Part 7

Eikö hänen siedä vihata häntä, kun hän on rakastunut Gösta Berlingiin ja suutelee häntä! Eikö hänen pidä hyljätä häntä, sulkea ovensa häneltä, kun hän voi häväistä ylhäisyyttänsä rakastamalla sellaista miestä! Jääköön hän Ekebyhyn, juoskoon naapureilta yösijaa anomassa, maatkoon kinoksissa, sama se, hän on jo loassa laahattu, hän, kaunis Marianne. Loiste hänestä on mennyt. Loiste Melchior Sinclairen elämästä on mennyt.

Suuri tehtaanpatruuna makaa sängyssään ja kuulee tyttärensä kolkuttavan eteisen ovea. Mitä se häntä liikuttaa? Hän makaa. Ulkona seisoo sellainen, joka tahtoo mennä virkaheitolle papille, hänen kotinsa ei ole sellaisen. Jos hän olisi rakastanut häntä vähemmän, jos hän olisi ylpeillyt vähemmän hänestä, niin hän olisi ehkä laskenut hänet sisään.

Niin, siunaustansa hän ei voinut heiltä kieltää. Sen hän oli pelannut heille. Mutta avata ovensa Mariannelle, sitä hän ei tee. Voi Mariannea!

Kaunis, nuori nainen seisoi yhä kotinsa ovella. Milloin hän ravisteli voimattoman vihaisena lukkoa, milloin lankesi polvilleen, pani revityt kätensä ristiin ja rukoili pääsyä.

Mutta kukaan ei kuullut häntä, kukaan ei vastannut, kukaan ei avannut.

Oi, eikö tämä ollut kauheata! Kauhu valtaa minut, kun tästä kerron. Hän tuli tanssiaisista, joiden kuningatar hän oli ollut! Hän oli ollut ylpeä, rikas, onnellinen, ja tunkiossa oli hänet syösty sellaisen kurjuuden kuiluun. Suljettu kodin ulkopuolelle, pakkasen kouriin, pilkkaamatta, lyömättä, kiroamatta, ainoastaan kylmästi, järkkymättömän tunnottomasti jätetty ulos.

Ajattelen kylmää, tähtikirkasta yötä, joka kaartui hänen ympärillään, suurta, aavaa yötä tyhjine, autioine lumiketoineen, hiljaisine metsineen. Kaikki nukkui, kaikki oli vaipunut tuskattomaan uneen, ainoastaan yksi elävä piste oli tämän nukkuvan valkeuden keskellä. Kaikki suru ja tuska ja kauhu, joka muuten on jaettuna ympäri maailmaa, ryömi nyt tätä yksinäistä pistettä kohti. Oi Jumala, kärsiä yksinään nukkuvassa, jäätyneessä maailmassa!

Ensi kertaa elämässään kohtasi Mariannea armottomuus ja kovuus. Hänen äitinsä ei huolinut nousta vuoteestansa pelastamaan häntä. Vanhat, uskotut palvelijat, jotka olivat ohjanneet hänen ensi askeleitaan, kuulivat hänen pyrkimisensä mutta eivät kääntäneet kylkeään hänen tähtensä. Minkä rikoksen tähden häntä siis rangaistiin? Mistä hänen sopi toivoa sääliä, ellei tältä ovelta? Jos hän olisi tehnyt murhan, hän olisi sittenkin koputtanut sitä, uskoen, että ne siellä antavat anteeksi. Jos hän olisi langennut maailman viheliäisimmäksi, palannut hairahtuneena ja rääsyisenä, katso, hän olisi kumminkin turvallisesti käynyt tälle ovelle ja odottanut hellää vastaanottoa. Tämä ovi johti hänen kotiinsa, sen takana hän voi kohdata pelkkää rakkautta.

Eikö isä jo ollut koetellut häntä kylliksi? Eivätkö he pian avaisi?

"Isä, isä!" huusi hän, "päästä minut sisään! Minua paleltaa, minä värisen. On kauheata täällä ulkona!"

"Äiti, äiti, sinä, joka olet astunut niin monta askelta palvellaksesi minua! Sinä, joka olet valvonut niin monta yötä minun tähteni, miksi sinä nukut nyt? Äiti, äiti, valvo vielä tämä ainoa yö, ja minä en koskaan enää tuota sinulle surua!"

Hän huutaa ja vaipuu sitten henkeään pidättäen hiljaisuuteen kuullakseen vastauksen. Mutta kukaan ei kuullut häntä, kukaan ei totellut häntä, kukaan ei vastannut.

Silloin hän vääntää käsiään tuskasta, mutta hänen silmässään ei ole ainoatakaan kyyneltä.

Tuo pitkä, tumma rakennus suljettuine ovineen ja valottomine ikkunoineen oli kamalan liikkumaton yön keskellä. Mitä tulee hänestä nyt, kodittomasta? Häpeään leimattu ja häväisty hän oli nyt ja on oleva niin kauan kuin taivaan kupu kaareutuu hänen yllään. Ja itse hänen isänsä painoi tulisen poltinraudan hänen olkapäähänsä.

"Isä", huutaa hän vielä kerran, "mitä tulee minusta? Ihmiset uskovat kaikkea pahaa minusta."

Hän itki tuskissaan, hänen ruumiinsa oli kylmän kangistama.

Voi, että moinenkin surkeus saattaa langeta sen osaksi, joka äsken seisoi niin korkealla! Että niin helposti voi sortua kurjuuden kuiluun! Älkäämme huolehtiko elämästä! Kuka purjehtii varmalla aluksella? Ympärillämme kuohuu suru kaikkialla kuin aaltoava meri, katso, aallot nuolevat nälkäisinä laivojen sivuja, katso, ne hyökkäävät aina kannelle. Oi, ei ole varmaa paikkaa, ei varmaa pohjaa, turvallista alusta, niin pitkälle kuin silmä kantaa, ainoastaan tuntematon taivas on surun valtameren yllä.

Mutta hiljaa! Vihdoin, vihdoinkin! Sieltä eteisestä kuuluu hiljaisia askeleita.

"Onko se äiti?" kysyi Marianne.

"On, lapsi."

"Saanko nyt tulla sisään?"

"Isä ei laske sinua sisään."

"Minä olen juossut kinoksissa ohuissa kengissä Ekebystä tänne asti. Minä olen seisonut tässä tunnin ja jyskyttänyt ja huutanut. Minä palellun kuoliaaksi täällä. Miksi te lähditte ottamatta minua mukaan?"

"Lapsi, lapseni, miksi sinä suutelit Gösta Berlingiä?"

"Mutta sano nyt isälle, etten minä silti hänestä pidä. Se oli leikkiä. Luuleeko hän, että minä tahdon Göstan?"

"Mene rättärin luo, Marianne, ja pyydä sieltä yösijaa. Isä on juovuksissa. Isää ei saa järkiinsä. Hän on pitänyt minua teljettynä yläkerrassa. Minä hiivin ulos, kun luulin hänen nukkuneen. Hän tappaa sinut, jos tulet sisään."

"Äiti, äiti, täytyykö minun mennä vieraiden luo, kun minulla on koti? Onko äiti yhtä kova kuin isä? Miten voi äiti antaa sulkea minut taivasalle? Minä laskeudun hankeen pitkälleni, jollei äiti päästä minua sisään."

Silloin laski Mariannen äiti kätensä lukolle avatakseen, mutta samassa kuului raskaita askeleita yläkerran rappusissa, ja karkea ääni huusi häntä.

Marianne kuunteli: hänen äitinsä kiiruhti pois, karkea ääni sadatteli äitiä ja sitten...

Marianne kuuli jotakin kauheaa -- hän erotti jokaisen äänen hiljaisesta rakennuksesta.

Hän kuuli lyönnin läiskäyksen, kepiniskun tai korvapuustin, sitten hän kuuli heikkoa jytinää ja sitten taas lyönnin.

Hän löi hänen äitiään; tuo kauhistava, valtavan suuri Melchior Sinclaire löi vaimoaan.

Ja kalvavaa kauhua tuntien viskausi Marianne kynnykselle ja vääntelehti tuskissaan. Nyt hän itki, ja hänen kyyneleensä jäätyivät kodin kynnykselle.

Armoa, armahdusta! Avatkaa, avatkaa, niin että hän voi notkistaa oman selkänsä lyötäväksi! Oi, että hän saattaa lyödä äitiä, lyödä häntä siksi, ettei tämä voinut nähdä tytärtään kuolleena hangessa seuraavana päivänä, että hän tahtoi lohduttaa lastaan.

Suuri alennus ja häväistys kohtasi sinä yönä Mariannea. Hän oli uneksinut olevansa kuningatar, ja nyt hän mateli siinä, ei paljoa parempana piestyä orjanaista.

Mutta hän nousi kylmän vihan vallassa. Vielä kerran hän löi verisen kätensä oveen ja huusi:

"Kuule, mitä sinulle sanon, sinä, joka lyöt äitiä. Sinä saat vielä itkeä, Melchior Sinclaire, sinä saat itkeä!"

Sitten meni kaunis Marianne ja laskeusi levolle kinokseen. Hän heitti yltään turkin ja makasi vain mustassa samettipuvussaan, selvästi erottuen hohtavan valkeasta lumesta. Hän makasi ja ajatteli, kuinka hänen isänsä huomenna tulee ulos ja aikaisella aamukävelyllään löytää hänet. Hän toivoi vain sitä, että isä itse löytäisi hänet.

* * * * *

Oi kuolema, kalvas ystävä, onko yhtä totta kuin lohdullista, etten mitenkään voi välttää sinua kohtaamasta? Myös minun luokseni, maan työntekijöistä hitaimman, saavut sinä, riisut kuluneen nahkakengän jalastani, tempaat vispilän ja maitokulhon kädestäni, otat työvaatteet ruumistani verhoamasta. Hellästi ja väkisin ojennat sinä minut pitsikoristeiselle vuoteelle, ruumiinmukaisin, siloisin liinavaattein koristat sinä minut. Jalkani eivät kaipaa enää kenkiä, mutta käsiini vedetään lumivalkeat hansikkaat, joita eivät mitkään työt tahraa. Sinun levon suloisuuteen pyhittämänäsi minä nukun tuhatvuotista unta. Oi vapauttaja! Hitain maan työntekijöistä olen minä, ja kauhuisella hekumalla uneksin siitä hetkestä, jolloin minut otetaan sinun valtakuntaasi.

Kalvas ystävä, minua kohtaan saat mielin määrin käyttää voimaasi, mutta sen sinulle sanon, kovempi oli sinulla taistelu menneiden aikain naisia vastaan. Elonvoimat olivat väkevät heidän norjissa ruumiissaan, kovin pakkanen ei voinut jäähdyttää heidän kuumaa vertansa.

Sinä olit laskenut kauniin Mariannen vuoteeseesi, oi kuolema, ja sinä istuit hänen vieressään, kuten vanha lapsen piika istuu kehdon ääressä hyssytellen lasta nukkumaan. Sinä uskollinen, vanha hoitajatar, joka tiedät, mikä on ihmislapsen parasta, kuinka mahtaakaan sinua harmittaa, kun leikkitovereita, jotka meluten ja temmeltäen herättävät uneen uuvuttamasi lapsen, tulee. Kuinka mahdoit vihastua, kun kavaljeerit nostivat kauniin Mariannen vuoteelta, kun mies painoi hänet rintaansa vasten ja lämpöiset kyyneleet tippuivat hänen silmistään Mariannen kasvoille!

Ekebyssä oli kaikki kynttilät sammutettu ja kaikki vieraat sieltä matkanneet. Kavaljeerit seisoivat yksin rakennuksessaan, viimeisen, vajanaisen boolin ympärillä.

Silloin kilisti Gösta maljan laitaan ja puhui Teille, menneiden aikain naiset. Puhua Teistä, sanoi hän, on samaa kuin puhua taivaanvaltakunnasta, pelkkää kukoistusta Te olitte, pelkkää valoa. Iäti nuoria, iäti kauniita Te olitte, ja lempeitä kuin äidin silmät, kun hän katsoo lapsensa puoleen. Pehmeinä kuin oravanpoikaset Te riipuitte miehen kaulassa. Ei koskaan saatu kuulla Teidän äänenne vapisevan vihasta, koskaan ei Teidän otsanne rypistynyt. Pehmeä kätenne ei koskaan tullut karheaksi ja kovaksi. Suloisia pyhimyksiä, koristettuja kuvia kodin temppelissä Te olitte. Miehet makasivat Teidän jaloissanne, tarjoten pyhää savua ja rukouksia Teille. Teidän kauttanne teki rakkaus ihmetöitään, Teidän otsallenne kiinnitti runous kullanhohteisen säteikkönsä.

Ja kavaljeerit ryntäsivät pystyyn viinin huimaamina, hänen puheensa huimaamina, veri kuohui juhlan riemua. Vanha setä Eberhard ja laiska Kristoffer-serkku eivät vetäytyneet leikistä. Salamannopeasti valjastivat kavaljeerit hevosensa laita- ja kilpa-ajorekien eteen ja kiiruhtivat kylmään yöhön kunnioittamaan vielä kerran niitä, joita koskaan ei ole kylliksi ihailtu, laulamaan serenadia kullekin niistä, joilla oli nuo punaiset posket ja kirkkaat silmät, mitkä äsken loistivat Ekebyn avarissa saleissa.

Oi, menneiden aikain naiset, hyvin mahtoi Teitä, matkatessanne suloisten unelmien taivaihin, miellyttää herääminen juuri uskollisimpain ritarienne serenadiin. Hyvin mahtoi se miellyttää Teitä, niinkuin miellyttää ikiuneen vaipunutta sielua herääminen taivaiden sulosoittoon.

Mutta kavaljeerit eivät ehtineet pitkälle tällä hurskaalla retkellään, sillä jo silloin, kun he saapuivat Björneen, he tapasivat kauniin Mariannen makaamassa hangella, juuri kotinsa ovella.

He kauhistuivat ja vihastuivat nähdessään hänet siinä. Oli kuin jumaloitu pyhimys olisi löydetty silvottuna ja ryöstettynä kirkon oven edestä.

Gösta heristi nyrkkiään pimeätä taloa kohti. "Te vihan lapset", huusi hän, "te raekuurot, te pohjoismyrskyt, te Jumalan yrttitarhan hävittäjät!"

Beerencreutz sytytti sarvilyhtynsä ja valaisi noita sinisen-kelmeitä kasvoja. Silloin näkivät kavaljeerit Mariannen haavoittuneet kädet ja kyyneleet, jotka olivat jäätyneet hänen silmäripsiinsä, ja he vaikeroivat kuin naiset, sillä hän ei ollut ainoastaan pyhimyksen kuva, vaan myös kaunis nainen, joka oli ilahduttanut vanhoja sydämiä.

Gösta Berling heittäysi polvilleen hänen viereensä.

"Tässä makaa hän nyt, morsiameni", sanoi hän. "Hän antoi minulle morsiussuutelon muutama tunti sitten, ja hänen isänsä on luvannut minulle siunauksensa. Hän makaa ja odottaa minua jakamaan kanssaan valkean vuoteensa."

Ja Gösta nosti elottoman vahvoille käsivarsilleen. "Kotiin Ekebyhyn hänet nyt!" hän huusi. "Nyt hän on minun. Kinoksesta olen minä hänet löytänyt, nyt ei kukaan ota häntä minulta. Emme herätä noita tuolla. Mitä hän tekee siellä, noiden uksien sisäpuolla, joihin hän on lyönyt kätensä verille!"

Gösta sai täyttää mielihalunsa. Hän laski Mariannen etumaiseen rekeen ja istui hänen viereensä. Beerencreutz asettui taakse ja tarttui ohjaksiin.

"Ota lunta ja hiero häntä, Gösta!" käski hän. Pakkanen oli kangistanut Mariannen jäsenet, ei pahempaa. Hurjasti kiihtynyt sydän sykki vielä. Hän ei edes ollut menettänyt tajuntaansa, hän tiesi kaiken, tiesi, kuinka kavaljeerit olivat löytäneet hänet, mutta ei voinut liikuttaa itseään. Hän makasi jäykkänä ja kankeana reessä, kun Gösta hieroi häntä lumella ja vuoroin itki ja suuteli häntä; häntä halutti sanomattomasti kohottaa edes toista kättään sen verran, että voisi vastata hyväilyyn.

Hän muisti kaiken. Hän makasi siinä kankeana ja liikkumatta ja ajatteli niin selvästi, ettei koskaan selvemmin. Oliko hän rakastunut Gösta Berlingiin? Oli, se oli varmaa. Oliko se vain yhdeniltaista päähänpistoa? Ei, sitä oli kestänyt kauan, monta vuotta.

Hän vertaili itseään häneen ja muihin Vermlannin ihmisiin, jotka olivat kaikki välittömiä kuin lapset. Jokaista haluaan he tottelivat. He elivät vain ulkonaista elämäänsä, eivät koskaan tarkastaneet sielunsa syvyyksiä. Mutta Mariannesta oli tullut sellainen millaiseksi tullaan matkustamalla maailmassa ihmisten joukossa; hän ei koskaan voinut antautua täysin mihinkään. Rakastipa hän, niin, teki mitä tahansa, niin seisoi ikäänkuin toinen puoli hänen minuuttansa ja katsoi häntä kylmästi ja ivallisesti hymyten. Hän oli ikävöinyt intohimoa, joka tulisi, tempaisisi hänet mukaansa hurjan mielettömästi. Ja nyt hän oli tullut, tuo mahtava. Silloin, kun hän suuteli Gösta Berlingiä parvekkeella, silloin oli hän ensi kerran unohtanut itsensä.

Ja nyt tuli sama intohimo häneen taas, hänen sydämensä jyskytti niin, että hän kuuli sen lyönnit. Eikö hän pian voisi käyttää jäseniään? Hän tunsi hurjaa riemua siitä, että hänet oli hyljätty kotona. Nyt hän oli epäröimättä Göstan. Miten tuhma hän oli ollut, niin monta vuotta kahlinnut ja pakottanut rakkauttaan. Oi, ihanaa, ihanaa on heittäytyä rakkauden valtaan. Mutta eikö hän nyt, eikö hän nyt jo pääsisi vapaaksi näistä jääkahleista! Hän on ollut jäätä sydämestä ja tulta pinnalta, nyt on päinvastoin, tulisielu jääruumiissa.

Sitten tuntee Gösta, miten kaksi kättä hiljaa kohoaa hänen kaulaansa heikkoon voimattomaan puristukseen.

Tuskin ollenkaan Gösta sitä tunsi, mutta Marianne luuli päästäneensä ahtaalle kiedotun intohimonsa purkautumaan ilmi tukahduttavassa syleilyssä.

Mutta kun Beerencreutz tämän näki, hän antoi hevosen juosta tutulla tiellä mielensä mukaan. Hän kohotti katseensa ja tähysteli yksinomaan ja lakkaamatta Otavaa.

Seitsemäs luku

VANHAT AJONEUVOT

Ystävät, ihmistenlapset! Jos sattuisi niin, että istuen tai loikoen luette tätä yöllä, kuten minä sitä nyt hiljaisuuden hetkinä kirjoitan, niin älkääpä huokaisko tässä helpotuksesta ajatellen, että nyt saavat hyvät herrat ja Ekebyn kavaljeerit vetää rauhassa unta tuotuaan Mariannen sinne ja hankittuaan hänelle hyvän vuoteen, joka oli parhaassa vierashuoneessa suuren salin takana.

Maata he menivät ja nukahtivat myös, mutta ei ollut heidän osansa nukkua kaikessa rauhassa aina puoleenpäivään, kuten ehkä minun ja teidän olisi, rakkaat lukijat, jos olisimme valvoneet kello neljään aamulla ja jäseniämme väsymys pakottaisi.

Älkäämme unohtako, että siihen aikaan vanha majurinrouva kiersi kerjuupussi selässä ja ryhmysauva kädessä maita mantereita ja ettei hän suinkaan, kun alkoi tehdä jotakin tärkeää, kursaillut ja ottanut huomioon väsyneen syntisen mukavuutta. Ja kahta vähemmin nyt, kun hän oli päättänyt tänä yönä ajaa kavaljeerit Ekebystä tiehensä.

Mennyt oli se aika, jolloin hän vallitsi loistossaan ja komeudessaan Ekebytä ja kylvi iloa maille niinkuin Jumala tähtiä taivaalle. Ja sillä aikaa kun hän vaelsi koditonna pitkin maita, oli suuren kartanon mahti ja kunnia jätetty kavaljeerien käsiin, heidän hoidettavakseen niinkuin tuuli hoitaa tuhkaa, niinkuin kevätaurinko vaalii kinosta.

Joskus lähtivät kavaljeerit huviajoon, kuusin, kahdeksin miehin, samalla pitkällä reellä ja kaksivaljakolla, kirkkokulkusin ja punotuin ohjin. Jos he silloin tapasivat majurinrouvan, joka kulki kerjuulla, he eivät luoneet edes silmiään maahan.

Nyrkkejään heristi tuo meluava joukko hänelle. Ja rajulla reenkiepauksella pakotettiin hänet tiepuoleen kinokseen, ja majuri Fuchs, karhuntappaja, muisti aina kolmasti sylkäistä, tehdäkseen tehottomaksi pahan, jota akan vastaantulo ennusti.

He eivät säälineet häntä. Ilkeä hän oli heistä kuin noita, tuo tientaivaltaja. Jos onnettomuus olisi häntä kohdannut, he eivät olisi surreet enemmän kuin ampuja, joka pääsiäisaattona laukaistuaan susihauleilla panostetun pyssynsä olisi murehtinut panoksen osuttua lentävään noita-akkaan.

Autuutensa vuoksi he vainosivat, nuo kavaljeeripoloiset, majurinrouvaa. Usein ovat ihmiset olleet julmia ja kiduttaneet toisiaan kovasti, kun ovat itse vavisseet sielujensa kohtalon tähden.

Kun kavaljeerit yömyöhällä hoippuivat juomapöydistä ikkunoiden luo katsomaan, oliko yö tyyni ja tähtikirkas, he huomasivat usein tumman varjon, joka hiipi pihan yli, ja he arvasivat, että majurinrouva se oli tullut katsomaan rakasta kotiaan; mutta silloin täristi kavaljeerien rakennusta noiden vanhojen syntipukkien pilkkanauru, ja rouvalle tähdättyjä kokkapuheita sinkosi satamalla avatuista ikkunoista.

Todellakin -- tunnottomuus ja uhkamieli alkoi vallata noiden köyhäin seikkailijain sydämet. Vihan oli heihin istuttanut Sintram. Ei olisi heidän sielunsa ollut suuremmassa vaarassa silloin, kun majurinrouva olisi hallinnut Ekebytä, kuin nyt. Lukuisammat kuolevat paossa kuin tappelussa.

Majurinrouva ei ollut juuri vihainen näille kavaljeereille.

Jos valta olisi ollut hänen käsissään, hän olisi kurittanut heitä vitsalla kuin vallattomia poikia ja suonut sitten taas heille armonsa ja hellyytensä.

Mutta nyt hän oli huolissaan rakkaasta kartanostaan, joka oli heitetty kavaljeerien käsiin hoidettavaksi niinkuin sudet vaalivat lampaita, niinkuin kurjet hoitavat kevätkylvöä.

On monta, joita on vaivannut sama suru. Ei ollut hän ainoa, joka on nähnyt hävityksen riehuvan rakkaassa kodissaan ja tietää miltä tuntuu, kun hyvinhoidettu talo rappeutuu. He ovat nähneet lapsuudenkotinsa silmäilevän heihin haavoittuneen eläimen lailla. Monet tuntevat itsensä pahantekijöiksi nähdessään kotipuiden naavaisina kuivettuvan ja hiekkakäytävien peittyvän ruohoturpeihin. He tahtoisivat heittäytyä polvilleen noille pelloille, jotka muinoin upeilivat runsain sadoin, ja rukoilla, etteivät ne syyttäisi heitä häpeästä, joka niitä peittää. Ja he kääntävät kasvonsa pois vanhoista hevosraukoista; katselkoon rohkeampi niitä silmiin! Eivätkä he tohdi seistä veräjällä ja katsella karjan paluuta laitumelta. Ei ole paikkaa maan päällä niin inhaa käydä kuin rappeutunut koti.

Oi, minä pyydän kaikkia teitä, jotka hoitelette peltoja ja niittyjä ja puistoja ja suloisia, riemua tuottavia kukkatarhoja, hoidelkaa niitä hyvin! Hoidelkaa niitä rakkaudella, työllä! Ei ole hyvä, että luonto suree ihmisen vuoksi.

Kun ajattelen, mitä ylvään Ekebyn täytyi kärsiä kavaljeerien isännöidessä, silloin toivon, että majurinrouvan tuumat olisivat jo onnistuneet ja Ekeby olisi jo viety kavaljeereilta.

Ei hän ajatellut ryhtyä jälleen hallitusohjiin.

Vain yksi päämäärä hänellä oli: vapauttaa kotinsa näistä hulluttelijoista, näistä heinäsirkoista, näistä rosvoista, ryöväreistä, joiden jalanjäljissä ei ruohonpiippaa kasvanut.

Kulkiessaan maita mantereita kerjuulla ja eläessään almuilla hänen täytyi alinomaa ajatella äitiään, ja hänen sydämeensä pureutui ajatus, että hänen olonsa ei voi kuunaan kirkastua ennen kuin äiti ottaa hänen hartioiltaan kirouksen taakan.

Kukaan ei ollut vielä kertaakaan maininnut vanhuksen kuolleen, hän mahtoi siis vielä elää tehtaallaan Älfdalin metsissä. Yhdeksänkymmenen vanhana hän eleli ja puursi sitkeästi työssä, hoidellen kesällä maitohulikoita, talvella hiilimiiluja, ja teki kuollakseen työtä, ikävöiden päivää, jolloin hänen elämäntehtävänsä olisi täytetty.

Ja majurinrouva ajatteli, että vanhus oli varmaan elänyt näin kauan voidakseen peruuttaa tyttärensä elämän kirouksen. Ei tosiaan saane se äiti kuolla, joka oli manannut sellaisen kurjuuden lapselleen.

Niinpä halusi majurinrouva taivaltaa vanhuksen luo, jotta he kumpikin saisivat rauhan. Hän halusi samota pitkän jokilaakson ja synkeiden metsien kautta lapsuudenkotiinsa. Ennen hän ei saanut lepoa. Monet tarjosivat näinä päivinä hänelle lämpöistä kotia ja uskollisen ystävyyden lahjoja, mutta hän ei pysähtynyt minnekään. Tuimana ja vihaisena hän kulki talosta taloon, sillä kirous painoi häntä.

Hän oli päättänyt taivaltaa äitinsä luo, mutta ensin hän tahtoi saada rakkaan talonsa turvaan. Hän ei tahtonut lähteä ja jättää sitä kevytmielisten tuhlarien käsiin, kelvottomien ryyppysankarien, jotka huolimattomasti hävittävät Jumalan lahjoja.

Menisikö hän huolettomasti, hyvin tietäen, että tullessaan näkisi perintönsä hävitettynä, vasaransa vaienneina, hevosensa luuna ja nahkana, palvelijansa pitäjällä?

Eipä ei, vielä kerran hän ylenee voimassaan ja antaa kavaljeereille lähtöpassin!

Kyllähän majurinrouva tiesi, että hänen miehensä iloitsisi nähdessään hänen perintönsä häviävän. Mutta hän tunsi miehensä hyvin ja oli varma, että jos hän vain saisi heinäsirkkansa kaikkoamaan, niin majuri olisi liian untelo uusia hankkimaan. Kun kavaljeereja ei enää olisi, ohjaisi majurinrouvan vanha vouti ja pehtori Ekebyn töitä totuttua latua.

Ja niinpä hänen tumma varjonsa oli monena yönä liikkunut tehtaan mustilla teillä. Hän oli pujahtanut torpparien pirtteihin ja tullut ulos, hän oli kuiskutellut myllärin ja myllyrenkien kanssa suuren myllyn permantokerroksessa, hän oli neuvotellut seppien kanssa pimeässä hiilihuoneessa.

Ja he olivat kaikki vannoneet auttavansa häntä. Suuren tehtaan kunnia ja mahti ei ollut enää jääpä huolettomien kavaljeerien käsiin hoidettavaksi niinkuin tuuli hoitaa tuhkaa, niinkuin susi vaalii lammaskatrasta. Ja tänä yönä, jolloin huimat herrat ovat tanssineet, leikkineet ja juoneet, kunnes ovat vaipuneet kuolemanväsyneinä vuoteelleen, tänä yönä on heidän laputettava tiehensä. Hän on antanut heidän pöyhistellä, suruttomain. Hän on istunut tuimasti odottaen pajassa ja odottanut tanssiaisten loppua. Hän on odottanut kauemminkin, kunnes kavaljeerit ovat tulleet takaisin yölliseltä retkeltään, hän on istunut hiljaa ja odottanut, kunnes hänelle on ilmoitettu, että nyt on viimeinen kynttilänliekki sammutettu kavaljeerirakennuksen ikkunoista ja että koko suuri kartano nukkuu. Silloin hän nousee ja menee ulos.

Majurinrouva käski kaikki tehtaalaiset kokoontumaan kavaljeerien rakennuksen luo; itse hän lähti jo ennen muita kartanon pihaan. Hän meni suuren rakennuksen ovelle, koputti ja hänet laskettiin sisään. Brobyn papin nuori tytär, josta hän oli kasvattanut kelpo palvelijattaren, oli häntä vastassa.

"Rouva on kaikesta sydämestä tervetullut", sanoi palvelijatar ja suuteli hänen kättään.

"Sammuta kynttilä!" sanoi majurinrouva. "Etkö luule minun osaavan täällä tulettakin?"

Ja sitten hän alkoi kierroksen äänettömässä kartanossa. Hän kulki kellarista ylisille sanoakseen jäähyväiset. Hiipivin askelin he siirtyivät huoneesta huoneeseen.

Majurinrouva puheli muistoillensa. Palvelijatar ei huokaillut, ei nyyhkyttänyt, mutta kyyneleet tipahtelivat tipahtelemistaan hänen silmistään, kun hän seurasi emäntäänsä. Majurinrouva avautti liinakaapin ja hopeakaapin ja hiveli kädellään hienoja damastiliinoja, komeita hopeakannuja. Hän hamuili hyväillen mahtavaa höyhenpatjakekoa kalustohuoneessa. Kaikkia talouskaluja, kangaspuita, rukkeja ja kerinpuita piti hänen kosketella. Hän pisti tunnustellen kätensä maustelaatikkoon ja koetti talikynttilöitä, jotka riippuivat rivissä vartailla laipiossa.

"Kynttilät ovat nyt jo kuivia", sanoi hän. "Ne voi ottaa alas ja latoa laatikkoon."

Alhaalla kellarissa hän kävi, kohotteli varovasti kaljatynnyreitä ja hamuili viinipullorivejä.

Hän kävi ruokasäiliössä ja keittiössä, hän kosketteli kaikkea, tarkasti kaiken. Hän ojensi kätensä ja sanoi jäähyväiset koko kodilleen.

Viimeksi hän meni asuinhuoneisiin. Ruokasalissa hän hamuili suuren kääntöpöydän levyjä.