Part 28

"Gösta", hän sanoi lempeästi, "sinun täytyy nyt auttaa minua, kuten kerran lupasit. Sinä tiedät, että mieheni on minut hyljännyt, niin ettei minun lapsellani ole isää."

"Niin, kreivitär, mutta sehän asia on saatava tolalleen. Nyt kun on lapsi, voidaan kreivi aivan varmaan pakottaa laillistuttamaan avioliittonsa. Olkaa huoletta, minä tahdon auttaa teitä, kreivitär!"

Kreivitär hymyili. "Luuletko sinä, että minä tahdon pakottaa kreivi Dohnan ottamaan minut?"

Veri syöksyi Göstan päähän. Mitä kreivitär sitten toivoi? Mitä hän häneltä tahtoi?

"Tule tänne, Gösta", hän sanoi ja ojensi taas kätensä. "Sinä et saa suuttua minulle siitä, mitä nyt sanon, mutta minä ajattelin, että sinä joka olet, joka olet..."

"Virkaheitto pappi, ryyppysankari, kavaljeeri, Ebba Dohnan murhaaja, minä tiedän koko ansioluettelon..."

"Oletko sinä jo nyt vihainen, Gösta?"

"Minä haluaisin mieluummin, ettette enää sanoisi mitään, kreivitär."

Mutta lapsen äiti jatkoi:

"On monta, Gösta, jotka olisivat tahtoneet tulla vaimoksesi rakkaudesta, mutta niin ei ole minun laitani. Jos minä sinua rakastaisin, en uskaltaisi puhua niinkuin nyt puhun. Omasta puolestani en minä sellaista pyytäisi, Gösta, mutta näetkös, lapsen tähden voin sen tehdä. Sinä ymmärrät varmaan jo, mitä aion sinulta pyytää. Se on kylläkin suuri nöyryytys sinulle, sillä minä olen naimaton nainen, jolla on lapsi. En ajatellut, että juuri sinä sen tekisit siksi, että muka olisit huonompi muita, mutta kylläkin ajattelin, että sinä ehkä haluaisit tehdä sen siksi, että sinä olet hyvä, Gösta, siksi, että sinä olet sankari ja voit uhrautua. Mutta kenties minä pyydän liikaa. Sellainen on kenties miehelle mahdotonta. Jos sinä halveksit minua kovin paljon, jos sinusta on liian vastenmielistä, että sinua sanotaan toisen lapsen isäksi, niin sano se vain! Minä en pahastu. Ymmärrän kyllä, että pyyntöni on liikanainen, mutta lapsi on sairas, Gösta. On julmaa, ettei kasteessa voi mainita hänen äitinsä miehen nimeä."

Gösta, joka kuunteli häntä, tunsi samaa kuin tuona kevätpäivänä, jolloin hänen täytyi laskea kreivitär maihin ja jättää hänet oman onnensa nojaan. Nyt hänen täytyi auttaa kreivitärtä siten, että hävittäisi hänen tulevaisuutensa, koko hänen tulevaisuutensa. Hänen, joka rakasti häntä, täytyi se tehdä.

"Minä teen kaikki, mitä kreivitär tahtoo", hän sanoi.

Seuraavana päivänä hän puhui asiasta Bron rovastin kanssa, sillä Bro on Svartsjön emäseurakunta, ja kuulutus oli toimitettava siellä.

Hyvä, vanha rovasti heltyi kuullessaan asian laidan ja lupasi ottaa kaiken edesvastuun naittajasta ja muusta omille niskoilleen.

"Niin", hän sanoi, "sinun täytyy auttaa kreivitärtä, Gösta, sinun täytyy. Hän voi muuten tulla mielipuoleksi. Hän luulee vahingoittaneensa lasta siten, että on ryöstänyt siltä sen aseman elämässä. Sillä on erittäin arka omatunto, sillä naisella."

"Mutta minä tiedän, että teen hänet onnettomaksi", huudahti Gösta.

"Sitäpä et saakaan tehdä, Gösta. Sinun pitää nyt tulla vakavaksi mieheksi, jolla on vaimo ja lapsi hoidettavana."

Kuitenkin piti rovastin vielä käydä Svartsjössä puhumassa kappalaisen ja laamannin kanssa. Päätökseksi tuli, että seuraavana sunnuntaina, syyskuun ensimmäisenä päivänä, kuulutettiin Svartsjön kirkossa Gösta Berling ja Elisabet von Thurn.

Sitten vietiin lapsen äiti ylen varovasti Ekebyhyn, ja siellä lapsi kastettiin.

Rovasti puhui kreivittären kanssa ja sanoi, että tämä voi vieläkin peruuttaa päätöksensä ja evätä naima-aikeensa sellaisen miehen kanssa kuin Gösta Berling on. Hänen pitää vain kirjoittaa ensiksi isälle.

"Minä en voi katua", sanoi kreivitär, "ajatelkaa, jos lapseni kuolisi ennen kuin on saanut isän."

Ennen kolmatta kuulutuspyhää oli lapsen äiti ollut jo useampia päiviä terve ja jalkeilla. Iltapäivällä tuli rovasti Ekebyhyn ja vihki hänet Gösta Berlingin kanssa. Mutta ketään ei ollut, joka olisi ajatellut, että nämä olivat häät. Ketään vieraita ei ollut kutsuttu. Hankittiin vain lapselle isä, ei muuta.

Lapsen äiti säteili hiljaista iloa, ikään kuin olisi saavuttanut elämänsä suuren päämäärän. Sulhanen oli surullinen. Hän ajatteli, että kreivitärhän hukkasi tahallaan tulevaisuutensa mennessään naimisiin hänen kanssaan. Hän huomasi kauhistuen, ettei hän itse oikeastaan ollut vaimolle mitään merkitsevä. Kaikki vaimon ajatukset olivat lapsessa.

Pari päivää sen jälkeen tuli isälle ja äidille suru. Lapsi kuoli suonenvetokohtaukseen.

Monesta tuntui, kuin ei lapsen äiti olisikaan surrut niin suuresti ja syvästi kuin odotettiin: hänessä oli jonkinlaista voitonriemua. Hänestä tuntui kuin hän olisi riemuinnut saadessaan hukata koko tulevaisuutensa lapsen vuoksi. Kun pienokainen tulee enkelien luo, niin muistaa hän toki, että hänellä oli maan päällä ollut äiti, joka rakasti häntä.

Kaikki tämä tapahtui hiljaa ja huomaamatta. Kun Gösta Berlingiä ja Elisabet von Thurnia kuulutettiin Svartsjön kirkossa, eivät useimmat edes tienneet, kuka morsian oli. Papit ja herrasväet, jotka kyllä tunsivat asian, puhuivat siitä vähän. Näytti siltä kuin he olisivat pelänneet, että joku, joka oli kadottanut uskonsa omantunnon voimaan, selittäisi nuoren naisen menettelytavan pahoin. Oltiin arkoja, kovin arkoja siitä, että joku voisi sanoa: "Kas niin, niinpäs oli, ettei hän voinut masentaa rakkauttaan Göstaan; nyt hän on mennyt naimisiin hänen kanssaan valheellisen tekosyyn nojalla." Ah, vanhat olivat tästä nuoresta naisesta yhä arkoja. Koskaan he eivät voineet kärsiä sanottavan hänestä mitään pahaa. He tuskin tahtoivat myöntää, että hän oli tehnyt syntiä. He eivät tahtoneet nähdä, että syy tahraisi tätä sielua, joka pelkäsi niin suuresti pahaa.

Toinenkin suuri tapaus sattui juuri samaan aikaan, ja sekin vaikutti, että Göstan avioliitosta niin vähän puhuttiin.

Majuri Samzeliusta kohtasi onnettomuus. Hän oli tullut ihmisaraksi ja yhä kummallisemmaksi. Hän seurusteli enimmäkseen eläintensä kanssa ja oli koonnut Sjöhön kokonaisen pienen eläintarhan.

Vaarallinenkin hän oli, sillä hänellä oli aina ladattu pyssy matkassa ja hän laukoili sitä myötäänsä, välittämättä liioin mihin tähtäsi. Eräänä päivänä puri häntä kesy karhu, jota hän oli erehdyksessä ampunut. Haavoitettu eläin karkasi häntä vastaan hänen seisoessaan aivan ristikon edessä ja sai puraistuksi häntä lujasti käsivarteen. Sitten eläin murtausi irti ja juoksi metsään.

Majuri joutui vuoteenomaksi ja kuoli haavamyrkytykseen, mutta ei ennen kuin joulun tienoilla. Jos majurinrouva olisi tiennyt, että hän oli sairaana, hän olisi ehkä ottanut takaisin Ekebyn hallituksen. Mutta kavaljeerit tiesivät kyllä, ettei rouva tulisi ennen kuin heidän vuotensa oli lopussa.

Kahdeksastoista luku

AMOR VINCIT OMNIA

Lehterinportaiden alla Svartsjön kirkossa on romukoppi, täynnä haudankaivajien pilalle kuluneita lapioita, rikkonaisia kirkonpenkkejä, hylättyjä peltikilpiä ja muuta romua.

Siellä, missä tomu lepää paksuna kerroksena ja ikään kuin kätkee sen jokaiselta silmältä, on lipas, yltäänsä puhtainta helmiäismosaiikkia. Jos hankaa tomun pois siitä, niin se loistaa ja kimmeltää kuin mikäkin sadun vuorenseinä. Lipas on lukossa ja avain hyvässä säilössä; käyttää sitä ei saa. Kukaan kuolevainen ei saa silmätä lippaaseen. Kukaan ei tiedä, mitä siinä on. Vasta kun kahdeksastoista sataluku on kulunut loppuun, saa pistää avaimen lukkoon, kohottaa kannen ja nähdä aarteet, joita se on varjellut.

Niin on aikoinaan määrännyt hän, jonka lipas oli.

Kannen messinkilevyssä on kirjoitus: "Labor vincit omnia". Mutta toinen kirjoitus sopisi lippaaseen paremmin. "Amor vincit omnia" pitäisi siinä olla. Myös tuo lehterinalaisen romuhuoneen vanha lipas on todistus rakkauden kaikkivallasta.

Oi, Eros, kaikkivaltias jumala!

Sinä, oi rakkaus, olet totisesti ikuinen! Vanhoja ovat ihmiset maan päällä, mutta sinä olet seurannut heitä kautta aikojen.

Missä ovat idän jumalat, nuo lujat sankarit, jotka suuntasivat salaman aseenansa, he, jotka pyhien virtain rannalla ottivat vastaan hunaja- ja maitouhreja? Kuolleet he ovat. Kuollut on Bel, vahva soturi, ja Thot, haukanpäinen sankari. Kuolleet ovat ne mainiot, jotka lepäsivät Olympon pilvivuoteilla; niin myös voittojalot vallitetun Valhallan asukkaat. Kaikki muinaiset jumalat ovat kuolleet, paitsi Eros, Eros, se kaikkivaltias.

Hänen tekonsa on kaikki mitä näet. Hän pitää elossa sukukunnat. Näen hänet kaikkialla. Mihin voit astua löytämättä tuon alastoman jalan jälkeä? Mitä on korvasi kuullut, jossa hänen siipiensä suhina ei ollut perusäänenä? Hän asuu ihmisten sydämissä ja uinailevassa siemenjyvässä. Huomaa vavistuksella hänen läsnäolonsa kuolleissa kappaleissa!

Onko ketään, joka ei kaipaa ja tule houkutelluksi? Onko ketään, joka välttää hänen valtaansa? Kaikki koston jumalat lankeavat kerran, kaikki voiman ja väkivallan mahdit. Sinä, oi rakkaus, olet totisesti ikuinen.

* * * * *

Vanha Eberhard-setä istuu kirjoituspulpettinsa ääressä, -- mainio laitos, jossa on marmorilevyn alla sata laatikkoa, tummuneilla messinkiheloilla koristettua. Hän tekee työtä ahkerasti ja innokkaasti -- hän on yksinään kavaljeerirakennuksessa.

Oi, Eberhard, miksi et samoile metsiä ja maita tämän katoavan kesän viimeisinä päivinä niinkuin muut kavaljeerit? Kukaan ei, senhän tiedät, palvele rankaisua saamatta viisauden jumalatarta. Koukistunut on selkäsi, vaikka olet vasta pari vuotta seitsemännellä kymmentä, tukka, joka suojaa päälakeasi, ei ole omasi, rypyt tungeksivat otsallasi, joka kaartuu painuneiden silmäkuoppien yllä, ja iän piirteet ilmenevät tuhansin kurtuin hampaattoman suusi ympärillä.

Oi, Eberhard, miksi et samoile metsiä ja maita? Kuolema erottaa sinut kirjoituspöytäsi äärestä vielä aikaisemmin, kun et ole antanut elämän itseäsi siitä houkutella.

Eberhard-setä vetää paksun mustekiekuran viimeisen rivin alle. Pulpetin lukemattomista laatikoista hän vetää esille kellastuneita, täyteen tuhrittuja paperiluntteja, jotka kaikki kuuluvat siihen suureen teokseen, joka on kuuluttava Berggrenin nimeä kautta aikojen. Mutta juuri kun hän on saanut pinkan pinkan päälle pinotuksi ja tuijottaa niitä hiljaisen ihastuneena, aukee ovi ja sisään astuu nuori kreivitär.

Siinä hän on, tuo vanhain herrain nuori valtiatar. Hän, jota he palvelevat ja kunnioittavat enemmän kuin isovanhemmat palvelevat ja kunnioittavat ensimmäistä pojanpoikaansa. Siinä hän on, jonka he ovat löytäneet köyhänä ja sairaana ja jolle he ovat nyt lahjoittaneet kaiken maailman kunnian, niinkuin sadun kuningas teki köyhälle kaunoiselle, jonka löysi metsästä. Hänelle kaikuvat nyt walt-torvet ja viulut Ekebyssä. Hänen vuokseen kaikki liikkuu, henkii, tekee työtä suuressa kartanossa.

Hän on nyt terve, vaikka vielä varsin heikko. Suuren kartanon yksinäisyys painostaa häntä, ja kun hän tietää kavaljeerien olevan poissa, hän tahtoo vilkaista, miltä kavaljeerirakennus näyttää, tuo kuuluisa huone.

Niinpä hän tulee hiljaa sisään ja silmäilee rapattuja seiniä ja keltajuovikkaita sängyn uutimia, mutta tulee hämilleen huomatessaan, ettei huone olekaan tyhjä.

Eberhard-setä menee juhlallisesti kreivitärtä vastaan ja vie hänet suuren paperi- ja kirjoituspinon luo.

"Katsokaa, kreivitär", hän sanoo, "nyt minun työni on valmis. Nyt lähtevät kirjoitelmani maailmalle. Nyt tapahtuu suuria."

"Mitä tapahtuu, Eberhard-setä?"

"Oi, kreivitär, se iskee maahan kuin salama, salama, joka valaisee ja surmaa. Aina siitä saakka kun Mooses veti hänet esiin Siinain ukkospilvestä ja asetti hänet armon istuimelle, vaellustemppelin sisimpään, aina siitä saakka hän on istunut horjumatta, tuo vanha Jehova, mutta nyt saavat ihmiset nähdä mitä hän on: mielikuvitusta, tyhjyyttä, utua, meidän omien aivojemme kuolleena syntynyt luomus. Hän on vajoava tyhjiin", sanoi vanhus, ja pani ryppyisen kätensä kirjoituspinkalleen. "Tässä se sanotaan, ja kun ihmiset saavat tämän lukea, on heidän uskominen. He säpsähtävät hereille ja näkevät oman tyhmyytensä; he käyttävät ristiä polttopuuna, kirkkoja vilja-aittoina, ja papit kyntävät maata."

"Oi, Eberhard-setä", sanoo kreivitär hieman väristen, "oletteko te niin kauhea ihminen? Sisältääkö tuo niin kauheita?"

"Kauheita", toistaa ukko, "sehän on vain totta. -- Mutta me olemme kuin pikkupoikia, jotka kätkevät kasvonsa naisen helmoihin, kun kohtaavat vieraan: me olemme tottuneet piiloutumaan totuudelta, tuolta ikuisesti vieraalta. Mutta nyt se tulee asumaan joukossamme, nyt saavat kaikki sen tuntea."

"Kaikkiko?"

"Eivät vain filosofit, vaan kaikki, ymmärrätkö, kreivitär, kaikki."

"Ja silloin Jehova kuolee?"

"Hän ja kaikki enkelit, kaikki pyhimykset, kaikki paholaiset, kaikki valheet."

"Kuka sitten hallitsee maailmaa?"

"Luuleeko kreivitär, että kukaan on ennenkään sitä hallinnut? Uskooko kreivitär tuohon sallimukseen, joka otti huomioon varpuset ja hiuskarvat? Kukaan ei ole sitä hallinnut, kukaan ei ole sitä hallitseva."

"Mutta me, me ihmiset, mitä meistä sitten tulee?"

"Samaa, mitä olemme olleet -- tomua. Se, joka on palanut loppuun, ei voi palaa enää; hän on kuollut. Puita me olemme, joiden ympärillä elämän liekit häilyvät. Elämän kipinä lentää toisesta toiseen. Sytytään, leimutaan, sammutaan. Sitä on elämä."

"Oi, Eberhard, eikö siis mitään henkielämää ole?"

"Ei."

"Eikö haudan tuolla puolen?"

"Ei."

"Ei hyvää, ei pahaa, ei mitään päämäärää, ei mitään toivoa?"

"Ei mitään."

Nuori nainen astuu ikkunan luo. Hän katselee syksyn kellastuneita lehtiä, georgiineja ja astereita, jotka nuokkuvat raskain päin syystuulen taittamissa varsissa. Hän katselee Lövenin mustia aaltoja, syksyn synkkää myrskytaivasta, ja hetkiseksi hän heittäytyy epäuskoon.

"Eberhard-setä", sanoo hän, "kuinka maailma on harmaa ja ruma, kuinka kaikki on hyödytöntä. Minä haluaisin kuolla."

Mutta silloin hän kuulee kuin vaikeroimista sielussaan. Elämän vahvat voimat ja kuohuvat tunteet huutavat äänekkäästi elämisen onnea.

"Eikö sitten ole mitään", hän huudahtaa, "joka voi elämää kaunistaa, kun olette minulta ottanut Jumalan ja kuolemattomuuden?"

"Työ", vastaa vanhus.

Mutta kreivitär katsoo taasen ulos, ja häneen hiipii tällaisen köyhän viisauden halveksinta. Käsittämätön kohoaa hänen sielunsa silmien eteen, hän tuntee hengen asuvan kaikissa, hän havaitsee voiman, joka on sidottu näennäisesti kuolleeseen aineeseen, mutta joka voi kehittyä tuhatvivahteiseksi elämäksi. Kiitävin ajatuksin hän etsii nimeä Jumalan hengen läsnäololle luonnossa.

"Oi, Eberhard-setä", hän sanoo, "mitä on työ? Onko se jumala? Onko sillä tarkoitus itsessään? Mainitkaa toinen!"

"En toista tiedä", vastaa vanhus.

Silloin löytää kreivitär sen nimen, jota on hakenut, surkean, monesti tahritun nimen.

"Eberhard-setä, miksi te ette mainitse rakkautta?"

Silloin liukuu hieno hymy tyhjälle suulle, jonka ympärillä tuhannet kurtut risteilevät.

"Tässä", sanoo filosofi ja lyö rystyillään paksua paperipinkkaa, "tässä surmataan kaikki jumalat, enkä ole unohtanut Erostakaan. Mitä on rakkaus muuta kuin lihan kaipausta? Miksi sen pitäisi olla korkeammalla kuin muutkaan ruumiin vaatimukset? Tee nälkä jumalaksi! Tee väsymys jumalaksi! Ne ovat yhtä arvokkaita. Loppukoot jo hullutukset. Eläköön totuus!"

Silloin painaa nuori kreivitär päänsä alas. Ei se ole niin, ei ole totta tämä, mutta hän ei osaa taistella.

"Teidän sananne haavoittavat minun sieluani", hän sanoo, "mutta vielä minä en usko. Koston ja väkivallan jumalat te voitte tappaa, ette muuta."

Mutta ukko tarttuu hänen käteensä, laskee sen kirjalleen ja sanoo epäuskon innossaan:

"Tämän luettuanne teidän täytyy uskoa."

"Älköön se siis koskaan tulko silmieni eteen", sanoo kreivitär, "sillä jos minä niin uskon, en voi elää."

Ja suruun vaipuneena menee hän filosofin luota. Mutta Eberhard-setä istuu kauan kreivittären mentyä mietiskellen.

Nämä vanhat herjaavat luntat eivät ole vielä joutuneet maailman tutkittavaksi. Vielä ei setä Eberhardin nimi ole ylettynyt maineen jyrkänteille.

Hänen suuri teoksensa lepää lippaaseen kätkettynä romukopissa Svartsjön kirkon lehterinportaiden alla; se näkee päivänvalon vasta vuosisadan lopussa.

Mutta miksi hän teki niin? Pelkäsikö hän jättäneensä asiansa todistamatta? Pelkäsikö hän vainoja? Vähänpä tunnette Eberhard-setää.

Ymmärtäkää nyt: totuutta hän on rakastanut, ei omaa kunniaansa. Ja niinpä hän uhrasi jälkimmäisen, ei edellistä, sentähden, että isällisesti rakastettu lapsi saisi kuolla uskossaan siihen, jota piti rakkaana.

Oi, rakkaus, sinä olet se totisesti ikuinen!

Yhdeksästoista luku

NYGÅRDIN TYTTÖ

Ei kukaan tunne vuoren juurta, jossa kuuset kasvavat sakeina ja maan peittää paksu, pehmeä sammalkerros. Kukapa sen tuntisi. Sitä ei ole ihmisjalka koskaan ennen polkenut, ainoankaan ihmisen kieli ei ole antanut sille nimeä. Ainoakaan polku ei johda piiloiseen paikkaan. Kalliot kohoavat torneina sen ympärillä; kietovat tammet vartioivat sitä; murrot sen sulkevat; paimen ei sitä löydä; kettu sitä halveksii. Se on metsän autioin seutu, ja nyt etsivät sitä tuhannet ihmiset.

Mikä loputon etsiväin jono? He voisivat täyttää Bron kirkon, eikä ainoastaan Bron, vaan myös Löfvikin ja Svartsjön. Ah, mikä loputon etsivien jono!

Herrasväen lapset, jotka eivät saa lähteä retkueeseen, seisovat tiepuolessa tai riippuvat veräjäin aidaksilla valtavan jonon kulkiessa ohi. Pienokaiset eivät ole aavistaneet, että tähän maailmaan mahtuu niin paljon ihmisiä: tuollainen suunnaton lauma. Kun he tulevat suuriksi, niin he muistavat aina tämän suuren, lainehtivan ihmisvirran. Heidän silmänsä täyttyvät kyynelillä pelkästä tuon valtavan näyn muistosta: että sellainen ääretön lauma matkaa teitä, joilla ei tavallisesti nähnyt päiväkausiin kuin jonkun yksinäisen kulkijan, kerjäläisjoukon tai talonpojan rattaat.

Kaikki, jotka asuvat tienvarrella, kavahtavat pystyyn ja huudahtavat: "Onko maahan tullut onnettomuus? Onko vihollinen kimpussamme? Mihin te menette, kulkijat? Mihin te menette?"

"Me etsimme", vastaavat he. "Olemme etsineet kaksi päivää. Etsimme tämänkin päivän; sitten emme enää jaksa. Menemme ja etsimme koko Björnen metsän ja honkapeittoiset kukkulat Ekebyn länsipuolella."

Nygårdista, joka on köyhä perukka kaukana itäisessä vuoristossa, on tuo jono ensin lähtenyt. Se kaunis tyttö, jolla on paksut mustat hiukset ja punaiset posket, on ollut kahdeksan päivää kateissa. Se vastatyttö, jonka Gösta Berling aikoi ottaa morsiamekseen, on eksynyt suuriin metsiin. Kahdeksaan päivään ei kukaan ole nähnyt häntä.

Niin lähti Nygårdin rahvas tyystin etsimään metsän. Ja jokainen, jonka he tapasivat tiellä, liittyi etsimään. Jokaisesta pirtistä tuli ihmisiä jonoon.

Sattuu tuon tuosta, että äsken tullut kysyy:

"No, Nygårdin miehet, mikä on siihen syynä? Miksi annoitte kauniin tytön kulkea yksin vierailla poluilla? Metsä on syvä ja Jumala on ottanut hänen ymmärryksensä."

"Kukaan ei häiritse häntä", vastaavat he silloin, "hän ei häiritse ketään. Hän kulkee turvallisesti kuin lapsi. Ken kulkisi varmemmin kuin se, jota Jumalan itsensä täytyy vaalia? Ennen hän on aina tullut takaisin."

Niin on tuo etsivä jono samonnut itäiset metsät, jotka erottavat Nygårdin tasangosta. Nyt, kolmantena päivänä, se matkaa Bron kirkon ohi mäelle Ekebyn länsipuolisiin metsiin.

Mutta jonon edetessä kohisee pitkin tietä ihmetyksen myrsky; aina täytyy jonkun joukosta pysähtyä vastaamaan kysymyksiin: "Mitä te puuhaatte? Mitä te etsitte?"

"Me etsimme sitä sinisilmäistä, tummatukkaista tyttöä. Hän on mennyt metsään kuolemaan. Hän on ollut kadoksissa kahdeksan päivää."

"Miksi hän meni metsään kuolemaan? Oliko hänellä nälkä? Oliko hän onneton?"

"Puutetta hän ei ole kärsinyt, mutta häntä kohtasi onnettomuus viime keväänä. Oli nähnyt sen hullun papin, Gösta Berlingin, ja oli rakastanut häntä monta vuotta. Ei parempaa älynnyt. Jumala oli ottanut hänen ymmärryksensä."

"Tosiaankin oli Jumala ottanut häneltä ymmärryksen, Nygårdin miehet."

"Viime keväänä se onnettomuus sattui. Ennen ei pappi ollut vilkaissutkaan häneen, silloin oli sanonut, että tyttö saa ruveta hänen morsiamekseen. Se oli paljasta leikkiä; pappi laski hänet pois luotaan, mutta tyttö ei löytänyt enää muualta lohdutusta. Hän palasi alinomaa Ekebyhyn. Hän seurasi papin jälkiä minne tämä menikin. Pappi väsyi häneen. Kun hän kävi siellä viimeksi, usuttivat ne hänen kimppuunsa koirat. Sen jälkeen kukaan ei ole häntä nähnyt."

Mies talosta, mies joka talosta! Ihmisen henki on vaarassa. Ihminen mennyt metsään kuolemaan. Kenties hän on jo kuollut. Kenties hän harhailee vieläkin siellä löytämättä oikeata tietä. Metsä on suuri, ja hänen ymmärryksensä on Jumalan luona.

Seuratkaa jonoa, seuratkaa sitä! Antakaa kauran jäädä kuhilaihin, niin että heikko jyvä putoo tähkästään; antakaa perunan hapata maahan; päästäkää hevoset irti, etteivät kuole janoon tallissa; jättäkää navetan ovi auki, että lehmät pääsevät katon alle yöksi; antakaa lasten tulla mukaan, sillä lapset ovat Jumalan. Jumala on pienten kanssa; hän ohjaa heidän askeleitaan. He auttavat, kun miesten viisaus pettää.

Tulkaa kaikki, miehet, naiset ja lapset! Kuka uskaltaa jäädä kotiin? Kuka tietää, vaikka Jumala aikoisi käyttää juuri häntä? Tulkaa kaikki, jotka tarvitsette laupeutta, ettei teidän sielunne kerran harhailisi kuivuneita korpia ja etsisi lepoa eikä löytäisi! Tulkaa! Jumala on ottanut hänen ymmärryksensä ja metsä on suuri.

Ken osaa sille paikalle, jossa kuuset seisovat sakeina ja jota sammal peittää pehmeänä! Eikö näykin jotain tummaa tuolla ihan vuorenseinän juuressa? Ah, ruskeain muurahaisten keko. Kiitetty olkoon hän, joka ohjaa hullujen tiet, ei muuta!

Oi, sitä jonoa! Ei se ole juhla-asuinen riemusaatto, joka tervehtii voittajaa, sirottelee kukkia hänen tielleen ja täyttää hänen korvansa riemuhuudoilla; ei se ole pyhiinvaeltajain virsiä veisaava ja viuhuvia katumusruoskia käyttävä saatto, joka menee pyhille haudoille, ei siirtolaisjoukko, joka natisevissa kuormavankkureissa matkaten etsii hädänalaisille uusia koteja, ei sotajoukko rummuin ja miekoin; vain talonpoikia sarkaisissa työtamineissa, kuluneet nahkaliinat edessään, vain heidän vaimojaan sukankudin kädessä ja lapset selässä tai äitinsä helmoissa.

Suurta on nähdä ihmisten yhtyvän suuria päämääriä varten. Lähtekööt he matkalle tervehtimään hyväntekijöitään; ylistämään Jumalaansa, etsimään maata, puolustamaan valtakuntaansa, lähtekööt! Mutta ei nälkä, ei jumalanpelko, ei sota ole ajanut näitä liikkeelle. Heidän vaivansa on hyödytöntä, heidän intonsa palkatonta; he menevät hakemaan hullua. Niin monta hikipisaraa, niin monta askelta, niin paljon huolta, niin paljon rukouksia kuin kaikki tämä maksaakin, ei siitä ole palkintona muuta kuin se, että he löytävät poloisen metsään eksyneen, jonka järki on Jumalan luona.

Oi, eikö ihminen rakasta tätä kansaa! Eikö sille, joka on seisonut tiepuolessa ja nähnyt sen kulkevan ohi, tule väkisin kyyneleet silmiin, kun hän vain ajatteleekin heitä ja näkee heidät taas sielussaan, miehet jäykin kasvoin ja kovin käsin, naiset varhain uurtunein otsin, ja nuo väsyneet lapset, jotka Jumala oli johdattava oikealle paikalle?

Se täyttää maantien, tuo huolestuneiden etsiväin jono. Vakavin silmäyksin he mittailevat metsää; synkkinä he kulkevat eteenpäin, sillä he tietävät hakevansa paremminkin kuollutta kuin elävää.

Ah, tuo musta vuorenseinän juurella, eikö se sittenkään ollut muurahaisten keko, vaan kaatunut puu? Kiitos taivaan, kaatunut puu! Mutta eihän voi nähdä ihan tarkkaan, kun kuuset ovat niin sakeassa vieretysten.

Niin pitkä on jono, että kun ensimmäiset siitä, nuo väkevät miehet, ovat perillä Björnen länsipuolella, metsänrinnassa, niin viimeiset, rammat, työn runtomat ukot ja naiset, jotka kantavat pieniä lapsiaan, ovat tuskin ehtineet Brobyn kirkolta.

Ja niin koko mutkitteleva matkue katoaa pimeään metsään. Aamupäivän aurinko valaisee sen tietä kuusten alle -- iltapäivän laskeva aurinko on kohtaava joukot, kun ne tulevat metsästä.

Kolmatta päivää he jo ovat etsimässä: he ovat tottuneet tähän työhön. He etsivät kaltevan vuorenseinän alta, jolla jalka voi liukahtaa, tuulenkaatamista murroksista, joissa jalka ja käsi helposti voivat katketa, tiheiden kuusten oksain alta, jotka, laskeutuen pehmeää sammalta pitkin, kutsuvat lepoon.