Part 30

Hän hurautti suoraan linnaan, ja kuningas tuli hovinaistensa ja hoviherrainsa kanssa katselemaan, miten hän ajoi. He eivät kyllin tainneet häntä ylistää.

Silloin kuningas sanoi: "Nuo vaunut sinun sopii hyvin antaa minulle, Kevenhüller." Ja vaikka hän vastasi: ei, niin kuningas oli itsepäinen ja tahtoi vain saada ne vaunut.

Silloin näki Kevenhüller, että kuninkaan seurueessa oli hovinainen, jolla oli vaalea tukka ja vihreä hame. Hän tunsi kyllä hänet ja arvasi, että juuri tämä oli neuvonut kuningasta pyytämään häneltä vaunut. Mutta hän tuli epätoivoiseksi. Hän ei voinut sietää, että toisella olisi hänen vaununsa, eikä hän liioin voinut kuninkaalta evätäkään. Sen tähden hän ajoi vaununsa sellaisella vauhdilla linnanmuuriin, että ne lensivät tuhansiksi pirstaleiksi.

Kun hän tuli takaisin Karlstadiin, niin hän koetti tehdä uudet vaunut. Mutta hän ei osannut. Silloin hän kauhistui lahjaa, jonka metsänemäntä oli hänelle antanut. Hän oli jättänyt laiskurin elämän isänsä linnassa tullakseen monen hyväntekijäksi eikä valmistaakseen taikavehkeitä, joita vain yksi voi käyttää. Mitä siitä hänelle, vaikka hänestä tulisikin suuri mestari, niin, vaikka kaikkein mestarien mestari, kun hän ei voi monistaa ihmelaitteitaan tuottamaan hyötyä tuhansille?

Ja tuo oppinut monitaitoinen mies ikävöi rauhallista, tasaista työtä niin suuresti, että hän rupesi kivenhakkaajaksi ja muurariksi. Ja niin hän rakensi sen suuren kivitornin, joka on länsisillan vieressä, isänsä ritarilinnan emätornin mallin mukaan, ja hän aikoi vielä rakentaa pitkän rivin huoneita, portaaleja, linnanpihoja, valleja ja riipputorneja, jotta Klara-joen rannalle olisi kohonnut koko ritarilinna.

Ja siinä linnassa hän aikoi toteuttaa lapsuutensa unelman. Teollisuudella ja käsitöillä kaikenkaltaisilla piti oleman linnansaleissa koti. Valkoiset myllyrengit ja mustat sepät, kellosepät, joilla oli vihreät varjostimet rasittuneiden silmiensä suojana, mustakätiset värjärit, kankurit, sorvarit, viilarit, kaikki he saisivat työpajansa hänen linnassaan.

Ja aie onnistui hyvin. Kivistä, jotka hän oli murtanut itse, hän oli muurannut päätorninsa. Hän oli pannut tuulimyllyn siivet tornin huippuun -- sillä tornista piti tulla mylly -- ja nyt hän aikoi tehdä pajan.

Seisoipa hän sitten eräänä päivänä katsellen, kuinka nuo keveät, vahvat siivet pyörähtelivät tuulessa. Silloin hänet valtasi taas se vanha paha.

Hänestä tuntui kuin tuo vihreäpukuinen taas olisi katsellut häntä loistavilla silmillään, kunnes hänen aivonsa jälleen syttyivät tuleen. Hän sulkeutui työpajaansa, ei maistanut ruokaa, ei nauttinut lepoa ja teki työtä lakkaamatta. Niin hän kahdeksassa päivässä teki uuden ihmekalun.

Ja niin hän sitten päivänä muutamana nousi tornin katolle ja alkoi virittää siipiä olkapäihinsä.

Kaksi koulupoikaa ja kimnasisti, jotka istuivat sillan laidalla salakoita onkimassa, näkivät hänet, ja he huusivat niin, että koko kaupunki kaikui. He lähtivät juosta kirmaisemaan; läähättäen he juoksivat katua ylös, toista alas, jyskyttivät joka ovelle ja huusivat:

"Kevenhüller lähtee lentoon! Kevenhüller lähtee lentoon!"

Mestari seisoi aivan tyynenä tornin katolla ja kiinnitti siipiä yllensä, ja sillä välin tulla kuhisi väkeä paikalle vanhan Karlstadin ahtailta kaduilta.

Piiat jättivät kiehuvan patansa ja kohoavan taikinansa. Mummot heittivät sukankutimensa, pistivät sankalasit nokalleen ja juosta haihattivat pitkin katua. Raatimiehet ja pormestari nousivat tuomiopöydästä. Rehtori viskasi kieliopin nurkkaan; koulupojat ryntäsivät luokistaan lupaa odottamatta. Koko kaupunki oli hyppyjalalla läntistä siltaa kohti.

Pian oli sillalla mustanaan ihmisiä. Suolatori oli kuin pultattu, ja koko joenranta aina piispantalolle asti kihisi väkeä. Siinä oli tungos suurempi kuin Pietarinmessussa; siinä oli enemmän katselunhaluisia kuin silloin, kun kuningas Kustaa III ajoi kaupungin läpi kahdeksan hevosta edessä ja niin hurjaa vauhtia, että vaunut kiisivät käännöksissä kahdella pyörällä.

Kevenhüller sai viimein siivet ylleen ja läksi lentoon. Hän löi niillä pari iskua, ja sitten hän oli ilman varassa. Hän lojui vatsallaan ja ui ilmameressä korkealla maasta.

Hän veti ilmaa keuhkoihinsa täysin siemauksin; se oli voimakasta ja puhdasta. Hänen rintansa laajeni, ja vanha ritariveri alkoi kiehua hänen suonissaan. Hän pyöriskeli kuin kyyhky, hän leijaili kuin kotka, hänen siipensä olivat nopeat kuin pääskyn, hän suuntasi kulkunsa varmasti kuin ajohaukka. Ja hän katsoi koko tuota alhaalle maahan kytkettyä joukkoa, joka tähysti häntä, ilma-uimaria. Olisipa hän voinut tehdä kullekin heistä samanlaisen siipiparin! Olisipa hän voinut antaa jokaiselle heistä voiman kohottautua tähän raikkaaseen ilmaan. Millaisia ihmisiä heistä tulisi! Hänen ainainen ongelmansa ei päästänyt häntä rauhaan tänä voitonkaan hetkenä. Hän ei voinut nauttia pelkästä omasta hyvästään. Ah, sitä metsänemäntää, jospa hän vain saisi tavata hänet!

Silloin hän näki silmin, jotka voimakas auringonvalo ja kimmeltävä ilma olivat melkein sokaisseet, että jokin lensi suoraan häntä kohti. Suuret siivet, juuri samanlaiset kuin hänellä itsellään, hän näki, ja siipien välissä ui ihmisolento. Keltainen tukka liehui, vihreä silkki lainehti, huimat silmät säkenöivät. Siinä se oli, siinä se oli!

Kevenhüller ei siekaillut. Hurjaa vauhtia hän syöksähti kummituksen kimppuun halaten suudella häntä tai lyödä häntä -- ei tiennyt kumpaako oikein -- mutta varmasti pakottaa hänet poistamaan kirouksen hänen elämästään. Siinä hurjassa vauhdissa hän menetti malttinsa ja älynsä. Hän ei nähnyt mitään muuta kuin hulmuavat hiukset ja hurjat silmät. Hän pääsi aivan lähelle häntä ja ojensi kätensä tarttuakseen toiseen. Silloin takertuivat hänen siipensä metsähisen siipiin, ja metsänemännän siivet olivat vahvemmat, mestarin siivet halkesivat ja särkyivät kerrassaan, hän itse pyörähti nurinniskoin ja suistui alas, tietämättä mihin.

Kun hän tuli tajuihinsa, niin hän makasi oman torninsa katolla, särkynyt lentokone vieressä. Hän oli lentänyt suoraan omaa myllyään vastaan; myllyn siivet olivat tarttuneet häneen, kiepauttaneet häntä pari kertaa ympäri ja paiskanneet sitten torninkatolle.

Se oli sen leikin loppu.

Kevenhülleristä tuli nyt taas epätoivon mies. Rehellinen työ inhotti häntä, ja kummitusvehkeitä hän ei uskaltanut käyttää. Jos hän vielä tekee jonkun ihmetyön ja on pakotettu sen hävittämään, niin hänen sydämensä murtuu surusta. Ja jollei hän sitä tuhoa, niin hän tulee hulluksi ajatellessaan, ettei voi hyödyttää sillä toisia.

Hän etsi kisällinreppunsa ja kyhmysauvansa, antoi myllyn jäädä siihen semmoisenaan ja päätti lähteä etsimään metsänemäntää.

Hän hankki hevoset ja rattaat, sillä hän ei ollut enää nuori eikä keveä jaloistaan. Ja kerrotaan, että kun hän tuli metsään, hän astui pois ajopeleistä, meni viitaan ja alkoi huutaa viidakon vihreähelmaa.

"Metsänemäntä, metsänemäntä, minä Kevenhüller, Kevenhüller, täällä huudan! Tulkaa, tulkaa!" Mutta hän ei tullut.

Niillä matkoillaan hän joutui Ekebyhyn, muutamia vuosia ennen kuin majurinrouva sieltä karkotettiin. Siellä otettiin hänet hyvin vastaan, ja sinne hän jäi. Ja kavaljeerien sarja lisääntyi nyt pitkällä, vahvalla ritarimiehellä, reippaalla herralla, joka piti puolensa oluthaarikan ääressä ja metsästysretkillä. Hänen lapsuutensa muistot palasivat, hän salli nimitellä itseään kreiviksi, ja hän tuli yhä enemmän saksalaisen ryöväriparonin muotoiseksi: suuri kotkannokka, karskit kulmakarvat, täysparta, joka oli leuan alta suippo, ja viikset kopeasti yläkiverät.

Hän oli kavaljeeri kavaljeerien vertainen eikä ollut parempi kuin muutkaan tuossa joukossa, jota kansa uskoi majurinrouvan valmistavan paholaiselle. Hänen tukkansa harmaantui ja aivonsa uinahtivat. Niin vanha hän jo oli, ettei hän enää saattanut nuoruutensa urotekoja uskoakaan. Ei hän ollut se mies, jolla oli salaiset tiedot. Ei hän ollut tehnyt niitä itsestään kulkevia vaunuja eikä lentokonetta. Oi ei; pelkkää kaskua, pelkkää kaskua!

Mutta sitten kävi niin, että majurinrouva karkotettiin Ekebystä, ja kavaljeerit tulivat suuren kartanon isänniksi. Silloin alkoi elämöiminen, jolle ei maassa vertaa. Myrsky nousi ja temmelsi yli maan; kaikki vanha hullutus puhkesi nuoruuden raivolla, kaikki paha joutui liikkeeseen, kaikki hyvä vapisi -- ihmiset taistelivat maan päällä, ja henget taivaassa. Sudet tulivat Dovrelta noita-akka selässä, luonnonvoimat pääsivät valloilleen, ja Ekebyhyn tuli metsänemäntä.

Kavaljeerit eivät häntä tunteneet. He luulivat, että hän oli köyhä ja ahdistettu nainen, jonka julma anoppi oli syössyt epätoivoon. He antoivat hänelle turvaa, kunnioittivat häntä kuin kuningatarta ja rakastivat häntä kuin lapsukaista.

Kevenhüller yksin tiesi, kuka hän oli. Ensin hän kyllä oli ollut yhtä sokea kuin muutkin. Mutta eräänä päivänä oli naisella vihreältä läikehtivä silkkipuku, ja kun hänellä oli se yllään, tunsi Kevenhüller hänet taas.

Siellä hän istui silkissä lekottaen Ekebyn parhaimmalla sohvalla, ja vanhat herrat palvelivat häntä kuin narrit. Yksi oli kokki, toinen kamaripalvelija, kolmas esilukija, joku oli hovisoittaja, joku hovisuutari: kaikki he olivat valinneet osansa.

Sairas hän muka oli, tuo häijynnahka, menninkäinen; mutta kyllä Kevenhüller tiesi, miten sen taudin laita oli. Kuningatar kujeili vain heidän kustannuksellaan, sellainen hän oli.

Hän varoitti kavaljeereja kavahtamaan häntä. "Katsokaa noita pieniä teräviä hampaita", hän sanoi, "ja noita villejä, loistavia silmiä. Hän on metsänemäntä -- kaikki paha on liikkeellä tänä kamalana aikana. Minä sanon teille, hän on metsänemäntä, tullut tänne turmioksemme. Minä olen nähnyt hänet ennenkin."

Mutta kun Kevenhüller näki metsänemännän ja tunsi hänet, valtasi hänet työnhalu. Hänen aivonsa alkoivat palaa ja kiehua, hänen sormiaan pakotti halu kouristaa vasaraa ja viilaa; hän ei voinut taistella itseänsä vastaan. Katkerin mielin hän veti ylleen työtakin ja sulkeutui vanhaan työkalupajaan, joka nyt oli hänen verstaansa.

Silloin kävi Ekebystä yli Vermlannin huuto:

"Kevenhüller on ryhtynyt työhön."

Ja henkeä pidättäen kuunneltiin vasaran kalsketta, viilan kirskutusta ja palkeen puhkinaa suljetusta pajasta.

Uusi ihmetyö on näkevä päivänvalon. Mimmoinen se mahtaa olla? Opettaako hän nyt käymään veden päällä, vai menemään tikapuilla otavaan?

Mikään ei ole mahdotonta sellaiselle miehelle. Omin silmin on nähty hänen vaununsa huristavan katuja pitkin. Hänellä on metsänemännän lahja: mikään ei ole hänelle mahdotonta.

Eräänä yönä, lokakuun ensimmäisenä tai toisena, oli hänen ihmetyönsä valmis. Hän tuli työpajasta kantaen sitä käsillään. Se oli pyörä, joka hyrräsi lakkaamatta ympäri; kun se käännähti, loistivat värttinät kuin tuli, ja siitä läksi valoa ja lämpöä. Kevenhüller oli tehnyt auringon. Kun hän toi sitä pajasta, niin tuli yö niin valoisaksi, että varpuset alkoivat tirskutella ja pilvet hehkua aamuruskoa.

Se oli kerrassaan mainio keksintö. Ei enää pimeää eikä pakkasta maailmassa. Häntä huimasi, kun hän sitä ajatteli. Päivän aurinko nousisi ja laskisi edelleen, mutta sen kadottua loimuaisivat hänen tuhannet ja tuhannet tulipyöränsä yli maan, ja ilma väreilisi lämpöä kuin kuumimpina kesäpäivinä. Silloin korjataan kypsiä satoja sydäntalven tähtitaivaan alla; mansikat ja puolukat puhkevat metsämäkiä kaiken vuotta; jää ei koskaan kytke vettä.

Kun nyt uusi keksintö oli valmis, niin se oli luova uuden maan. Hänen tulipyöränsä oli oleva köyhäin turkki ja kaivosmiesten aurinko. Se antaa käyttövoiman tehtaille, elämän luonnolle, uuden, rikkaan ja onnellisen olon ihmiskunnalle. Mutta samassa hän kuitenkin tiesi, että kaikki se oli unelmaa ja ettei metsänemäntä koskaan salli hänen monistaa tulipyöräänsä. Ja vihassaan ja kostonhimossaan hän päätti hänet tappaa, ja niinpä hän ei tiennyt, mitä oikein teki.

Hän meni päärakennukselle ja asetti tulipyöränsä aivan eteisen portaiden nurkkaan. Hänen aikeensa oli sytyttää talo tuleen ja polttaa metsähinen sinne.

Sitten hän meni takaisin pajaansa ja kuunteli siellä hiljakseen.

Kohta alettiin kartanolla huutaa ja kirkua. Nyt rupesi ilmenemään, että suuri urotyö oli tehty.

Niin, juoskaa te, huutakaa, läpätkää! Nyt se palaa taloon, metsänemäntä, se, jota te silkillä hyllyttelitte.

Kääntelehtiikö se tuskissa, pakeneeko liekkejä huoneesta huoneeseen? Ah, miten vihreä silkki loimuaa liekeissä ja miten liekit leikkivät upeassa tukassa! Rohkeutta, liekit, huimaa rohkeutta, vangitkaa hänet, pistäkää hänet tuleen. Noita-akat palavat! Älkää pelätkö hänen loitsujansa, liekit! Antakaa hänen palaa! Onhan olemassa mies, jonka on täytynyt palaa hänen tähtensä kaiken ikänsä.

Kellot läppäsivät, vaunut ratisivat, ruiskut vedettiin pihalle, vettä pumputtiin letkuilla järvestä, väkeä riensi paikalle kaikista kylistä. Oli huutoa, voivotusta ja käskyjä, katot suistuivat sisään; rätisi ja jyrisi hirmuinen tulipalo. Mutta mikään ei häirinnyt Kevenhülleriä. Hän istui hakkuupölkyllä käsiään hykerrellen.

Sitten hän kuuli jyrinän kuin taivas olisi luhistunut, ja riemuissaan hän hypähti pystyyn. "Nyt se on tehty", hän huudahti. "Nyt hän ei pelastu, nyt hän on sortunut hirsien alle tai palanut liekkeihin. Nyt se on tehty."

Ja hän ajatteli Ekebyn kunniaa ja mahtia, joka täytyi uhrata näin, että metsänemäntä saataisiin pois maailmasta. Ajatteli ihania saleja, joissa oli asunut niin runsas riemu, huoneita, jotka olivat kajahdelleet ilon muistoja, pöytiä, jotka olivat notkuneet herkkuruokien alla, kalliita, vanhoja huonekaluja, hopeita ja porsliineja, joita ei voi hankkia takaisin...

Ja yht'äkkiä hän hyppäsi kirkaisten pystyyn. Hänen tulipyöränsä, hänen aurinkonsa, malli, josta kaikki oli tuleva, eikö hän ollut pistänyt sitä portaiden alle, sytyttääkseen tulipalon!

Kevenhüller oli kauhusta kivettynyt ja halveksi itseänsä.

"Olenko minä hullu?" hän sanoi. "Miten minä voin olla sellainen?"

Samassa aukeni pajan hyvin suljettu ovi, ja vihreähelma astui sisään.

Metsänemäntä seisoi kynnyksellä hymyilevänä ja kauniina. Hänen vihreässä verhossaan ei ollut vikaa, ei tahraa, ei ollut palonkäry tarttunut hänen tuuheaan tukkaansa. Hän oli sellainen, jollaisena Kevenhüller oli nähnyt hänet Karlstadin torilla, nuoruutensa päivinä; pedon häntä laahasi hänen jalkojensa välissä, ja hän toi metsän kaiken huimuuden ja tuoksun matkassaan.

"Nyt Ekeby palaa", hän sanoi nauraen.

Kevenhüller kohotti moukarin ja aikoi iskeä sen hänen päähänsä, mutta silloin hän näki, että metsällisellä oli kädessään hänen tulipyöränsä.

"Katsopas, mitä sinulle pelastin", hän sanoi.

Kevenhüller heittäysi hänen eteensä. "Sinä särjit minun vaununi, sinä musersit minun siipeni ja sinä tuhosit minun elämäni. Sääli, armahda minua!"

Metsänemäntä keikahti höyläpenkille ja istuutui siihen, yhtä nuorena ja veitikkamaisena kuin silloin kun Kevenhüller näki hänet ensi kerran Karlstadin torilla.

"Huomaan sinun tietävän, kuka minä olen", hän sanoi.

"Minä tiedän ja olen aina tietänyt, kuka sinä olet", sanoi miesraukka, "sinä olet nerous. Mutta vapauta nyt minut! Ota lahjasi pois minulta! Ota pois ihmetöiden lahjat! Anna minun olla tavallinen ihminen! Miksi sinä vainoat minua? Miksi sinä tuhoat minut?"

"Hullu", sanoi metsänemäntä. "Milloinkaan en ole tahtonut sinulle mitään pahaa. Minä annoin sinulle suuren palkinnon; mutta voin sen ottaa poiskin, jollei se sinua miellytä. Mutta harkitse tarkoin! Sinä kadut vielä."

"En, en", huudahti Kevenhüller, "ota pois minulta ihmetöiden voima!"

"Ensin sinun täytyy hävittää tämä", sanoi metsänemäntä ja heitti tulipyörän hänen eteensä lattialle.

Kevenhüller ei epäröinyt. Hän huitaisi moukarilla kimaltavaa tuliaurinkoa, joka oli vain ilkeä velhon kalu, kun sitä ei saanut käyttää tuhansien hyödyksi. Kipunat sinkosivat ympäri huonetta, sirut ja tulenliekit tanssivat hänen ympärillään, ja pian oli hänen viimeinenkin ihmelaitteensa muruina.

"Niin, no minä otan nyt siis lahjani sinulta", sanoi metsänemäntä.

Kun hän seisoi jo menossa ovelle ja ulkoa virtasi tulipalonhohde häneen, katsahti Kevenhüller häneen viimeisen kerran.

Kauniimmalta kuin milloinkaan hän näytti miehestä nyt, eikä enää ilkeältä: vain ankaralta ja ylevältä.

"Hullu", sanoi metsänemäntä. "Kielsinkö mitenkään antamasta muiden monistaa töitäsi? Mitä minä muuta tahdoin kuin varjella neroa käsityöläisen toimelta."

Ja hän meni. Kevenhüller tuli pariksi päivää sekapäiseksi. Sittemmin hän taas tuli tavalliseksi ihmiseksi.

Mutta hourupäissään hän oli polttanut Ekebyn. Yksikään ihmisistä ei kuitenkaan vahingoittunut. Silti suretti kavaljeereja suuresti, että tuon vieraanvaraisen kodin piti kärsiä heidän aikanaan niin paljon vahinkoa.

Oi te myöhäisten aikain lapset, olisinpa minä tai te kohdanneet Karlstadin torilla metsänemännän! Luuletteko, etten minä olisi juossut metsään huutamaan: "Metsänemäntä, metsänemäntä, minä se olen, Kevenhüller, Kevenhüller!" Mutta kukapa näkee hänet enää nykyaikaan? Kuka meidän päivinämme valittaa saaneensa liiaksi hänen lahjojaan?

Yhdeskolmatta luku

BROBYN MARKKINAT

Lokakuun ensimmäisenä perjantaina alkavat suuret markkinat, jotka kestävät kahdeksan päivää. Se on syksyn suuri juhla. Sen edellä teurastetaan ja leivotaan joka pirtissä; uudet talvipuvut valmistuvat pantaviksi ylle ensi kertaa; juhlaruoat -- sellaiset kuin köyhänhanhi ja juustokaakku -- seisovat pöydällä päivät päästään; paloviinamäärät lisätään kaksin verroin; työ lepää. On juhla jokaisessa talossa. Palvelijat ja työväki saavat silloin palkkansa ja pitävät pitkiä neuvotteluja, mitä he ostavat markkinoilta. Pitkämatkaisia tulee pienissä ryhmissä tietä pitkin reppu selässä ja sauva kädessä. Monet ajavat karjaansa markkinoille. Pienet, itsepäiset mullikat ja vuohet, jotka pysähtyvät mäessä ja päkistävät etujaloin vastaan, tuottavat aika harmia omistajalle ja suurta hauskuutta katselijoille. Herraskartanoiden vierashuoneet ovat täynnä rakkaita vieraita; uutisia kerrotaan ja karjan ja tavaran hinnoista pakistaan. Lapset uneksivat markkinaleluista ja markkinarahoista.

Ja ensimmäisenä markkinapäivänä -- miten väkeä silloin nousta kuhiseekaan Brobyn mäkiä avaralle markkinakentälle! Kojut on pystytetty, kojut joihin kaupungin kauppiaat ovat levittäneet tavaransa, kun taas taalalaiset ja länsigöötalaiset ovat pinonneet tavaransa loppumattomille tiskiriveille, joiden valkeat telttakatot lepattavat. Nuorallatanssijoita, posetiivareita ja sokeita viulunsoittajia siellä on viljalti, samoin ennustajia, karamellinkauppiaita ja viinakapakoita. Kojujonon taakse on savi- ja puuastioita ladottu riviin. Sipulia ja piparjuurta, omenia ja päärynöitä tarjoilevat suurten kartanoiden puutarhurit kaupaksi. Suuria maaneliöitä anastavat ruskeanpunaiset, kirkkaiksi tinatut kupariastiat.

Markkinoista huomaa kuitenkin, että Svartsjössä ja Brossa ja Löfvikissä ja muissa Lövenin pitäjissä on puute: kauppa käy huonosti kojuissa ja tiskien ääressä. Eniten liikettä on eläintorilla, sillä monen täytyy myydä sekä lehmänsä että hevosensa tullakseen itse toimeen yli talven. Siellä häärätään myös hurjassa, jännittävässä hevosenvaihdossa.

Hauskaa on Brobyn markkinoilla. Jos on vain rahaa pariin ryyppyyn, niin kyllä on rohkeutta. Eikä se viina saa pelkästään iloa aikaan: kun ihmiset tulevat yksinäisistä metsätaloista markkinakentälle lainehtivaan ihmisjoukkoon ja kuulevat huutavan, nauravan markkinaväen melun, niin he ikään kuin jo juopuvat ilosta, hurjistuvat pauhaavasta markkinaelämästä.

Kyllähän tehdään paljon kauppaakin niin suuressa joukossa, mutta se on tuskin pääasia. Tärkeintä on saada mukaansa parvi sukulaisia tai ystäviä kärryille ja tarjota hänelle lammasmakkaraa, köyhänhanhea ja viinaa tai houkutella tyttö ottamaan lahjaksi virsikirja ja silkkihuivi tai mennä katsomaan pienokaisille markkinatuliaisia.

Kaikki ne, joiden ei ole täytynyt jäädä kotiin hoitamaan taloa ja karjaa, ovat tulleet näille Brobyn markkinoille. Siellä on Ekebyn kavaljeerit ja Nygårdin metsäkulmalaiset, Norjan hevoskauppiaat, pohjoisten metsien suomalaiset, maantien mustalaiset.

Joskus tuo pauhaava meri painautuu yhteen pyörteeseen, joka kieppuu huimissa kaarteissa jonkin keskipisteen ympäri. Kukaan ei tiedä, mitä on sisimpänä, ennen kuin pari poliisia tunkeutuu joukon läpi tekemään lopun tappelusta tahi nostamaan pystyyn kaatuneet rattaat. Ja seuraavassa tuokiossa on uusi väen kihinä kauppamiehen ympärillä, joka kinastelee sukkelan maalaistytön kanssa.

Sitten -- keskipäivän tienoissa alkaa se suuri tappelu. Talonpojat ovat huomanneet, että länsigöötalaisten kyynärkepit ovat liian lyhyet, ja siitä sukeutuu ensin riitaa ja rähinää heidän tiskiensä ympärillä; sitten joudutaan käsirysyyn. Sen arvaa jokainen, että monelle, joka ei niihin aikoihin nähnyt muuta kuin kurjuutta ja hätää, oli ikään kuin riemu vähän iskeä, sama sitten ketä tai mitä. Ja heti kun vahvat ja tappelunhaluiset näkevät nujakan käynnissä, kapaisevat he paikalle joka taholta. Kavaljeerit aikovat juuri murtautua joukkoon rakentamaan omalla tavallaan rauhaa, ja Taalain miehet kiiruhtavat auttamaan länsigöötalaisia.

Forsin vahva Maunu on leikissä innokkain. Humalassa hän on ja vihainen; nyt hän on suistanut maahan erään länsigöötalaisen ja alkanut löylyttää häntä, mutta tämän hätähuudot kuullessaan juoksevat maanmiehet avuksi ja koettavat pakottaa vahvaa Maunua laskemaan heidän toverinsa irti. Silloin kaataa vahva Maunu kangaspakat maahan tiskiltä ja tempaa itse tiskilevyn, joka on kyynärän leveä ja kahdeksan kyynärää pitkä ja naulattu paksuista lankuista, ja alkaa sillä aseella huitoa.

Hän on hirmuinen mies, se vahva Maunu. Hän se potkaisi koko seinän pellolle Filipstadin poliisiputkasta, hän se nostaa veneen vedestä ja kantaa sen hartioillaan. Voipa nyt arvata, että kun hän alkaa raskaalla tiskillä huitoa ympärilleen, niin koko kansa kaikkoaa ja länsigöötalaiset myös. Mutta vahva Maunu tulee jäljestä huitoen ympärilleen raskaalla levyllä. Nyt hän ei piittaa enää ystävistä eikä vihamiehistä: hän vain tahtoo jotakuta lyödä, kun sai kerran aseen.

Rahvas pakenee häntä kauhuissaan. Miehet ja naiset juoksevat ja kirkuvat. Mutta miten voivat paeta naiset, joilla useilla on lapsi helmoissaan? Kojut ja kärryt ovat heidän tiellään, härät ja lehmät, jotka ovat melusta hurjistuneet, estävät heitä pääsemästä pakoon.

Erääseen sopukkaan kojujen väliin on sulloutunut joukko naisia, ja tätä kohti hyökkää nyt jättiläinen. Eikö tuolla keskellä akkaparvea seiso Länsi-Göötan mies? Hän kohottaa levyn ja antaa sen humahtaa. Kalvaan, tyrmistävän tuskan vallassa ottavat naiset hyökkäyksen vastaan, painuen kuuruun tappavan iskun alla.

Mutta kun levy lankeaa viuhuen heitä kohti, murtuu sen voima erään miehen kohotettuihin käsivarsiin. Se mies ei painunut maahan, vaan kohosi yli joukon, se mies oli vapaaehtoisesti ottanut vastaan iskun, pelastaakseen niin monta kuolemasta. Vaimot ja lapset ovat vahingoittumatta. Mies on murtanut lyönnin hurjan voiman, mutta hän makaakin nyt maassa tiedottomana.

Vahva Maunu ei nosta enää lankkuansa hyökätäkseen. Hän on nähnyt miehen katseen juuri silloin, kun levy kohtasi hänen päälakensa, se hänet lamasi kerrassaan. Hän antoi itsensä sitoa ja viedä pois vastarintaa tekemättä.

Mutta kiitävää vauhtia leviää markkinoilla huhu, että vahva Maunu on tappanut Lennart-kapteenin. Kerrotaan, että hän, joka oli ihmisten ystävä, kuoli pelastaakseen naiset ja turvattomat lapset.

Ja aivan hiljaiseksi tulee avara kenttä, jossa äsken pauhasi elämä hurjimmassa vauhdissaan, kauppa pysähtyy, tappelu taukoaa, pidot ruokakirstujen ympärillä loppuvat, turhaan houkuttelevat nuorallatanssijat katsojia.

Kansan ystävä on kuollut, kansaa on kohdannut suru. Vaieten virtaavat kaikki paikalle, mihin hän kaatui. Hän makaa suorana, aivan tunnotonna; haavaa ei näy, mutta pääkallo näyttää olevan litistynyt.

Jotkut miehet nostavat hänet varovasti tiskille, joka jäi jättiläiseltä. He ovat huomaavinaan, että hän elää vielä.

"Mihin me hänet viemme?" he kysyvät toisiltaan.

"Kotiinsa", vastaa joukosta tuima ääni.