Part 2

Ei voi arvata, miten kauan hän siinä nukkui; mutta hänessä oli henki vielä, kun Brobyn papin tyttö juoksi tietä pitkin lyhty kädessä ja löysi hänet kinoksesta tiepuolesta. Tyttö oli seisoskellut ja odottanut häntä tuntimäärin; nyt hän oli juoksennellut pitkin Brobyn mäkiä etsimässä häntä.

Hän tunsi heti kerjäläisen, ja sitten hän alkoi pudistella häntä ja huutaa kaikin voimin saadakseen hänet hereille.

Hänen täytyi saada tietää, mihin mies oli hukannut hänen jauhosäkkinsä.

Hänen täytyi saada hänet henkiin edes siksi aikaa, että hän voi selittää, mihin hänen kelkkansa ja jauhosäkkinsä olivat joutuneet. Isäukko pieksisi hänet hengiltä, jos tyttö oli heittänyt hänen kelkkansa hulttion jäljille. Hän puri kerjäläisen sormea ja kynsi hänen kasvojaan ja samalla hän kirkui kuin hengen hädässä.

Silloin tuli joku ajaja maantiellä.

"Kuka turkanen se huutaa?" kysyi tuima ääni.

"Minun pitää saada tietää, mihin tuo mies on pannut minun jauhosäkkini ja kelkkani", nyyhkytti lapsi ja hakata jyskytti nyrkeillään kerjäläisen rintaa.

"Paleltunuttako sinä kynsit sillä lailla? Nousetko, villikissa!"

Ajaja oli suuri ja roteva nainen. Hän nousi reestä ja tuli kinoksen luo. Lasta hän otti niskasta ja työnsi tielle. Sitten hän kumartui, työnsi kätensä kerjäläisen alle ja nosti hänet maasta. Ja niin hän kantoi hänet rekeen ja sijoitti siihen.

"Tule mukaan majataloon, villikissa", huusi hän papin tyttärelle, "niin saadaan kuulla, mitä sinä tiedät tästä asiasta."

* * * * *

Tunnin päästä istui kerjäläinen majatalon parhaassa huoneessa ovensuussa, ja hänen edessään seisoi se muhkea rouva, joka oli pelastanut hänet kinoksesta.

Sellaisena kuin Gösta Berling nyt näki hänet: kotimatkalla hiilen vedosta metsästä, kädet noessa ja savipiippu suussa, lyhyt, päällyksetön lammasnahkaturkki ja juovikas kotikutoinen villahame yllä, pikisaumasaappaat jalassa ja tuppipuukko povella; sellaisena kuin hän nyt näki hänen harmaat hiuksensa, jotka olivat yksinkertaisesti suitut, ja hänen vanhat, kauniit kasvonsa, sellaiseksi oli hän kuullut häntä kuvattavan tuhansia kertoja, ja hän huomasi joutuneensa tekemisiin kuuluisan Ekebyn majurinrouvan kanssa.

Hän oli mahtavin nainen koko Vermlannissa, seitsemän rautatehtaan valtiatar, tottunut näkemään ja saamaan muut tottelemaan; ja kerjäläinen oli vain henkipatto mies raukka, rutiköyhä, ja hän tiesi että joka tie oli hänelle liian raskas, joka huone liian ahdas. Hänen ruumiinsa vapisi kauhusta, kun majurinrouvan katse viipyi hänessä.

Rouva seisoi ääneti ja katseli tuota ihmiskurjuutta, punaisia ja pöhöttyneitä käsiä, lopen laihtunutta ruumista ja ihanaa päätä, joka yhä rappiotilassaankin ja huonossa hoidossaan säteili hurjaa kauneutta.

"Taitaa olla Gösta Berling, se hullu pappi?" kysäisi rouva.

Kerjäläinen ei liikahtanut.

"Minä olen Ekebyn majurinrouva, minä."

Kerjäläisen ruumista värisytti. Hän pani kätensä ristiin ja kohotti silmänsä kaipaavasti. Mitä rouva aikoi hänelle tehdä? Pakottaisiko hän hänet elämään? Gösta Berling vapisi hänen voimaansa. Ja hän oli jo ollut saavuttamaisillaan ikuisten metsien rauhan!

Majurinrouva alkoi taistelun sanomalla hänelle, että Brobyn papin tytär oli saanut kelkkansa ja jauhosäkkinsä takaisin ja että hänellä, majurinrouvalla, oli Göstalle, niinkuin monelle muullekin kodittomalle raukalle, turvapaikka Ekebyn kavaljeerirakennuksessa. Hän tarjosi papille elämän ilossa ja riemussa, mutta toinen vastasi, että hänen oli kuoltava.

Silloin löi majurinrouva nyrkkinsä pöytään ja puhui kursailematta suunsa puhtaaksi.

"Vai niin, hän tahtoo kuolla, vai hän tahtoo. Minä en sitä suuresti ihmettelisikään, jos sattuisi olemaan niin että hän edes nyt eläisi. Miehellä on moinen luurankoruumis ja moiset voimattomat jäsenet ja tuollaiset himmeät silmät, ja hän vielä kuvittelee, että hänessä on muka jotakin surmaamista. Luuleeko hän, että täytyy, ollakseen kuollut, välttämättä maata kylmänä ja kankeana naulatun arkunkannen alla? Luuleeko hän, etten minä näe kuinka kuollut hän on, tämä Gösta Berling?

"Minä näen että hänellä on pääkallo päänä, ja minusta näyttää kuin kömpisivät madot esiin hänen silmäkuopistaan. Eikö hän itse tunne, että hänellä on suu täynnä multaa? Eikö hän kuule, miten nikamat kalisevat, kun hän liikkuu?

"Hän on hukuttautunut viinaan, tämä Gösta Berling, ja kuollut hän on.

"Kun hän nyt kulkee, niin hänessä liikkuvat vain luurangon nikamat, ja hän ei sallisi niidenkään elää, jos sitä voi sanoa elämäksi. Tuntuu kuin hän kadehtisi kuolleiden tanssia haudoilla tähtiöinä.

"Häpeääkö hän sitä, että hänet on erotettu virasta, koska hän nyt tahtoo kuolla? Kunniakkaampaa olisi, että hän käyttäisi lahjojaan ja tekisi jotakin hyödyllistä Jumalan kauniissa maailmassa; niin minä sanoisin hänelle. Miksi hän ei tullut heti minun luokseni, niin olisin pannut hänen asiansa hyvälle tolalle. Niin, nyt hän odottaa kai itselleen aikamoista kunniaa siitä, että hänet kääritään lakanoihin ja lasketaan sahajauhoihin ja sanotaan, että hän on kaunis ruumis."

Kerjäläinen istui tyynenä, melkeinpä hymyillen majurinrouvan jyristessä vihaisia sanojaan. Ei mitään hätää, riemuitsi hän, ei mitään hätää. Ikuiset metsät odottavat sinua, eikä tuolla naisella ole valtaa kääntää sinun sieluasi pois sieltä.

Mutta majurinrouva vaikeni ja käveli pari kertaa edestakaisin huoneessa; sitten hän istuutui takan ääreen, nosti jalkansa pankkokivelle ja nojasi kyynärpäänsä polviin.

"Tuhannen turkasta", hän sanoi ja myhäili itsekseen. "Se on paljon todempaa, se mitä sanoin, kuin itse huomaankaan. Eikö Gösta Berling luule, että useimmat tässä maailmassa ovat kuolleita tai puolikuolleita? Luuleeko hän että minä elän? Enpä vain! En sitten lähimainkaan!

"Niin, katsokoon hän vain nyt minua! Minä olen Ekebyn majurinrouva ja olenpa Vermlannin mahtavin rouva. Jos minä viittaan sormellani, niin juoksee maaherra, jos minä viittaan kahdella, juoksee piispa, ja jos minä viittaan kolmella, niin tanssivat tuomiokapituli ja neuvosmiehet ja kaikki Vermlannin tehtaanpatruunat polskaa Karlstadin torilla. Tuhat turkasta, poikaseni, sen minä sanon hänelle, etten minä ole muuta kuin vaatteissa kulkeva ruumis. Jumala tietää kuinka vähän henkeä minussa on."

Kerjäläinen taivutti selkäänsä ja kuunteli jännittyneenä. Vanha majurinrouva istui nyykytellen tulen loimossa. Hän ei puhuessaan katsonut Gösta Berlingiin.

"Eikö hän luule", jatkoi hän, "että jos minä olisin elävä ihminen ja näkisin hänen istuvan siinä, viheliäisenä ja itsemurhamietteissä, eikö hän luule, että minä ottaisin ne hänestä yhdessä hengenvedossa? Silloin minulla olisi kyyneleitä ja rukouksia, jotka kääntäisivät hänen mielensä nurinnarin, ja minä pelastaisin hänen sielunsa, mutta nyt minä olen kuollut.

"Onko hän kuullut, että minä kerran olin tuo kaunis Margareta Celsing? Se ei ollut eilen, mutta yhä voin itkeskellä vanhat silmäni punaisiksi hänen tähtensä. Miksi täytyy Margareta Celsingin olla kuollut ja miksi elää Margareta Samzelius, miksi pitää Ekebyn majurinrouvan elää, sano sinä, Gösta Berling.

"Tietääkö hän millainen Margareta Celsing oli? Hän oli norja ja hento ja ujo ja viaton, niin, Gösta Berling. Hän oli sellainen jonka haudalla enkelit itkevät.

"Hän ei tiennyt mitään pahasta, kukaan ei ollut tuottanut hänelle surua, hän oli hyvä kaikille. Ja kaunis hän oli, oikein kaunis.

"Olipa siihen aikoihin pulska mies, hänen nimensä oli Altringer. Herra ties, miten hän osui matkaamaan ylhäälle Älfdalin erämaihin, jossa Margaretan vanhemmilla oli tehdas. Hänet näki Margareta Celsing: hän oli kaunis, mainio mies, ja hän rakasti Margaretaa.

"Mutta mies oli köyhä, ja he päättivät odottaa toisiaan kuusi vuotta, niinkuin laulussa lauletaan.

"Kun kolme vuotta oli kulunut, sai Margareta toisen kosijan. Mies oli ruma ja paha, mutta tytön vanhemmat luulivat häntä rikkaaksi, ja he pakottivat Margareta Celsingin hyvällä ja pahalla, lyönneillä ja kovilla sanoilla ottamaan hänet miehekseen. Katso, sinä päivänä kuoli Margareta Celsing.

"Senjälkeen ei ollut enää Margareta Celsingiä, ainoastaan majurinrouva Samzelius, eikä hän ollut hyvä, ei ujo, hän uskoi paljon pahaa eikä liioin piitannut hyvästä.

"Sinä tiedät kyllä mitä sitten tapahtui. Me asuimme Sjössä, täällä Lövenin rannalla, majuri ja minä. Mutta hän ei ollut rikas, kuten oli huhuttu. Minä olin usein kovilla päivillä.

"Silloin tuli Altringer takaisin, ja nyt hän oli rikas. Hänestä tuli Ekebyn isäntä, hovin joka on Sjön rajanaapuri, hänestä tuli kuuden muun rautatehtaan omistaja Lövenin ympäristössä. Hän oli toimekas, pystyvä: jalo mies hän oli.

"Hän auttoi meitä köyhyydessämme: me ajelimme hänen vaunuissaan, hän lähetti ruokaa meidän keittiöömme, viiniä kellariimme. Hän täytti minun elämäni kemuilla ja huveilla. Majuri lähti sotaan, mutta mitä me huolimme siitä! Jonakin päivänä vierailin minä Ekebyssä, toisena ajoi hän Sjöhön. Oli kuin huvien katrilli olisi kiertänyt Lövenin rantaa.

"Mutta pahat kielet puhuivat Altringerista ja minusta. Jos Margareta Celsing silloin olisi elänyt, hän olisi sitä suuresti surrut, mutta minä en välittänyt siitä mitään. Kuitenkaan en vielä ymmärtänyt, että olin tunnoton siksi että olin kuollut.

"Niin ehti puhe meistä isäni ja äitini korviin, sinne missä he puuhailivat Älfdalin metsissä hiilihaudoillaan. Mummo ei pitkään vitkastellut; hän matkusti tänne puhellakseen minun kanssani.

"Eräänä päivänä, kun majuri oli poissa ja minä istuin juhlapöydässä Altringerin ja monien muiden kanssa, saapui hän. Näin hänen astuvan saliin, mutta sydämeni ei voinut tuntea, että hän oli minun äitini, Gösta Berling. Tervehdin häntä kuin vierasta ja pyysin häntä istumaan pöytääni aterioimaan.

"Hän tahtoi puhua minulle, ikäänkuin minä olisin ollut hänen tyttärensä, mutta minä sanoin hänelle, että hän erehtyy, minun vanhempani olivat kuolleet, he olivat kumpikin kuolleet minun hääpäivänäni.

"Silloin hän suostui leikkiin. Seitsenkymmenvuotias hän oli, kaksikymmentä peninkulmaa hän oli ajanut kolmeen päivään. Nyt hän istuutui kursailematta päivällispöytään ja otti ruokaa; hän oli kerrassaan voimallinen ihminen.

"Hän sanoi että oli surullista, kun minulle oli tullut sellainen vahinko juuri sinä päivänä.

"'Surullisempaa oli', sanoin minä, 'etteivät vanhempani kuolleet päivää aikaisemmin, niin häistä ei olisi tullut mitään.'

"'Eikö siis armollinen majurinrouva ole avioliittoonsa tyytyväinen?' kysyi hän silloin.

"'Kyllä', sanoin, 'nyt minä olen tyytyväinen. Olen aina tyytyväinen ja noudatan rakkaiden vanhempieni tahtoa.'

"Hän kysyi, oliko sekin minun vanhempieni tahto, että minun piti kukkuroida itseni ja heidät häpeällä ja hylkiä miestäni? Vähän kunniaa tuotin vanhemmilleni ruvetessani joka pilkkakirveen veisteltäväksi.

"'Mitä kylvää sitä niittää', vastasin minä hänelle. 'Ja muuten pitäisi vieraan ymmärtää, etten minä aio kenenkään sallia herjata omain vanhempieni tytärtä.'

"Me söimme, me kaksi. Miehet ympärillä vaikenivat eivätkä voineet kohottaa veistä eivätkä haarukkaa.

"Mummo jäi vuorokaudeksi levähtämään, sitten hän matkusti.

"Mutta sen aikaa kuin näin hänet en jaksanut käsittää, että hän oli minun äitini. Tiesin vain, että minun äitini oli kuollut.

"Kun hän teki lähtöä, Gösta Berling, ja minä seisoin hänen vieressään portailla ja vaunut oli ajettu esiin, hän sanoi minulle:

"'Vuorokauden olin minä täällä etkä sinä tervehtinyt minua äitinäsi. Kolkkoja teitä minä ajoin tänne, kaksikymmentä peninkulmaa kolmeen päivään. Ja minun ruumiini vapisee sinun häpeästäsi, niinkuin se olisi vitsoilla piesty. Kiellettäköön sinut, niinkuin minut kielsit, hyljättäköön sinut, niinkuin minut on hyljätty! Maantie olkoon kotisi, olkikupo sänkysi, hiilihauta lietesi! Häpeä ja häväistys olkoon palkkasi, lyökööt muut sinua niinkuin minä sinua lyön!'

"Ja hän löi minua kovasti poskelle.

"Mutta minä otin hänet syliini, kannoin portaita alas ja nostin vaunuihin.

"'Kuka sinä olet minua kiroamaan?' kysyin minä, 'kuka sinä olet minua lyömään? Sellaista minä en kärsi kenenkään taholta.'

"Ja minä annoin hänelle takaisin korvapuustin.

"Vaunut lähtivät samassa, mutta silloin, sillä hetkellä, Gösta Berling, minä tiesin, että Margareta Celsing oli kuollut.

"Hän oli ollut hyvä ja viaton; hän ei tuntenut mitään pahaa. Enkelit olisivat itkeneet hänen haudallaan. Jos hän olisi elänyt, hän ei olisi lyönyt äitiään."

Ovensuussa istuva kerjäläinen oli kuunnellut, ja sanat olivat hetkeksi hälventäneet ikimetsien houkuttelevan huminan. Katso, katso tuota mahtavaa rouvaa, hän alentui hänen vertaisekseen synnissä, hänen sisarekseen kadotuksessa, antaakseen hänelle elämän rohkeutta. Siten piti hänen oppia tietämään, että oli suruja ja syitä muidenkin pään päällä kuin hänen. Hän nousi ja meni majurinrouvan luo.

"Tahtooko Gösta Berling nyt elää?" tämä kysyi äänellä joka murtui itkuun; "minkä tähden hän kuolisi? Hänestä olisi kai voinut tulla hyvä pappi, mutta kuunaan ei se Gösta Berling, jonka hän hukutti viinaan, ollut niin huikaisevan viaton ja puhdas kuin se Margareta Celsing, jonka minä tukehdutin vihaan. Tahtooko hän elää?"

Gösta lankesi polvilleen rouvan eteen.

"Antakaa anteeksi", sanoi hän, "en voi."

"Minä olen vanha nainen, monien surujen karkaisema", vastasi majurinrouva, "ja istun täällä ja saatan itseni alttiiksi kerjäläiselle, jonka löysin puolipaleltuneena kinoksesta tiepuolesta. Se on parhaiksi minulle. Menköön hän ja tehköön itsemurhan, niin hän ei ainakaan voi kertoa kellekään minun hulluudestani."

"Majurinrouva, en ole mikään itsemurhaaja, olen henkipatto. Älkää tehkö taisteluani liian vaikeaksi! Minulla ei ole oikeutta elää. Ruumiini on anastanut isännyyden sielultani, sentähden minun täytyy päästää sielu vapaaksi, antaa sen mennä Jumalan luo."

"Vai niin, hän luulee siis sinne joutuvansa?"

"Hyvästi, majurinrouva, ja kiitoksia!"

"Hyvästi, Gösta Berling."

Kerjäläinen nousi ja meni allapäin ja laahustaen ovea kohti. Tämä nainen teki hänen tiensä suuriin metsiin liian raskaaksi.

Ovelle päästyään hänen täytyi katsahtaa taakseen. Silloin hän kohtasi majurinrouvan silmäyksen, tämän istuessa hiljaa ja katsellessa poistuvaa. Hän ei ollut koskaan nähnyt sellaista kasvojen muutosta, ja hän jäi seisomaan ja tuijottamaan rouvaan. Tuo joka oli äsken ollut vihainen ja uhkaava oli nyt hiljaisen kirkastunut, ja hänen silmistään loisti armahtava, säälivä rakkaus. Jokin Göstassa, hänen vauhkoutuneessa sydämessään, murtui tuosta silmäyksestä; hän nojasi otsansa ovenpieleen, väänsi kätensä päänsä päälle ja itki pakahtuakseen.

Majurinrouva nakkasi savipiipun lieteen ja tuli Göstan luo. Hänen liikkeensä olivat pehmoiset kuin äidin.

"No niin, poikaseni!"

Ja hän sai hänet alas viereensä ovensuupenkille, niin että hän itki pää rouvan polvea vasten.

"Aiotko yhä kuolla?"

Silloin tahtoi Gösta kavahtaa pystyyn. Rouvan täytyi väkisin pidättää häntä.

"Nyt minä sanon, että tehköön Gösta Berling niinkuin tahtoo. Mutta sen minä lupaan, että jos hän tahtoo elää, otan Brobyn papin tyttären hoitooni ja teen hänestä ihmisen, joten hän saa kiittää Jumalaansa siitä, että Gösta Berling varasti häneltä jauhot. No, tahtooko hän?"

Kerjäläinen kohotti päätään ja katsoi majurinrouvaa suoraan silmiin.

"Onko se totta?"

"Ihan totta, Gösta Berling."

Silloin väänteli Gösta Berling tuskasta käsiään. Hän näki edessään tähystelevät silmät, yhteen puristuneet huulet ja kovin laihat pikku kädet. Niin tuo pikku olento saisi suojaa ja hoitoa, ja alennuksen merkki häviäisi hänen ruumiistaan, pahuus hänen sielustaan, Nyt sulkeutui häneltä tie ikuisiin metsiin.

"En tapa itseäni niin kauan kuin hän on majurinrouvan hoidossa", hän sanoi. "Tiesin kyllä, että te, majurinrouva, pakottaisitte minut elämään. Tunsin heti että olitte minua väkevämpi."

"Gösta Berling", sanoi rouva juhlallisesti, "minä olen taistellut sinusta kuin itsestäni. Sanoin Jumalalle: 'Jos minussa elää jotakin Margareta Celsingistä, niin salli hänen esiintyä ja näyttäytyä, niin ettei se mies mene ja surmaa itseään.' Ja Hän salli sen, ja sinä näit Margaretan ja siksi sinä et voinut mennä. Ja Margareta kuiskasi minulle, että tuon lapsiraukan tähden sinä varmaan jätät kuolonaikeesi. Ah, kyllä lennätte rohkeasti, te villit linnut, mutta meidän Herramme tietää verkon, joka teidät vangitsee."

"Hän on suuri ja ihmeellinen Jumala", sanoi Gösta Berling. "Hän on suonut minun pettyä ja hän on hyljännyt minut, mutta hän ei tahdo minun kuolevan. Tapahtukoon hänen tahtonsa!"

Siitä päivin tuli Gösta Berling kavaljeeriksi Ekebyhyn. Kaksi kertaa hän koetti päästä sieltä ja raivata itselleen uraa elääkseen omalla työllään. Ensimmäisellä kerralla lahjoitti majurinrouva hänelle torpan läheltä Ekebytä; hän muutti sinne ja aikoi elää työmiehenä. Se sujuikin jonkin aikaa, mutta hän kyllästyi pian yksinäisyyteen ja jokapäiväiseen ahertamiseen ja palasi taas kavaljeeriksi. Tapaus toistui kun hän tuli Borgin kartanoon kreivi Henrik Dohnan kotiopettajaksi. Siellä hän rakastui nuoreen Ebba Dohnaan, kreivin sisareen, mutta kun neito kuoli juuri silloin kun Gösta luuli voittavansa hänet, hän ei enää ajatellutkaan olla muuta kuin Ekebyn kavaljeeri. Hänestä tuntui, että virasta erotetulta papilta ovat kaikki tiet parannukseen suljetut.

Ensimmäinen luku

MAISEMA

Nyt minun on kuvattava tuo pitkä järvi, viljava tasanko ja nuo siniset vuoret, koskapa ne muodostivat sen näyttämön, jolla Gösta Berling ja Ekebyn kavaljeerit viettivät iloista elämäänsä.

Järven lähteet ovat melkoisen kaukana pohjoisessa, ja siellä on ihana maa järven olla. Metsä ja vuoret eivät koskaan lakkaa kokoamasta sille vettä, virrat ja purot syöksyvät siihen kaiken vuotta. Järvellä on hieno, valkea hiekka loikoakseen, niemiä ja saaria niitä kuvastaakseen ja katsellakseen; Vellamolla ja vetehisellä on siellä oiva kisakenttänsä, ja järvi laajenee nopeasti suureksi ja kauniiksi. Siellä ylämaassa pohjoisessa se on iloinen ja ystävällinen: katsottakoon sitä vain kesäaamuna, kun se loikoo jo virkunvalveilla utuverhonsa alla, niin huomaa kuinka hilpeä se on! Se kujeilee ensin hetken, ryömii sitten hiljaa, hiljaa ohuen verhon sisältä niin lumoavan kauniina, että sitä tuskin tuntee, mutta heittää sitten yhdellä huiskauksella koko peiton päältään ja lepää siinä alastomana ja ruusuisena ja kimmeltävänä aamuvalaistuksessa.

Mutta järvi ei tyydy tähän leikittelevään elämään, se kuroo kupeensa kapeaksi salmeksi, murtautuu etelässä parin hiekkakummun läpi ja etsii uutta valtakuntaa itselleen. Sen se löytääkin, se tulee suuremmaksi ja mahtavammaksi, sillä on nyt pohjattomat syvänteet täytettävänä ja uuttera maisema kaunistettavana. Mutta nyt tulee vesikin tummemmaksi, ranta vähemmän vaihtelevaksi, tuulet tuimemmiksi, koko luonto ankarammaksi. Komea, hurmaava järvi se on. Monet ovat ne laivat ja tukkilautat, jotka siellä kulkevat, myöhään se joutaa laskeutumaan talvilepoon, harvoin ennen joulua. Usein se myös on rajulla tuulella, se voi vaahdota vihasta valkoisena ja kumota purjeveneitä, mutta se voi taas levätäkin uinailevassa rauhassa ja kuvastaa taivaita.

Mutta vielä etemmäksi maailmaan tahtoo järvi matkata, vaikka vuoret tulevat yhä korkeammiksi ja tila käy yhä ahtaammaksi, mitä loitommaksi etelään se etenee, jopa niin, että sen vielä kerran täytyy ryömiä kaitana salmena hiekkarantojen välitse. Sitten se levenee kolmannen kerran, mutta ei enää niin kauniina ja valtavana kuin äsken.

Rannat painuvat ja tulevat yksitoikkoisiksi, lempeämmät tuulet puhaltavat, järvi menee aikaisin talvilepoon. Yhä vielä se on kaunis, mutta se on menettänyt nuoruuden huimuutensa ja miehen voiman -- se on vain järvi niinkuin muutkin. Kaksin käsivarsin se hapuaa tietään Venerniin, ja kun on sen löytänyt, se suistuu vanhuuden heikkona pystyjä jyrkänteitä alas ja laskeutuu viimeisen, pauhaavan sankarityönsä suorittaen lepoon.

Yhtä pitkä kuin järvi on tasankokin; mutta voipa uskoa, että sen on varsin tukala päästä kulkemaan järvien ja vuorten välitse, aina tuolta järven pohjoispään umpilaaksosta, jossa se ensin uskaltaa levennellä, Venernin rannalle, jossa se voittaen asettuu mukavaan lepoon. Eihän voi ajatellakaan muuta kuin että tasanko mielellään haluaisi seurata järven rantaa pitkin matkaa, mutta vuoret eivät anna sille rauhaa. Vuoret ovat valtavia, harmaakivisiä, metsää kasvavia muureja, rotkoisia, vaikeakulkuisia, runsaan sammalen ja jäkälän peittämiä; noina entisinä aikoina siellä suorastaan vilisi metsänriistaa. Vesiperäisen rämeen tai mustavetisen lammen voi siellä tavata keskeltä laajoja harjuja. Siellä täällä näkee myös hiilihaudanpohjan tai avonaisen ahon, josta hirsiä ja halkoja on otettu, taikka kaskimaan, ja se todistaa, että nämä vuoret voivat sietää myös työtä; mutta tavallisesti ne loikovat suruttomassa rauhassa ja tyytyvät antamaan valojen ja varjojen leikkiä ikuista kisaansa rinteillänsä.

Ja näiden vuorien kanssa käy tasanko, joka on hurskas ja vauras ja rakastaa työtä, alinomaista sotaa, kaikessa ystävyydessä tietysti.

"Sehän jo riittää", sanoo tasanko vuorille, "että asetatte muurinne minun ympärillenne, se turvaa kyllä minua."

Mutta vuoret eivät ota sitä kuuleviin korviinsakaan. Ne lähettävät pitkiä kukkulajonoja ja kaljuja ylätasankoja aina järveen asti. Ne pystyttävät ihania näkötorneja joka niemeen ja lähtevät oikeastaan järvenrannalta niin harvoin, että tasanko vain muutamin paikoin pääsee pistäytymään rantaäyrään pehmoisessa hiekassa pyöriskelemässä. Mutta ei sen auta valittaa.

"Ole sinä hyvilläsi, kun me seisomme täällä", sanovat vuoret. "Ajattelepas joulunalusaikaa, jolloin kalmankylmät sumut vyöryvät päivin, viikoin Lövenin ulapalta. Me teemme sinulle hyvän palveluksen seisoessamme tässä."

Tasanko valittelee, että sillä on niin ahdas tila ja huono näköala.

"Tuhmahan sinä olet", vastaavat vuoret, "tietäisitpä vain miten täällä tuulee, täällä rannalla. Tarvitaan, lievimmin sanoen, harmaakivinen selkä ja kuusikkoturkki, jos mieli sellaista kestää. Ja muuten voit iloksesi katsella meitä."

Niin, vuoria tasanko kylläkin katselee. Se tuntee hyvin kaikki ne merkilliset valon ja varjojen vivahteet, jotka vuorilla väikkyvät. Se tietää, kuinka vuoret puolipäivävalaistuksessa vaipuvat alas taivaanrantaa kohti, mataloina ja heikosti vaaleansinisinä, ja aamu- tai iltavalossa kohoavat kunnioitettavaan korkeuteen, kirkkaansinisinä kuin keskitaivas. Joskus lankeaa valo niille niin terävästi, että ne tulevat vihertäviksi tai mustansinisiksi, ja jokainen yksityinen honka, jokainen tie ja rotko näkyy peninkulmien päähän.

Tapahtuu kyllä paikka paikoin, että vuoret väistyvät hieman sivulle ja päästävät tasangon vilkaisemaan järveä. Mutta kun se saa nähdä järven vihoissaan, kun tämä sähisee ja sylkee kuin villikissa, tai näkee sen kylmän savun peitossa, mikä aiheutuu siitä, että syöjätär panee olutta ja pesee poukkuja, silloin se kohta antaa vuorille oikeuden takaisin ja vetäytyy jälleen suojaan ahtaaseen vankilaansa.

Ihmiset ovat ikimuistoisista ajoista viljelleet tätä ihanaa tasankoa, ja sinne on kasvanut suuri asutus. Missä tahansa joki valkokuohuisin koskin heittyy rantajyrkännettä alas, siihen on kohonnut tehtaita ja myllyjä. Valoisille, aukeille paikoille, joissa tasanko pistäytyy järveen, rakennettiin kirkkoja ja pappiloita, mutta laaksojen liepeillä, rinteen puolinousussa, kivisillä mailla, joilla vilja ei viihdy, siellä ovat talonpoikaisten talot, sotilasvirkatalot ja moni herraskartano.

Huomattakoon kumminkin, ettei 1820-luvulla seutu ollut läheskään niin viljelty kuin nykyisin. Paljon oli vielä metsänä, järvenä ja suona. Väkeä ei myöskään ollut niin runsaasti kuin nyt, ja se ansaitsi elatuksensa osittain rahdilla ja työskentelemällä päivisin tehtaissa, osittain vierailla paikkakunnilla; maanviljelys ei jaksanut sitä elättää. Siihen aikaan kulkivat tasangon asukkaat kotikutoisissa vaatteissa, söivät kauraleipää ja tyytyivät kahdentoista killingin päiväpalkkaan. Puute oli suuri monellakin, mutta sitä lievensi useinkin iloinen ja hilpeä mielenlaatu ja synnynnäinen kätevyys ja pystyvyys.