Part 15

Tai jos se ei auttaisi, niin minä antaisin myrskyisenä yönä tulen lähestyä noita vanhoja, kyömistyneitä hirsiseiniä ja antaisin sen hävittää kaiken, niin etteivät ihmiset enää viehättyisi asumaan onnettomuuden kodissa. Sitten ei kukaan enää saisi astua tälle tuomitulle paikalle, ainoastaan kirkontornin mustat naakat saisivat perustaa uudistalonsa suureen savupiippuun, joka kohoaisi mustana ja kammottavana autioista raunioista.

Tosin tuntisin tuskaa nähdessäni liekkien liehuvan katonharjalla ja paksun savun tuimasti vyöryvän tulenkarvaisena ja kipunain samentamana vanhan kreivintalon ikkunoista. Rätinästä ja huminasta olisin erottavinani kodittomien muistojen valitusta, olisin näkevinäni häirittyjä haamuja väikkymässä liekkien sinervillä kielillä. Ajattelisin, kuinka suru kaunistaa, kuinka onnettomuus koristaa, ja itkisin kuin jos vanhain jumalten temppeli olisi kadotukseen tuomittu.

Mutta vaiti sinä, joka koikut onnettomuuden enteitä! Vielä on Borg paikoillaan ja välkkyy niemen kummulla, mahtavan kuusipuiston suojaavassa sylissä, ja lumikatteiset kedot sen alla kimmeltävät maaliskuun huikaisevassa auringonpaisteessa. Ja vielä kuuluu sen sisältä iloisen Elisabet-kreivittären hilpeä nauru.

Sunnuntaisin hän käy Svartsjön kirkossa, joka on lähellä Borgia, ja kokoaa pienen päivällisseuran. Munkerudin laamannilaiset tulevat usein, ja Bergan kapteenin ja komministerin väki, ja se ilkeä Sintram. Jos Gösta Berling sattuisi Svartsjöhön, tultuaan Lövenin jäätä, niin kutsuisi kreivitär hänetkin. Miksi hän ei Gösta Berlingiä kutsuisi?

Hän ei kai tiedä, että panettelevat kielet jo kuiskuttelevat, että Gösta käy niin usein itärannalla vain saadakseen tavata häntä. Ehkäpä tämä tulee vain saadakseen juoda ja pelata korttia Sintramin kanssa, mutta sitä ei juuri oteta lukuun, sillä kaikkihan tietävät, että Göstan ruumis on raudasta, mutta toisin on hänen sydämensä laita. Ei ole monta, joka uskoisi, että hän voi nähdä kimaltavan silmäparin ja vaalean, valkeaa otsaa kaartavan tukan rakastumatta.

Nuori kreivitär on hyvä häntä kohtaan. Ja siinä ei ole mitään merkillistä; hän on hyvä kaikille. Ryysyisiä kerjäläislapsia hän nostaa polvelleen, ja kun hän ajaa maantiellä jonkun vanhan raukan ohitse, hän käskee kuskin pysähdyttämään ja ottaa köyhän jalkamiehen rekeensä.

Gösta istuu usein pienessä sinisessä kabinetissa, josta on komein näköala järvelle, ja lukee hänelle runoja. Siinä ei voi piillä mitään pahaa. Gösta ei unohda, että tuo nainen on kreivitär ja hän itse koditon seikkailija, ja hyvä on hänen seurustella jonkun kanssa, joka on hänelle korkea ja pyhä. Hänhän voi yhtä hyvin ajatella rakastuvansa Saban kuningattareen, jonka kuva kaunistaa Svartsjön kirkon lehterinreunaa, kuin tähän kreivittäreen.

Hän pyytää vain saada palvella korkeata valtiatartaan, sitoa hänen luistimensa, pitää hänen lankavyyhteään, ohjata hänen kelkkaansa. Rakkaus ei voi heidän välillään tulla kysymykseenkään; mutta juuri hänenlaisensa mies voikin löytää onnensa romanttisesta, vaarattomasta haaveilusta.

Nuori kreivi on hiljainen ja vakava, ja Gösta on räiskyvän iloinen. Hänestä saa juuri sellaista seuraa, jota nuori kreivitär toivoo. Kukaan, joka näkee kreivittären, ei voi ajatella, että hän kätkee luvatonta rakkautta povessaan. Tanssia hän vain ajattelee, tanssia ja huvitusta. Hän tahtoisi, että maa olisi aivan tasainen, aivan kivetön, vuoreton ja järvetön, niin että joka paikkaan pääsisi tanssimalla. Kehdosta hautaan hän tahtoisi tanssia, kapeissa, ohuissa silkkikengissä.

Mutta huhu ei ole liioin armelias nuorille naisille.

Kun vieraat tulevat Borgiin ja ovat syöneet päivällisensä, on herrojen tapana mennä aterialta kreivin huoneisiin nukahtamaan ja tupakoimaan, vanhat naiset vaipuvat salin nojatuoleihin ja kallistavat kunnianarvoisat päänsä korkeata selkänojaa vasten, mutta kreivitär ja Anna Stjärnhök menevät siniseen kabinettiin ja uskovat toisilleen loppumattomia salaisuuksia.

Sen sunnuntain jälkeisenä pyhäpäivänä, jolloin Anna Stjärnhök toi Ulrika Dillnerin takaisin Bergaan, he istuvat jälleen siellä.

Maailmassa ei nyt ole ketään onnettomampaa kuin tuo nuori tyttö. Hänen iloisuutensa on poispyyhkäisty, ja poissa on se iloinen uhka, mihin hän jännittyi kaikkea ja kaikkia vastaan, jotka tohtivat tulla häntä liian lähelle.

Kaikki, mitä hänelle kotimatkalla tapahtui, on vaipunut hänen tietoisuudestaan siihen hämärään, josta se lumoutuikin ilmi; hänellä ei ole ainoatakaan selvää vaikutelmaa.

Niin, yksi kyllä, joka myrkyttää hänen sielunsa. "Entäpä Jumala ei tehnytkään sitä", hän kuiskaa usein itsekseen, "entäpä Jumala ei niitä susia lähettänytkään?"

Hän rukoilee merkkiä, hän pyytää ihmettä. Hän tähystää taivaan ja maan piiriä. Mutta hän ei näe suinkaan sormen pilvestä ojentuvan viittomaan hänelle tietä. Mitkään sumun ja valon patsaat eivät käy hänen edellänsä.

Kun hän nyt istuu vastapäätä kreivitärtä pienessä, sinisessä kabinetissa, sattuvat hänen silmänsä pieneen sinivuokkokimppuun, joka kreivittärellä on valkeassa kädessään. Salamana iskee hänen tietoisuuteensa, missä nuo vuokot ovat kasvaneet, kuka ne on poiminut.

Hänen ei tarvitse kysyä. Missä kasvaa koko seudulla sinivuokkoja jo huhtikuun alussa muualla kuin koivuhaassa, joka on Ekebyn rantatöyräällä.

Hän tuijottaa tuijottamistaan noihin pieniin, sinisiin tähtiin, noihin miekkoisiin, jotka valloittavat kaikkien sydämet, noihin pikkuprofeettoihin, jotka säteilevät kaiken sen kauneuden loistoa, jota ne ennustavat, kaikkea kaunista, mikä on tuleva. Ja kun hän katselee niitä, alkaa hänen sielussaan kumahdella viha, joka jyrisee kuin ukkonen ja lyö tainnuksiin kuin salama. "Millä oikeudella", hän ajattelee, "kreivitär Dohna pitää tätä sinivuokkokimppua, joka on poimittu Ekebyn rantapohjilta?"

Kaikki nuo ovat kiusaajia: Sintram, kreivitär, kaikki ihmiset tahtovat vietellä Gösta Berlingiä pahaan; mutta hän suojelee tätä, kaikkia vastaan hän suojelee tätä. Vaikka se maksaisi hänen sydänverensä, hän suojelee.

Häh ajattelee, että hänen on temmattava nuo kukat kreivittären kädestä ja nähtävä ne hyljättyinä, tallattuina ja muserrettuina, ennen kuin lähtee pienestä sinisestä kabinetista.

Hän miettii vain, ja nyt hän alkaa sodan noita pieniä, sinisiä tähtiä vastaan. Salissa nojaavat rouvat kunnianarvoisaa päätään tuolinselustimeen eivätkä aavista mitään, herrat tupruttavat kaikessa rauhassa piipuistaan savupilviä kreivin kamarissa, kaikki on rauhallista; mutta pienessä sinisessä kabinetissa raivoaa vimmattu sota.

Oi, miten viisaita ovat ne, jotka pidättävät kätensä miekasta, ne, jotka jaksavat hiljaa odottaa, uskovat sydämensä rauhaan ja antavat Jumalan hallita! Aina joutuu rauhaton sydän harhaan. Paha tekee aina pahan hullummaksi.

Mutta Anna Stjärnhök luulee, että hän on nyt vihdoinkin nähnyt sormen pilvissä.

"Anna", sanoo kreivitär, "kerro jotakin."

"Mitä sitten?"

"Oh", sanoo kreivitär ja hyväilee kimppua valkoisella kädellään. "Etkö tiedä mitään rakkaudesta, rakastamisesta?"

"En, en minä tiedä mitään rakkaudesta."

"Kyllä puhut! Eikö meillä siis ole Ekeby-nimistä paikkaa, paikkaa joka on täynnä kavaljeereja?"

"Kyllä", sanoo Anna, "täällä on paikka nimeltä Ekeby, ja siellä on miehiä, jotka imevät maan ytimen, miehiä, jotka tekevät meidät pystymättömiksi totiseen työhön, jotka tuhoavat kasvavan nuorisomme ja johdattavat neromme harhaan. Tahdotko kuulla heistä, tahdotko kuulla rakkaustarinoita heistä?"

"Tahdonpa tosiaan. Minä pidän kavaljeereista."

Silloin puhuu Anna Stjärnhök, puhuu lyhyin säkein niinkuin vanha hymnikirja, sillä myrskyiset tunteet ovat tukahduttaa hänet. Salattu intohimo vapisee joka sanassa, ja kreivittären täytyy sekä kammoen että halukkaasti häntä kuunnella.

"Mitä on kavaljeerin rakkaus, mitä on kavaljeerin usko? Yksi lemmitty tänään, toinen huomenna, yksi idässä, toinen lännessä. Ei mikään ole hänelle liian korkeata, mikään ei liian matalaa: yhtenä päivänä kreivin tytär, toisena kerjäläistyttö. Ei mikään ole maailmassa niin avara kuin hänen sydämensä. Mutta voi sitä raukkaa, raukkaa, joka kavaljeeria rakastaa. Hänen täytyy etsiä häntä, kun hän makaa juovuksissa tien ravissa. Hänen täytyy ääneti katsella, miten hän pelipöydässä hukkaa hänen lapsiensa kodin. Hän saa koreasti tyytyä siihen, että hän liehuu vieraiden naisten kintereillä. Oi, Elisabet, jos kavaljeeri pyytää kunniallista naista tanssiin, niin pitäisi heti kieltäytyä; jos hän lahjoittaa hänelle kukkakimpun, pitäisi hänen nakata kukat maahan ja tallata niitä; jos hän rakastaa kavaljeeria, niin pitäisi hänen ennen kuolla kuin mennä hänen kanssaan naimisiin. Kavaljeereista oli eräs, joka oli virkaheitto pappi. Häneltä oli riistetty kauhtana juoppouden tähden. Hän oli ollut juovuksissa kirkossa. Hän joi ehtoollisviinit. Oletko kuullut hänestä puhuttavan?"

"En."

"Kun hänet erotettiin virasta, hän kierteli maita mantereita kerjäläisenä. Hän joi kuin hullu. Hän varasti saadakseen viinaa."

"Mikä hän on nimeltään?"

"Hän ei ole enää Ekebyssä. -- -- -- Ekebyn rouva otti hänet hoiviinsa, antoi hänelle vaatteet ja sai sinun anoppisi, kreivitär Dohnan, ottamaan hänet sinun miehesi kotiopettajaksi, nuoren Henrik-kreivin opettajaksi."

"Virkaheiton papin!"

"Oh, hän oli nuori, voimakas mies, hänellä oli hyvät tiedot. Ei olisi ollut hänellä mitään hätää, kun hän vain ei olisi juonut. Kreivitär Märta ei ollut turhantarkka. Häntä huvitti kiusoitella rovastia ja komministeriä. Kuitenkin hän kielsi ketään puhumasta hänen lapsilleen papin menneisyydestä.

"Muuten olisi hänen pojaltaan kadonnut kaikki kunnioitus opettajaa kohtaan, ja hänen tyttärensä ei olisi voinut häntä sietää, sillä neito oli oikea pyhimys.

"Niin hän tuli tänne Borgiin. Hän jäi ensin seisomaan aivan oven suuhun, istui aivan tuolin syrjällä, oli vaiti pöydässä ja pakeni aina puistoon, kun tänne tuli vieraita.

"Mutta niin hän usein kohtasi yksinäisillä poluilla nuoren Ebba Dohnan. Neito ei ollut niitä, jotka rakastavat meluisia juhlia, mitkä pauhasivat Borgin saleissa kreivittären leskeksi jouduttua. Hän ei ollut niitä, jotka sinkoavat uhkakatseita maailmaan. Hän oli lempeä ja arka. Vielä seitsemäntoistavuotiaana hän oli vain vieno lapsi; mutta hän oli silti hyvin kaunis; silmät ruskeat, heikko, hieno puna poskipäissä. Hänen hento ja norja vartalonsa oli hieman kumarassa. Hänen kaita kätensä piiloutui arasti puristaen käteesi. Hänen pikku suunsa oli suista hiljaisin ja kaikista vakavin. Ah, hänen ääntään, hänen suloista, hienoa ääntään, joka lausui sanat hitaasti ja selkeästi, mutta ei koskaan soinut nuorekkaan raikkaasti eikä nuorekkaan lämpöisesti, vaan hiipi heikoin sävelin kuin väsyneen soittajan viimeinen akordi!

"Hän ei ollut sellainen kuin muut. Hänen jalkansa astelivat maata niin kevyesti, niin hiljaa kuin hän olisi ollut elämän arka pakolainen. Hän piti silmänsä maahan luotuina, ettei häiriytyisi katsellessaan sisäisten näkyjensä kauneutta. Hänen sielunsa oli kääntynyt pois maasta jo silloin, kun hän oli lapsi.

"Kun hän oli pieni, kertoeli hänen mummonsa hänelle usein satuja, ja eräänä iltana he istuivat takkavalkean ääressä, mutta sadut olivat loppuneet. _Carsus_ ja _Moderus_ ja _Lunkentus_ ja _Kaunis Melusina_ olivat olleet ja eläneet: he olivat kuin takkavalkean liekit liehuneet elämässä ja loistossa, mutta nyt olivat sankarit lyödyt ja kauniit prinsessat hiiltyneet, kunnes takkavalkea herättäisi ne uudestaan. Mutta yhä lepäsi pikkutytön käsi vanhuksen polvella, ja hän silitteli hiljaa mummon hameen silkkiä, tuota hupaista kangasta, joka piipahtelee kuin pikku lintu. Ja tuo silitys oli hänen pyyntönsä, sillä hän oli niitä lapsia, jotka eivät koskaan pyydä sanoilla.

"Silloin alkoi vanhus aivan hiljaa kertoa hänelle pienestä Juudaan maan lapsesta, pienestä lapsesta, joka syntyi tullakseen suureksi kuninkaaksi. Enkelit olivat täyttäneet maan ylistyslauluillaan hänen syntyessään, Idän kuninkaat tulivat taivaan tähden johtamina ja lahjoittivat hänelle kultaa ja pyhää savua, ja vanhat miehet ja naiset ennustivat hänen mahtiaan. Tämä lapsi varttui paljon kauniimmaksi ja viisaammaksi kuin muut lapset. Jo kaksitoistavuotiaana oli hänen viisautensa suurempi kuin ylimmäisten pappien ja kirjanoppineitten.

"Sitten vanhus kertoi hänelle kauneimmasta, mitä maailma oli nähnyt, kertoi lapsen elämästä tämän vaeltaessa ihmisten joukossa, pahojen ihmisten, jotka eivät tahtoneet tunnustaa häntä kuninkaakseen.

"Hän kertoi, kuinka lapsi kehittyi mieheksi, mutta ihmeet säteilivät yhä hänen ympärillään.

"Kaikki maan päällä palvelivat ja rakastivat häntä ihmistä lukuunottamatta. Kalat antautuivat hänen verkkoonsa, leipä täytti hänen korinsa, vesi muuttui viiniksi, kun hän niin toivoi.

"Mutta ihmiset eivät antaneet suurelle kuninkaalle suinkaan kultaista kruunua, loistavaa valtaistuinta. Hänellä ei ollut ympärillään kumartavia hovimiehiä. He antoivat hänen kulkea joukossaan kerjäläisenä.

"Kumminkin hän oli kovin hyvä heille, tuo suuri kuningas. Hän paransi heidän sairaitaan, antoi sokeille heidän näkönsä ja herätti kuolleet.

"Mutta, sanoi vanhus, ihmiset eivät tahtoneet sitä hyvää kuningasta herrakseen.

"He lähettivät sotamiehensä häntä vastaan ja vangitsivat hänet, he pukivat hänet pilkaten kruunuun ja valtikkaan ja pitkäliepeiseen kaapuun ja kuljettivat hänet mestauspaikalle pakottaen hänet kantamaan raskasta ristiä. Oi, lapseni, tämä hyvä kuningas rakasti korkeita vuoria. Öisin hän usein nousi vuorille puhumaan taivaan asukkaiden kanssa, ja hän istui usein päivisin vuorenrinteillä puhuen kuunteleville ihmisille. Mutta nyt he veivät hänet vuorelle ristiinnaulitakseen hänet. He löivät nauloja hänen käsiensä ja jalkojensa läpi ja ripustivat hyvän kuninkaan ristille, niinkuin hän olisi ollut ryöväri ja pahantekijä.

"Ja kansa pilkkasi häntä. Ainoastaan hänen äitinsä ja ystävänsä itkivät, koska hänen piti kuolla ennen kuin hän ennätti tulla kuninkaaksi.

"Oi, miten elottomat kappaleet surivat hänen kuolemaansa.

"Aurinko pimeni ja vuoret vapisivat, temppelin esirippu halkesi kahtia ja haudat avautuivat, jotta kuolleet voisivat nousta maasta näyttämään suruaan.

"Silloin painoi pienokainen päänsä isoäidin helmaan ja nyyhki niin, että hänen sydämensä oli pakahtua.

"'Älä itke, pienoiseni, hyvä kuningas nousi haudastaan ja matkasi ylös isänsä luokse taivaaseen.'

"'Mummo', nyyhki pikku raukka, 'eikö hän sitten saanutkaan valtakuntaa?'

"'Hän istuu Jumalan oikealla kädellä taivaassa.'

"Mutta se ei lohduttanut tyttöstä. Hän itki niin tuskissaan ja hillittömästi kuin lapsi voi itkeä.

"'Miksi he olivat niin ilkeitä hänelle? Miksi he saivat olla niin ilkeitä hänelle?'

"Vanhus melkein pelästyi tätä valtavaa surua.

"'Sano, mummo, ettet kertonut totta! Sano, ettei se loppunut sillä tavoin! Sano, etteivät he olleet niin ilkeitä sille hyvälle kuninkaalle! Sano, että hän sai valtakunnan maan päällä!'

"Hän kietoi kätensä vanhuksen ympärille ja rukoili häntä kyynelten yhä virratessa.

"'Lapseni, lapseni', sanoi silloin hänen isoäitinsä lohduttaen, 'on niitä, jotka uskovat, että hän tulee takaisin. Silloin hän alistaa maan valtaansa ja hallitsee sitä. Silloin tulee ihanasta maasta mainio kuningaskunta joka on kestävä tuhat vuotta. Silloin tulevat pahat eläimet hyviksi: pienet lapset leikkivät kyykäärmeen pesän luona, ja karhut käyvät lehmien kanssa laitumella. Mikään ei vahingoita eikä turmele enää toista; keihäät käyristetään viikatteiksi ja miekat taotaan auroiksi. Ja kaikki on pelkkää leikkiä ja iloa, sillä hyvät omistavat maan.'

"Silloin kirkastui pienokaisen kyyneleinen muoto.

"'Saako hyvä kuningas sitten valtaistuimen, mummo?'

"'Kultaisen istuimen.'

"'Ja palvelijoita ja hovimiehiä ja kultaisen kruunun?'

"'Saa kyllä.'

"'Tuleeko hän pian, mummo?'

"'Ei tiedä kukaan, milloin hän tulee.'

"'Saanko minä silloin istua jakkaralla hänen jalkainsa juuressa?'

"'Saat, lapseni!'

"'Mummo, minä olen niin iloinen', sanoo pienokainen.

"Ilta illan jälkeen istuvat nuo kaksi monena talvena takan ääressä ja puhuvat hyvästä kuninkaasta ja hänen valtakunnastaan. Pienokainen uneksi tuhatvuotisesta valtakunnasta yöt päivät. Hän ei väsynyt koskaan koristamasta sitä kaikella kauniilla, mitä saattoi keksiä.

"Niin on monien hiljaisten lasten, joita on seurassamme. He säilyttävät mielessään salaisen unelman, jota eivät tohdi ilmaista. Merkillisiä ajatuksia asuu monen pehmeän tukan alla, ruskeat, lempeät silmät näkevät suljettujen luomiensa alla kummia, monella kauniilla tytöllä on sulhanen taivaassa. Moni ruusuposkinen tahtoo hieroa hyvän kuninkaan jalkoja voiteella ja kuivata niitä päänsä hiuksilla.

"Ebba Dohna ei tohtinut mainita siitä kenellekään, mutta tuosta illasta alkaen eli hän ainoastaan odottaen Herran tuhatvuotista valtakuntaa ja hänen tuloaan.

"Kun iltarusko aukaisi lännen portit, silloin hän odotti, eikö sulhanen jo astu sieltä, säteillen lempeässä loistossaan, miljoonaisen enkeliarmeijan seuraamana, ja samoa hänen ohitseen ja salli hänen koskea kauhtanansa helmaa.

"Hän ajatteli myös mielellään niitä hurskaita naisia, jotka olivat ripustaneet hunnun päähänsä eivätkä koskaan kohottaneet silmiään maasta, vaan olivat sulkeutuneet harmaiden luostarien rauhaan, pienien kammioiden pimeään, voidakseen aina nähdä niitä säteileviä näkyjä, jotka astuvat esiin sielujen yöstä.

"Sellaisena hän oli kasvanut ja sellainen hän oli kohdatessaan ensimmäisen kerran uuden kotiopettajan puiston yksinäisillä käytävillä.

"En tahdo sanoa miehestä enemmän pahaa kuin minun täytyy. Luulen, että hän rakasti tätä lasta, joka pian valitsi hänet saattajakseen yksinäisillä vaelluksillaan. Luulen, että hänen sielunsa sai taaskin siipensä, kun hän käveli tämän hiljaisen tytön vieressä, joka ei koskaan ollut uskonut muille haaveitaan. Luulen, että hän tunsi olevansa lapsi, hyvä, hurskas, kunnon lapsi.

"Mutta jos hän rakasti Ebbaa, niin miksei hän ajatellut, että huonompaa lahjaa hän ei voinut antaa neidolle kuin juuri rakkautensa? Mitä tahtoikaan, mitä ajattelikaan hän, tuo hylkiö, astellessaan kreivintyttären rinnalla? Mitä ajatteli virkaheitto pappi, kun tyttö uskoi hänelle hurskaita unelmiaan? Mitä tahtoikaan tuo, joka oli ollut juoppo ja tappelupukari ja oli yhä sitä tilaisuuden tullen, mitä hän ajattelikaan sen vierellä, joka käveli uneksien taivaallisesta sulhasesta? Miksei hän paennut kauaksi, kauaksi hänen luotaan? Eikö hänen olisi ollut parempi harhailla kerjäten ja varastellen maita mantuja kuin käyskennellä hiljaisilla kuusikäytävillä ja tulla taas hyväksi, hurskaaksi ja avuliaaksi, kun hän ei kuitenkaan voinut elää uudestaan elämää, jota oli jo elänyt, ja kun ei voinut välttää, että Ebba Dohna rakastuisi häneen?

"Älä usko, että hän näytti juopporaukalta, että hänen poskensa olivat harmaan kelmeät ja silmät punaiset. Hän oli yhä komea mies, niin sielullisesti kuin ruumiillisestikin, kaunis ja murtumaton. Hänen ryhtinsä oli kuninkaallinen ja hänen ruumiinsa rautainen, sellainen, jota ei hurjinkaan elämä raiskaa."

"Vieläkö hän elää?" kysyy kreivitär.

"Oi, ei, hän on kai jo kuollut. Siitä on jo kauan."

Jokin outo alkaa vavisuttaa Anna Stjärnhökiä hänen näin menetellessään. Hän tuumi mielessään, ettei koskaan sano kreivittärelle, kenestä puhuu, että hän antaa kreivittären uskoa, että mies on jo kuollut.

"Siihen aikaan hän oli vielä nuori", niin jatkaa hän kertomustaan. "Elämisen ilo syttyi uudelleen hänen poveensa. Hänellä oli kauniiden sanojen lahjat ja palava, helposti hurmaava sydän.

"Tuli sitten ilta, jolloin hän puhui Ebba Dohnan kanssa rakkaudesta. Ebba ei vastannut, hän kertoi vain kotiopettajalle, mitä hänen isoäitinsä oli hänelle talvi-iltoina tarinoinut, ja kuvasi hänelle unelmainsa maan. Sitten hän pyysi kotiopettajalta lupauksen. Hän vannotti opettajaa, että tämä rupeaisi Jumalan sanan julistajaksi, yhdeksi niitä, jotka valmistavat Herran tietä, niin että hänen tuloaan joudutetaan.

"Mitä piti kotiopettajan tehdä? Hän oli virkaheitto pappi, eikä mikään tie ollut häneltä niin suljettu kuin se, jota tyttö vaati häntä astumaan. Mutta hän ei uskaltanut sanoa tälle totuutta. Hänellä ei ollut sydäntä tuottaa surua tuolle suloiselle lapselle, jota rakasti. Hän lupasi kaikki, mitä Ebba tahtoi.

"Heidän kesken ei tarvittu montakaan sanaa. Oli selvää, että Ebbasta oli kerran tuleva hänen vaimonsa. Hän ei ilmentänyt rakkauttaan suudelmin ja hyväilyin. Hän tuskin uskalsi lähestyä Ebbaa. Neito oli arka kuin hento kukka. Mutta hänen ruskeat silmänsä kohosivat joskus maasta etsiäkseen hänen silmiään. Kuutamoiltoina, kun he istuivat kuistilla kahden, painautui Ebba aivan hänen kylkeensä ja silloin mies suuteli hänen hiuksiaan tytön sitä huomaamatta.

"Mutta ymmärräthän, että kotiopettajan synti oli siinä, että hän unohti sekä menneisyytensä että tulevaisuutensa. Köyhyytensä ja halpuutensa hänen sopi kyllä unohtaa, mutta hänen olisi toki pitänyt tietää, että kerran oli tuleva päivä, jolloin Ebban sielussa nousee rakkaus rakkautta vastaan, maa taivasta vastaan ja jolloin Ebban on pakko valita joko hänet tai tuhatvuotisen valtakunnan paistava herra. Ja Ebba ei ollut niitä, jotka voivat kestää voitollisesti sellaista sotaa.

"Niin meni kesä, syksy ja talvi. Kun kevät tuli ja jäät lähtivät, sairastui Ebba Dohna. Laaksoissa suli routa, pitkin mäkiä kuohui kohva, järven jää oli petollista, tiet mahdottomat kulkea niin reellä kuin rattailla.

"Silloin tahtoi kreivitär Dohna noudattaa tyttärelleen lääkärin Karistadista. Lähempää ei ollut saatavissa. Mutta hän käski turhaan väkeään. Rukoukset ja uhkaukset eivät auttaneet. Hän rukoili polvillaan kuskia, mutta tämä kieltäytyi. Hän sai kouristus- ja hysteriakohtauksia surusta tyttärensä tähden -- Märta-kreivitär on yhtä raju surussa kuin ilossakin.

"Ebba Dohna oli keuhkokuumeessa, ja hänen henkensä oli vaarassa, mutta lääkäriä ei voitu saada.

"Silloin lähti kotiopettaja Karlstadiin. Matka oli moisella kelillä hengenvaarallista leikkiä, mutta hän suoritti sen. Matka vei yli painuvien jäiden ja niskantaitto-iljankojen, joskus hänen oli hakattava jäähän portaita hevoselleen, joskus kiskottava se ylös tien syvästä liejusta. Kerrottiin, että lääkäri oli kieltäytynyt lähtemästä hänen kanssaan, mutta että toinen oli pistooli kädessä pakottanut hänet tulemaan.

"Kun hän palasi, oli kreivitär valmis heittäytymään polvilleen hänen jalkoihinsa. 'Ottakaa kaikki!' hän sanoi. 'Sanokaa, mitä toivotte, mitä pyydätte, tyttäreni, kartanoni, rahani!'

"'Tyttärenne', vastasi kotiopettaja."

Anna Stjärnhök vaikenee yht'äkkiä.

"No, entä sitten, sitten?" kysyy kreivitär.

"Voinee jo riittää", vastaa Anna; hän on niitä poloisia, jotka elävät epäilyksen tuskassa ja pelossa. Hän oli elänyt siten jo koko viikon. Hän ei tiedä mitä tahtoo. Mikä on hänestä yhtenä hetkenä oikeaa, on toisena jo väärää. Nyt hän toivoo, ettei olisi koskaan tätä juttua alkanutkaan.

"Näyttää kuin haluaisit ilveillä minun kustannuksellani, Anna, etkö ymmärrä, että minun täytyy saada kuulla tämä juttu loppuun."

"Ei olekaan enää paljoa kerrottavaa. -- Nuoren Ebba Dohnan taistelun hetki oli tullut. Rakkaus nousi rakkautta, maa taivasta vastaan.

"Märta-kreivitär kertoi hänelle ihmeellisestä matkasta, jonka nuori mies oli hänen tähtensä tehnyt, ja sanoi lahjoittaneensa hänelle palkkioksi Ebban käden.

"Nuori Ebba-neiti oli silloin parantunut sen verran, että lepäsi jo puettuna sohvalla. Hän oli väsynyt ja kalpea ja vielä tavallistakin äänettömämpi.

"Kun hän kuuli nämä sanat, hän kohotti ruskeat silmänsä nuhtelevasti äitiä kohti ja sanoi:

"'Mutta äiti, annoitko sinä minut virkaheitolle papille, miehelle, joka on hukannut oikeutensa olla Herran palvelija, miehelle, joka on ollut varas, kerjäläinen?'

"'Mutta lapseni, kuka sinulle on siitä kertonut? Luulin ettet tiennyt siitä mitään.'

"'Sain sen tietää. Kuulin vieraittesi puhuvan siitä samana päivänä, jolloin sairastuin.'

"'Mutta lapsi, ajattele, että hän on pelastanut sinun henkesi!'

"'Ajattelen, että hän on pettänyt minut. Hänen olisi pitänyt sanoa, kuka oli.'

"'Hän sanoo, että sinä rakastat häntä.'

"'Olen rakastanut. En voi rakastaa sitä, joka on pettänyt minut.'

"'Millä tavalla hän on pettänyt sinut?'

"'Sitä ei äiti ymmärrä.'