Sepä peeveliä, onko Faberilla niin monta lehmää?" huudahtaa majuri.

Mutta asianlaita oli sellainen, että urkurilla oli ainoastaan kaksi lehmää, mutta hän oli ristinyt toisen Viideksi ja toisen Kuudeksi, jotta kuuluisi komeammalta kun niistä puhutaan.

Ja sitten saa majuri kuulla, että Faberin karjakartanoa paraikaa nostetaan, joten karja on päivällä ulkona ja yötä halkoliiterissä.

Pikku neiti Faber tulee ja menee huoneesta; taas hän tulee veljensä luo, niiaa hänelle ja sanoo, että timperi kysyy, kuinka korkea navetasta tehdään.

"Lehmien mukaan", sanoo urkuri. "Lehmien mukaan!"

Se on majuri Fuchsin mielestä hyvä vastaus.

Siinä istuttaessa alkaa majuri sitten kysellä urkurilta, miksi hänen sisarensa silmät ovat niin punaiset, ja silloin hän saa kuulla, että neito itkee, kun Faber ei tahdo antaa häntä tuolle köyhälle lukkarille, velkaiselle ja pennittömälle miehelle.

Moisesta johtuu majuri Fuchs vaipumaan yhä syvempiin ajatuksiin. Hän tyhjentää kannun toisensa jälkeen ja syö huomaamattaan makkaran makkaran perästä. Pikku Faber kauhistuu moista janoa ja ruokahalua, mutta mitä enemmän majuri syö ja juo, sitä kirkkaammiksi tulevat hänen aivonsa ja päättävämmäksi mielensä.

Sitä lujemmin hän päättää nyt tehdä jotakin pienen neiti Faberin hyväksi.

Hän on sillä välin tähystellyt suurta, kiemuralehtistä avainta, joka riippuu naulassa oven pielessä, ja tuskin painaltaa pikku Faber, jonka on täytynyt pitää majurille seuraa juomakannun ääressä, päänsä pöytää vasten ja alkaa kuorsata, niin Fuchs-majuri sieppaa avaimen, pistää lakin päähänsä ja puikkii matkoihinsa.

Minuuttia myöhemmin hän komuaa tapulin portaita ylös pienen sarvilyhtynsä valossa ja tulee vihdoin kellotapuliin, jossa kellot aukovat avaria kitojaan hänen yllänsä. Siellä hän raapii ensin vähän malmia kellosta ja aikoo juuri ottaa metsästyslaukusta luotimuotin ja hiilikupin, kun huomaa, että hänellä ei ole kaikkein tärkeintä: hän ei ole muistanut ottaa matkaansa hopeaa. Jos mieli saada luotiin voimaa, se täytyy valaa juuri siellä tornissa. Muu kaikki on järjestyksessä: on torstai-ilta ja uusikuu, eikä kukaan aavista hänen tornissa oloaan, ja nyt hän ei kuitenkaan voi tehdä mitään. Kiukussaan hän lähettää yön hiljaisuuteen sellaisen kirouksen, että kellot kumisevat.

Heti sen jälkeen hän kuulee hiljaista kolinaa alhaalta kirkosta ja on erottavinaan askeleita portaissa. Totta tosiaankin, raskaat askeleet tulla kopisevat portaissa. Majuri Fuchs, joka kiroilee siellä ylhäällä niin, että kellot vapisevat, tulee silloin jo hiukan arvelevaiseksi. Hän jo kummastelee, että mikähän se nyt tulee häntä avustamaan luodinvalannassa. Askelet lähenevät lähenemistään. Tulija aikoo varmastikin aina kellotapuliin.

Majuri hiipii peränurkkaan hirsien ja parrujen sekaan ja sammuttaa sarvilyhdyn. Ei hän juuri hätäpoikia ole, mutta kaikki kauniit aikomuksethan menisivät myttyyn, jos joku hänet sieltä huomaisi. Tuskin hän on kätkeytynyt, kun tulokas pistää päänsä ylös lattian luukusta.

Majuri tuntee hänet hyvin, hän on ahne Brobyn pappi. Hän, joka on melkein mielipuoli saituudesta, kätkeskelee aarteitaan milloin minnekin kummallisiin paikkoihin. Nyt hän tuo setelipinkan ja aikoo kätkeä sen kellotapuliin aavistamattakaan, että joku voisi nähdä hänet. Hän nostaa siltalankkua ja pistää rahat sen alle, ja sitten hän jo poistuukin.

Mutta majuri ei vitkastele, hän nostaa heti samaa lankkua. Ohoh, miten paljon rahaa! Setelipinkka pinkan vieressä ja niiden välissä ruskeita nahkapusseja täynnä kiiltäviä hopeakolikoita. Majuri ottaa parhaiksi sen verran hopeaa kuin tarvitsee luotiinsa; muun hän antaa jäädä paikoilleen.

Kun hän on tullut tornista maahan, on hänellä hopeakuula luodikossaan. Hän kävelee ja miettii, mitähän onni vielä varannee hänelle tänä yönä. Kummia ovat torstaiyöt, kuten jokainen tietää. Hän tekee ensin mutkan urkurin talolle. Sillä annapas, jos karhun kanalja tietäisi, että Faberin karja on kurjassa halkoliiterissä, melkein taivasalla! No, eikös vain hän näe jonkin mustan ja suuren liikkuvan pihan yli halkovajaa kohti, varmaan se on karhu.

Hän nostaa pyssyn poskelleen ja on juuri ampumaisillaan, mutta sitten hän luopuu aikeestaan.

Pimeässäkin hän yhä näkee neiti Faberin itkettyneet kasvot; hän tuumii, että kyllä kai hänen täytyy hieman auttaa tyttöä ja lukkaria, mutta kyllä vain tuntuu kovalta, kun ei saa sen vuoksi tappaa tuota Gurlita-kukkulan suurta karhua. Hän kertoi itse myöhemmin, ettei mikään koko maailmassa ollut tuntunut hänestä niin kovalta, mutta kun se pikku neito oli niin sievä ja suloinen impynen, niin täytyihän karhu uhrata.

Hän menee lukkarin taloon, herättää miekkosen ja vie hänet ulos puolipukimissa ja sanoo, että lukkarin on nyt ammuttava karhu, joka kiertelee Faberin liiterin nurkalla.

"Jos sinä ammut sen karhun, niin hän antaa sinulle sisarensa", sanoo hän, "sillä sinusta tulee silloin kerrassaan kunnioitettu mies. Se ei ole mikään tavallinen karhu, ja maan parhaista olisi kunnia, jos saisivat sen kaadetuksi."

Ja hän panee lukkarin käteen oman pyssynsä, joka on ladattu hopeisella ja kellonmalmisella, torstai-iltana uudenkuun aikana kirkontornissa valetulla kuulalla, eikä hän voi olla vapisematta kateudesta, kun tuo toinen eikä hän saa ampua sen suuren metsänkuninkaan, sen Gurlita-kukkulan vanhan karhun.

Lukkari tähtää -- Jumala siunatkoon meitä! -- tähtää niinkuin aikoisi kaataa sen suuren karhun, jota myös Otavaksi kutsutaan ja joka kiertää taivaalla Pohjantähden ympärillä, eikä lainkaan sitä täällä maassa kulkevaa karhua, ja laukaus pamahtaa niin että kaikuu aina Gurlita-kukkulalle.

Mutta tähtäsi minne tähtäsi, karhu kaatuu! Niin käy, kun ampuu hopeakuulalla! Osuu karhua sydämeen, vaikka olisi tähdännyt Otavaa.

Ihmisiä tulla viuhtoo heti kaikista lähitaloista, ja ihmetellään mikä siellä on, sillä ikinä ei ole laukaus jyrissyt kovemmin ja herättänyt enemmän uinuvia kaikuja kuin tämä, ja lukkaria ylistetään suuresti, sillä karhu oli oikea maanvaiva.

Pikku Faber tulee myöskin ulos, mutta nyt pettyy majuri Fuchs julmasti. Lukkari seisoo siinä kunniansa kukkuloilla ja on sitä paitsi pelastanut Faberin lehmät, mutta pieni urkuri ei ole liikuttunut eikä kiitollinen. Hän ei avaa syliänsäkään eikä tervehdä häntä lankonaan ja sankarina.

Majuri seisoo ja rypistelee kulmakarvojaan ja polkee vihoissaan jalkaa moisen viheliäisyyden tähden. Hän aikoo puhua ja julistaa tuolle ahnaalle, ahdassieluiselle pikku kehvelille, mikä suuri urotyö tämä on, mutta silloin hän alkaa änkyttää niin, ettei saa sanaa suustaan. Ja yhä vihaisemmaksi hän tulee ajatellessaan, että nyt hän on turhanpäiten uhrannut kunnian, mikä suuren karhun kaadannasta koituu.

Oh, hänen on aivan mahdotonta käsittää, ettei mies, joka on tehnyt moisen urotyön, kelpaa uljaimmankaan morsiamen sulhoksi.

Lukkari ja jotkut nuoret miehet rupeavat nylkemään karhua, he menevät tahkoamaan puukkojaan, muut menevät kotiinsa nukkumaan, majuri Fuchs vain seisoo yksin kuolleen karhun luona.

Sitten hän menee kirkkoon vielä kerran, pistää vielä kerran avaimen reikään, kiipeää kapeita portaita ja vinoja tikapuita, herättää nukkuvat kyyhkyset ja tulee vielä kerran kellotapuliin.

Ja sitten, kun karhua nyljetään majurin valvoessa toimitusta, löydetään sen leukojen välistä setelipinkka, jossa on viisisataa riikintaaleria. Mahdotonta arvata, miten se on sinne joutunut, mutta tämähän onkin kumma karhu, ja kun lukkari kerran on karhun kaatanut, niin rahatkin ovat hänen, sehän on selvä.

Kun tästä tulee tieto, ymmärtää pikku Faberkin, minkä kunnialaukauksen lukkari on pamauttanut, ja hän selittää nyt olevansa ylpeä, jos pääsee toisen langoksi.

Perjantai-iltana lähtee majuri Anders Fuchs takaisin Ekebyhyn oltuaan karhunpeijaisissa lukkarin talossa ja kihlajaisissa urkurin luona. Hän astelee tietä raskain sydämin: riemua hän ei lainkaan tunne, vaikka hänen vihamiehensä on kaatunut, eikä häntä liioin ilahduta komea karhuntaljakaan, jonka lukkari on hänelle lahjoittanut.

Nyt luulevat monet hänen sureksivan sitä, että tuo sievä, hieno pikku neiti joutui toisen omaksi. Oho, siitä hän ei ole millänsäkään. Mutta se tässä käy hänen sydämelleen, että vanhan yksisilmäisen metsän kuninkaan piti kaatua hänen saamatta laukaista siihen hopeakuulaa.

Niin hän tulee kavaljeerirakennukseen, missä kavaljeerit istuvat piirissä roihuavan takan edessä, ja paiskaa sanaakaan sanomatta karhuntaljan heidän keskelleen. Älköön kukaan uskoko, että hän nyt kertoi matkastaan; meni totisesti aikoja, ennenkuin kukaan sai houkutelluksi häneltä asian oikean laidan. Ei hän kavaltanut Brobyn papin piiloakaan, ja pappi tuskin koskaan huomasi varkautta.

Kavaljeerit tutkivat nahkaa.

"Se on kaunis nahka", sanoo Beerencreutz. "Ihmettelenpä, millä tavoin tuo ukko on noussut talviteloiltaan, vai ammuitko sinä sen pesäänsä?"

"Se ammuttiin Brossa."

"No, niin suuri kuin Gurlitan karhu se ei ole ollut", sanoo Gösta, "mutta pulska eläin kuitenkin."

"Jos se olisi silmäpuoli", sanoo Kevenhüller, "niin uskoisinpa, että olet ampunut ukon itsensä, siksi suuri se on. Mutta kun tällä ei ole haavaa eikä vammaa silmissä, niin ei se voi olla sama."

Fuchs kiroaa tuhmuuttaan, mutta sitten alkavat hänen kasvonsa loistaa niin, että mies oikein kaunistuu. Gurlitan suuri karhu ei siis olekaan kaatunut toisen miehen laukauksesta.

"Hyvä Jumala, kuinka hyvä sinä olet!" hän sanoo ja panee kätensä ristiin.

Yhdeksäs luku

BJÖRNEN HUUTOKAUPPA

Usein meitä nuoria ihmetytti suuresti vanhain kertomukset. "Oliko teillä sitten kemut joka päivä niin kauan kuin säteilevää nuoruuttanne kesti?" kysyimme heiltä. "Oliko elämä siihen aikaan yhtä ainoaa, pitkää seikkailua?"

"Olivatko kaikki nuoret naiset siihen aikaan kauniita ja suloisia, ja päättyivätkö kaikki tanssiaiset niin, että Gösta Berling kaappasi yhden heistä itselleen?"

Silloin pudistivat vanhukset arvokasta päätään ja siirtyivät kertomaan rukkien hyrinästä ja kangaspuiden ratinasta, keittiöhommista, riuttain jyskeestä ja kirveen paukkeesta metsässä; mutta kauan ei kestänyt, kun he jo taas joutuivat vanhalle ladulle. Jo kiitivät reet pääkuistin eteen, jo lennättivät hevoset pimeillä metsäteillä nuorta, iloista väkeä, jo leiskui tanssi, ja viulunkäyrät viuhuivat. Jyristen ja jylisten pauhasi seikkailun hurja ajojahti ympäri Lövenin pitkän järven. Kauas kaikui sen kumina. Metsä huojui ja kaatui, kaikki hävityksen voimat pääsivät valloilleen: tulipalo loimusi, koski tuhosi, metsänpedot samosivat nälkäisinä talojen ympärillä. Kahdeksanjalkaiset hevoset tallasivat kavioillaan kaiken hiljaisen onnen muruiksi. Missä ikinä hurja ajojahti pauhasi, siellä leimahtivat miesten sydämet villeiksi ja naisten täytyi paeta kauhusta kalvaina kotoaan.

Ja me nuoret kuuntelimme ihmetellen, hiljaa, kauhistuneina ja kumminkin ikionnellisina. "Sellaisia ihmisiä!" ajattelimme. "Me emme koskaan näe heidän vertaisiaan."

"Eivätkö sen ajan ihmiset koskaan ajatelleet mitä tekivät?" kysyimme.

"Tietysti he ajattelivat, lapset", vastasivat vanhat.

"Mutta eivät niinkuin me ajattelemme", me inttelimme.

Eivätkä vanhukset ymmärtäneet, mitä tarkoitimme.

Mutta me taas, me ajattelimme itsetarkastelun merkillistä henkeä, joka jo oli saapunut sieluumme. Ajattelimme häntä, jolla on jäiset silmät, pitkät koukkusormet, tuota, joka kyyröttää sielumme pimeimmässä loukossa ja nyppii rikki olentomme, niinkuin vanhat mummot nyppivät silkki- ja villariepuja.

Pala palalta nuo pitkät, kovat, koukkuiset sormet nyppivät, kunnes koko meidän minuutemme oli edessämme kuin riepukasa, ja siten meidän parhaat tunteemme, alkuperäisimmät ajatuksemme, kaikki, mitä olimme tehneet ja sanoneet, tutkittiin, tarkastettiin, nypittiin rikki, ja jäiset silmät katselivat sitä, ja hampaaton suu hymyili pilkallisesti ja kuiskasi: "Ne ovat rääsyjä, pelkkiä rääsyjä."

Olihan kyllä senkin ajan ihmisissä yksi, joka oli antanut sielunsa alttiiksi tuolle jääsilmäiselle hengelle. Erään sikäläisenkin vieressä se istui, tekojen lähteellä vartioiden, pahalle ja hyvälle ilkastellen, ymmärtäen kaikki, tuomitsematta mitään, tutkistellen, kaivellen, rikki nyppien, lamauttaen sydämen liikahduksia ja ajatuksen voimaa lakkaamattomalla pilkkahymyllä.

Kaunis Marianne kuljetti itsetarkastelun henkeä sielussaan. Hän tunsi hänen jääsilmäinsä ja ivahymynsä seuraavan häntä joka askelella, joka sanalla. Hänen elämänsä oli tullut näytelmäksi, jossa tuo henki oli ainoana katselijana. Marianne ei ollut enää ihminen, hän ei kärsinyt, hän ei iloinnut, ei rakastanut, hän esitti vain kauniin Marianne Sinclairen osaa, ja itsetarkastelu istui tuijottavin jääsilmin ja ahkerin, rikkinyppivin sormin ja katsoi näyttelemistä.