Part 8

"Moni on tässä pöydässä tullut ravituksi", sanoi hän. Ja hän kulki huoneesta huoneeseen. Hän näki pitkät, leveät sohvat paikoillaan, hän laski kätensä marmoripöytien viileille levyille, jotka, jalkoinaan kullatut, leijonaruumiiset kotkat, kannattivat peilejä, joiden otsikossa oli tanssivia jumalattaria.

"Tämä on rikas talo", sanoi hän. "Mainio mies se, joka antoi minulle tämän kaiken."

Salissa, jossa äsken oli tanssissa humuttu, seisovat jo nojatuolit kankein selin, jäykässä järjestyksessä pitkin seiniä.

Ja hän meni klaveerin luo ja näppäsi aivan hiljaa äänen.

"Ei minunkaan aikanani täältä iloa ja huvia puuttunut", hän sanoi.

Majurinrouva meni vierashuoneeseenkin salin taakse.

Siellä oli pilkkosen pimeä. Majurinrouva tapaili kädellään ja kosketti palvelijatarta kasvoihin.

"Itketkö sinä", sanoi hän, sillä hän tunsi kätensä kastuvan kyynelistä.

Silloin puhkesi nuori tyttö nyyhkimään.

"Rakas rouva", huusi hän, "rakas rouva, ne hävittävät kaiken. Miksi minun rouvani menee meidän luotamme ja antaa kavaljeerien hävittää kotinsa?"

Silloin vetäisi majurinrouva uutimen nauhaa ja osoitti pihalle.

"Minäkö sinua olen opettanut itkemään ja uikuttamaan?" huudahti hän. "Katso ulos, piha on täynnä väkeä, huomenna ei Ekebyssä ole yhtään kavaljeeria."

"Tuleeko minun rouvani nyt takaisin?" kysyi palvelijatar.

"Minun aikani ei ole vielä tullut", sanoi majurinrouva. "Maantie on minun kotini ja olkikupo vuoteeni. Mutta hoida Ekebytä minun hyväkseni, tyttö, sillaikaa kun olen poissa."

Ja he menivät peremmäksi. Ei kumpikaan heistä tiennyt eikä ajatellut, että Marianne nukkui juuri tässä huoneessa.

Eikä hän nukkunutkaan. Hän oli aivan valveilla, kuuli kaiken ja ymmärsi aikeet.

Hän oli valvonut vuoteessaan ja runoillut hymnin rakkaudelle.

"Sinä hurmaava, joka kohotit minut itseäni korkeammalle", sanoi hän. "Kurjuuden kuilussa makasin minä, ja sinä muutit sen paratiisiksi. Lukitun oven rautaiseen ripaan tarttuivat minun käteni ja repeytyivät haavoille, kotini kynnyspuulla kiiluivat minun kyyneleeni kohmettuneina jäähelminä. Vihan viima hyyti sydämeni, kun minä kuulin lyönnit äitini selkään. Kylmässä kinoksessa tahdoin nukuttaa vihani, mutta silloin sinä tulit. Oi, rakkaus, sinä tulen lapsi, suuren kylmyyden palelluttaman luo sinä olet tullut. Jos vertaan kurjuuttani siihen ihanuuteen, jonka voitin, niin tyhjää se minusta on. Vapaa olen nyt kaikista siteistä, ei ole minulla isää, ei äitiä, ei kotia. Ihmiset uskovat vain pahaa minusta ja kääntyvät luotani pois. Hyvä, se oli sinun jalo tahtosi, oi rakkaus, sillä miksi seisoisin korkeammalla kuin rakastettuni. Käsi kädessä me vaellamme yhdessä maailmaan. Köyhä on Gösta Berlingin morsio. Kinoksesta hän löysi hänet. Siispä tehkäämme yhdessä pesä, ei ylhäisiin saleihin, vaan torpparin tupaan metsänrintaan. Minä autan häntä ja vartioin hiilihautaa, autan häntä ja asettelen metsojen ja jänisten pauloja, keitän hänen ruokansa ja harjaan hänen vaatteensa. Oi, rakkaani, kaipaan ja suren istuessani yksin metsänrinnassa odotellen sinua, uskotko sen? Kaipaan, kaipaan, mutta en tahdo rikkauden päiviä, ainoastaan sinua, sinua minä tähyän ja kaipaan, kun sinä kirves olalla palajat. Oi, rakkahani, rakkaani! Niin kauan kuin eloni kestää voisin vuottaa ja vartoa sinua."

Siten hän oli valvonut ja sepittänyt hymnejä sydämensä kaikkivaltiaalle jumalalle eikä ollut sulkenut silmiään uneen, kun majurinrouva tuli sisään.

Kun hän oli poistunut, nousi Marianne vuoteelta ja pukeutui. Vielä kerran hänen täytyi pukeutua mustaan samettipukuun ja ohuihin tanssikenkiin. Hän kietoi peitteen ympärilleen saaliksi ja kiiruhti vielä kerran ulos tähän hirvittävään yöhön.

Tyynenä, tähtikirkkaana ja viiltävän kylmänä lepäsi yhä helmikuun yö maan yllä; tuntui kuin se ei koskaan olisi aikonut loppua. Ja tuota pimeyttä ja sitä pakkasta, jota tämä pitkä yö levitti, sitä kesti maassa vielä kauan, kauan senkin jälkeen, kun aurinko jo oli noussut, kauan vielä, kun ne kinokset, joita kaunis Marianne kahlasi, olivat vesivirtoina vierineet.

Marianne kiiruhti pois Ekebystä hankkimaan apua. Hän ei voinut sallia moista: ajettavan pois niitä miehiä, jotka olivat nostaneet hänet hangesta ja avanneet hänelle sydämensä ja kotinsa. Hän päätti mennä Sjöhön majuri Samzeliuksen luo. Kiire hänellä olikin. Vasta tunnin päästä hän saattaisi joutua takaisin.

Kun majurinrouva oli heittänyt jäähyväiset kodilleen, hän meni pihalle, jossa väki odotti häntä, ja taistelu kavaljeerirakennuksesta alkoi.

Majurinrouva järjestää väen korkean, kaidan rakennuksen ympärille, jonka yläkerrassa kavaljeereilla on kuuluisa kotinsa. Suuressa ylähuoneessa, jonka seinät on rapattu ja kalkittu, jossa ovat nuo punaiset kirstut ja suuri kääntöpöytä, ja pöydällä kukku-kortit uivat läikkyneessä viinassa, huoneessa, jossa leveitä sänkyjä siimestää keltaruutuiset huput, siellä nukkuvat kavaljeerit. Ah, noita suruttomia!

Ja tallissa täysien soimien edessä nukkuvat kavaljeerien hevoset ja uneksivat nuoruutensa retkistä. Suloista on levon päivinä uneksia nuoruuden hurjista urotöistä, markkinamatkoista, jolloin oli seisottava yöt päivät taivasalla, kilpa-ajoista joulukirkosta palatessa, koejuoksuista ennen hevosenvaihtoa, jolloin humalaiset herrat, ohjanperät korkealla, lyöntiin valmiina, kurkottuivat ajopeleistään ajokkiensa selkien yli ja karjuivat kirouksia niiden korviin. Suloista on uneksia, kun tietää, ettei enää koskaan tarvitse jättää Ekebyn täysiä soimia, lämpimiä pilttuita. Ah, noita suruttomia!

Rappioituneessa, vanhassa vaunuliiterissä, johon tavallisesti pilalle ajettuja vaunurähjiä ja rekikuluja viedään, on ihmeellinen kokoelma vanhoja ajoneuvoja. Siellä on vihreiksi maalattuja häkkirekiä ja pinnarekiä, punaisia ja keltaisia. Siellä on ensimmäinen Vermlannissa nähty karrioli,[8] jonka Beerencreutz sai sotasaaliina vuonna 1814. Siellä on kaiken maailman yhden hevosen vedettäviä, on keikkuvavipuisia kiesejä ja kyytirattaita, merkillisiä piinapenkkejä, joiden istuinta kannattavat puiset vieterit. Siellä on kaikkea: on hengiltäheiluttavat kahvirännälit, puol'-toistaiset ja paukkurattaat; kaikki mitä on maantien olemassa ollessa ylistetty. Ja siellä on se pitkä reki, johon mahtuu kaksitoista kavaljeeria, ja viluisen Kristoffer-serkun kuomureki ja Örnecloun vanha perhereki koinsyömine karhuntaljoineen, nahkasuojustimessaan kulunut vaakuna, sekä kilpa-ajorekiä! Ah, mahdottomasti kilpa-ajorekiä!

Monet kavaljeerit ovat Ekebyssä eläneet ja kuolleet. Heidän nimensä on unohdettu maan päällä, eikä heillä ole enää sijaa ihmisten sydämissä, mutta majurinrouva on pannut säilöön ne ajoneuvot, joilla he tulivat taloon. Hän on koonnut ne kaikki vanhaan vaunuliiteriin.

Ja siellä ne seisovat ja makaavat ja käyvät yhä pölyisemmiksi.

Naulat ja piikit heltiävät lahonneesta puusta, maali irtautuu pitkinä liuskoina, tyynyjen ja patjojen täyte tunkeutuu esille rei'istä, joita koit ovat tehneet.

"Levätkäämme vain, hajotkaamme vain", sanovat vanhat ajoneuvot. "Me olemme tutisseet kyllin kauan teillä, olemme imeneet kyllin kosteutta sadekuurojen alla. Levätkäämme! Kauan on siitä, jolloin kiidätimme nuoria herroja heidän ensimmäisiin tanssiaisiinsa, kauan siitä, jolloin läksimme pestyinä ja hohtavina rekiretken suloseikkailuihin, kauan siitä, jolloin kuljetimme reilut sankarit mutaisia kevätteitä Trossnäsin perille. He nukkuvat nyt, useimmat heistä, viimeiset ja parhaat eivät aio enää koskaan jättää Ekebytä, eivät koskaan."

Ja siten halkeaa jalkapussin nahka, sitten irtautuu pyörän raudat, sitten lahoavat puolat ja rummut. Vanhat ajoneuvot eivät huoli elää, ne tahtovat kuolla.

Tomu lepää jo niillä kuin käärinliina, ja sen turvin ne antautuvat yhäti vanhuuden valtaan. Voittamattomassa laiskuudessaan ne makaavat siellä ja rapistuvat. Ei kukaan niihin koske, ja kumminkin ne hajoavat palasiksi. Kerran vuodessa avataan vaunuvaja, jos tulee uusi toveri, joka aikoo vakavasti asettua Ekebyhyn, ja heti kun ovet suljetaan, valtaa tämänkin väsymys, uni, rappeutumus ja vanhuuden heikkous. Rotat ja lesiäiset ja koit ja seinämato, ja mitä kaikkia ovat nimeltään nuo saaliinhimoiset, ne karkaavat sen kimppuun, ja se ruostuu ja lahoaa unettomaan, suloiseen levottomuuteen.

Mutta nyt, helmikuun yönä, antaa majurinrouva avata vaunuvajan ovet.

Ja lyhdyin ja soihduin hän antaa etsiä Ekebyn nykyisten kavaljeerien ajoneuvot: Beerencreutzin vanhan karriolin ja Örnecloun vaakunoidun reen ja sen kapean kuomun, joka on suojannut Kristoffer-serkkua.

Hän ei välitä, onko ajopeli kesällä vai talvella ajettava, hän pitää vain huolen siitä, että kukin saa omansa.

Ja tallissa, siellä herätetään nyt kaikki ne vanhat kavaljeerien hevoset, jotka äsken uneksivat täysien soimien edessä.

Unelmaa seuraa tosi, te suruttomat.

Jyrkkiä mäkiä te taas saatte maistaa ja ummehtunutta heinää majatalojen vajassa ja humalaisten hevoshuijarien okaruoskaa ja hurjia kilpakiitoja iljangolla niin liukkaalla, että teitä vapisuttaa sille astua.

Nyt ne joutuvat oikeaan virkaansa, nuo vanhat ajoneuvot, kun pienet, harmaat maatiaisruunat pistetään korkeiden kiesikummitusten eteen, tahi kun pitkäkoipiset, luisevat ratsuhevoset valjastetaan matalain kilpa-ajorekien eteen. Vanhat elukat irvistävät ja pärskyvät, kun suitsia pannaan niiden hampaattomiin suihin, vanhat ajoneuvot kitisevät ja narisevat. Viheliäinen raihnaus, jonka olisi pitänyt saada maata rauhassa maailman viimeiseen päivään, vedetään nyt esille; jäykät, ontuvat, vuohen jalkoja muistuttavat etujalat, patit ja köhät tulevat päivänvaloon.

Tallirengit saavat vaivoin kopukat ajoneuvojen eteen, sitten he menevät kysymään majurinrouvalta, millä vehkeillä Gösta Berling lähtee, sillä, kuten jokainen hyvin tietää, hän tuli Ekebyhyn majurinrouvan hiilihäkissä.

"Valjasta Don Juan parhaimman kilpa-ajorekemme eteen", sanoo majurinrouva, "ja levitä hopeakynsinen karhunnahka siihen!" Ja kun tallirenki nurisee, hän jatkaa: "Minun tallissani ei ole hevosta, jota en antaisi päästäkseni siitä miehestä, muista se!"

Kas niin, nyt on ajokalut herätetty ja hevoset myös, mutta kavaljeerit yhä nukkuvat.

Nyt on heidän vuoronsa joutua talutettaviksi talviyöhön, mutta uhkarohkeampaa on karata heidän kimppuunsa heidän nukkuessaan kuin kiskoa ulos kankeakoipisia hevosia ja retkuvia, vanhoja ajoneuvoja. He ovat rohkeita, vahvoja, hirmuisia miehiä, satojen seikkailujen karkaisemia. He ovat valmiita puolustautumaan kuolemaan asti, eikä ole leikin asia siepata heitä vastoin heidän omaa tahtoaan vuoteista ja nakata ajopeleihin, kuljetettaviksi pois.

Niin antaa majurinrouva pistää tuleen olkiauman, joka on niin lähellä taloa, että loimo varmaan valaisee kavaljeerien huonetta, jossa he makaavat.

"Olkiauma on minun, koko Ekeby on minun", hän sanoo.

Ja kun auma hulmuaa täydessä tulessa, huutaa hän:

"Herättäkää heidät nyt!"

Mutta kavaljeerit nukkuvat hyvin suljettujen ovien takana. Väkijoukko pihalla alkaa huutaa tuota hirvittävää, kauhistavaa: "Tuli on irti, tuli on irti!" mutta kavaljeerit makaavat.

Seppämestarin raskas moukari jyskää pääoveen, mutta kavaljeerit makaavat.

Kovaksi puristettu lumipallo särkee ruudun ja lentää huoneeseen, pompaten sänkyjen uutimiin, mutta kavaljeerit makaavat.

He näkevät unta, että kaunis tyttö nakkaa nenäliinan heitä vasten, he uneksivat, että applodit paukkuvat lasketun esiripun toisella puolen, he uneksivat raikkaasta naurusta ja keskiyön juhlain huimaavasta hälinästä.

Tykinlaukaus heidän korvansa juuressa, merellinen jääkylmää vettä olisi tarvittu heitä herättämään.

He olivat kumarrelleet, tanssineet, soittaneet, telmineet ja laulaneet. He ovat viinin raskauttamia, heidän voimansa ovat tyhjentyneet, he nukkuvat sikeästi kuin kuolon unta.

Tämä siunattu uni se heidät pelastaa.

Väki alkaa pelätä, että tuossa levollisuudessa piilee vaara. Mitä, jos se merkitsee sitä, että kavaljeerit ovat jo kylällä noutamassa apua! Mitä, jos se merkitsee, että he seisovat valveilla sormi liipaisimella, väijyvät ikkunain tai ovien takana, valmiina kaatamaan heti jokaisen, ken sisään astuu!

Nämä miehet ovat ovelia, sotakuntoisia; jotakin tuo heidän hiljaisuutensa varmaan merkitsee. Kuinka voi luulotellakaan, että he antaisivat yllättää itsensä pesästään kuin karhu?

Väki karjuu tuon "tuli on irti" kerta toisensa jälkeen, mutta ei mikään auta.

Silloin, kun kaikki vapisevat, ottaa itse majurinrouva kirveen ja murtaa ulko-oven.

Sitten hän hyökkää yksin ylös portaita, tempaa kavaljeerirakennuksen oven auki ja ärjäisee huoneeseen: "Tuli on irti!"

Siinä ääni, joka herättää kavaljeerien korvissa kaikua paremmin kuin rahvaan rähinä. Tottuneina kuulostelemaan tätä ääntä ryntää kaksitoista miestä yht'aikaa ylös vuoteistansa, näkee tulenloimon, tempaa vaatteensa ja syöksyy portaita alas pihalle.

Mutta ovella seisoo pitkä seppämestari ja kaksi kovakouraista myllyrenkiä, ja suuri häpeä kohtaa kavaljeereja! Sitä mukaa kuin he tulevat alas heidät suistetaan maahan ja jalat sidotaan, sitten heidät kannetaan kursailematta ajoneuvoihin, jotka itsekullekin on määrätty.

Ei pelastunut ainoakaan, kaikki vangittiin, Beerencreutz, tuima eversti, sidottiin ja vietiin pois, samoin Kristian Bergh, väkevä kapteeni, ja Eberhard-setä, viisaustieteilijä.

Myöskin voittamaton, pelottava Gösta Berling oli nyt vanki. Majurinrouvaa oli onnistanut. Hän on kuin onkin suurempi kuin kaikki kavaljeerit!

Viheliäisiä ovat he nähdä, istuessaan kynkät köysissä, vaivaisissa, vanhoissa ajoneuvoissa. On siinä päätä riipuksissa ja vihan silmäyksiä, ja talo vavahtelee kirouksista ja voimattoman vihan hurjista purkauksista.

Mutta majurinrouva kulkee miehestä mieheen:

"Vanno", sanoo hän, "ettet koskaan enää tule Ekebyhyn."

"Oh, huuti, noita-akka!"

"Sinä vannot", sanoo hän, "tai minä nakkaan sinut takaisin kavaljeerirakennukseen tuollaisena, sidottuna, ja sitten saat palaa sinne, sillä tänä yönä poltan minä kavaljeerirakennuksen, tiedä se."

"Sitä ei rouva uskalla!"

"Ei uskalla! Eikö Ekeby ole minun? Oi sinua, lurjus! Luuletko sinä, etten muista, miten sinä olet sylkenyt nähdessäsi minut maantiellä? Luuletko, ettei mieleni äsken tehnyt pistää tulta nurkkaan ja polttaa teidät kaikki? Kohotitko kättäsi puolustaaksesi minua, kun minut ajettiin kotoani? Ei, vanno vain!"

Ja majurinrouva seisoo siinä niin pelottavana, joskin ehkä tekeytyy vihaisemmaksi kuin onkaan, ja hänen ympärillään seisoo niin monta miestä, kirveet olalla, että kavaljeerien täytyy vannoa välttääksensä tuhoa ja turmaa.

Sitten tuotattaa majurinrouva rakennuksesta alas heidän vaatteensa ja kirstunsa ja antaa päästää köysistä heidän kätensä. Sitten pistetään ohjakset heidän käteensä.

Mutta näihin on paljon aikaa kulunut, ja Marianne on jo ehtinyt Sjöhön.

Majuri ei ollut aamuntorkku herra, hän oli jo pukimissaan, kun Marianne tuli. Marianne tapasi hänet pihalla, majuri oli käynyt viemässä aamiaista karhuilleen.

Hän ei juuri vastannut Mariannen puheeseen. Hän meni vain karhujensa luo, pani niille kuonokopat, talutti ne pihalta ja kiiruhti Ekebyhyn.

Marianne seurasi häntä taempana. Hän oli tuupertua väsymyksestä, mutta sitten hän näki kirkkaan tulenloimon taivaalla ja oli kuolla pelästyksestä.

Millainen yö tämä oli! Mies lyö vaimoaan ja antaa lapsensa paleltua kuoliaaksi ovensa eteen. Aikoiko nainen nyt polttaa vihamiehensä, aikoiko iäkäs majuri nyt päästää karhut irralleen oman väkensä kimppuun?

Hän voitti väsymyksensä, kiiruhti majurin ohi ja kiiti hurjaa vauhtia Ekebyhyn.

Hän ennätti paljon edelle. Pihalle päästyään hän raivasi tien väkijoukon läpi. Kun hän seisoi keskellä piiriä kasvot vastatusten majurinrouvan kanssa, hän huusi niin kovasti kuin jaksoi:

"Majuri, majuri tulee karhuineen!"

Väkijoukko tyrmistyi, kaikki silmät tähyilivät majurinrouvaan.

"Sinä hait hänet", hän sanoi Mariannelle.

"Paetkaa!" huusi tämä yhä kiihkeämmin. "Pois Jumalan nimessä! En tiedä, mitä majuri aikoo, mutta hän tuo karhut."

Kaikki seisoivat hiljaa, tuijottaen majurinrouvaan.

"Minä kiitän teitä avusta, lapset", sanoi tämä tyynesti joukolle. "Kaikki, mitä tänä yönä on tapahtunut, järjestettiin täten siksi, ettei ketään teistä voitaisi vetää oikeuteen ja ettei kukaan teistä joutuisi onnettomuuteen sen vuoksi. Menkää nyt kotiinne. Minä en tahdo nähdä ketään väestäni murhaajana tai tulevan murhatuksi. Menkää nyt!"

Väki seisoi kumminkin paikoillaan. Majurinrouva kääntyi Mariannen puoleen.

"Minä tiedän, että sinä rakastat", sanoi hän. "Rakkauden mielipuolisuuden töitä sinä teet. Älköön koskaan koittako päivä, jolloin sinun voimatonna täytyy sietää kotisi hävitystä! Ole aina kielesi ja kätesi valtias, kun viha täyttää sielusi."

"Rakkaat lapset, tulkaa nyt, joutukaa!" jatkoi hän kääntyen alustalaisiinsa. "Suojelkoon nyt Jumala Ekebytä, minun täytyy mennä äitini luo. Oi, Marianne, kun sinä jälleen tulet täysijärkiseksi, kun Ekeby on raiskattu ja maa huokaa hätäänsä, niin ajattele silloin, mitä teit tänä yönä, ja pidä huolta väestä!"

Senjälkeen hän meni, väen seuraamana.

Kun majuri tuli pihaan, ei hän nähnyt siellä niin elävää sielua, paitsi Mariannen ja pitkän jonon hevosia, rekiä ja matkalaisia, pitkän, surkean jonon, jossa hevoset eivät olleet huonompia kuin ajoneuvot, eivätkä ajoneuvot huonompia kuin omistajat. Kovin kourin oli elämäntaisto kaikkia rutistellut.

Marianne meni heidän luokseen ja päästi vangit siteistä.

Hän näki, miten he purivat huulensa yhteen ja katsoivat syrjään. Ikinä he eivät olleet hävenneet näin. Suurempaa häpeää he eivät olleet koskaan kokeneet.

"Minulla ei ollut helpompi pari tuntia sitten rukoillessani polvillani Björnen portailla", sanoi Marianne.

Ja sitten, rakas lukija, mitä sitten vielä sinä yönä tapahtui, miten vanhat ajoneuvot joutuivat takaisin liiteriinsä, hevoset talliin ja kavaljeerit kavaljeerirakennukseen, sitä en yritä kertoa. Aamunsarastus alkoi kuultaa itäisillä vuorilla, ja päivä valkeni selkeänä ja tyynenä. Miten paljon tyynemmät ovat valoisat, auringonpaisteiset päivät kuin nuo synkät yöt, joiden suojelevan siiven alla villipedot saalista ajavat ja huuhkat huikauttelevat.

Sen vain sanon, että kun kavaljeerit jälleen pääsivät huoneeseensa ja löysivät viimeisestä boolimaljasta vähäisen tilkan lasiensa täytteeksi, niin valtasi heidät äkillinen hurmaus.

"Majurinrouvan malja!" huusivat he.

Ah, hän on mainio nainen! Mitä haluaisivat he muuta kuin palvella häntä, jumaloida häntä?

Miten katkeraa, että piru on saanut hänet valtaansa, että hän häärää vain passittaakseen kavaljeerien sieluja helvettiin!

Kahdeksas luku

GURLITA-KUKKULAN SUURI KARHU

Metsien pimeydessä asuu inhoja eläimiä, joiden leuat on aseistettu kamalasti kiiluvilla hampailla tai terävillä nokilla ja joiden jaloissa on terävät kynnet, mitkä himoitsevat iskeytyä vertauhkuvaan kaulaan, ja joiden silmät kimmeltävät murhanhimoa.

Siellä asuu susia, jotka sieltä tulevat öisin ajamaan talonpoikien rekeä, kunnes vaimon täytyy ottaa pienokaisensa, joka istuu hänen polvillaan, ja nakata se pedoille, pelastaakseen oman ja miehensä hengen.

Siellä asuu ilves, jota kansa kutsuu kyntehiseksi, sillä ainakin metsässä on vaarallista sanoa sen oikeaa nimeä. Ken on puhunut siitä päivällä, katsastakoon illansuussa hyvin lammaskarsinansa ovia ja luukkuja, sillä muutoin se tulee. Se kiipeää lampoläävän seinää pitkin, sillä sen kynnet ovat vahvat kuin teräsnaulat, ujuttautuu sisään ahtaimmastakin luukusta ja iskeytyy lampaiden niskaan. Ja kyntehinen riippuu niiden kurkussa ja imee verta kaulavaltimosta ja murhaa ja repii, kunnes jok'ikinen lammas on kuollut. Se ei lopeta hurjaa kuolontanssiaan kauhistuneiden peikkojen seassa, niin kauan kuin yksikään niistä näyttää elonmerkkiä.

Ja aamulla näkee isäntä kaikki lampaansa kuolleina, revityin kurkuin, sillä kyntehinen ei jätä henkiin mitään, missä se mellastaa.

Siellä asuu huuhkaja, joka hämärässä huutaa. Jos matkii sitä silloin, se humahtaa levitetyin siivin kimppuun ja repii silmät päästä, sillä oikea lintu se ei ole, menninkäinen se on.

Ja siellä asuu kauhein kaikista, karhu, jolla on kahdentoista miehen voimat ja jonka, kun se on tullut eräkarhuksi, voi kaataa ainoastaan hopeakuulalla. Voiko mikään luoda eläimen ympärille suurempaa kauhistuksen kunnianhohdetta kuin se, että sen voi kaataa ainoastaan hopeakuulalla? Millaisia kauheita salattuja voimia siinä piileekään, voimia, jotka tekevät sen kovaksi tavalliselle lyijylle? Eikö lapsi usein makaa monta tuntia unta saamatta vuoteellaan pelätessään tätä kauheaa eläintä, jota pahuuden voimat suojelevat?

Ja jos se tulisi vastaan metsässä, isona ja korkeana kuin kulkeva kallio, niin ei saa kapasta karkuun eikä ruveta vastaan rimpuilemaan, vaan pitää kellahtaa selälleen maahan ja heittäytyä kuolleeksi. Monet pienet lapset ovat ajatuksissaan kellettäneet maassa, kun karhu muka on heitä nuuskinut. Se on pyöritellyt kämmenellään heitä, ja he ovat tunteneet kasvoillaan sen kuuman, läähättävän hengityksen, mutta he ovat maanneet hiljaa, kunnes karhu on mennyt pois kaivamaan kuoppaa, kätkeäkseen heidät siihen. Mutta silloin he ovat nousseet hiljaa ja hipsutelleet pois, ensin verkalleen, mutta sitten hurjaa vauhtia.

Mutta ajatteles, ajattelepas, jos se karhu ei olisikaan pitänyt heitä oikein kuolleina, vaan olisi heitä puraista tokaissut, tai jos sillä olisi ollut oikein nälkä ja se olisi halunnut syödä heidät heti, taikka jos se olisi huomannut heidän liikkuvan ja olisi juossut heidän peräänsä. Auta armias!

Velho on kamala. Se kyyköttää metsien hämärässä, tekee loitsurunoja ihmisten kuultaviksi ja täyttää heidän sydämensä kamalilla ajatuksilla. Siitä syntyy se jäytävä pelko, joka painostaa elämää ja himmentää hymyilevien seutujen kauneutta. Pahanelkeinen on luonto, salakavala kuin nukkuva käärme, mihinkään ei voi luottaa. Tuossa on Lövenin hurmaavan kaunis järvi, mutta älä usko sitä, se vaanii saalista: joka vuosi täytyy sen saada veronsa hukkuneina. Tuolla on metsä, houkuttelevan rauhallinen, mutta älä usko sitä! Metsä on täynnä inhoja eläimiä, joissa asuu pahain noita-akkain ja murhanhimoisten mustalaisten sieluja.

Älä usko puroa ja sen lauhkeaa vettä! Siitä saat kovan taudin ja kuoleman, jos siinä auringon laskettua kahlaat. Älä usko käkeä, joka keväällä niin kauniisti kukkuu! Syksyllä se muuttuu haukaksi, tuikeasilmäiseksi, kauheakyntiseksi! Älä usko sammalta, älä kanervaa, älä kalliota: paha on luonto, täynnä näkymättömiä voimia, jotka ihmistä vihaavat. Ei ole paikkaa, johon voit turvallisesti jalkasi laskea, ihmeellistä on, että heikko sukusi voi välttää niinkin paljon väijyviä vaaroja.

Velho on perin kamala. Vieläkö se elää Vermlannin metsien pimennossa laulaen loitsujaan? Himmentääkö se vielä hymyilevien seutujen kauneutta, lamaako se vielä elämisen iloa? Suuri on ollut sen valta, sen tiedän minä, jonka kehdossa on pidetty terästä ja kylpyvedessä hiiliä, minä tiedän sen, minä, joka olen tuntenut sen rautakouran sydämeni ympärillä.

Mutta älköön kukaan luulko, että minä nyt tässä kerron jotain kauheaa ja hirmuista. Kerron vain vanhan tarinan Gurlita-kukkulan suuresta karhusta, ja jokainen uskokoon tai olkoon uskomatta -- miten vain haluaa -- niinkuin kaikkia muitakin metsästysjuttuja.

* * * * *

Suurella karhulla on kotonsa sillä komealla vuorenhuipulla, jota sanotaan Gurlita-kukkulaksi ja joka kohoaa jyrkkänä ja vaikeapääsyisenä ylisen Lövenin rannalla.

Kumoon suistuneen hongan juuret, joiden välissä sammalturve vielä riippuu, muodostavat seinät ja katon sen asunnon ympärille, haarat ja risut suojelevat sitä, lumi sitä riveää. Se voi köllötellä siellä suloisessa rauhassa, nukkuen kesästä kesään.

Onko se siis runoseppo, ventomielinen uneksija, tämä karvainen metsänkuningas, tämä vinosilmäinen ryöväri? Tahtooko se unohtaa makaamalla kylmän talven koleat yöt ja värittömät päivät, herätäkseen purojen lirinään ja lintujen lauluun? Tahtooko se siellä maata uneksien punertavista puolamaista ja muurahaispesistä, jotka ovat täynnä ruskeita, herkullisia olentoja, ja valkeista karitsoista, jotka käyvät laitumella viheriöivillä rinteillä? Tahtooko tuo miekkonen välttää elämän talvea!