Part 29

Karhun pesän, revon luolan, metsäsian syvän asumuksen, mustan hiilihaudan pohjan, punaisen puolukkamäen, valkopintaisen kuusen, vuoren, jonka kulo kuukausi sitten paljasti, kiven, jonka jättiläinen viskasi: kaikki ne he ovat löytäneet, mutta eivät paikkaa vuorenseinän alla, jossa tuo musta makaa. Kukaan ei ole käynyt siellä katsomassa, onko se puunrunko vai ihminen. Niin, kyllä se on ihminen, mutta kukaan ei ole käynyt siellä häntä katsomassa.

Ilta-aurinko näkee jo heidät toisella puolen metsää, mutta nuorta naista, jonka järjen Jumala on ottanut, ei ole löydetty. Mitä he nyt aikovat tehdä? Hakevatko he koko metsän vielä kerran? Metsä on pimeässä vaarallinen: siellä on pohjattomia lampia ja jyrkkiä rotkoja. Ja mitäpä he löytävät, he, jotka eivät löytäneet auringonpaisteessa mitään, nyt, kun päivä on kadonnut.

"Mennään Ekebyhyn!" huutaa yksi joukosta.

"Mennään Ekebyhyn!" he silloin kaikki huutavat. "Mennään Ekebyhyn!"

"Kysytään kavaljeereilta, miksi he usuttivat koiransa ihmisen kimppuun, jolta Jumala oli ottanut järjen, miksi he kiihottivat hourun epätoivoon. Köyhät, nälkäiset lapsemme itkevät; vaatteemme ovat riekaleina, vilja seisoo kuhilaissa, kunnes jyvä tippuu tähkäpäistä, perunat mätänevät maahan, hevosemme juoksentelevat irrallaan, lehmämme eivät saa hoitoa; me itse olemme menehtyä uupumuksesta -- ja kaikki se on heidän syytään. Mennään Ekebyhyn ja vedetään heidät tilille! Mennään Ekebyhyn!

"Tänä kirouksen vuonna tulee kaikki paha meidän talonpoikain päälle. Jumalan käsi lepää meidän päällämme raskaana; nälänhätää tarjoaa meille talvi. Ketä etsii Jumalan käsi? Ei se ollut Brobyn pappi. Hänen rukouksensa vielä saapuivat Herran korviin. Ketä sitten, jos ei noita kavaljeereja? Mennään Ekebyhyn!"

"He ovat hävittäneet kartanon, he ovat ajaneet majurinrouvan maantielle kerjäämään. Heidän syynsä on, että meidän täytyy käydä työttöminä. Heidän syynsä on, että meidän täytyy nähdä nälkää. Tämä hätä on heidän tekemänsä. Mennään Ekebyhyn!"

Niin painuvat synkät, katkeroituneet miehet Ekebyn suurta kartanoa kohti, nälkäiset lapset seuraavat heitä, lapset itkevät käsivarsilla, ja viimeksi tulevat vaivaiset ja työn murtamat vanhukset. Ja katkeruus juoksee kuin kasvava virta kulkijasta toiseen, vanhuksista naisiin, naisista väkeviin miehiin, jotka käyvät jonon etunenässä.

Syystulva tulee nyt. Kavaljeerit, muistatteko kevättulvaa? Nyt tulee uudet aallot, vuorilta virtaillen, nyt uhkaa uusi hävitys Ekebyn voimaa ja kunniaa.

Torppari, joka kyntää nurmea metsänrinnassa, kuulee kansan raivoavat huudot. Hän riisuu toisen hevosensa, hyppää sen selkään ja laskee täyttä laukkaa Ekebyhyn. "Tuho tulee", hän huutaa, "karhut tulevat, sudet tulevat, hiidet tulevat ottamaan Ekebyn!"

Hän ratsastaa ympäri kartanoa hurjana pelosta. "Kaikki metsänpeikot ovat irti", hän huutaa. "Peikot tulevat ottamaan Ekebyn! Pelastakoon itsensä ken voi! Hiidet tulevat ja tuikkaavat tuleen Ekebyn ja lyövät kavaljeerit kuoliaaksi!"

Ja hänen takaansa kuuluu ihmisjoukon lähenevä kohu ja kirkuna. Syystulva tulla kohisee Ekebytä kohti.

Tietääkö se sitten mitä tahtoo, tuo katkeruuden hyrskyvä virta? Tahtooko se tulta, tahtooko se murhata, tahtooko ne ryöstää?

Nuo eivät ole ihmisiä, nuo tulijat: ne ovat metsän hiisiä, erämaan villipetoja. Me, pimeyden vallat, joiden täytyy olla piilossa maan alla, me olemme yhdeksi ainoaksi autuaaksi hetkeksi päässeet vapaiksi. Kosto on vapauttanut meidät.

Vuorenhenget ne ovat murtaneet malmin, metsänhenget ne ovat kaataneet puita ja vartioineet hiilihautaa; tasangonhenget ovat kasvattaneet leivän; nyt ne ovat vapaita, ne kääntyvät hävittämään. Kuolemaan Ekeby, kuolemaan kavaljeerit!

Täällä juoksee viina virtoinaan. Täällä on kultaa kasoittain kellariholveissa. Täällä on aitat täynnä viljaa ja lihaa. Miksi pitää vanhurskaiden lasten nähdä nälkää, kun kelvottomilla on kyllin?

Mutta nyt on teidän aikanne lopussa, mittanne täysi, te kavaljeerit. Te liljat, jotka ette ole koskaan kehränneet, te linnut, jotka ette koskaan ole koonneet, mittanne on täysi. Metsässä makaa hän, joka tuomitsee teidät, me olemme hänen lähettiläitään. Laamannit ja nimismiehet eivät teitä tuomitse. Se, joka makaa metsässä, on teidät tuomitseva.

Kavaljeerit seisovat ylhäällä suuressa rakennuksessa ja näkevät kansan tulevan. He tietävät jo, mistä heitä syytetään. He ovat totisesti syyttömiä. Jos tyttöraukka on mennyt metsään kuolemaan, niin ei ole syynä se, että he muka usuttivat koirat hänen kimppuunsa -- sitä eivät he, ihan totta, tehneet -- vaan se, että Gösta Berling kahdeksan päivää sitten nai nuoren kreivittären.

Mutta mitä kannattaa puhua näiden kurjien kanssa? He ovat väsyneitä, he ovat nälkäisiä; kosto heitä kiihottaa, saaliinhimo houkuttelee heitä. He ryntäävät kamalasti karjuen, ja heidän edellään ratsastaa tuo torppari, joka on tullut pelosta mielipuoleksi.

"Karhut tulevat, sudet tulevat, hiidet tulevat, ottavat Ekebyn!"

Kavaljeerit ovat piilottaneet nuoren kreivittären sisimpään huoneeseensa. Lövenborg ja Eberhard-setä on pantu sinne häntä suojelemaan; muut menevät ulos väkeä vastaan. He seisoivat päärakennuksen portailla, aseettomina, hymyillen, kun ensimmäinen meluava parvi ehtii sinne.

Ja väki pysähtyy tuon pienen, rauhallisen miesjoukon edessä. Siinä on miehiä, jotka tahtoivat hehkuvassa katkeruudessa paiskata kavaljeerit maahan ja polkea heitä rautakannoillaan, niinkuin Sundin tehtaan väki kohteli tehtaanhoitajaa ja inspehtoria viisikymmentä vuotta sitten; mutta he olivat odottaneet suljettuja ovia, päättävästi kohotettuja aseita, he olivat odottaneet vastarintaa ja taistelua.

"Rakkaat ystävät", sanoivat kavaljeerit, "rakkaat ystävät, te olette väsyneitä ja nälkäisiä, annetaan teille vähän ruokaa ja maistakaa ensin ryyppy Ekebyn kotitekoista viinaa."

Väki ei ota kuuleviin korviinsa moista puhetta; se kirkuu ja uhkaa. Mutta kavaljeerit eivät menetä hyvää tuultaan.

"Odottakaa vähän", he sanovat, "odottakaa vain hetkinen. Katsokaa, Ekeby on avoinna teille. Kellarin ovi on auki, aitta on auki, maitokamari auki. Teidän vaimonne suistuvat väsymyksestä; lapset huutavat. Hankitaan teille ensin ruokaa! Sittenhän voitte meidät tappaa. Me emme livistä matkaamme. Mutta meillä on ullakko täynnä omenia. Mennään ottamaan omenia lapsille!"

* * * * *

Tunnin päästä on Ekebyssä juhla parhaillaan. Suurin juhla, minkä suuri kartano on nähnyt, vietetään syysyönä, suuren, loistavan täysikuun valossa.

Puretut halkopinot on sytytetty; kaikkialla pihalla loimuaa nuotio nuotion vieressä. Väki istuu siellä ryhmittäin, nauttien lämmintä ja lepoa, ja sille jaetaan kaikkea maallista hyvää.

Päättävät miehet ovat menneet navettaan ja ottaneet sieltä mitä tarvitaan. Vasikoita ja lampaita on teurastettu ja joku suurempikin elukka. Eläimet on paloiteltu ja paistettu tuossa tuokiossa. Nuo sadat nälkäiset ahtavat itseensä ruokaa. Elukka toisensa perästä talutetaan ulos ja tapetaan. Tuntuu kuin koko karjakartano aiottaisiin tyhjentää yhtenä yönä.

Ekebyssä oli juuri näinä päivinä toimitettu syysleivonta. Siitä lähtien, jolloin nuori Elisabet-kreivitär tuli sinne, olivat sisätehtävät taas päässeet vauhtiin. Näytti kuin ei tuo nuori nainen olisi silmänräpäystäkään muistanut olevansa Gösta Berlingin vaimo. Ei Gösta eikä hän olleet siitä asiasta tietävinään, mutta sen sijaan rupesi kreivitär Ekebyn emännäksi. Kuten hyvän ja kunnollisen naisen tulee, hän koetti palavalla innolla masentaa tuhlaavaisuutta ja huolimattomuutta, joka talossa vallitsi. Ja häntä toteltiin. Väki oli ikään kuin hyvillään, kun sai emännän ohjaajakseen.

Mutta mitä toimitti nyt, vaikka hän oli täyttänyt keittiön laipion leivillä, vaikka hän oli teettänyt juustoa ja kirnuttanut ja panettanut olutta koko syyskuun ajan, jonka oli ollut täällä? Mitä se toimitti?

Pihalle, rahvaalle kaikki vain mitä löytyy, etteivät polttaisi Ekebytä eivätkä löisi kavaljeereja kuoliaaksi. Pihalle leivät, voit, juustot! Ulos juomatynnyrit ja olutastiat, ulos aitasta liikkiöt, ulos viinalekut, ulos omenat!

Kuinka riittää Ekebyn kaikki rikkaus lieventämään rahvaan vihaa? Jos saamme sen poistumaan täältä muuta ilkityötä tapahtumatta, niin voimme siitäkin olla iloisia.

Kaikki tämä tapahtuu kumminkin juuri hänen tähtensä, joka on nyt Ekebyn rouvana. Kavaljeerit ovat rohkeita ja asekuntoisia miehiä; jos he olisivat noudattaneet omaa mieltään, he olisivat itseään puolustaneet. He olisivat kyllä karkottaneet nämä ryöstönhimoiset joukot kovilla laukauksilla, jolleivät olisi ajatelleet häntä, joka on lempeä ja hellä ja joka rukoili kansan puolesta.

Sitä mukaa kuin yö kuluu, tulevat joukot sävyisämmiksi. Lämmin ja lepo ja ruoka ja viina lientävät niiden kauheata kiivastumista. Ne alkavat laskea leikkiä ja nauraa. Nämä ovat Nygårdin tytön hautajaisia. Häpeä sitä, joka jänistää peijaisjuonnissa ja ilveessä; tässä tarvitaan miestä!

Lapset karkaavat hedelmäröykkiöiden kimppuun, joita heille tuodaan. Köyhät torpanlapset, joista karpalot ja puolukat ovat herkkuja, iskeyvät hampain kirkkain astrakaaneihin, jotka ihan sulavat suussa, pitkulaisiin, makeihin paratiisiomenoihin, kellanvalkeihin sitruunaomenoihin, punaposkisiin päärynöihin ja kaiken lajin luumuhin, keltaisiin, punaisiin ja sinisiin. Oi, ei mikään ole kyllin hyvää rahvaalle, kun se suvaitsee näyttää valtaansa.

Kun jo yö kallistuu puoleen, näyttää siltä kuin joukot valmistautuisivat lähtemään pois. Kavaljeerit lakkaavat tuomasta ruokaa ja viiniä, vetämästä korkkeja ja kaatamasta olutta. He päästävät helpotuksen huokauksen ja uskovat vaaran menneen ohi.

Mutta juuri silloin näkyy yhdestä suuren rakennuksen ikkunasta valoa. Kaikki, jotka sen näkevät, huudahtavat. Nuori nainen kantaa kynttilää.

Sitä kestää vain silmänräpäys. Näky katoaa; mutta väki luulee tuntevansa naisen.

"Hänellä oli tuuheat, mustat hiukset ja punaiset posket", huutavat he. "Hän on täällä. He ovat kätkeneet hänet tänne."

"Voi kavaljeerit, onko se täällä, teidän luonanne? Onko teillä se meidän lapsemme, jonka ymmärryksen Jumala on ottanut, täällä Ekebyssä! Jumalattomat, mitä te hänellä teette? Täällä annatte meidän tuskitella hänen tähtensä koko viikon, etsiä häntä kokonaista kolme päivää. Pois viini, pois ruoka! Voi meitä, että me olemme mitään huolineet teidän kädestänne! Ulos nyt hän, sitten nähdään, mitä teille tehdään."

Kesytetty peto kiljuu ja mörisee taas. Parilla hurjalla hyppäyksellä se syöksyy Ekebytä kohti.

Väki on nopsaa, nopsemmat kuitenkin kavaljeerit. He rientävät sisään ja sulkevat eteisen oven. Mutta mitä voivat he tälle tunkevalle joukolle? Ovi toisensa perästä murretaan auki. Kavaljeerit lyödään pois tieltä: heillä ei ole aseita. Heidät tungetaan tiheän joukon sekaan niin, etteivät he voi liikkua. Väen täytyy päästä sisään ottamaan Nygårdin tyttöä.

Sisimmästä huoneesta he hänet löytävät. Kellään ei ole aikaa katsoa, onko hän vaalea vai tumma. He nostavat hänet ylös ja kantavat ulos. Hänen ei pidä pelätä, he sanovat. Ainoastaan kavaljeereihin he tahtovat käydä käsiksi. He ovat täällä pelastamassa häntä.

Mutta niitä, jotka nyt tulevat rakennuksesta ulos, kohtaa pihalla toinen saatto.

Metsän autiommalla paikalla ei makaa enää naisen ruumis, joka syöksyi alas korkealta jyrkänteeltä ja kuoli rotkoon. Eräs lapsi on löytänyt hänet. Etsijät, jotka jäivät metsään muista jäljelle, ovat nostaneet hänet olkapäilleen. Siinä he tulevat.

Kauniimpi kuin elämässä hän on kuolemassa. Ihanana hän makaa pitkine, tummine hiuksineen. Suloinen on hänen olentonsa, kun ikuinen rauha siinä lepää.

Korkealla miesten olkapäillä kannetaan hänet läpi väkijoukkojen. Tulee hiljaista ja äänetöntä, kun hän kulkee ohi. Kumartunein päin kaikki kunnioittavat kuoleman majesteettia.

"Hän on kuollut äsken", kuiskaavat miehet. "Hän on varmaan harhaillut metsässä aina tähän päivään. Varmaan hän on halunnut paeta meitä etsijöitä ja siten joutunut syöksymään jyrkänteeltä alas."

Mutta jos tämä on Nygårdin tyttö, niin kuka sitten on se, joka kannettiin ulos Ekebystä?

Metsästä saapunut saatto kohtaa kartanosta tulevan. Nuotiot liekehtivät ympäri pihaa. Väki voi nähdä molemmat naiset ja tuntee heidät. Se toinen on nuori Borgin kreivitär.

"Oh, mitä tämä merkitsee? Pääsemmekö me tässä uuden ilkityön perille? Miksi nuori kreivitär on täällä Ekebyssä? Miksi meille on sanottu, että hän on matkustanut kauaksi tai kuollut? Ikuisen vanhurskauden nimessä, emmekö nyt ryntää kavaljeerien kimppuun ja polje heitä rautaisilla kannoillamme tomuksi!"

Silloin kajahtaa hurja ääni. Gösta Berling on noussut kuistin kaiteelle ja puhuu.

"Kuulkaa minua, te hirviöt, te saatanat! Ettekö te usko, että Ekebyssä on pyssyjä ja ruutia, te löylynlyömät? Ettekö te arvaa, että minä olisin ampunut teidät kaikki kuin hullut koirat kasaan, mutta tuo nainen tuossa rukoili teidän puolestanne. Haa, olisinpa tiennyt, että te häneen koskette, niin ei yksikään teistä olisi jäänyt henkiin.

"Mitä te peuhaatte tänä iltana, hyökkäätte kimppuumme kuin ryövärit, uhkaatte meitä murhalla ja poltolla? Mitä minulla on tekemistä teidän hupsujen tyttöjenne kanssa? Mistä minä tiedän, missä he juoksentelevat? Minä olen ollut häntä kohtaan liian hyvä, niin on asia. Minä olisin voinut usuttaa koirat hänen kimppuunsa -- se olisi ollut parempi meille kummallekin, mutta sitä minä en tehnyt. Enkä minä ole luvannut naida häntä, en ole koskaan luvannut. Tietäkää se!

"Mutta nyt, sanon minä teille: päästäkää hänet, jonka kiskoitte täältä sisältä! Päästäkää hänet, sanon minä, ja niitä kynsiä, joka ovat häneen koskeneet, kirvelköön ikuinen tuli! Ettekö te ymmärrä, että hän on yhtä paljon ylempänä teitä kuin taivas maata; hän on niin hieno kuin te olette karkeita, niin hyvä kuin te ilkeitä.

"Minä sanon nyt teille, kuka hän on. Ensinnäkin hän on taivaan enkeli, -- toiseksi hän on ollut naimisissa Borgin kreivin kanssa. Mutta hänen anoppinsa kidutti häntä yötä päivää; hänen täytyi seisoa järven rannalla pesemässä vaatteita kuin mikäkin piika; häntä lyötiin ja rääkättiin niin, ettei yhdelläkään teidän naisellanne voi olla pahempaa. Niin, hän oli vähällä hukuttautua jokeen, kuten te kaikki tiedätte, siksi, että hänestä elämän mehu puserrettiin. Minäpä kysyn nyt, kukahan teistä, te senkin kanaljat, oli silloin saapuvilla, hänen henkeänsä pelastamassa? Kukaan teistä ei ollut lähimaillakaan, mutta me, kavaljeerit, me hänet pelastimme. Niin, me sen teimme!

"Ja kun hän sitten synnytti lapsen kaukana maatalossa ja kreivi lähetti hänelle nämä terveiset: 'Me menimme naimisiin vieraassa maassa, me emme noudattaneet lakia ja asetuksia. Sinä et ole minun vaimoni, minä en ole sinun miehesi. Sinun lapsestasi minä en piittaa!', niin; kun asia oli siten, eikä hän tahtonut, että lapsi merkitään kirkonkirjoihin isättömänä, silloin te kyllä olisitte olleet ylpeitä, jos hän jollekin teistä olisi sanonut: 'Tule ja nai minut! Minun täytyy hankkia lapselle isä. Mutta hänpä ei valinnut teistä ketään. Hän otti Gösta Berlingin, köyhän papin, joka ei saa enää koskaan julistaa Jumalan sanaa. Niin, sen minä sanon teille, te talonpojat, etten minä ole tukalammassa pinteessä koskaan ollut, sillä minä olin hänelle niin arvoton, etten rohjennut katsoa häntä silmiin, mutta minä en uskaltanut kieltääkään, sillä hän oli aivan epätoivoissaan.

"Ja saatte uskoa, että mitä pahaa te ajattelettekin meistä kavaljeereista -- niin häntä kohtaan me olemme olleet niin hyviä kuin olemme voineet. Ja hänen ansiotaan on, ettemme ampuneet tänä yönä läjään teitä kaikkia. Mutta nyt, sanon minä teille: päästäkää hänet irti ja menkää tiehenne, muuten minä pelkään, että maa aukee ja nielee teidät! Ja kun menette täältä, rukoilkaa Jumalalta anteeksi, että olette pelottaneet ja murehduttaneet häntä, joka on niin hyvä ja viaton. Ja nyt, laputtakaa tiehenne! Me olemme saaneet teistä tarpeeksi!"

Jo aikoja ennen kuin hän vaikeni, olivat ne, jotka toivat kreivittären ulos, laskeneet hänet kivisten portaiden astuimelle, ja nyt tuli muuan vankka talonpoika varsin miettivänä kreivittären luokse ja ojensi hänelle suuren kätensä.

"Kiitos ja hyvää yötä", sanoi hän. "Me emme tahtoneet teille mitään pahaa, kreivitär."

Hänen perässään tuli toinen ja puristi varovasti hänen kättään. "Kiitos ja hyvää yötä. Älköön hän nyt olko meille vihoissaan!"

Gösta hyppäsi alas ja asettui hänen viereensä. Silloin he ojensivat hänellekin kättä.

Niin tulivat he nyt hitaasti ja sävyisinä toinen toisensa jälkeen sanomaan heille hyvää yötä ennen lähtöään. He olivat jälleen masennettuja, jälleen he olivat ihmisiä, kuten aamulla, jättäessään kotinsa ennen kuin nälkä ja kosto tekivät heidät villipedoiksi.

He katsoivat kreivitärtä suoraan kasvoihin, ja Gösta näki, kuinka se viattomuuden ja hurskauden hohde, minkä he näkivät hänen kasvoillaan, sai kyynelet monen silmiin. Kaikissa heissä oli hiven hiljaista jaloa jumaloimista, jaloimman, mitä he olivat koskaan nähneet: he olivat ihmisiä ja iloitsivat siitä, että yksi heistä rakasti niin suuresti hyvää.

Kaikki eivät voineet puristaa hänen kättään. Heitä oli niin hirveän paljon, ja nuori nainen oli väsynyt ja heikko. Mutta kaikkien piti kumminkin tulla portaiden luo häntä näkemään, ja ainakin he saivat puristaa Göstan kättä -- hänen kätensä kestivät pudistelua.

Gösta näki kuin unta. Hänen sydämessään pulpahti tänä iltana uusi rakkaus.

"Oi, minun kansani", hän ajatteli, "oi minun kansani, kuinka minä rakastankaan sinua." Hän tunsi kiihkeästi rakastavansa koko tätä joukkoa, joka nyt painui yön pimeään, kuollut tyttö jonon etunenässä, kaikkia noita, joilla oli karkeat vaatteet ja pahalle haisevat kengät, kaikkia noita, jotka asuivat harmaissa tuvissa metsänrinnassa, kaikkia noita, jotka eivät osanneet käyttää kynää eivätkä useat lukeakaan, kaikkia noita, jotka eivät tunteneet elämän täyteläisyyttä eivätkä rikkautta, ainoastaan ankaran työn jokapäiväisen leivän vuoksi.

Hän rakasti heitä, tuskallisesti, palavan hellästi, niin että kyyneleet väkisin nousivat hänen silmiinsä. Hän ei tiennyt, mitä olisi tehnyt heidän hyväkseen, mutta hän rakasti heitä, kaikkia ja itsekutakin, rakasti heidän vikojaan, paheitaan ja raihnaisuuksiaankin. Oi, Herra Jumala, tulisipa päivä, jolloin hekin rakastaisivat häntä!

Gösta Berling heräsi unestaan: hänen vaimonsa laski kätensä hänen käsivarrelleen. Kansa oli mennyt, he seisoivat yksin portailla.

"Oi Gösta, Gösta, miten sinä saatoit!"

Kreivitär pani kätensä kasvoilleen ja itki.

"Se on totta, mitä minä sanoin", huudahti Gösta. "En ole koskaan luvannut Nygårdin tytölle naivani häntä. 'Tule tänne ensi perjantaina, niin saat nähdä hauskaa', niin minä sanoin hänelle, en mitään muuta. Minä en voi mitään sille, että hän piti minusta."

"Oi, ei se ollut sitä; mutta kuinka sinä voit sanoa kansalle, että minä olen hyvä ja puhdas? Gösta, Gösta! Etkö sinä tiedä, että minä rakastin sinua jo ennen kuin se oli luvallista! Minä äsken häpesin kansaa, Gösta. Olin kuolla häpeästä."

Ja nyyhkytykset vapisuttivat häntä.

"Oi, ystäväni, rakastettuni", Gösta sanoi hiljaa. "Sinä onnellinen, joka olet niin hyvä! Sinä onnellinen, kun sinulla on niin kaunis sielu!"

Kahdeskymmenes luku

KEVENHÜLLER

Saksassa syntyi 1770-luvulla Kevenhüller, sittemmin oppinut ja monitaitoinen. Hän oli linnankreivin poika ja olisi saanut asua jaloissa linnoissa ja ratsastaa keisarin kupeella, jos olisi tahtonut; mutta hänpä ei tahtonut.

Hän olisi halunnut panna linnan korkeimpaan torniin tuulimyllyn siivet, tehdä ritarisalin pajaksi ja neitsytkammion kellosepänverstaaksi. Hän olisi halunnut täyttää linnan viuhuvilla pyörillä ja keikkuvilla vivuilla. Mutta kun moinen ei käynyt päinsä, niin hän hylkäsi koko komeuden ja meni kellosepän oppiin. Niin hän oppi kaikki, mitä hammasrattaista, jousista ja heilureista voi oppia. Hän oppi tekemään aurinkokelloja ja tähtikelloja, pöytäkelloja, joissa piipattivat kanarialinnut ja toitottivat torvea paimenet, kellolaitteita, joiden kummalliset koneistot täyttivät koko kirkontornin, ja niin pieniä taskukellon sisuksia, että ne voi sovittaa medaljonkiin.

Saatuaan mestarikirjan hän nakkasi repun selkäänsä, otti ryhmysauvan käteensä ja kuljeksi paikasta toiseen tutkien kaikkea, mikä kuunaan hyrrää teloilla ja pyörillä. Kevenhüller ei ollut mikään tavallinen kelloseppä, hän aikoi suureksi keksijäksi ja maailman parantajaksi.

Kun hän siten oli samonnut monet maat, läksi hän muun muassa Vermlantiinkin tutkimaan myllynrattaita ja kaivoslaitteita. Eräänä kauniina aamuhetkenä hän sattui kulkemaan Karlstadin torin poikki. Mutta samana aamuhetkenä oli metsänemäntäkin nähnyt hyväksi ulottaa vaelluksensa kaupunkiin asti. Tuo jalo rouva kulki hänkin poikki torin, mutta vastakkaiselta puolen, ja siten hän kohtasi Kevenhüllerin.

Siinäpä kellosepän kisällille kohtaus. Rouvalla oli loistavat, vihreät silmät ja sankka, vaalea tukka, joka ulottui melkein maahan, ja hän oli pukeutunut vihreään, välkähtelevään silkkiin. Hiisi ja pakana kun oli, hän oli kauniimpi kaikkia kristittyjä naisia, mitä Kevenhüller oli nähnyt. Sälli pysähtyi kuin hassahtava katselemaan naista, kun tämä asteli vastaan.

Metsähinen tuli suoraan metsän uumenista, jossa sananjalat kasvavat korkeina kuin puut, jossa jättiläismäiset hongat pimentävät auringonvalon niin, että se keltaiselle sammalelle lankeaa vain kultaisina pilkkeinä, ja jossa vanamot ryömivät jäkäläisillä kivillä.

Minä olisin oikein kerta kaikkiaan tahtonut olla Kevenhüllerin sijassa näkemässä häntä: sananjalanlehtiä ja kuusenhavuja tukkaan takertuneena ja pieni, musta kyykäärme kaulassa. Ajatelkaapa häntä, käynniltään sulavaa kuin petoeläin, pihkan ja mansikan, vanamon ja sammalen raikas tuoksu ympärillään!

Miten mahtoivatkaan ihmiset häntä tuijottaa hänen suvaitessaan tulla kävelemään keskelle Karlstadin toria. Hevoset kai pillastuivat säikähtäessään hänen pitkää tukkaansa, joka liehui aamutuulessa. Katupojat juoksivat hänen perässään. Miehet jättivät puntarinsa ja lihakirveensä töllistelläkseen häntä. Naiset juoksivat kirkuen hakemaan piispaa ja tuomiokapitulia ajamaan tuota kelvotonta pois kaupungista.

Itse hän kulki tyynenä ja majesteetillisena ja hymyili koko metelille, ja silloin Kevenhüller näki pienten, suippojen pedonhampaiden loistavan punaisten huulten raosta.

Hän oli heittänyt viitan hartioilleen, ettei huomattaisi, kuka hän oli, mutta onnettomuudekseen oli unohtanut kätkeä häntänsä. Nyt se riippui takana ja tulla laahasi pitkin katukiviä.

Kevenhüller näki hännän hänkin; mutta sälliäpä säälitti, että niin ylhäissyntyinen nainen antautui kaupunkilaisten pilkan esineeksi; sen vuoksi hän kumarsi kaunottarelle ja sanoi kohteliaasti:

"Suvaitseeko teidän armonne nostaa laahustintaan."

Metsänemäntää liikutti tämä, eikä vähemmän miehen hyvänsuopeus kuin hänen kohteliaisuutensa. Hän seisahtui aivan Kevenhüllerin eteen ja katsoi häneen sellaisella tavalla, että Kevenhülleristä tuntui kuin olisivat loistavat kipunat lentäneet rouvan silmistä hänen aivoihinsa. "Huomaa se, Kevenhüller", hän sanoi, "tästä lähtien sinä voit noilla kahdella kädelläsi tehdä minkä taitotyön tahansa, mutta ainoastaan yhden kutakin lajia."

Hän sanoi niin, ja hän voi pitää sanansa. Sillä kukapa ei tietäisi, että metsänviidakon vihreähelmalla on valta antaa neroa ja ihmeellistä voimaa niille, jotka saavuttavat hänen suosionsa.

Kevenhüller jäi Karlstadiin ja vuokrasi sieltä työpajan. Hän vasaroi ja teki työtä yöt päivät. Kahdeksassa päivässä hän tekaisi ihmetyön. Se oli itsestään kulkevat vaunut. Ne kulkivat ylä- ja alamäkeä, kulkivat nopeasti ja hitaasti, niitä voi ohjata ja kääntää, pysäyttää ja panna käyntiin miten tahtoi. Kerrassaan mainiot vaunut ne olivat.

Nyt tuli Kevenhülleristä kuulu mies ja hän sai ystäviä kaikkialla kaupungissa. Hän oli niin ylpeä vaunuistaan, että matkusti Tukholmaan näyttämään niitä kuninkaalle. Hänen ei tarvinnut matkalla odottaa kievarin hevosia eikä riidellä kyytimiesten kanssa. Hänen ei tarvinnut täristä maalaiskieseissä eikä maata hollituvan puupenkillä. Hän ajoi ylpeästi omilla vaunuillaan ja tuli parissa tunnissa perille.