Part 23

"Pois synnin ja turhuuden tyyssijasta", vastasi Julius-patruuna. "En tahdo oleskella enää laiskurien ja pahantekijäin parissa. Minä menen kotiini äidin luokse."

"Oi", huusivat tytöt, "se ei ole totta, eihän Julius-patruuna toki lähde Ekebystä."

"Lähtee", hän sanoi ja löi nyrkkinsä vaatekirstuun. "Niinkuin Loth pakeni Sodomasta ja Gomorrasta, niin pakenen minä Ekebystä. Nyt siellä ei ole ainoatakaan hurskasta miestä. Mutta kun maa heidän jalkainsa alla luhistuu ja taivaasta räiskii tulta ja tulikiveä, silloin minä riemuitsen Jumalan hurskaista tuomioista. Hyvästi, tytöt, kavahtakaa te Ekebytä!"

Sen sanottuaan hän aikoi ajaa edelleen, mutta tämä ei suinkaan ollut noiden iloisten tyttöjen tarkoitus. Heidän tarkoituksensa oli mennä Dunder-vuorelle näköalaa katsomaan, mutta tie oli pitkä, ja heitä niin halutti ajaa Juliuksen heinähäkissä vuorenjuurelle. Onnellisia ne, jotka voivat nauttia elämän päivänpaisteesta, tarvitsematta kurpitsaa kiireensä suojaksi! Kahdessa minuutissa saivat tytöt aikeensa toteutumaan. Julius-patruuna käänsi sonninsa ja suuntasi sen Dunder-vuorta kohden. Hymyillen hän nyt istui eväslippaallaan häkin tullessa tyttöjä täyteen. Pitkin tienvartta kasvoi päivänkukkia ja kamelisaunioita ja käenkaalia. Sonnin täytyi tuon tuostakin hetkinen levätä. Silloin laskeusivat tytöt häkistä ja poimivat kukkia. Pian kiersivät Juliuksen päätä ja sonnin sarvia komeat seppeleet.

Sitten he näkivät nuoria koivuja ja tummia leppäpensaita. Niinpä he laskeutuivat rattailta ja katkoivat oksia kaunistaakseen häkin. Se oli pian kuin matkaava viidakko. Siitä riitti iloa ja leikkiä kaiken päivää. Julius-patruuna tuli sitä lempeämmäksi ja valoisammaksi mitä pitemmälle päivä kului. Hän jakeli evässäkistään tytöille ja lauleli heille. Kun he seisoivat Dunder-kukkulalla, allaan aava maisema niin uljaana ja kauniina, että heille tuli kyyneleet silmiin sen ihanuutta katsellessaan -- silloin tunsi Julius sydämensä kiivaasti sykkivän, sanat hyrskyivät hänen huuliltaan, ja hän puhui rakkaasta maastaan.

"Oi Vermlanti", hän sanoi, "sa kaunis, ikihurmaava! Usein, kun olen katsellut sinua edessäni kartalta, olen ihmetellyt, minkä muotoinen sinä mahdat olla, mutta nyt ymmärrän, mikä sinä olet. Sinä olet vanha, hurskas erakko, joka istut hiljaa uneksien, lepäät jalat ristissä ja kädet helmassa. Sinulla on suippo myssy, joka on vedetty puoliksi suljetuille silmillesi. Sinä olet mietiskelijä, olet pyhä uneksija, ja hyvin kaunis sinä olet. Aavat metsät ovat sinun pukusi. Pitkät nauhat sinivettä ja samaa tasoa juoksevien sinisten harjujen jonot reunustavat sitä. Sinä olet niin yksinkertainen, ettei vieras näe, miten kaunis sinä olet. Olet köyhä niinkuin hurskaat halaavat olla. Istut hiljaa, Venernin laineiden huuhdellessa jalkojasi ja ristissä olevia nilkkojasi. Vasemmalla kupeellasi ovat malmikenttäsi ja kaivoksesi. Niissä on sinun sykkivä sydämesi. Pohjoisessa ovat jylhyyden, salaperäisyyden tummat, kauniit seutusi. Siellä on sinun pääsi, uneksija.

"Kun minä näen sinut, sinä jättimäinen, sinä vakaa, täyttyy silmäni kohta kyynelillä. Sinä olet ankara kauneudessasi, sinä olet miete, köyhyys, kieltäymys, ja kumminkin näen keskellä ankaruuttasi lempeyden suloiset piirteet. Katselen sinua ja jumaloin sinua. Kun vain katsahdan avaraan metsään, kun pukusi kaista vain minua koskettaa, niin paranee sieluni vaivoista. Tunti tunnin, vuosi vuoden perästä olen sinun pyhiä kasvojasi katsellut. Mitä arvoituksia kätket silmäluomiesi alle, sinä tyytymyksen jumaluus? Oletko ratkaissut jo elämän arvoituksen ja kuoleman, vai aprikoitko vielä, sinä pyhä, jättiläismäinen? Minusta sinä olet suurten, vakavain ajatusten vaalija. Mutta minä näen ihmisten ahertavan päälläsi ja ympärilläsi, olentojen, jotka eivät koskaan tunnu huomaavan vakavuuden majesteettisuutta otsallasi. He näkevät vain sinun kasvojesi ja jäsentesi kauneuden ja hurmaantuvat niin, että unohtavat kaiken.

"Voi minua, voi kaikkia meitä, Vermlannin lapsia! Vain kauneutta, vain kauneutta, emme mitään muuta vaadi elämältä. Me kieltäymyksen lapset, vakavuuden, köyhyyden, me kohotamme kätemme kuin yhteen ainoaan, pitkään rukoukseen ja rukoilemme tuota ainoata hyvää: kauneutta. Olkoon elämä kuin ruusupensas, kukkikoon se rakkautta, viiniä ja huvia, ja olkoot sen ruusut joka miehen tarjolla! Kas sitä me halaamme, ja meidän maamme piirteet ovat ankaruuden, vakavuuden, kieltäymyksen! Maamme on mietinnän ikuinen vertauskuva, mutta meillä ei ole ajatuksia.

"Oi Vermlanti, sa kaunis, ikihurmaava!"

Niin hän puhui kyynelsilmin ja sisäisestä innosta vapisevin äänin. Tytöt kuuntelivat häntä ihmetellen ja heltyneinäkin. Vähän he aavistivat sitä tunteiden syvyyttä, joka kätkeytyi tämän leikkiä ja hymyä kimmaltavan pinnan alle.

Kun päivä kallistui iltaan ja he nousivat takaisin häkkiin, niin tytöt tuskin tiesivät, mihin Julius-patruuna heitä vei, ennen kuin he pysähtyivät Ekebyn portaiden eteen.

"Nyt mennään sisään ja pistetään pikkuisen tanssiksi", sanoi Julius-patruuna.

Mitä sanoivat kavaljeerit, kun näkivät Julius-patruunan tulevan takaisin, kuihtunut seppele hatussa ja häkki täynnä tyttöjä?

"Kyllähän me arvasimme tyttöjen hänet vieneen", sanoivat he, "muutenhan hän olisi joutunut tänne takaisin monta tuntia aikaisemmin." Sillä kavaljeerit muistivat, muistivatpa kyllä, että tämä oli juuri seitsemästoista kerta, jolloin Julius-patruuna koetti lähteä Ekebystä: oli koetellut kerran joka vuosi. Mutta nyt oli Julius-patruuna jo unohtanut sekä tämän että muut yrityksensä. Hänen omatuntonsa nukkui taas yksivuotista untaan.

Se oli veikeä mies, tuo Julius-patruuna. Kevyt tanssissa, riuska pelipöydässä. Kynä, sivellin ja viulunkäyrä sopivat kaikki yhtä hyvin hänen käteensä. Hänellä oli herkkä sydän, kielellä kauniita sanoja, kurkku täynnä lauluja. Mutta mitä olisi tämä kaikki häntä hyödyttänyt, jollei hänellä olisi ollut omaatuntoa, joka ilmaisee olemisensa vain kerran vuodessa, joka on kuin nuo päivänkorennot, jotka liitävät ylös synkistä syvyyksistä ja tekaisevat itselleen siivet elääkseen vain muutamia tunteja päivän valossa ja auringonpaisteessa.

Yhdestoista luku

SAVIPYHIMYKSET

Svartsjön kirkko on valkea sekä ulkoa että sisältä: valkoiset ovat seinät, saarnastuoli, penkit ja lehteri, katto, ikkunanpielet, alttariliina, kaikki on valkoista. Svartsjön kirkossa ei ole lainkaan koristuksia, ei yhtään kuvaa, ei aateliskilpiä. Alttarin yläpuolella on vain puuristi, jossa on valkea, liinainen vaate. Ennen ei ollut niin. Silloin oli katto maalauksia täynnä, ja monenlaisia kirjavia, kivisiä ja savisia kuvia oli tässä Jumalan huoneessa.

Kerran, hyvin kauan sitten, oli muuan taiteilija seisonut Svartsjössä ja katsellut kesäpäivän taivasta, tarkastellut pilvien matkaa aurinkoa kohti. Hän oli nähnyt valkoisten, loistavain pilvien, jotka aamulla ovat alhaalla ilmanrannalla, kohoutuvan torneina yhä korkeammalle, nähnyt kaikkien odottavien jättiläispilvien laajenevan ja nousevan korkeuteen hyökätäkseen. Ne nostivat purjeensa kuin laivat. Ne kohottivat lipun kuin sotilaat. Ne menivät valtaamaan koko taivasta. Auringon, avaruuden hallitsijattaren, edessä nämä kasvavat hirviöt teeskentelivät ja rupesivat vaarattoman näköisiksi. Tuossa oli saalista himoava leijona. Se muuttihe puuteroiduksi naiseksi. Tuossa oli jättiläinen kuristavin käsivarsin. Hän laskihe loikomaan kuin uneksiva sfinksi. Muutamat koristivat valkeata alastomuuttaan kultareunaisilla kaavuilla. Toiset sirottivat poskipunaa lumisille kasvoilleen. Siellä oli tasankoja, siellä oli metsiä. Siellä oli korkeatornisia muurilinnoja. Valkoiset pilvet pääsivät kesätaivaan herroiksi. Ne täyttivät koko sinisen kuvun. Ne saavuttivat auringon ja hämärsivät sen.

"Oi, kuinka kaunista olisi", ajatteli silloin hurskas taiteilija, "jos ikävöivät henget voisivat nousta näille tornivuorille ja ne kantaisivat heitä kuin keinuvalla laivalla yhä ylemmäksi."

Ja samassa hän keksi, että kesäpäivän valkopilvet olivat niitä laivoja, joilla autuaiden sielut matkaavat.

Hän näki heidät siellä. He seisoivat väikkyvillä pilvitöyryillä, liljat käsissään ja kultakruunu päässään. Avaruus kaikui heidän laulustaan. Enkeleitä lenteli levein, vahvoin siivin heitä vastaan. Oi, mikä joukko autuaita! Sitä mukaa kuin pilvet levenivät tuli näkyviin yhä useampia. Ne lepäsivät pilvivuoteilla kuin lumpeenkukat umpilammessa. Ne koristivat niitä, kuten liljat koristavat niittyä. Sitä riemukasta nousua! Pilvi kohosi pilven takaa. Ja kaikki ne olivat täynnä taivaallisia sotajoukkoja hopeavarusteissa, kuolemattomia laulajia purppurareunaisissa viitoissa.

Tämä taiteilija oli sitten maalannut Svartsjön kirkon katon. Hän oli tahtonut kuvata kesäpäivän kohoavia pilviä, jotka veivät autuaita taivaan ihanuuteen. Käsi, joka käytti sivellintä, oli ollut voimakas, mutta samalla kutakuinkin kankea, joten pilvet muistuttivat enemmän allonge-peruukin kierteisiä kiharoita kuin kasvavia vuoria ja pehmeää sumua. Ja sellaisina kuin pyhimykset olivat hohtaneet taiteilijan mielikuvituksessa hän ei ollut niitä osannut kuvata, vaan oli pukenut ne ihmisten tapaan pitkiin, punaisiin kaapuihin ja kankeihin piispanhiippoihin tai mustiin papinkauhtanoihin, joissa oli jäykät piippakaulukset. Hän oli tehnyt heille suuret päät ja pienet ruumiit, ja hän oli varustanut heidät nenäliinoilla ja rukouskirjoilla. Latinalaisia johdelauselmia lensi heidän suustaan, ja niille, jotka hän oli tarkoittanut ylimmiksi, hän oli laittanut tanakat puutuolit pilvien selkään, joten he voivat mukavasti istua matkallaan iankaikkisuuteen.

Mutta senhän jokainen tiesi, etteivät henget ja enkelit olleet koskaan näyttäytyneet taiteilijaraukalle, eikä siis liioin ihmeteltykään, ettei hän ollut osannut laatia niitä ylimaallisen kauniiksi. Hyvän mestarin hurskas maalaus oli kyllä näyttänyt monesta mahdottoman suloiselta, ja paljon pyhää heltymystä se oli herättänyt. Se olisi kai ollut arvokas meidänkin silmien katsella.

Mutta kavaljeerien vuonna maalautti kreivi Dohna koko kirkon valkoiseksi. Silloin hävitettiin kattomaalaus. Samoin tuhoutuivat kaikki savipyhimykset.

Ah, nuo savipyhimykset!

Olisi terveellisempää, jos minulle tuottaisi yhtä suurta surua inhimillinen hätä kuin mitä tunsin niiden perikadon vuoksi; jos ihmisten julmuus ihmisiä kohtaan täyttäisi minut sellaisella katkeruudella kuin olen kokenut heidän tähtensä.

Mutta ajatelkaapa vain: siellä oli Pyhä Olavi, kruunu kypärin ympärillä, kirves kädessä ja polvilleen lankeava jättiläinen jalkainsa juuressa: saarnastuolissa oli punapuseroinen ja sinihameinen Judit miekka toisessa kädessä ja toisessa tuntilasi -- assyrialaisen sotapäällikön pään asemesta; oli Saban salaperäinen kuningatar yllään sininen pusero ja punainen hame, hanhenjalka toisena jalkana ja käsi täynnä Sibyllankirjoja; oli harmaa Pyhä Yrjänä, joka makasi yksinään kuorin penkillä, sillä sekä hevonen että lohikäärme oli rikottu; oli Pyhä Kristoffer viheriöivine sauvoineen, ja Pyhä Eerikki valtikkoineen ja kirveineen, puettuna jalkoihin ulottuvaan, kultakukkaiseen kaapuun.

Olen istunut Svartsjön kirkossa monena sunnuntaina harmitellen, että kuvat olivat poissa, ja kaivannut niitä. En olisi juuri välittänyt, jos niiltä olisi puuttunut nenä tai jalat, jos kultaus olisi vaalennut ja väri lohkeillut. Minä olisin ne nähnyt pyhimystarujen loistavissa sädekehissä.

Lienee ollut niiden pyhimysten kohtalo sellainen, että ne pudottivat vähän väliä valtikkansa tai korvansa tai kätensä, joten niitä täytyi aina paikata ja puhdistaa. Siihen seurakunta väsyi ja tahtoi päästä niistä. Mutta talonpojat eivät olisi tehneet pyhimyksille vahinkoa, ellei kreivi Henrik Dohnaa olisi ollut olemassa. Hän se antoi viedä ne paikoiltaan.

Siksi olen vihannut häntä niinkuin vain lapsi voi vihata. Olen vihannut häntä kuin nälkäinen kerjäläinen vihaa ahnasta perheenemäntää, joka kieltää häneltä leivän. Olen vihannut häntä niinkuin köyhä kalastaja vihaa ilkeää poikaa, joka on turmellut hänen verkkonsa ja hakannut reikiä hänen veneeseensä. Enkö ollut nälissäni noiden pitkien jumalanpalvelusten aikana! Ja hän oli ottanut pois leivän, joka olisi minun henkeäni ravinnut. Enkö ikävöinyt äärettömyyteen, ylös taivaaseen! Ja hän oli rikkonut minun laivani ja repinyt verkot, joilla olisin pyydystänyt pyhiä näkyjä.

Oikealla vihalla ei ole tilaa aikuisten maailmassa. Kuinka voisin nyt vihata niin säälittävää olentoa kuin kreivi Dohnaa, tai mielipuolta sellaista kuin Sintramia, tai veltostunutta maailmannaista kuin Märta-kreivitärtä! Mutta kun minä olin lapsi -- silloin he onnekseen olivat kuolleet aikoja sitten.

Pappi saattoi saarnastuolissaan puhua rauhasta ja sovinnosta, mutta meidän kirkonpenkkiimme eivät hänen sanansa koskaan kuuluneet. Ah, jos ne vain olisivat olleet siellä, nuo vanhat savipyhimykset, ne kyllä olisivat saarnanneet minulle niin, että minä olisin voinut sekä kuulla että ymmärtää.

Mutta kun ne oli viety, niin useimmiten minä mietin siellä istuessani, millaista silloin oli ollut, kun ne ryöstettiin ja hävitettiin.

Kun kreivi Dohna oli julistuttanut avioliittonsa mitättömäksi sen sijaan, että olisi etsinyt vaimoaan ja laillistuttanut liiton, se herätti kaikkien suuttumusta, sillä tiedettiinhän, että kreivitär oli lähtenyt hänen luotaan vain pelastuakseen kiusaantumasta kuoliaaksi. Nyt näytti kuin olisi kreivi tahtonut ottaa takaisin Jumalan armon ja ihmisten kunnioituksen hyvällä työllä, ja niinpä hän korjautti Svartsjön kirkon. Hän kalkitutti valkeaksi koko kirkon ja revitytti pois kattomaalaukset. Hän itse kantoi renkiensä kanssa kuvat veneeseen ja upotti ne Lövenin syvyyteen.

Kuinka hän tohti satuttaa kättään näihin Herran voimallisiin?

Oi, että sellainen ilkityö sai tapahtua! Eikö se käsi, joka oli katkaissut Holoferneksen pään, enää käytellytkään miekkaa? Oliko Saban kuningatar unohtanut kaikki salaiset tietonsa, jotka haavoittavat vaarallisemmin kuin myrkytetty nuoli? Pyhä Olavi, Pyhä Olavi, vanha viikinki, Pyhä Yrjänä, Pyhä Yrjänä, vanha lohikäärmeentappaja, teidän urotöittenne pauhu on siis kuollut, ihmeiden säteikkö sammunut! Mutta niin oli kai, etteivät pyhät tahtoneet käyttää väkivaltaa hävittäjiään vastaan. Koska Svartsjön talonpojat eivät halunneet enää kustantaa väriä heidän nuttuihinsa eikä kultausta heidän kruunuihinsa, he sallivat kreivi Dohnan kantaa heidät ulos ja upottaa Lövenin pohjattomaan syvyyteen. He eivät tahtoneet enää rumentaa Jumalan huonetta. Voi noita turvattomia, muistivatkohan ne ajan mokoman, jolloin heidän eteensä tuotiin uhrina rukouksia ja polvistumisia?

Ajattelin venettä, joka pyhimyskuormineen lipui Lövenin kalvolla eräänä elokuun iltana. Mies, joka souti, veteli verkkaisesti ja heitti arkoja silmäyksiä harvinaisiin matkalaisiin, jotka loikoilivat keulassa ja perässä; mutta kreivi Dohna, joka hänkin oli matkassa, ei pelännyt. Hän tarttui niihin, yhteen toisensa jälkeen, ja heitti ne korkeimman omakätisesti järveen. Hänen otsansa oli kirkas, ja hän hengitti syvään. Hän tunsi olevansa puhtaan evankeelisen opin sankari. Eikä ihmettä tapahtunut vanhain pyhimysten kunniaksi. Vaieten ja toivottomina ne vaipuivat perikatoonsa.

Mutta seuraavana sunnuntaiaamuna hohti Svartsjön kirkko loistavan valkeana. Eivät häirinneet enää kuvat ihmisten sisäisen katselmuksen rauhaa. Ainoastaan sielun silmillä tulee hurskaiden nähdä taivaan ihanuus ja pyhien kasvot. Ihmisten rukousten on noustava korkeimman luo omilla vahvoilla siivillään. Eivät ne enää saa takertua pyhimysten helmoihin.

Ah, vihreä on maa, ihmisen rakastettu asunto, sininen on taivas, hänen ikävöimisensä määrä. Maailma loistaa värejä. Miksi on kirkko valkea? Valkea kuin talvi, alaston kuin köyhyys, kalvas kuin tuska. Se ei kimaltele kuuraa kuin talvinen metsä. Se ei säteile helmissä ja pitseissä kuin valkea morsian. Kirkko on maalattu valkeaksi kylmällä liimavärillä, on aivan kuvaton, tauluton.

Sinä sunnuntaina istui kreivi Dohna kuorissa kukilla koristetussa nojatuolissa, että kaikki näkisivät hänet ja ylistäisivät häntä. Nyt piti häntä kunnioitettaman, häntä, joka oli korjauttanut vanhat penkit, hävittänyt rumentavat kuvat, panettanut uudet lasit kaikkiin särkyneihin ikkunoihin ja sivunnut koko kirkon liimavärillä. Siihen hänellä oli kai vapaa valta. Jos hän tahtoi lepyttää Kaikkivaltiaan vihaa, niin hyvähän oli, että hän koristi hänen temppelinsä ymmärryksensä mukaan. Mutta miksi hän otti siitä kiitosta?

Hän, jonka tunnolla oli leppymätön ankaruuden syy, hänen olisi pitänyt kirkkoon tultuaan laskeutua polvilleen häpeäjakkaralle ja pyytää ristiveljiään ja -sisariaan rukoilemaan kärsivällistä Jumalaa, että hän saisi olla täällä pyhätössään. Parempi olisi hänen ollut, jos hän olisi seisonut siellä poloisena pahantekijänä kuin istunut kunniassa ja siunattuna kuorissa, ottaen vastaan palkintoa siitä, että tahtoi tehdä sovinnon Jumalan kanssa.

Voi kreivi, varmaan Hän oli odottanut sinua häpeäjakkaralle. Hän ei antanut pilkata itseään sillä, etteivät ihmiset uskaltaneet sinua moittia. Hän on vieläkin se kiivas Jumala, joka panee kivet puhumaan, kun ihmiset vaikenevat.

Kun jumalanpalvelus oli loppunut ja viimeinen virsi veisattu, ei kukaan poistunut kirkosta, vaan pappi nousi saarnastuoliin pitämään kiitospuhetta kreiville. Mutta niin pitkälle ei toki jouduttukaan!

Sillä ovet lensivät auki, ja siinä tulivat vanhat pyhimykset takaisin kirkkoon, valuen Lövenin vettä, viheriän mudan ja ruskean liejun vallassa. He olivat kai kuulleet, että täällä pidetään ylistyspuheita sille, joka syöksi heidät hävityksen kuiluun ja joka ajoi heidät ulos Jumalan pyhästä huoneesta ja upotti heidät kylmiin, liottaviin aaltoihin. Vanhat pyhimykset tahtovat hekin lausua sanansa.

He eivät rakasta laineiden yksitoikkoista liplatusta. He ovat tottuneet virrenveisuuseen ja rukouksiin. He vaikenivat ja antoivat asiain mennä menojaan niin kauan kuin he luulivat siitä koituvan kunniaa Jumalalle. Mutta niin ei asianlaita ollutkaan. Täällä istuukin nyt kreivi Dohna kuorissa, loistossa ja kunniassa, ja tahtoo, että pitää palvella ja ylistää häntä Jumalan huoneessa. Sellaista he eivät voi kärsiä. Sen vuoksi he ovat nousseet vetisestä haudastaan ja marssivat nyt takaisin kirkkoon, kaiken kansan tuttuina. Siinä kulkee Pyhä Olavi, kruunu hatun ympärillä, ja Pyhä Eerikki, kultakukat kaavussa, ja harmaa Pyhä Yrjänä, ja pyhä Kristoffer, ei muita, sillä Saban kuningatar ja Judit eivät näet tulleet.

Mutta kun väki ehtii ensi hämmästyksestä toipua, niin suhisee kirkossa kuuluva kuiskaus:

"Kavaljeerit!"

Niin, kavaljeerit kuin kavaljeerit! Ja he menevät suoraan sanaakaan sanomatta kreivin luo ja nostavat hänen tuolinsa olkapäilleen ja kantavat hänet kirkosta ulos laskien hänet kirkonmäelle.

He eivät sano mitään eivätkä katso enemmän oikealle kuin vasemmallekaan. He kantavat vain kursailematta kreivi Dohnan Herran huoneesta ulos, ja kun se on tehty, menevät taas pois, suorinta tietä järvelle.

Heidän kimppuunsa ei karattu, eivätkä he juuri tuhlanneet aikaakaan selittääkseen tarkoitustaan. Se oli itsestäänkin selvä. "Me Ekebyn kavaljeerit ajattelemme omin nokin. Kreivi Dohna ei ansaitse ylistystä Herran huoneessa. Siksi me kannamme hänet ulos. Raahatkoon nyt kuka haluaa hänet takaisin sisään."

Mutta häntä ei kannettu sisään. Papin kiitospuheesta ei tullutkaan mitään. Kansa virtasi ulos kirkosta. Ei ollut ketään, joka olisi ajatellut muuta kuin että kavaljeerit olivat menetelleet oikein.

He muistivat vaaleaa, nuorta kreivitärtä, jota oli kidutettu niin julmasti Borgissa. He muistivat häntä, joka oli ollut köyhille niin hyvä, joka oli ollut niin suloinen nähdä, että oli ollut lohduttavaa häntä katsoa.

Synti oli tullut hurjin kujein kirkkoon; mutta sekä pappi että seurakunta tunsivat, että he olivat itse tekemäisillään pahemman kujeen itse Kaikkitietävälle. Ja he häpesivät itseään noiden villiytyneiden vanhain hupsujen edessä.

"Kun ihmiset vaikenevat, täytyy kivien puhua", he sanoivat.

Mutta siitä päivästä lähtien ei kreivi Henrik viihtynyt enää Borgissa. Eräänä pimeänä yönä elokuun alussa ajettiin umpivaunut portaiden eteen. Kaikki palvelijat asettuivat niiden ympärille, ja kreivitär Märta tuli ulos saalien peitossa, tiheä harso kasvojensa edessä. Kreivi talutti häntä, mutta kreivitärtä vapisutti ja kauhisti. Töin tuskin saatiin hänet eteisen poikki ja portaiden yli.

Sitten hän sentään pääsi vaunuihin, kreivi hyppäsi niihin hänen jälkeensä, ovet paukautettiin kiinni ja kuski antoi hevosten mennä minkä kavioista pääsi. Kun harakat seuraavana aamuna heräsivät, oli kreivitär Märta karannut.

Kreivi eli sitten kaukana etelässä. Borg myytiin ja on nyt monta kertaa vaihtanut omistajaa. Kaikkien täytyy sitä rakastaa. Harvat lienevät sen isäntinä olleet onnellisia.

Kahdestoista luku

JUMALAN MATKAMIES

Jumalan matkamies, kapteeni Lennart, asteli eräänä elokuun iltapäivänä Brobyn majataloon ja meni keittiöön. Hän oli matkalla kotiinsa Helgesäteriin, joka on neljännespeninkulman verran luoteeseen Brobystä, aivan metsänrinnassa.

Kapteeni Lennart ei vielä silloin tiennyt, että hänestäkin tulee maan päällä Jumalan matkamies. Hänen sydämensä ailahteli ilosta, kun hän nyt taas saisi nähdä kotinsa. Hän oli kokenut synkät kohtalot; mutta nyt hän oli kotona, ja nyt oli kaikki kääntyvä parhain päin. Ei hän tiennyt, että hänestä tulee sellainen, jonkalaiset eivät saa levätä oman katon alla eivätkä lämmitellä oman lieden ääressä.

Jumalan matkamiehen, kapteeni Lennartin mielenlaatu oli iloinen. Kun hän ei tavannut ketään majatalon keittiössä, hän pani siellä kaikki epäjärjestykseen kuin vallaton poika. Kiireesti hän kutaisi viallisen rannun kankaaseen ja vetäisi rukinpyörän puneen paikoiltaan. Hän nakkasi kissan koiran korville ja nauroi niin että talo kaikui, kun vanhat toverit hetken tulisuudessa unohtivat entisen ystävyytensä ja kirmasivat vastatusten kynnet koukussa, vihaisin silmin, karvat pörhössä.

Tulipa sitten majatalon emäntä jyryn kuultuaan sisään. Hän jäi kynnykselle ja katsoi miestä, joka nauroi tappeleville eläimille. Emäntä tunsi hänet hyvin, mutta silloin, kun hän oli viimeksi kapteenin nähnyt, oli tämä istunut vanginrattailla ranteet käsiraudoissa. Hän muisti sen hyvin. Viisi ja puoli vuotta sitten olivat varkaat Karlstadin talvimarkkinoilla varastaneet maaherrattaren korut. Monta sormusta, rannerengasta ja solkea, joita jalo rouva piti suuressa arvossa -- sillä enin osa niistä oli saatu perintönä ja lahjoina -- oli kadonnut. Koskaan niitä ei löydettykään. Mutta pian tiesi huhu kertoa ympäri maata, että Helgesäterin Lennart-kapteeni oli muka varas.

Emäntä ei ollut milloinkaan voinut ymmärtää, miten sellainen huhu oli syntynyt. Eikö se ollut hyvä ja kunniallinen mies, tämä Lennart-kapteeni? Hän eli onnellisena vaimoineen, jonka oli ottanut vasta pari vuotta sitten, sillä hyvin myöhään hän oli päässyt sellaisiin varoihin, että voi naida. Eikö hänellä nyt ollut hyvä toimeentulo palkastaan ja virkatalostaan? Mikä sellaisen miehen voi vietellä varastamaan vanhoja rannerenkaita ja sormuksia? Ja vielä ihmeellisemmältä hänestä tuntui, että sellaiseen huhuun uskottiin, että se tuli niin täysin todistetuksi, että Lennart-kapteeni sai eron virastaan, menetti miekkatähtensä ja tuomittiin viiden vuoden kuritustyöhön.

Itse hän oli sanonut olleensa markkinoilla, mutta lähteneensä sieltä pois ennen kuin kuuli varkaudesta puhuttavankaan. Maantieltä hän oli löytänyt vanhan, ruman soljen, jonka oli ottanut ja vienyt kotiin ja antanut lapsilleen. Mutta solki oli kultainen ja oli noita varastettuja tavaroita: siitä aiheutui hänen onnettomuutensa. Mutta oikeastaan oli Sintram alun pitäen siihen syynä. Ilkeä tehtaanpatruuna oli tullut ilmiantajaksi ja lausunut langettavan todistuksen. Tuntui siltä kuin hänen olisi ollut tarpeen saada Lennart-kapteeni pois seudulta, sillä kohta sen jälkeen nostettiin oikeudenkäynti häntä itseään vastaan, koska hänen oli huomattu myyneen ruutia norjalaisille vuoden 1814 sodassa. Ihmiset luulivat, että hän pelkäsi jotakin todistusta, jonka kapteeni Lennart olisi voinut esittää häntä vastaan. Nyt vapautettiin hänet todistusten vajavuuden tähden.