Part 33

Pian saatiin kuulla, että Lövenborg oli oikeassa ja että Sintram oli kuollut jouluyönä. Toiset sanoivat, että hän oli hirttäytynyt vankilassa. Toiset arvelivat, että oikeuden palvelijat olivat antaneet kaikessa salaisuudessa surmata hänet, sillä oikeudenkäynti näytti päättyvän hänen edukseen, eikähän käynyt laatuun päästää häntä jälleen Löfsjön kimppuun. Olipa niitäkin, jotka uskoivat, että musta herra oli tullut mustissa vaunuissa ja mustilla hevosilla ja vienyt hänet vankeudesta pois. Eikä Lövenborg ollut ainoa, joka hänet jouluyönä näki. Forsissakin hänet nähtiin, ja Ulrika Dillner näki hänet unissaan. Monet kertoivat, kuinka hän oli kummitellut heille, kunnes Ulrika Dillner muutti hänen ruumiinsa Bron hautausmaahan. Ulrika ajatti myös Forsista pois pahat palvelijat ja järjesti talon hallinnon hyvään kuntoon. Sitten ei siellä ole enää kummitellut.

* * * * *

Kerrotaan, että Gösta Berling ei ehtinyt kartanolle, kun eräs vieras tuli konttorirakennukseen ja antoi kirjeen ja käski viedä sen majurinrouvalle. Kukaan ei tuntenut lähettiä, mutta kirje vietiin sisään ja pantiin pöydälle sairaan viereen. Heti sitten tuli majurinrouva aivan odottamatta paremmaksi; kuume asettui, tuskat vaimenivat, ja hän sai voimia lukea kirjeen.

Vanhat ovat taipuisat uskomaan, että tähän toipumiseen vaikuttivat pimeyden voimat. Sintramilla ja hänen ystävillään saattoi olla etua siitä, että majurinrouva luki tämän kirjeen.

Se oli kirjallinen sopimus, piirretty verellä mustalle paperille. Kavaljeerit olisivat sen kyllä tunteneet. Se tehtiin menneenä jouluyönä Ekebyn pajassa.

Ja majurinrouva makasi nyt vuoteessa ja luki, että koska hän oli noita-akka ja oli passittanut kavaljeerien sieluja helvettiin, niin häneltä tuomittiin Ekeby pois. Ja muuta moista hullutusta hän sai lukea. Hän tarkasti päivämäärää ja allekirjoitukset ja näki seuraavan reunamuistutuksen Göstan nimen vieressä: "Koska majurinrouva on käyttänyt hyväkseen minun heikkouttani houkutellen minut pois kunniallisesta työstä ja pidättäen minut Ekebyn kavaljeerina, koska hän on tehnyt minusta Ebba Dohnan murhaajan, kielimällä hänelle, että minä olen virkaheitto pappi, niin minä kirjoitan alle."

Majurinrouva taittoi paperin hitaasti kokoon ja pani sen takaisin kuoreen. Sitten hän makasi hiljaa ja mietti, mitä oli tietää saanut. Hän tiesi katkeraksi tuskakseen, että sellaista kansa ajatteli hänestä. Velho ja noita-akka hän oli niiden kaikkien mielestä, joita hän oli palvellut, joille hän oli antanut työtä ja leipää. Se oli hänen palkkansa, sellainen hänen muistonsa oli oleva. He eivät voi uskoa parempaa avionrikkojasta.

Mutta mitä huoli hän niistä taitamattomista? Nehän olivat olleet niin loitolla hänestä. Mutta nämä köyhät kavaljeerit, jotka olivat eläneet hänen armostaan ja tunsivat hänet hyvin, hekin uskoivat niin tai olivat uskovinaan saadakseen tekosyyn, jotta voivat anastaa Ekebyn. Nopeasti kulkivat hänen ajatuksensa. Hurja viha ja kostonhimo leimusivat hänen kuumeenhehkuisissa aivoissaan. Hän käski Brobyn papin tyttären, joka hoiti häntä kreivitär Elisabetin kanssa, lähettää noutamaan Högforsin sahanhoitajaa ja inspehtoria. Hän tahtoi tehdä testamenttinsa.

Jälleen hän mietti, Hänen kulmansa rypistyivät, tuska väänsi kamalasti hänen kasvojensa piirteitä.

"Majurinrouva on hyvin sairas", sanoi kreivitär hiljaa.

"Niin olen, sairaampi kuin koskaan ennen."

Tuli hetken hiljaisuus, mutta sitten majurinrouva puhui kovalla, jäykällä äänellä:

"On ihmeellistä ajatella, että tekin, kreivitär, te, jota kaikki rakastavat, olette kuin olettekin avionrikkoja."

Nuori nainen hätkähti.

"Niin, jollette itse teossa, niin kuitenkin ajatuksissa ja himoissa, eikä siinä ole eroa. Minä, joka tässä makaan, tunnen, ettei siinä ole mitään eroa."

"Sen kyllä tiedän, majurinrouva."

"Ja kuitenkin olette nyt onnellinen. Te, kreivitär, saatte pitää synnittä rakastettunne. Se musta kummitus ei seiso välillänne, kun kohtaatte toisenne. Te saatte olla toistenne omat koko maailman nähden, rakastaa toisianne selvällä päivällä, käydä toistenne rinnalla kaiken elämänne."

"Oi, majurinrouva, majurinrouva!"

"Kuinka uskallatte, kreivitär, jäädä hänen luokseen", huudahti vanhus yhä kiivaammin. "Tehkää parannus, tehkää ajoissa parannus! Menkää kotiin isänne ja äitinne luokse, ennen kuin he tulevat ja kiroavat teidät. Tohditteko te sanoa Gösta Berlingiä puolisoksenne? Menkää hänen luotaan! Minä annan hänelle Ekebyn. Minä annan hänelle valtaa ja kunniaa. Uskallatteko te mennä osille hänen kanssaan? Uskallatteko ottaa vastaan sen onnen ja kunnian? Minä uskalsin. Muistatteko, miten kävi minulle? Muistatteko Ekebyn joulupäivällisiä? Muistatteko vankeutta nimismiehen talossa?"

"Oi, majurinrouva, me syylliset elämme täällä vieretysten onnetta. Minä olen täällä vartioimassa, ettei lietemme luo mikään ilo asetu majailemaan. Ettekö usko, että minä kaipaan kotia, majurinrouva? Oi, katkerasti kaipaan kodin suojaa ja tukea, mutta en saa koskaan enää sitä nauttia. Täällä minun täytyy olla pelossa ja vavistuksessa, tietäen, että kaikki mitä teen johtaa syntiin ja suruun, tietäen, että jos autan yhtä, niin kaadan toisen. Liian heikko ja hairahtuvainen olen tähän elämään, ja kumminkin olen pakotettu elämään, kahlittuna ikuiseen katumuksen tekoon."

"Sellaisilla ajatuksilla kiehdomme sydäntämme", huudahti majurinrouva, "mutta se on heikkoutta. Te ette tahdo pois hänen luotaan, siinä syy."

Ennen kuin kreivitär ehti vastata, tuli Gösta Berling huoneeseen.

"Tule tänne, Gösta", sanoi majurinrouva heti, ja hänen äänensä tuli vieläkin terävämmäksi ja ankarammaksi. "Tule tänne, sinä, jota kaikki Löfsjössä ylistävät! Tule tänne, sinä kansan pelastaja, jonka muisto saa elää! Saat nyt kuulla, miten on käynyt vanhan majurinrouvan, jonka sinä annoit halveksittuna ja hylättynä harhata ympäri maata.

"Ensin sanon sinulle, kuinka kävi keväällä, kun tulin kotiin, äitini luo, sillä sinun täytyy tietää sen tarinan loppupuoli.

"Maaliskuussa minä tulin Älfdalin metsätehtaalle, Gösta. Paremmalta kerjäläisakkaa en juuri näyttänyt. Minulle sanottiin, kun tulin perille, että äitini oli maitohuoneessa. Menin silloin sinne ja seisoin kauan hiljaa ovensuussa. Joka seinällä oli pitkiä hyllyjä ja niillä kirkkaita kulhoja täynnä maitoa. Ja äiti, joka oli monta vuotta sadannella, otti hyllyiltä kulhon toisensa perästä ja kuori kermaa. Hän oli kyllä reipas, tuo vanhus, mutta minä huomasin hyvin, miten vaikeaa hänen oli suoristaa selkäänsä ylettyäkseen hyllyille. En tiennyt, oliko hän nähnyt minua, mutta hetken perästä hän puhui minulle merkillisen kimeällä äänellä:

"'Niin sinulle on käynyt kuin minä tahdoin', hän sanoi. Minä halusin puhua ja pyytää häneltä anteeksi, mutta se ei maksanut vaivaa. Hän ei kuullut sanaakaan -- hän oli umpikuuro. -- Mutta hetken päästä hän virkkoi taasen: 'Voit tulla auttamaan minua.'

"Silloin minä menin ja kuorin maitoa. Minä otin hyvässä järjestyksessä alas kulhot ja panin ne takaisin ihan paikalleen ja otin parhaiksi syvältä kuorinkauhalla, ja hän oli tyytyväinen. Yhdenkään palvelijan hän ei ollut tohtinut antaa kuoria maitojaan; mutta minähän tiesin vanhastaan, miten se hänen mielestään oli tehtävä.

"'Nyt otat tämän työn', hän sanoi. Ja minä tiesin, että nyt hän oli antanut minulle anteeksi.

"Ja sitten näytti käyvän niin, ettei hän enää jaksanut tehdä työtä. Hän istui hiljaa nojatuolissaan ja nukkui parhaastaan kaiket päivät. Ja hän kuoli pari viikkoa ennen joulua. Minä olisin tullut mielelläni ennemmin, Gösta, mutta en voinut lähteä vanhuksen luota."

Majurinrouva hengähti. Hänen tuli taas vaikea hengittää, mutta hän ponnisti voimansa ja jatkoi:

"On kyllä totta, Gösta, että minä pidin mielelläni sinua täällä luonani Ekebyssä. -- Sinä olet sellainen, että kaikki iloitsevat, kun saavat olla sinun seurassasi. -- Jos olisit tahtonut vakiutua mieheksi, niin minä olisin antanut sinulle paljon valtaa. Minä toivoin aina, että sinä saisit itsellesi kunnon vaimon. Ensin minä luulin, että se olisi ollut Marianne Sinclaire, sillä huomasin hänen sinua rakastavan jo silloin, kun sinä elit halonhakkaajana metsässä. Sitten minä luulin, että se olisi Ebba Dohna, ja minä ajoin eräänä päivänä järven poikki Borgiin ja sanoin hänelle, että jos hän ottaa sinut miehekseen, niin minä annan sinulle perintönä Ekebyn. Jos tein siinä pahoin, niin anna minulle anteeksi."

Gösta oli polvillaan vuoteen vieressä ja painoi otsaansa sängynlaitaan. Hän huokasi raskaasti.

"Sano, Gösta, kuinka sinä nyt aiot elää! Miten sinä vaimosi elätät? Sanopas minulle se! Sinähän tiedät, että minä aina olen tahtonut parastasi." Ja Gösta vastasi hänelle hymyillen, vaikka hänen sydämensä oli särkyä surusta:

"Muinoisina päivinä, silloin, kun koetin tulla työmieheksi ja jäädä Ekebyn alueelle, majurinrouva minulle antoi oman torpan asua, ja se on vielä minun. Viime syksynä minä panin sen kuntoon. Lövenborg auttoi minua, ja me olemme valkaisseet liidulla laipion ja peittäneet seinät paperilla ja maalanneet. Perimmäistä, pientä huonetta sanoo Lövenborg kreivittären kabinetiksi, ja hän on koonnut täällä kaikista talonpoikaistaloista huonekaluja, jotka ovat joutuneet sinne herraskartanoiden huutokaupoista. Niitä hän on ostellut, niin että siellä nyt on korkeaselkäisiä nojatuoleja ja loistavahelaisia laatikkokirstuja. Mutta etumaisessa, suuressa huoneessa on nuoren rouvan kangaspuut ja minun sorvipenkkini. Talouskaluja ja kaikenlaisia kapineita siellä on, ja siellä me Lövenborgin kanssa olemme jo istuneet monta iltaa ja jutelleet, miten nuori kreivitär ja minä sitten elelemme siinä torpan tuvassa. Mutta vaimoni sai vasta nyt tämän tietää, majurinrouva. Me aiomme sanoa sen vasta kun saamme lähteä Ekebystä."

"Jatka, Gösta!"

"Lövenborg puhui aina, miten tarpeen olisi piika talossa. 'Kesällä täällä koivuniemellä on siunatun kaunista', oli hänen tapansa sanoa, 'mutta talvella tulee täällä nuoren rouvan liian yksinäistä. Sinun, Gösta, pitää hankkia piika.'

"Ja minä olin kyllä samaa mieltä kuin hän, mutta en tiennyt, mistä saisin varoja piian pitoon. Niin hän tuli eräänä päivänä ja toi nuottinsa ja sen pöytänsä, johon on maalattu koskettimet, ja asetti ne tupaan. 'Kyllä sinun on nyt ruvettava piiaksi, Lövenborg', sanoin minä. Hän vastasi, että kyllä häntä tarvitaankin. Olinko minä tarkoittanut, että nuori kreivitär laittaisi ruokaa, kantaisi halkoja ja vettä? Ei, minun tarkoitukseni ei ollut, että hän tekisi mitään niin kauan kuin minulla vain on kättä tehdäkseni työtä. Mutta Lövenborg arveli kuitenkin, että parasta on, kun meitä on kaksi, niin että kreivitär saa istua kaiket päivät sohvan nurkassa ja ommella koruompeluaan. En minä muka voinut aavistaa, miten paljon palvelusta tuollainen pikkuinen naisihminen tarvitsee, sanoi."

"Jatka", virkkoi majurinrouva. "Se lievittää tuskiani. Uskoitko sinä, että tuo sinun nuori kreivittäresi tahtoo asua torpantuvassa?"

Gösta kummastui hänen ivallista ääntään, mutta jatkoi silti:

"Oi, majurinrouva, en minä uskaltanut sitä uskoa; mutta olisi ollut niin ihanaa, jos hän olisi tahtonut. Täältähän on viisi peninkulmaa lääkärille. Hän, jolla on niin kevyt käsi ja hellä sydän, olisi saanut työtä kylliksi, hoitaa haavoja ja lievittää kuumetta. Ja minä ajattelin, että kaikki murheelliset muistavat kyllä tien torpantuvan hienon rouvan luo. Köyhillä ihmisillä on niin paljon surua, jota hyvät sanat ja ystävällinen mielenlaatu voivat parantaa."

"Mutta entä sinä itse, Gösta Berling?"

"Minä työskentelen höyläpenkin ja sorvin ääressä, majurinrouva. Minä elän tästä lähtien omaa elämääni. Jos vaimoni ei tahdo minua seurata, niin eihän sille mitään voi. Jos minulle nyt tarjottaisiin kaikki maailman rikkaudet, eivät ne minua houkuttelisi. Minä tahdon elää omaa elämääni. Minä olen jääpä ja jään köyhäksi mieheksi talonpoikien keskuuteen ja autan heitä, minkä voin. He tarvitsevat jonkun polkansoittajan häihinsä ja joulupitoihinsa, he tarvitsevat jonkun, joka kirjoittaa kirjeitä heidän pojilleen, jotka ovat matkalla, ja siihen virkaan minä sopinen. Mutta köyhä minun täytyy olla, majurinrouva."

"Synkkä tulee elämästänne, Gösta."

"Oh, ei, majurinrouva, ei ollenkaan, jos meitä vain olisi kaksi ja sovinnossa. Rikkaat ja iloiset kävisivät kyllä luonamme yhtä hyvin kuin köyhätkin. Iloa olisi kyllin meidän tuvassamme. Vieraat eivät huolisi siitä, vaikka ruoka valmistettaisiin heidän silmäinsä edessä eivätkä loukkaantuisi, vaikka kahden täytyisi syödä yhdeltä lautaselta."

"Ja mitä hyötyä tällaisesta, Gösta? Mitä kiitosta sinä sillä voittaisit?"

"Suuri olisi kiitokseni, majurinrouva, jos köyhät tahtoisivat muistaa minua pari vuotta kuolemani jälkeen. Hyötyä olisin kylläkin tehnyt, jos olisin istuttanut pari omenapuuta kunkin pirtin kulmalle, jos olisin opettanut talonpoikaissoittajalle pari vanhain mestarien sävelmää ja jos paimenlapset saisivat oppia muutamia hyviä lauluja kaiuttaakseen niitä metsäpolulla.

"Majurinrouvan pitää tietää, että minä olen vain se sama hullu Gösta Berling kuin ennenkin. Talonpoikaismusikantti minusta kaiken kaikkiaan voi tulla, mutta siinä on tarpeeksi. Minulla on paljon syntejä hyvitettävänä. Itku ja katumus ei ole asiani. Minä tuotan iloa köyhille, siinä on parannukseni."

"Gösta", sanoi majurinrouva, "se on liian vähäpätöistä elämää miehelle, jolla on sellaiset lahjat kuin sinulla. Minä annan sinulle Ekebyn."

"Oi, majurinrouva", huudahti Gösta kauhuissaan. "Älkää tehkö minusta rikasta! Älkää panko minulle sellaisia velvollisuuksia! Älkää erottako minua köyhistä!"

"Minä annan Ekebyn sinulle ja kavaljeereille", toisti majurinrouva. "Olethan sinä, Gösta, lahjakas mies, jota kansa siunaa. Minä sanon kuten äitini: 'Nyt otat tämän työn.'"

"Ei, majurinrouva, me emme voi ottaa sellaista vastaan. Me, jotka olemme tunteneet majurinrouvan väärin ja tuottaneet majurinrouvalle sellaista surua!"

"Minä annan teille Ekebyn, kuuletko sinä!"

Hän puhui äreästi ja kovasti, ilman ystävyyden värettä. Göstan valtasi tuska.

"Älkää panko ukkoja sellaiseen kiusaukseen, majurinrouva. Sehän tekisi heistä taaskin laiskureita ja juoppoja. Taivaan Herra, kavaljeerit rikkaita! Mitä meistä silloin tulisi!"

"Minä annan sinulle Ekebyn, Gösta, mutta silloin täytyy sinun luvata, että päästät vaimosi vapaaksi. Katsos, sellainen hieno, pieni nainen ei ole luotu sinua varten. Hän on saanut kärsiä liiaksi täällä karhujen maassa. Hän ikävöi valoisille synnyinseuduilleen. Sinun täytyy antaa hänen mennä. Sen vuoksi minä annan sinulle Ekebyn."

Mutta nyt tuli kreivitär Elisabet majurinrouvan luo ja laskeutui polvilleen sängyn viereen.

"Minä en ikävöi enää, rouva. Tuo, joka on mieheni, on ratkaissut arvoituksen ja löytänyt elämän, jota minä voin elää. Ei minun enää tarvitse käydä ankarana ja kylmänä hänen rinnallaan ja muistuttaa hänen mieleensä katumusta. Köyhyys ja hätä ja kova työ tekevät sen tehtävän. Teitä, jotka johtavat köyhien ja sairaiden luo, voin kulkea synnittä. Minä en pelkää enää elämää täällä pohjolassa. Mutta älkää tehkö häntä rikkaaksi, rouva, silloin en uskalla jäädä tänne."

Majurinrouva kohosi kyynärpäilleen:

"Kaiken onnen te vaaditte itsellenne", huusi hän ja uhkasi heitä nyrkeillään, "kaiken onnen ja siunauksen! Ei, olkoon Ekeby kavaljeerien, jotta he tuhoutuvat. Erotkoot mies ja vaimo toisistaan, että he tuhoutuvat. Velho minä olen, noita-akka minä olen, pahaan usutan minä teidät. Sellainen kuin on maineeni, tahdon minä olla itsekin."

Hän tempasi kirjeen ja heitti sen Göstalle vasten kasvoja. Musta paperi levähti auki ja lensi lattialle. Gösta tunsi sen hyvin.

"Sinulla on tunnollasi synti minua vastaan, Gösta. Sinä olet väärin ymmärtänyt sitä, joka on ollut toinen äitisi. Uskallatko kieltäytyä ottamasta rangaistustasi minulta? Sinun täytyy ottaa Ekeby, ja se turmelee sinut, sillä sinä olet heikko. Sinun täytyy lähettää vaimosi kotiin, ettei kukaan voi pelastaa sinua. Sinun täytyy kuolla yhtä vihattuna kuin minä. Margareta Celsingin muisto on noita-akan. Sinun muistosi pitää oleman tuhlarin ja kansan kiduttajan."

Hän vaipui jälleen pieluksilleen, ja huoneessa oli aivan hiljaista. Silloin kajahti tässä hiljaisuudessa kumea paukaus, sitten toinen, ja vielä kolmas. Kankirautavasara oli alkanut kauas kumajavan käyntinsä.

"Kuulkaa", sanoi silloin Gösta Berling, "noin kuuluu Margareta Celsingin muisto! Tämä ei ole juopuneiden kavaljeerien hullunkujeita. Se on työn voittohymni, kajautettu vanhan kunnon työntekijättären kunniaksi. Kuuleeko majurinrouva, mitä vasara sanoo? 'Kiitos', se sanoo, 'kiitos hyvästä työstä, kiitos leivästä, jota olet köyhille antanut, kiitos teistä, jotka olet aurannut, kiitos asutuksesta, jonka olet raivannut! Kiitos ilosta, jonka olet sallinut saleissasi vallita! Kiitos', se sanoo, 'ja lepää rauhassa! Sinun työsi elää ja jatkuu. Sinun kartanosi on aina oleva onnea tuottavan työn turvapaikka. -- Kiitos', sanoo se, 'äläkä tuomitse meitä, jotka olemme erehtyneet! Sinä, joka nyt olet matkassa rauhan majoihin, muistele suopeasti meitä, jotka vielä elämme.'"

Gösta vaikeni, mutta kankirautavasara jatkoi yhä puhettaan. Kaikki äänet, jotka olivat puhuneet hellästi ja ystävällisesti majurinrouvalle, yhtyivät nyt väkivasaran helskeessä. Niin katosi vähitellen jännitys hänen kasvoiltaan. Ne raukenivat, ja näytti kuin kuoleman varjo olisi langennut häneen.

Brobyn papintytär tuli sisään ja ilmoitti, että Högforsin herrat olivat tulleet. Majurinrouva antoi heidän mennä. Hän ei tahtonut laatia testamenttia.

"Oi, Gösta Berling, monien sankaritöiden mies", sanoi hän, "niinpä olet voittanut vielä kerran. Laskeudu tuohon ja anna minun siunata itseäsi."

Kuume palasi nyt kaksinkertaisella voimalla. Kuolonkorahtelu alkoi. Ruumista laahattiin raskaassa tuskassa, mutta sielu ei tiennyt pian mitään siitä. Se alkoi nähdä niihin taivaihin, jotka kuoleville avautuvat.

Niin meni tunti, ja lyhyt kuolontaisto loppui. Hän lepäsi siinä niin rauhallisena ja kauniina, että ympärillä seisovia liikutti syvästi.

"Minun rakas, vanha majurinrouvani", sanoi silloin Gösta, "tuollaisena näin minä sinut kerran ennen. Nyt on Margareta Celsing taas palannut eloon. Nyt hän ei koskaan enää väisty Ekebyn majurinrouvaa."

* * * * *

Kun kavaljeerit tulivat pajasta, he saivat kuulla majurinrouvan kuolleen.

"Kuuliko hän vasaran paukkeen?" he kysyivät.

Kyllä hän oli kuullut, ja he voivat olla tyytyväisiä.

Sittemmin he saivat tietää, että vainaja oli aikonut lahjoittaa Ekebyn heille, mutta ettei testamentti tullut tehdyksi. Tätä he pitivät suurena kunnianaan ja ylpeilivät siitä sitten niin kauan kuin elivät. Mutta kukaan ei koskaan kuullut heidän valittavan, että he olivat ne rikkaudet kadottaneet.

Kerrotaan myös, että sinä jouluyönä Gösta Berling seisoi nuoren vaimonsa rinnalla ja piti viimeisen puheensa kavaljeereille. Hän oli heidän kohtalostaan surullinen, kun heidän kaikkien nyt piti lähteä Ekebystä. Vanhuuden raihnaiset päivät heitä odottivat. Kylmän tervehdyksen saa vanha ja juromielinen vieraiden luona. Köyhän kavaljeerin päivät, kun hän on pakotettu rupeamaan täysihoitoon talonpoikaistaloon, eivät ole hauskat: erillään ystävistä ja seikkailusta hän nääntyy yksin.

Ja niin hän puhui heille, suruttomille, kaikkia onnenkeikauksia kestämään karaistuneille. Vielä kerran hän nimesi heitä vanhoiksi jumaliksi, jotka olivat syntyneet tuomaan iloa raudan maahan ja raudan aikaan. Kumminkin hän nyt valitti, että se huvitarha, jossa perhossiipinen ilo parveilee, on täyttyvä hävittävillä toukilla ja että sen hedelmät turmellaan.

Hyvin hän tiesi, että ilo oli maan lapsille hyvä ja että sen täytyi olla olemassa. Mutta raskaana arvoituksena lepäsi yhäti maan päällä kysymys, miten voisi mies olla sekä iloinen että hyvä. Helpoimmaksi asiaksi ja kumminkin vaikeimmaksi sanoi hän sitä arvoitusta. Sitä ennen eivät he olleet taitaneet ratkaista sitä. Nyt hän sanoi uskovansa heidän oppineen sen, oppineen tänä ilon ja hädän, tänä onnen ja murheen vuonna.

* * * * *

Oi, te hyvät herrat ja kavaljeerit, minutkin valtaa eron katkeruus tällä hetkellä! Tämä on viimeinen yö, jonka olemme yhdessä valvoneet. Iloisia nauruja en enää saa kuulla enkä hilpeitä lauluja. Teitä ja kaikista Lövenin rantain iloisista ihmisistä täytyy minun nyt erota.

Te rakkaat vanhukset! Muinaisina aikoina te annoitte minulle hyviä lahjoja. Suuressa yksinäisyydessä eläjälle te toitte ensimmäisen tiedon elämän rikkaista vaihteluista. Valtavia Ragnarökin[11] sotia minä näin teidän taistelevan lapsuudenunelmieni järven rannoilla. Mutta mitä olen minä antanut teille?

Kenties ilahduttaa teitä kumminkin, että teidän nimenne taas kaikuvat noiden rakkaiden kartanoiden nimien yhteydessä? Laskeutukoon kaikki loisto, joka elämäänne ympäröi, jälleen noille maille, joilla olette eläneet! Vielä on pystyssä Borg, vielä on Björne, vielä Ekeby lepää Lövenin rannalla -- ihanana, kosken ja järven, puiston ja hymyilevän metsäniityn ympäröimänä, -- ja kun seisoo siellä leveillä parvekkeilla, leijailevat tarut ympärillä kuin kesän mehiläiset.

Mutta puheen tullen mehiläisistä, sallikaa minun kertoa teille vielä yksi vanha juttu. Tuo pikku Ruster, joka kävi rummunlyöjänä Ruotsin armeijan eturinnassa, kun se vuonna 1813 samosi Saksan sydämeen, ei sittemmin kyllästynyt koskaan kertomasta juttuja noista ihmeellisistä etelänmaista. Ihmiset siellä olivat pitkiä kuin kirkontornit, pääskyset suuria kuin kotkat, mehiläiset kuin hanhet.

"No entä sitten mehiläispesät?"

"Ne olivat kuin meidän tavalliset mehiläispesät."

"Mutta miten mahtuivat sitten mehiläiset niihin?"

"Heh, siitä ne saivat itse pitää huolen", sanoi pikku Ruster.

Rakas lukija, eikö minun ole sanottava samoin? Tässä ovat nyt mielikuvituksen jättiläismehiläiset liehuneet ympärillämme kuukausia ja vuosia, mutta miten ne mahtuvat todellisuuden pesään, siitä ne saavat todellakin itse pitää huolen.

Viiteselitykset:

[1] Brylå: viinasta, punssista ja erilaisista mausteista sekoitettu juoma, joka on sytytetty palamaan. -- Suom. huom.

[2] Maailmanpuu, josta muinaisskandinavien jumalaistarut kertovat. -- Suom. huom.

[3] Kuninkaan lähimpiä seikkailuritareita, joista puhutaan keskiaikaisissa romaaneissa ja runoissa. -- Suom. huom.

[4] Loke: muinaisskandinavien jumalaistarustossa pahuuden edustaja, jonka ylijumala Odin otti jumalien asuntoon. -- Suom. huom.

[5] Prometheus: kreikkalaisen taruston jättiläinen, joka varasti tulen jumalilta. -- Suom. huom.

[6] Eräs korttipeli. -- Suom. huom.

[7] Palmun lehdistä kudottu espanjalainen hattu. -- Suom. huom.

[8] Kevyet, yhdenistuttavat, korkeapyöräiset rattaat. -- Suom. huom.

[9] Mustaa olutta tai oluesta ja portterista valmistettua juomaa, johon on sekoitettu konjakkia ja sokeria. -- Suom. huom.

[10] Kahdenhengen korttipeli 32 kortilla. -- Suom. huom.

[11] Ragnarök: maailmanlopun sota Skandinavian jumalaistaruissa. -- Suom. huom.